Sivut

tiistai 1. joulukuuta 2020

Auttaako komedia korona-ahdistukseen?

Ennen kuin elokuvateatterit suljettiin täällä Helsingissä, ehdin vielä käydä katsomassa Reetta Aallon ohjaaman ja Anna Ruohosen käsikirjoittaman elokuvan Naurun varjolla. Lyhyesti luonnehdittuna se on komedia koomikoista. Leffan perusteella suomalainen stand up- koomikot näyttävät olevan itkeviä klovneja. Lavalle he menevät terapioimaan itseään. Huumoria revitään oman elämän kipukohdista, kuten vaikeista ihmissuhteista, epävarmuudesta ja turhautumisesta.

Komedian huumori nauratti minua. Korona-aika näkyi siinä, että olin salissa ainoana katsojana! No, sainpa ainakin huoletta rapistella karkkipapereita ja mässyttää karkkeja. Olisin voinut selvittää, miltä tuntuu työntää jalat edellisen penkkirivin selkänojalle, mutta unohdin.

Mutta auttoiko komedia korona-ahdistukseeni? Lyhytaikaisesti kyllä, mutta vaikutus haihtui nopeasti. Jostain syystä ahdistuneisuuteni on kasvanut ekspotentiaalisesti talven edetessä ja tartuntatapausten lisääntyessä. Panikointiani ei helpota ainakaan se, että aina heti ensimmäiseksi aamulla tarkistan Yle Uutisten nettisivuilta päivän tartuntaluvut. Vilkuilen samaa sivustoa useita kertoja päivässä. Välillä käväisen myös BBC:n tai CNN:n sivuilla. Mitään huojentavia uutisia ei yleensä löydy, lukuun ottamatta tietysti rokotetutkimuksen etenemistä harppauksin.

Näköjään kirjoitan tämän(kin) blogitekstin terapoidakseni itseni ja hahmottaakseni, millä tavoilla omaa mielenrauhaa voisi edistää. Jos tästä koronajaarittelustani on jollekulle jotain hyötyä, hyvä niin. Jos ei, niin eipä voi mitään. 

En ymmärrä itsekään, miksi koronapaniikkini ilmaantuu vasta nyt. Ehkä reagointini johtuu keväällä sairastetun (diagnosoimattoman) tartuntataudin jälkireagoinnista. Posttraumaattinen stressireaktio saattaa olla ylimitoitettu arvio, mutta jokin sen kaltainen tässä haiskahtaa. Nyt kun koen olevani lähes parantunut kevään tartuntataudista yli 7 (!) kuukautta kestäneiden satunnaisten jälkioireiden jälkeen, pelkään sairastuvani uudelleen. Keväällä olin kuukauden kotona sairastamassa. En ihan välttämättä halua kokea samaa uudestaan.

Vaikka luontainen taipumukseni on juuttua ongelmakeskeiseen ajatteluun, yritän tässä tekstissä kammeta itseäni kohti ratkaisukeskeisyyttä. Osa ratkaisumalleista ovat käynnistyneet itsestään. Ne kuuluvat varmaan ihmislajin luontaiseen selvitysmisvaistoon. Ratkaisumallejani korona-ahdistuksen vähentämiseen:

1. Hamstrausvimma

Tätä tapahtui monelle keväällä. Ihmiset pelkäsivät jäävänsä mottiin koteihinsa ja  ruokakaupoista käytiin tyhjentämässä hyllyjä. Olen huomannut hamstrausviettini aktivoituneen näin marras-joulukuussa. Kotona ahdistun todella, jos kaapeista puuttuu jotain. Ylimääräisiä pakkauksia pitää haalia ainakin hapankorpuista, näkkileivistä, kierremakaronista, pastakastikkeista, pikakahvista, vadelmakaurapuurosta, pähkinäsekoituksista, tummasta suklaasta ja tietysti se klassikko eli  vessapaperi. Ruokakaupassa katseeni haravoi hyllyjä ja alitajuntani tykittää viestejä: Lisää omenoita! Niitä ei voi olla koskaan liikaa! Osta rusinoita! Lisää pähkinäsekoituksia! Kahvikermaa pari purkkia jääkaappiin varalle! Vielä jotain! Osta nyt, kun vielä pystyt!

2. Siivoushysteria

En ole siivousorientoitunut ihminen (näin kauniisti sanottuna), mutta jatkuva huoli uudesta sairastumisesta on nostanut siivousmotivaationi ihan uudelle levelille. Rauhoitun kun asetan itselleni tavoitteen päivittäisestä siivousoperaatiosta ja toteutan sen. Mielessäni välkkyy koko ajan kauhukuva, jos taas jään kotiin jumiin kuukaudeksi enkä sinä aikana pysty viemään edes roskia roskiin. Pelkkä ajatus laukaisee hengenahdistusta. 

3. ASMR ja muut rentoutumistekniikat

Tutustuin alun perin ASMR-ilmiöön katsottuani uteliaisuudesta dokumentin Teemalta. Nykyään katselen tai pelkästään kuuntelen Youtubesta brittiläisiä ja amerikkalaisia ASMR-kanavia lähes päivittäin. Suomalaiset ASMR-artistit eivät ole ainakaan tähän mennessä kiinnostaneet. Ehkä haluan eskapismia tai eksotiikkaa. Aika harvoin saavutan tavoite-elämyksen eli englanniksi tingles. Ne tuntuvat kylminä väreinä päässä. Suosikkiääniäni ovat aikakauslehden sivujen kääntämisen ääni ja kaikenlaiset rapistelut ja kahinat.

4. Nostalgiset ruoka-aineet ja ruoat

En ihmettele, että niin moni ihminen halua syödä tuttuja ja turvallisia ruokia ajalta ennen tätä koronapandemiaa. Kyllä näyttää lihapullat ja perunat kiinnostavan. Itse en punaisesta lihasta perusta, mutta nostalgiatrippailen menneisyyteen lohipyöryköillä, keitetyillä perunoilla, raejuustolla, maustekurkulla ja keitetyllä kananmunilla. Nam. Kyllä peruna on aina peruna.

Eniten kuitenkin ikävöin mummoni tekemää sienisalaattia. Mikä ihana kirpeän raikas maku! Siinä oli  sipulia, metsäsieniä, suolaa, etikkaa ja sokeria. Yritin jotain sen suuntaista ruokakaupasta ostetulla sienisekoituksella. Ei tullut hyvä sienisalaatti, tuli huono sienisalaatti. No, onneksi sentään tuoreet herkkusienet toimivat aina ja niitä voi tunkea melkein kaikkiin ruokiin, lukuun ottamatta kaurapuuroa. 

5. Sosiaalisuus

Kasvokkain tai puhelimessa mielelläni keskustelen (lue: puhisen turhautuneena) koronapainajaisesta tuttujen ja luotettavien ihmisten kanssa. Korona on kyllä hyvä ja helppo keskustelunaihe, koska ainakin kaikki ovat kuulleet siitä. Ainakaan itse en ole koskaan osallistunut tällaiseen keskusteluun:

- Kyl mua tää pandemia rassaa.

- Ai mikä pandemia?

- No korona tietysti.

- Ai niin se. Onks se vielä?

 6. Liikunta

Lenkkeily on aina tähän mennessä auttanut minua. Ongelma on vain siinä, etten ole saanut raahattua itseäni lenkkipolulle. Yritän luopua ajatuksesta, että jos ylipäänsä lähtee lenkille, täytyisi jaksaa vetää joku tunnin hikilenkki. Mitä vikaa on esimerkiksi puolen tunnin löntystelylenkissä?

7. Huumori

Tänään tulee telkkarista brittiläinen satiirinen nukkeanimaatio Spitting Image. Toivottavasti se tepsii ahdistukseen ja naurattaa. Suomalaisista huumoripläjäyksistä tykkään ja arvostan Noin viikon studiota ja Hyviä ja huonoja uutisia. Miksei siitä tule uusia jaksoja? Kari Ketonen takaisin juontajaksi!

8. Rokote

Rokote, tulis nyt jo. Totta kai rokote annetaan ensin terveydenhuollon henkilökunnalle, ikäihmisille ja riskiryhmille. Sitten kun oma vuoroni tulee, aion ottaa sen ilomielin, olenpa immuuni tai en.

9. Kirjoittaminen

Luen kirjoittamani tekstin läpi ja korjasin sekaan lirvahtaneet pianovihreet. Tajusin, että tekstini on yllättävän tervehenkinen kirjoittamakseni! Taidanpa sitten lisätä listaani kirjoittamisen, koska omien sekavien ajatuksentynkien siirtäminen tietokoneen näytölle selkiyttää nuppia. Ja keho rauhoittuu. Vau, mikä efekti.

Vielä yksi lisäys seuraavana päivänä:

10. Virkkaus tai muu vastaava käsillä näpräys

Aloitin virkkauksen pari vuotta sitten. Neulojien keskuudessa käytetetään humoristista ilmaisua neuloosi. Ihminen voi joutua neuloosiin, jolloin hän saattaa jatkaa neulomistaan tuntikausia. Omaa toimintaani voi kai kutsua sanalla virkkoosi eli virkkausmania. Jos englanniksi ei ole vielä olemassa sanaa crochetomania, se pitää luoda.

Ja vielä yksi lisäys parin päivän viiveellä:

11. Mika Salminen

Istuessani bussissa (maski naamalla, totta kai) matkalla keskustaan, oivalsin että THL:n Mika Salmisen televisioesiintymisten katselua ja kuuntelua voi verrata meditaatioharjoitukseen! Kyllä siinä hermosto tyyntyy. Ihanan nallekarhumainen olemus ja rauhallinen puhetyyli! Samaa mieltä on myös Katja Ståhl, joka esitteli mikasalmis-tatuointiaan haastatteluohjelmassa. No, siirtokuvaksi se paljastui, mutta kuitenkin. Erinomainen idea.

 Terveyttä!

keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Kahden maailman rajalla

Kylläpä elokuvaharrastajia nyt hemmotellaan. Samanaikaisesti leffateatterissa pyörii paljon mielenkiintoisia elokuvia. Palkitusta korealaisesta Parasite-elokuvasta on ilmaantunut uusi, mustavalkoinen versio. Japanilainen animaatio Children of the Sea houkuttaa edelleen. Tenet-elokuvassa kiinnostaa, miten ajatusleikki ihmismieleen tunkeutumisesta on toteutettu visuaalisesti. Tai jotain sinne päin. Virpi Suutarin ohjaama dokumentaarinen elokuva Aalto kiehtoo feministisellä lähestymistavallaan. Tove-leffakin on vielä näkemättä. Haluan tietää ainakin sen, miten Krista Kososelta luonnistuu ruotsin kielen puhuminen. Mistä näille kaikille leffoille saisi nipistettyä aikaa? Ja rahaa.

Leffalistani kärkeen kiilasi kuitenkin brittiläisen Rose Glassin käsikirjoittama ja ohjaama psykologinen kauhuelokuva Saint Maud. Elokuvan traileri ja juliste syöpyivät heti mieleeni eikä pakkomielteinen kiinnostus jättänyt rauhaan yölläkään. Yritin arvuutella loppuratkaisua, mutta en onnistunut. 

Tunnustan, että ulkoelokuvallinen (vrt. ulkokirjallinen) seikka painoi vaakakupissani. Halusin tietää, minkälaisen elokuvan tekee eteerisen näköinen mutta röntgenkatseellaan tuijottava punatukkainen nainen, jonka nimessä välkehtii ja kilahtelee lasinen ruusu, rose glass. Kaiken lisäksi elokuvan on tuottanut sama studio kuin kauhuleffat Hereditary ja Midsommar. Näitä elokuvia olen hehkuttanut aikaisemmissa blogiteksteissäni.

Saint Maud -elokuvan juoni on pelkistetty. Nuori sairaanhoitaja Katie (Morfydd Clark) päätyy hoitamaan parantumattomasti sairasta, kuolevaa taiteilijapersonaa Amandaa (Jennifer Ehle) englantilaiseen kartanoon. Tanssitaiteellaan kuuluisaksi noussut nainen ei ole ihmisenä helpoimmasta päästä, ja siksi hoitajat ovat vaihtuneet tiuhaan. Katie läpäisee työnantajan seulan, vaikka hänen menneisyydessään painaa selvittämätön kuolemantapaus entisessä työpaikassa sairaalassa. 

 

Kammottava tapahtumasarja sairaalassa mullisti nuoren sairaanhoitajan elämän. Katie päättää jättää entisen syntisen elämäntapansa baareissa juopotteluineen ja irtosuhteineen. Hän kokee voimakkaan uskonnollisen herätyksen ja omaksuu uudeksi identiteetikseen pyhimysmäisen Maud-nimen. 

Mauden uskonnollinen kokemus saa nopeasti outoja, mahdollisesti psykoottisia piirteitä. Hän alkaa kuulla pyhimyskuvien puhuvan ja uskoo niiden antavan hänelle ohjeita. Lihaansa hän alkaa kuolettaa raastamalla ihoaan rikki ja kävelemällä kengillä, jonka pohjallisiin on tökitty nastoja. Jumalallisen läsnäolon Maud tuntee ekstaattisina tai eroottisina väristyksinä kehossaan. Englanniksi lukemassani haastattelussa ohjaaja käyttää niistä ilmaisua God-gasm. Ne ovat saattaneet saada vaikutteita keskiaikaisen nunnan, Teresa Avilalaisen hurmoksellisista kirjoituksista.

Hoitaessaan kuolemansairasta naista Maud pyrkii esiintymään pelastavana enkelinä. Hän kokee pyhäksi velvollisuudekseen pelastaa elämän ja kuoleman rajalla häilyvän naisen sielun. Hoidokki antaa ymmärtää suhtautuvansa avoimin mielin kristinuskoon, mutta elokuvan edetessä paljastuu että hän vannoutunut ateisti, joka ei epäröi pilkata toisen uskoa. Naisella ei ole aikomustakaan henkistyä, vaan viimeisillä voimillaan hän polttaa tupakkaa ketjussa, naukkailee viiniä riehakkaissa juhlissa ja rietastelee sängyssä naisten ja miesten kanssa.
Yritän olla paljastamatta liikaa elokuvan juonesta, ja siksi siirryn analysoimaan elokuvaa. Saint Maud sisältää useita vastakkaisia maailmoja, joiden välillä huojutaan. Kristinusko ja ateismi muodostavat vastakohtaparin. Muita vastakohtia ovat terveys ja sairaus, elämä ja kuolema, nykyisyys ja menneisyys, muisti ja unohtaminen. Vastakohtia sekä konkreettisessa että henkisessä mielessä ovat likaisuus ja puhtaus, hämäryys ja valo.

Keskeisenä vastakohtana vallitsee tervejärkisyys ja hulluuteen kuuluvat harhat. Psykoottiseen mielisairauteen liittyy jaottelu, tapahtuuko jokin asia ulkoisessa maailmassa vai kuuluuko se pelkästään henkilön sisäiseen kokemusmaailmaan. Voiko ikoniseinä huojua? Voiko taivas aueta? Voiko ihminen leijua? 

Elokuva sekoittaa katsojan päätä tehokkaasti. Kauhu syntyy tiedon pimittämisestä: mitä ihmettä verisessä sairaalahuoneessa tapahtui? Oliko Katie/Maud viaton sivustakatsoja ja aktiivinen tekijä? Katsojalta estetään pääsy naisen kaoottisen mielen sisälle. Mitä hän aikoo seuraavaksi? Miksi hän hiippailee goottilaisen linnan pihalle lakanaan verhoutuneena? Mitä hänen silmänsä näkevät? Katsoja takertuu kiinni takaumien ja ennakointien tahmeaan verkkoon. 

Saint Maud on vähäeleistä ja tyylikästä psykologista kauhua. Mikään ei estä kutsumasta elokuvaa onnistuneeksi draamaksi, johon on lisätty kauhuelementtejä. Odotan innolla Rose Glassin seuraavaa teosta. Toivottavasti sen voi nähdä myös Suomessa.

keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Erikoinen elokuvaelämys

 

Puolen vuoden tauon jälkeen pääsin vihdoin leffaan. Suunnittelin etukäteen meneväni katsomaan Tove-elokuvaa, mutta teknisten vaikeuksieni takia päädyin Teemu Nikin Nimby-elokuvan päivänäytökseen. Muita mielenkiintoisia vaihtoehtoja olisi ollut Ensilumi, Aalto ja Children of the Sea. Hätätapauksessa olisin kelpuuttanut Tenet-leffankin.

Elokuvasta Nimby, sivulla Finnkino
 

Jännitin etukäteen, miltä elokuvateatterissa käynti tuntuu korona-aikana. Heti aulassa huomasin, että kaikki oli mullistunut. Desinfiointiautomaatteja oli siellä täällä, työntekijöillä oli maskit naamalla eikä karkinmyyntitilaan edes päässyt ilman voimassa olevaa lippua. Vähäinen asiakasmäärä uhkasi lannistaa tunnelman mutta eniten huomasin ikävöiväni paahdettujen popcornien voimakasta hajua. Oi niitä aikoja. Yllättäen myös holtittomasti rynnivät ihmismassat tuntuivat kaihoisalta muistolta menneestä.

Päivänäytöksessä oli lisäkseni viitisen ihmistä. Kaikki olivat pakkautuneet penkkirivistöjen keskivaiheille, joten periaatteessa edellisellä tai seuraavalla rivistöllä yskivä ihminen voisi pölläyttää kunnon viruspilven ilmoilla ja tartuttaa muita. Näistä ajatuksista ei vain pääse eroon.

 

Mutta elokuvaan. Lyhenne Nimby tulee sanoista Not In My Backyard eli Ei Minun Takapihalleni. Lyhenteella viitataan kai siihen, että monet ihmiset esiintyvät mielellään suvaitsevaisina ja kannattavat periaatteessa esimerkiksi narkomaanien vieroitusklinikoita - kunhan niitä ei rakenneta omalle asuinalueelle. 

Nimby-elokuva käsittelee suvaitsevaisuutta ja sen vaikeutta. Elokuvaan on kasattu melkein kaikki, mikä voisi aiheuttaa suvaitsemattomuutta: homoseksuaalisuus, polyamoriset suhteet, eri kansallisuudet Iranista Saksan kautta Suomeen, natsit, äärioikeisto, maahanmuutto, monikansallisuus, uskontojen kirjo kristinuskosta enkeliuskoon ja islamiin ja satanismiin sekä päihteet alkoholista pilven pössyttelyyn. Listaan voisi vielä ympätä maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelun ja ihmisten asemoiminen itsensä joko taantumuksellisiin tai liberaaleihin. Katsomossa ihmettelin, olisiko aihepiirejä yhtään voinut rajata. Alkoi tulla ähky.

 

Kummeksuin myös elokuvan luokittelua komediaksi. Omasta mielestäni Nimby alkaa ehdottomasti komediana, mutta leffan keskivaiheilla harpataan synkkiin ja pelottaviin, trillerimäisiin sävyihin ja elokuvan loppua kohden luisutaan taas komediallisuuteen. Tietysti hyväksyn tragikoomisuuden, mutta selkeästi erottuvia erityyppisiä jaksoja oli vaikea niellä. 

Hämmästelin myös komediallisuuden ja opettavaisen sanoman yhdistämistä. Elokuvan loppuhuipennuksessa valistetaan katsojaa (joka saattaa itsekin painiskella avoimen tai alitajuisen ja taitavasti naamioidun suvaitsemattomuuden kanssa) tyyliin Kaikkia ei tarvitse rakastaa, mutta kaikkia pitäisi pystyä sietämään. Noh, voihan sitä yrittää. Ehkä ajankohtaisohjelmassa mainittu mentalisaatio voisi auttaa ymmärtämään äärioikeistolaisen sisäisiä pelkoja ja toiveita. Hyväksyä ei tarvitse, mutta jospa löytyisi vastaus kysymykseen, miksi toisen ihmisen kokemusmaailma poikkeaa täysin omasta.

tiistai 6. lokakuuta 2020

Koronavirustartunta(?), osa 2 - epävarmuuden sietämisestä

Alkuun huomautus: Blogitekstini on maallikon kirjoittama ja omakohtainen. Jos haluat luotettavaa tietoa koronasta, suosittelen THL:n tai esimerkiksi Ylen sivuja. Motiivini kirjoittaa tämä teksti on yritys rauhoittaa omaa mieltäni ja selkeyttää ajatuksiani ja mahdollisesti tarjota vertaistukea.

Kuten alkukeväästä kerroin, sairastin ilmeisesti koronan. Varsinaiset oireeni kestivät kuukauden ja koko sen ajan olin pelkästään kotona sisällä sairastamassa. Oireeni tuntuivat päässä kauttaaltaan, silmissä, korvissa, keuhkoissa, sydämessä, suolistossa, lihaksissa, luissa, nivelissä, verisuonissa ja hermostossa. Kun koin niin sanotun paranemisen eli seurasi yksi oireeton päivä, riesanani ovat olleet jälkioireet, jotka ovat jatkuneet satunnaisesti jo kuusi kuukautta. Jälkioireeni ovat tuntuneet keuhkoissa, sydämessä ja pään alueen verisuonissa. Jälkioireita oli enemmän keväällä ja kesällä ja ne olivat pahempia. Syksyä kohden jälkioireet ovat lievittyneet ja harventuneet.

Jälkioireet ovat tuntuneet sydämessä outoina muljahduksina, sydämen äkillisenä takomisena ilman mitään syytä ja pelottavina tuntemuksina, että sydän on menossa epärytmiin. Tuntemukset ovat kestäneet kerrallaan muutaman sekunnin. Niiden aikana en ole voinut tehdä muuta kuin keskittyä kehon oireisiin ja olen yrittänyt rauhoittaa hermostoani hengittämällä syvään.

Pään alueen verisuonissa on tuntunut jälkioireissa outoa tykytystä. Tykytys ilmaantuu aina suunnilleen samaan kohtaan. Sillekään asialle en voi tehdä mitään. Mietin vain, mitä ihmettä verisuonissani oikein tapahtuu. Onko suoni tukossa ja poksahtamassa? En voi tietää.

Keuhkojen oudot tuntemukset ovat taas palanneet. Tälläkin hetkellä tuntuu lievää pistosta vasemmassa kyljessä. Eilen tuntui taas siltä kuin pitkällä ja paksulla neulalla olisi pistetty kylkeen ja reisien lihaksiin. Kun eilen olin kävelylenkillä, kyljissä tuntui puristavaa paineentunnetta. Tuntui lieviä hengitysvaikeuksia, mutta pystyin kuitenkin jatkamaan kävelylenkkiäni normaalisti ja tulin elävänä kotiin. 

Koska mahdollista koronavirustartuntaani ei ole keväällä laboratoriovarmistettu, en voi varmuudella tietää, olenko edes sairastanut koronan vai jonkun muun tartuntataudin. Itse tietysti epäilen eniten koronaa. Minkään aikaisemman tartuntataudin, kuten flunssan tai influenssan, aikana minulla ei ole koskaan ollut näin laajaa oireiden kirjoa, oireeni eivät koskaan ole kestäneet niin pitkään, oireet eivät ole olleet niin vaikeita eikä taudista ole koskaan ole ollut näin vaikea parantua. Jos olen sairastanut flunssan tai influenssan, se on yleensä mennyt viikossa tai kahdessa ohi.

Soitin kyllä alkukeväästä (kun vihdoin viimein kykenin) koronaneuvontapuhelimeen. Sieltä sanottiin, että "diagnostiset kriteerit eivät täyty". Ilmeisesti olisi pitänyt olla kaiken muun paskan lisäksi vielä 41,5 asteen kuume. (Kuten varmaan kaikki muistaa, keväällä koronatestit rajattiin vain kaikkein vakavimmille tapauksille). Kuumetta minulla ei ollut koko aikana. Kun puhelimessa sanottiin, että testiin ei tarvitse tulla, sanoin etten edes pystyisi tulemaan kammottavien oireideni takia (en olisi edes jaksanut kävellä bussipysäkille) ja jos vaikka pystyisin en halua tulla koska tajusin olevani jo entuudestaan ihan riittävän sairas enkä halunnut altistaa itseäni enää uusille bakteereille ja viruksille. Niitä olisi varmasti kohdannut matkalla sairaalaan ja sairaalassa. Olisin saattanut altistaa myös muita taudille.

Keväällä soitin koronapuhelimeen siksi, että halusin tietää olivatko hengitysvaikeuteni niin vaikeita että minun pitäisi olla hengityskoneessa. Eivät olleet, koska puhuminen ei hengästyttänyt minua. Sairaanhoitaja olisi pystynyt tunnistamaan vakavan, sairaalahoitoa vaativan hengitysvaikeuden puheen perusteella.

 

Yritän tällä blogitekstilläni sanoa sitä, että nykyinen korona-aika on monella tapaa kuluttava. Se on kuluttava niille, jotka tietävät sairastaneensa koronan, niille jotka epäilevät sairastaneensa koronan ja niille jotka pelkäävät saavansa koronatartunnan. En edes tiedä, mikä lopulta on pahinta: sairastaa tauti vai pelätä tartuntaa. Molemmat kuormittavat kehoa ja mieltä. Tähän päälle lisätään tietysti huoli läheisten sairastumisesta. 

Rehellisesti sanottuna olen jollain oudolla tavalla ollut jopa tyytyväinen, että olen jo todennäköisesti sairastanut koronan. Ainakin tiedän, miten kehoni reagoi siihen. Jos sairastun siihen uudestaan, niin onpahan ainakin tuttu tauti. Toisaalta ei ole mitään keinoa tietää, olisiko toinen mahdollinen tartunta lievempi, samanlainen, vakavampi tai täysin oireeton. En voi tietää sitäkään, onko minulla tällä hetkellä uusi tartunta vai ovatko nykyiset tuntemukseni aikaisemman tartunnan jälkioireita. Jos ne ovat jälkioireita, loppuvatko ne joskus vai jäävätkö ne pysyviksi? Pitäisikö hyväksyä, että satunnaisesti ilmaantuvat jälkioireet ovat kehoni "uusi normaali"?

Ja ylipäänsä: korona-ajan uusi normaali näyttää olevan jatkuva epävarmuus. Jotenkin sitä on vain kestettävä. Jos tämä jatkuu vaikka vuoden ennenkuin rokote vihdoin saadaan. Eipä tässä muuta kuin yrittäkää jaksaa. 

Jos joku sattumalta ei ole vielä kuullut THL:n suosituksia, tässä ne tulevat:

1. Pidä turvaväli muihin ihmisiin.

2. Käytä maskia, jos turvaväliä ei voi pitää.

3. Desinfioi kätesi tai pese kätesi saippualla useita kertoja päivässä.

 

Ainoat terveysvinkkini, jotka uskallan maallikkona esittää, ovat tässä (ei pitäisi olla ristiriidassa terveysviranomaisten suositusten kanssa):

Vinkki 1. Yritä pysyä terveenä ja vältä sairastumista kaikin keinoin.

Vinkki 2. Jos kuitenkin sairastut, hyväksy tilanne ja jää kotiin sairastamaan. Sairaana kannattaa lopettaa kaikki turha sähläys ja keskittyä sairastamiseen. Samalla antaa keholle tilaisuuden alkaa parantaa itse itseään. Jos ei kotona pärjää, hakeudu sairaalaan. 

Terveyttä! 

Myöhempi lisäys: koronatestini tulos oli negatiivinen. Se on minulle valtava helpotus. Ilmeisesti nykyiset oireeni ovat keväällä mahdollisesti sairastetun koronan jälkioireita. Se, että sairastamani tartuntatauti voi aiheuttaa näin pitkällisiä terveysongelmia, ei ole hyvä asia, mutta parempi sekin kuin uusi tartunta. Sen voin vakuuttaa, että mistään luulotaudista ei ainakaan ole kyse. Entistä suuremmalla syyllä suosittelen välttämään tartuntaa kaikin keinoin.

sunnuntai 2. elokuuta 2020

Miksi runous välillä kolahtaa, välillä ei?


Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

WSOY, 2018


En ole runoihminen, mutta olen viime aikoina lukenut tavallista enemmän runoutta. Osasta lukemastani en ole saanut mitään irti. Hävettää tunnustaa, mutta näin asia on. Sirpa Kyyrösen runoteos Naispatsaita herätti jossain muualla somessa hurmioituneen vastaanoton. Itse koin sen ärsyttävän kikkailevana. Kristiina Wallinin runokirja Valon paino kauhistutti aihevalinnallaan, jossa nainen palaa kuolleiden täyttämään sukutaloon. Jouni Inkalalta lukemani runoteos oli nimeltään Tee kunniaa, tee kunniaa. Lehtiarviossa väitettiin runoilijan ”vaihtaneen kuivan älyllisyyden elämänriemuun”. Riemua, missä? Koin runokokoelman lähes täydellisen käsittämättömäksi. Suurimmasta osasta runoista en edes ymmärtänyt edes, mitä aihepiiriä ne käsittelevät. Aurinkoa? Rakkautta? Metsäneläintä? Miki Liukkosen Valkoisia runoja lukiessani pitkästyin tolkuttomaan namedroppailuun. Tuskin yhtään länsimaista filosofia jäi mainitsematta. Sentään runo ”Surrealistin päivä” viihdytti banaalilla arkipäiväisyydellään.

En väitä, että yllä olevissa runoteoksissa olisi jotain vikaa. Ehkä lukutapani on viallinen. Tuskaisena ihmistyyppinä jaksa kaivella ja ronkkia runosäkeitä minuuttitolkulla. Jos ei heti aukea, niin antaa olla. Analyyttisyys ei ole juttuni. Etsin välitöntä, voimakasta elämystä ja jotain salamannopeaa, intuitiivisen tajuamisen tilaa. Haluan lumoutua. Toivon, että runo herättäisi minussa visuaalisia mielikuvia, että pääni suorastaan täyttyisi kuvien virralla. Parhaassa tapauksessa aistin runon maailman lähes kaikilla aisteillani. Haluan, että runo vaikuttaisi samankaltaisesti kuin musiikki: joko vaistonvarainen reaktio tulee sekunneissa tai sitten sitä ei ole ollenkaan. Tai kuin ruoka: joko siitä pitää tai sitten ei. Jos pitää, sitä ei pysty perustelemaan järjen tasolla, vaan pelkästään tunteella, aisteilla ja vaistoilla.

Kaikkein vähiten lumouduin Rob Searsin huumoripläjäyksestä Donald Trumpin Kauneimmat runot. Kuvittelin etukäteen hekottelevani kokoelman alusta loppuun, mutta toisin kävi. Masennuin. Mitä tahansa tuo oranssikasvoinen kähisijä tekee tai sanoo, se lannistaa. Pientä hymynhäivettä sentään nostatti Rob Siersin johdanto, jossa pyrittiin humoristisesti kumoamaan Trumpiin liitettyjä määreitä kuten ”paksukalloinen”, ”jankuttava puhetyyli” ja ”häiriintyneet aivot” ja korvaamaan ne herkän lyyrisillä määreillä. Jos joku miettii, kirjoittaako Trump oikeasti salaisessa kammiossaan ihania säkeitä, vastaus on ei. Kokoelma on koottu Trumpin twitter-möläytyksistä, haastatteluista ja kommenteista muualla.

(-)

Jospa nyt vihdoin viimein pääsisin varsinaiseen asiaani eli Heli Slungan runoteokseen Kehtolauluja kuoleville. Vihdoin järisyttävä ja vavahduttava lukuelämys! Nyt ollaan ytimessä. Koska en pysty tai edes halua yrittää analyyttistä lähestymistapaa, tekstissäni korostuu tunteeseen ja vaistoon pohjautuva wau! -efekti.

Heli Slungan runomaailma on synkkä ja raadollinen paikka. Ja se on sitä rehellisesti, mitään sievistelemättä. Pelottava, ahdistava, turvaton. Kaiken kauheus moninkertaistuu raudankarvaisissa ja mustanpuhuvissa ilmaisuissa, joita olen poiminut pitkin kokoelmaa esimerkinomaisesti (runoja ei kai saisi siteerata näin holtittomasti, sori tästä):

saastan ja matojen pesä, kasvien mätä ja tuhka, häpeän mutavelli, kärpästen siipien peili, rikinkatku ja uraanin yöpuutarha, katuojan seireeninlaulu, käsirautojen ja lepositeiden vapahtaja, suolistobakteerien musta messu, verihiutaleiden laulu erämaassa, kampurajalkojen ja vajaamielisten tanssiaiset, suupielten piikkilanka, ihmishirviön alitajunta

Kokoelmassa vallitsee jatkuva uhan ja menetyksen tunnelma. Lapsi pelkää menettävänsä äitinsä, äiti lapsensa, nainen miehensä tai ylipäänsä luottamuksen rakkauteen. Pelätään järjen menetystä, vanhenemista, läheisyyttä, etäisyyttä, kaikkea.

Naisen keho ei ole turvassa. Sitä uhkaa kuolema tai hiljentäminen ja alistaminen eri muodoissaan: ”sinut kaltataan talven morsiameksi” (-)suu ommellaan hopealangalla kiinni” (-) ”sinut hunnutetaan jätesäkeillä ja ilmastointiteipillä”. Miten voimakkaan kuvallisia ja väkeviä ilmaisuja!

Ihmisen osa sukupuolesta riippumatta ei ole sen lohdullisempi: Voi sinua ihmislapsi, tuhkan ja tyhjyyden äpärä” (-)

Monessa joskus aikaisemmin lukemassani runokokoelmassa minua on häirinnyt tunneilmaisun laimeus tai sen puuttuminen kokonaan. En myöskään jaksa mitään lannistunutta apatiaa tai marttyyrimentaliteettia. Slungan runoissa tunteita ei peitellä, vaan nimenomaan korostetaan tunneskaalan synkimpiä sävyjä. Antaa roihuta ja liekehtiä kaikki pelko, ahdistus, epätoivo ja viha, raivo, uhma ja kostonhalu! Kun kerran itse olen negatiivisuuteen painottuva neurootikko, pystyn hyvin samaistumaan kaikkeen pohjamudissa möyryämiseen ja hehkuvan laavan purkauksiin. Tykitetään esimerkeillä:

Hykerryttävän uhmakasta raivoa valtion instituutioita kohtaan:

Minun pyhän vetelyyteni ja vastahankaisen / kuulumattomuuteni kunniaksi / pystytitte Kansaneläkelaitoksen ja Työvoimatoimiston / monumentit / lasiset rippikopit joissa masturboida, syljeskellä ja / valehdella / ja verorahoillanne / minä ahmin marenkileivoksia / pidän orgioita / hankin dynamiittia ja ilotulitusraketteja (--)”

Viha, kyllästyminen ja kostonhalu miehiä kohtaan:

Miehet jotka haluavat auttaa, / pelastaa katuojassa makaavan prinsessan, heiltä minä syön / ensin jääkaapit tyhjiksi ja sitten tapan! He todella / kuvittelevat saippuoimalla ja ruokkimalla / tekevänsä ihmisen siitä mikä jo lautumia kukkii; / että kalmo suudelmasta nousee / ja alkaa kevyesti tanssahdella / kraattereiden ja hikisten satiinilakanoiden erämaassa. / Idiootit! (–)"

Sitaatista voi havaita huumoria, jota runoilija itse haastattelussa peräänkuuluttaa. Hän kertoo ihmettelevänsä, mikseivät kriitikot ole suostuneet huumoria huomaamaan, vaikka itse kokee viljelevänsä ”joka sivulla”. Itseäni onneksi puhuttelee Slungan veikeän räiskyvä musta huumori, jonka sävyt vaihtelevat korpinmustasta helmenharmaaseen.

Kokoelmasta voi tavoittaa koko ihmiskuntaa koskettavaa pelkoa ja kauhua väreilevää epämääräistä uhkaa:Auringon paha silmä katsoo meitä / kuin hyönteisiä polttolasin alla”

Uhka voi kohdata myös yksilöä totaalisen musertavana yksinäisyyden tunteena:(--) kuun öisestä peilistä / äidin silmien pimeäpeilistä // sinä katsot omaan syvyyteesi // sinä ole täällä / aivan yksin”


Ettei tämä blogiteksti jäisi pelkän hurmioituneen huudahtelun tasolle, yritän hahmotella runokokoelman teemoja. Haastattelussa Heli Slunga mainitse Miguel de Unamunon filosofisen teoksen Traaginen elämäntunto, jossa yhtenä aiheena on illuusioiden romahtaminen. Kunnianhimoisena tavoitteenani oli alun perin opetella ulkoa (no vitsivitsi), ei vaan sisäistää tämän kirjan sanoma ja soveltaa sitä tähän runoteokseen, mutta eipä onnistunut. Allekirjoitan kuitenkin tuon ajatuksen illuusioiden menettämisestä ja sen kautta vajoamisena toivottomaan raivoon.

Miten luonnehtisin runokokoelmaa Kehtolauluja kuoleville, jos en halua turvautua sivistyssanoihin kuten intensiivinen, energinen ja dramaattinen? Korvaan ne sanoilla rehellinen, raadollinen, väkevä, voimallinen, virtaava, räjähtävä, hehkuva, verevä, mehevä, rehevä. 


Inspiraatioita, tukea ja turvaa olen saanut bloggaajien teksteistä:

Kosminen K

Reader, why did I marry him?

tiistai 7. heinäkuuta 2020

Raamatunväriset silmälasit


J.M.Coetzee: Jeesuksen lapsuus
Englanninkielinen alkuteos: The Childhood of Jesus (2013)
Suomentanut: Markku Päkkilä
Otava, 2014


Juurettomuus. Kodittomuus. Työttömyys. Perheettömyys. Suvuttomuus. Nimettömyys. Kielettömyys. Tarkoituksettomuus. Järjettömyys. Ulkopuolisuus.

Etelä-Afrikassa syntyneen ja Australiaan kotiutuneen J.M. Coetzeen romaanissa Jeesuksen lapsuus ei esiinny henkilöä nimeltä Jeesus. Tiedän tämän, koska olen jo lukenut kirjan kertaalleen. Nyt luen romaania toistamiseen. Toteutan tämän blogitekstin uudella tavalla. Luen kirjasta pätkän, kirjoitan siitä omia pohdintojani. Seuraavana päivänä jatkan lukemista ja kirjoittamista.

Haluan löytää vastauksen mieltäni riivaavaan kysymyksen: viittaako romaanin nimi historialliseen henkilöön Jeesus Nasaretilaiseen, jonka toiminnasta raportoidaan raamatun uudessa testamentissa? Muistikuvieni mukaan evankeliumeissa ei historiallisen merkkihenkilön lapsuutta paljon valoteta. Raamatun ulkopuolelle jätetyissä apokryfikirjoissa Jeesus kuvataan käsittääkseni jonkinlaisena taikurina, joka pystyy esimerkiksi herättämään henkiin saveen valetut linnut ja lennättämään ne ilmaan.

Romaanissa on tähän mennessä tapahtunut seuraavaa: Pakolaisia lähtee pois aavikolla sijaitsevasta Belstarin leirikeskuksesta. Laivamatkan jälkeen he päätyvät espanjankielisellä Novillan alueella sijaitsevaan uudelleensijoittamiskeskukseen. Pakolaisten joukossa on mukana vanhahko mies Simon ja äitinsä kadottanut 5-vuotias poika, jolle on annettu nimeksi David. Kummankaan kansalaisuutta tai äidinkieltä ei ole mainittu. Simon on ottanut tehtäväkseen huolehtia Davidista ja etsiä tämän äidin.

Keskuksessa Simon ja David saavat majoittua huoneeseen. Heitä auttavat virkailija Ana ja senora Weiss. Simon löytää töitä satamasta säkkienkantajana. Työn aikana Davidia vahtii työnjohtaja Alvaro Avocado. Palkanlaskija Eugenio latoo viikon päätteeksi setelit Simonin kouraan.

Vapaa-ajallaan Simon päätyy kummallisiin, filosofisiin keskusteluihin kauniin Anan kanssa. Ana laukoo mietteitään, jotka kuulostavat etäisesti tutuilta, jotenkin raamatullisilta:

Tänne tullessaan ihmiset ovat pesseet itsestään kaiken menneen. Teidän pitää tehdä samoin: päästää irti vanhoista siteistä sen sijaan, että yritätte solmia niitä uudestaan”.

Sanat haiskahtavat korvissani samankaltaiselta kuin evankeliumeissa esitetty kehotus jättää kaiken taakseen ja alkaa seurata Jeesusta. Samaten Anan vaatimus kuihduttaa ruumiilliset ja erityisesti seksuaaliset tarpeet linkittyvät mielessäni raamattuun. Simon pauhaa Analle:

Miksi sinä sitten saarnaat asketismia? Käsket meitä hillitsemään nälkämme, näännyttämään mahassa asuvan koiran. Miksi? Mitä pahaa nälässä on? Mitä muuta virkaa nälällä ja tarpeilla on kuin kertoa, mitä me tarvitsemme? Jos ei olisi nälkää eikä tarpeita, mitä elämästä tulisi?”

Melkein kuin kehottaisi paastoamaan ja elämään pelkällä hengen ravinnolla. Mutta mitä tämä tarkoittaa? Pitäisikö uudelleensijoituskeskus ympäristöineen tulkita joksikin uudelleensyntymisen ja jalostumisen keitaaksi, vaikka todellisuudessa on vain menetysten ja epävarmuuden synonyymi.

(-)

Kadottaminen. Etsintä. Kaipuu. Hapuilu. Välitön tajuaminen. Varmuus. Usko. Luottamus.


Romaanissa tapahtuu seuraavaa: Simon päätyy suhteeseen Elenan kanssa. Elenan poika Fidel ystävystyy Davidin kanssa. Ollessaan kävelyllä tenniskentän lähistöllä Simonin katse takertuu nelinpelin naiseen. Äkisti Simon tajuaa, että naisen täytyy olla Davidin äiti. Pojassa naisen näkeminen ei herätä tunnereaktioita. Lyhyen neuvottelun jälkeen David päätyykin muuttaman Inesin luokse.

Jos romaanin nimi olisi mikä tahansa muu kuin Jeesuksen lapsuus, en hairahtuisi kaivelemaan uskonnollista selitystä. Raamatussahan toistuva kuvio on taivaallisen isän etsintä. Onko se korvattu tässä maallisen äidin hakemisella? Vai olenko aivan hakoteillä?

Joka tapauksessa Simonin äkillistä oivallusta kuvataan kuin uskonnollista elämystä, jossa välittömän tajuamisen jälkeen päädytään lujaan luottamukseen ja vankkaan uskoon:

Ines on pojan äiti. Kun minä tulin tähän maahan, minulla ei ollut muuta kuin raudanluja vakaumus: minä tunnistan pojan äidin kun näen hänet. Tiesin että se on Ines sillä samalla hetkellä, kun näen hänet”
Sinä siis seurasit vaistoasi?”
Enemmänkin. Vakaumusta”
Vakaumus, intuitio, itsepetos – mitä eroa niillä on, jos niitä ei voi kyseenalaistaa? Oletko koskaan ajatellut, että jos me kaikki eläisimme vaiston varassa, maailma vajoaisi kaaokseen?” (s.91)

Yllä olevan keskustelun toinen osapuoli on Elena, joka esittää rankkaa kritiikkiä kaikkea vaistonvaraista ja järjenvastaista toimintaa kohtaan.

En tiedä, mitä ajatella. Mielessäni lymyilee epäily, mitä jos koko romaanin ideana on kritisoida uskonnollista ajattelutapaa ja osoittaa sen keinotekoisuus ja pakonomaisuus. Uskovaisilla on tapana kytkeä uusi ja vanha testamentti toisiinsa. Melkein minkä tahansa vanhan testamentin säkeen voi tulkita ennustavan jotain uuden testamentin kohtaa. Ei-uskovaisten mielestä ajallisesti, paikallisesti ja temaattisesti etäisten tekstien yhteen nivominen voi tuntua keinotekoiselta ja melkein väkivaltaiselta. (Itse olen agnostikko, jos se ketään kiinnostaa):

Yritän sanoa sitä, että onko romaanin nimen tarkoituksena vääristää lukijan odotushorisontti, johtaa harhaan? Yritetäänkö lukija saada näkemään asioita, joita ei ole olemassa? Linkittämään yhteen asioita jotka eivät liity toisiinsa? Onko koko kirja pelkkä kiero psykologinen temppu, brain game?

Entäpä jos romaanin suomentaja olisikin vaihtanut kirjan nimeksi vaikkapa Leiri Belstar, olisivatko suomalaiset lukijat tiputtaneet tulkinnoista kokonaan pois uskonnollisen ulottuvuuden ja vain englanninkieliset lukijat olisivat kärventäneet aivojaan turhilla kysymyksillä.

Onko ylitulkintani värittänyt myös huomioitani romaanin kielestä? Jäljitteleekö romaanin lakoninen tyyli raamatun lyhytsanaisuutta vai kuvittelenko vain? Päässäni kytee epäusko ja epäluottamus. Pelastavaksi enkeliksi liihottaa takakannen teksti: ”Coetzeen koruton, tarkka, karu kerronta”. Joku muukin on tehnyt saman huomion. En ole nähnyt näkyjä.

Tekisi mieli lukea tässä välissä suomen- ja englanninkielisiä arvioita tekstistä ja mahdollisesti myös kirjailijan haastatteluja, mutta aion kilvoitella uteliaisuuden kiusausta vastaan.

(-)

Yhteiskuntakriittisyys. Koomisuus. Kritiikki uskontoja ja filosofioita kohtaan.

Inesin hahmon voi tosiaan halutessaan nähdä modernisoituna neitsyt-Mariana ainakin tämän sitaatin valossa:

Vai eikö Ines vaikuta houkuttelevalta siksi, että hän kieltäytyy olemasta viehättävä, kieltäytyy avautumasta? Mahtaako hän tosiaan olla neitsyt tai, kuten Elena väittää, neitseellistä tyyppiä? (s.109)

Jotain kertoo varmasti sekin, että seuraavassa ”kohtauksessa” samainen nainen kohdataan tukkeutuneen vessan ulosteen yhteydessä. Onko hänet siis syösty alas taivaallisesta ylevyydestä suoraan maalliseen alhaisuuteen?

Tuntuu kuin kriittiset sävyt kirkastuivat romaanin edetessä. Kirjan maailmassa vajotaan järjettömään agraarisen työhön, vaikka teknologiaa olisi saatava. Viljasäkkejä raahataan suurella vaivalla käsipelillä ja ne varastoidaan rottia vilisevään varastoon. Työ valuu hukkaan.

Samaan aikaan monet pakkautuvat vapaa-aikanaan instituuttiin opiskelemaan filosofointia, jossa tutkaillaan pöydän ”pöytyyttä” ja tuolin ”tuoliutta”. Kaupungissa on myös tarjolla bordellia muistuttava ”viihtymiskeskus”, jonne pitää hakea jäseneksi esittelemällä henkilöllisyystodistus ja täyttämällä lomake perusteluineen! Mitä tästä kaikesta pitää ajatella? Sitäkö että järjenvastaisuus läpäisee koko yhteiskunnan?

(-)


Don Quijote. Tuulimyllyt. Sancho. Ritari. Haihattelu. Houreet.

Romaanissa David opettelee lukemaan tavaamalla maailmankirjallisuuden klassikkoa Don Quijotea. Rinnastetaanko tässä nykymaailman hullutukset ja menneet houreet? Annetaanko ymmärtää, että moderni elämä on yhtä taistelua tuulimyllyjä vastaan ja tavoittamattomien ideaalien perään haikailua?

En ole vieläkään ottanut päästäni raamatunvärisiä silmälaseja, ja siksi mietin millaisten aasinsiltojen kautta kaikki voitaisiin nivoa uskonnollisiin kehyksiin. Olen elätellyt toiveita, että voisin vakuuttua Davidin olevan nimensä kadottanut Jeesus. Jos nuoresta Davidista kehkeytyy aikuisuudessa mahtipontinen saarnaaja ja ihmeidentekijä, hänen voimakkaan persoonallisuutensa voi olettaa räiskyneen jo lapsuudessa.

Romaanista voi hahmotella, että 7-vuotias David on itsepäinen, voimakastahtoinen ja omalakinen. Hän ei piittaa säännöistä. Koulussa hän ajautuu luonnollisesti heti törmäyskurssille opettajien kanssa. Tilanne yltyy niin pahaksi, että koulunvaihto häämöttää näköpiirissä. Poikaa ollaan siirtämässä Punto Arenasin erityiskouluun, mitä luonnehditaan rikollisten kaatopaikaksi.

Poika kuvaillaan häiriintyneeksi ja levottomaksi mutta kekseliääksi. Hänellä on taipumus vetäytyä fantasiamaailmaan, jossa hän hallitsee kaikkea. Enteileekö mielikuvitusmaailma uskontoa? Mitä pitäisi ajatella Davidin itsepintaisesta toiveesta pelastaa kuollut mies ja herättää tämä henkiin? Väistämättä mieleen tulee Lasarus.

En vain pääse mieltäni riivaavasta kysymyksestä: mitä tarkoittaa romaanin nimi Jeesuksen lapsuus? Ei kai Coetzeen tasoinen nobelisti sitä ihan hatustakaan ole temmannut. Tai arponut jollain generaattorilla.

(-)

Sääntöjen rikkominen. Kapinointi. Omaehtoisuus. Ulkopuolisuus.

Jos vain sitkeästi jatkan romaanin lukemista raamatunväriset silmälasit päässäni, voin kepeästi sivuuttaa ne kohdat, joissa en huomaa raamattuviitteitä ja takertua kohtiin, jotka sopivat muottiin.

David oppii lukemaan tuosta noin vaan, mutta laskeminen ei meinaa sujua. Poika ei pysty tai halua ymmärtää yhteenlaskua. Hänen maailmassaan ei ole olemassa kolmea omenaa, vaan hänelle on olemassa vain yksi omena, yksi omena ja yksi omena. Kuulostaapa tutulta! Melkein kuin monoteistisen kristinuskon pyhä kolminaisuus! Joku ulkoavaruudesta laskeutunut olio saattaisi laskea Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kolmeksi erilliseksi jumalaksi, mutta nehän on totuttu laskemaan yhden jumaluuden kolmeksi ilmentymäksi. Näppärää. Tai vinksahtanutta logiikkaa.

Romaanissa on muitakin kohtia, joissa voi kuulla raamatullisia kaikuja – jos on virittänyt korvansa mielensä sille taajuudelle.

Pienen Davidin espanjankielinen kirjoitus, ensimmäinen laatuaan kuuluu Yo soy la verdad, minä olen totuus. (vrt. raamatun Minä olen tie, totuus ja elämä).

Simon pohtii, jos David onkin ainoa todellinen näkijä ja kaikki muut raahautuvat eteenpäin kuin sokeat:

Mutta mitä jos me muut olemme väärässä ja poika oikeassa? Mitä jos yhden ja kahden välissä ei olekaan siltaa vaan pelkkää tyhjää? Ja mitä jos me, jotka astumme niin luottavaisesti yhdestä kahteen, putoammekin itse asiassa tyhjyyteen mutta emme huomaa mitään koska silmämme on sidottu? Mitä jos poika on meistä ainoa, joka kykenee näkemään sen?” (s. 262)

Jos niin haluaa, onnettomuudessa kylkiluunsa ruhjoneen ja sairaalavuoteella ooppiumihuuruissa makaavan Simonin unen tai näyn voi tulkita kuin uskonnollisen enteen:

Varhain aamulla, unen ja valveen välitilassa, hän näkee unen tai näyn. Sängyn jalkopäässä leijuvat ällistyttävän säkenöivinä kaksipyöräiset vaunut. Vaunut on tehty norsunluusta tai norsunluu-upotuksin koristellusta metallista ja niitä vetää kaksi valkoista hevosta, joista kumpikaan ei ole El Rey. Poika seisoo vaunuissa ohjakset toisessa kädessään ja toinen käsi kohotettuna kuninkaalliseen tervehdykseen. Hän on ilkialaston lukuun ottamatta puuvillaista lannevaatetta.”

Lopetan esimerkit tähän. Kaikesta vatvomisestani huolimatta en koe tulleeni hullua hurskaammaksi.

En voi todistaa todeksi, mutta uskon että romaani Jeesuksen lapsuus on lukijan kiusaamiseksi toteutettu pirullinen brain game. Kirja leikittelee lukijan johdattamisella, vihjaamisella, harhauttamisella ja harhaanjohtamisella. Romaanin tarkoituksena taitaa olla kuljettaa lukijaa tulkintojen kivikkoista polkuja kohti paratiisinäkyä, mitä ei koskaan saavuteta. Sen sijaan juututaan ikuiseen kiirastuleen. (Kirjoitin yllä olevan melkein tosissani. Ihan pieni hymynhäive kasvoillani).

Onkohan romaanin tarkoitus osoittaa, että kaikki tulkinnat ovat keinotekoisia? Uskonnollinen tulkinta on sitä ehdottomasti, mutta yhtä hyvin myös psykoanalyyttinen tulkita, jossa koko maailmankaikkeuden moninaisuus palautetaan aina pelkästään penikseen, pimperoon ja anukseen. Miksei myös feministinen ja vaikkapa marxilainen tulkinta voisi olla vain kehikko, jonne ainekset tungetaan vaikka väkisin ja ylitsepursuvat osat viskataan jätesäkkiin.

En ole vieläkään lukenut muiden aivoituksia romaanista. Toivottavasti en ole ainoa, joka on saanut ajatuksensa tällaiseen solmuun. En tiedä, jatkanko vielä tätä tekstiä muiden tulkintojen valvomisella. Kirjailijan haastattelunkin voisi lukea.

(-)

Seuraavana päivänä: uskalsin lukea muiden arvioita kirjasta. Sain sekä vahvistusta omille epäilyilleni että myös uusia näkökulmia. En kuitenkaan halua linkittää tähän mitään. Katsoin myös lyhyen J.M. Coetzeen haastattelun Youtubesta. Kirjailijan hillitty olemus häkellytti minua niin paljon, että se lamaannutti kykyni keskittyä hänen puheeseensa. Romaanin teemat ja tulkinnat kyllä kiinnostavat minua edelleen, joten varmasti jatkan aihepiirin pöyhimistä, kunhan saan hengitykseni tasaantumaan.


keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Huomioita ja kysymyksiä romaanista Unelmien tiedekunta



Sara Stridsbergin romaani Unelmien tiedekunta (Drömfakulteten – tilllägg till sexualteorin, 2006) on vääntänyt aivoni solmuun. Romaani lumoaa ja häkellyttää. Lähes samalla tavalla reagoin Stridbergin edelliseen teokseen Niin raskas on rakkaus. Kyseisestä romaanista en edes yrittänyt kirjoittaa blogitekstiä. Nyt olen jatkanut yrittämistä sitkeästi jo monen monituista kertaa. Kaikki yrittämäni lähestymistavat tuntuvat vääriltä. Kirjoittaminen ei lähde käyntiin. Lopulta toimivaksi tavaksi lähestyä tätä arvoituksellista romaania, on käydä keskustelua sen kanssa.

Onko Unelmien tiedekunta elämäkerta vai ”kirjallinen fantasia”, kuten kirjailija itse teostaan luonnehtii?

Unelmien tiedekunta voisi olla elämäkerta. Kertoohan se historiallisen henkilön, Valerie Solanasin, elämästä. Romaanista selviää, että amerikkalainen Valerie Solanas jäi historiaan feministisen SCUM-manifestin kirjoittajana. Kirjasta ilmenee myös toinen kiistämätön tosiasia: Valerie Solanas ampui poptaiteilija Andy Warholia. Taiteilija ei menehtynyt luotiin, vaan jäi sairaalaan ”esittämään kuollutta”.

Mutta. Kaikki muu onkin sitten epäselvää. Millainen ihminen Valerie Solanas oikein oli?
Oliko Valerie holtittoman Dorothy-äitinsä hyljeksimä ja isäpuolensa hyväksikäyttämä uhri Ventorin pikkukylästä? Nousiko hän aikuisena huonoista lähtökohdista ja pääsikö hän opiskelemaan Marylandin yliopistoon? Missä vaiheessa hän ajautui elättämään itsensä prostituutiolla? Miksi hän päätyi Andy Warholin Factory-taidekollektiivin jäseneksi? Mitkä syyt ajoivat naisen Warholin murhayritykseen? Kävikö hän oikeudenkäynnissä Manhattan Criminal Courtissa? Todettiinko hänet syyntakeettomaksi ja lähetettiin Elmhurstin mielisairaalaan? Milloin hän sai sytykkeen kirjoittaa SCUM-manifestin?

Näiden romaanissa kuvattujen tapahtumien perusteella lukija voi yrittää hahmottaa kokonaisuutta. Oliko Valerie Solanas uhri, rikollinen, mielisairas, akateeminen tutkija, feministinen teoreetikko, prostituoitu, narkomaani, taiteilija, visionääri, pioneeri vai näitä kaikkia? Vai jotain ihan muuta? Eikö osa näistä luonnehdinnoista kumoa toisensa ja romahduta kaiken? Tuhoaako seksityön tekeminen uskottavuuden feministiseltä patriarkaatin vastustamiselta? Voiko huumehuuruisen mielisairaan puheisiin luottaa?

Lukijana hairahduin pahemman kerran, kun yritin väkisin runnoa romaania kronologisesti etenevän elämäkerran muottiin. Heti ensi riveiltä olisi pitänyt sisäistää, että romaani rakenteellisesti, tyylillisesti ja sisällöllisesti niin poikkeuksellinen, että kirjallinen fantasia on osuvin tulkinta.

Kirjallinen fantasia mahdollistaa monenlaisten, erikoisten keinojen hyödyntämisen. Enpä ainakaan vähään aikaan muista kohdanneeni romaania, johon on sisällytetty kertojan ja henkilöhahmon käymiä keskusteluja:

KERTOJA: Kuvaile materiaalia.
VALERIE: Lunta ja mustaa epätoivoa.
KERTOJA: Missä?
VALERIE: Paskahotellissa. Kuolevien huorien ja narkomaanien pääteasemalla. Viimeinen, ylivoimainen nöyryytys.
KERTOJA: Kuka on epätoivoinen?
VALERIE: Minä, Valerie. Minulla on aina vaaleanpunaista huulipunaa.
KERTOJA: Vaaleanpunaista?
VALERIE: Rosa Luxenburg, Vaaleanpunainen Pantteri. Hänen lempiruusunsa olivat vaaleanpunaisia. Joku pyöräilee pois ja polttaa ruusutarhan

Miksi sitten kertoja keskustelee päähenkilönsä kanssa? Ehkä samasta syystä kuin kertoja kertoo päähenkilöstään yksikön toisessa persoonassa eli päähenkilö ei olekaan ”hän”, vaan ”sinä”:

Taas uusi uni joka puristaa mustilla koukkukynsillään, kenties viimeinen. Olet jälleen Union Squarella. Ympärillä leijuu palaneen käryä ja muistat sytyttäneesi kaikki puiston roska-astiat. Seisot Andyn kanssa hissiovien luona Tehtaan sisääntuloaulassa. Andy on juuri palannut Coney Islandilta ja sinä olet rajannut huulesi huolimattomasti (muista että se on poliittinen kannanotto) ja tähtäät pistoolilla hänen sydämeensä (32 kaliiberin ylivoima)” 

Tulkitsen päähenkilön ”sinuttelun” tavaksi kommunikoida kirjoittamisen kohteen kanssa, yritystä tulla lähelle, pyytää neuvoa ja ohjausta, hakea hyväksyntää. Ehkä peilata omaa itseä toiseen.

Miksi romaanin kertoja kokee aiheelliseksi palata päähenkilön kuolinhetkeen kerta toisensa jälkeen? Valerie Solanas kuolee halvassa ja saastaisessa hotellihuoneessa Bristol Hotellissa punaisten lyhtyjen alueella Tenderloin Districtissä huhtikuun 25. päivä vuonna 1988. Kertoja ylittää valtuutensa luotettavan elämäkerran kirjoittajana. Elämäkerturilla ei ole pääsyä henkilön mielen sisällä, kaikkein vähiten kuolevan ihmisen kuumeisen hourailevaan mieleen:

Ja huhtikuu etenee kohti jolloin kaikki päättyy ja sinä nukahdat Tenderloinissa ja ajattelet joka kerta nukahtaessasi ettet enää herää, mutta heräät aina, ja huhtikuu on edelleen kuukausista julmin. Näet unta isoista tv-vastaanottimista joiden sisällä on jättiläishirviöitä, ne kurottelevat käsiään huoneeseen, ja kun heräät, et muista nimiä, olivatko hirviöt nisäkäsnaaraita vai nisäkäsuroksia mutta niillä kaikilla oli tv-puuteria ja susimeikki.” 

Valerien kuolinvuoteella käy kova trafiikki, jos sallitte rahvaanomaisen ilmaisuni. Huoneessa huojuu eläviä ja kuolleita: Cosmogirl, eksentrinen persoona, oikeasta nimeltään Ann Duncan. Cosmogirliin Valerie tutustuu Marylandin yliopiston koe-eläinlaboratoriossa. He suunnittelevat outoa, feminististä tutkimusta hiirillä: pystyvätkö naarashiiret lisääntymään keskenään, ilman uroshiiriä. Epätasapainoinen Cosmogirl luisuu nopeasti elämän varjoisille kujille ja menettää henkensä. Hänen äitinsä Elizabeth Duncan lojuu vankilan kuolemansellissä.

Kuolinvuoteella vierailee myös androgyynisen Silkkipojan haamu. Hän on poistunut elävien kirjoista joko hukkumalla tai huumeisiin. Kun kuolemanhetki lähestyy, Valerien mieli vaeltaa lapsuuteen aavikkomaisemiin, paahtavaan aurinkoon ja Dorothy-äitiin, joka ompelee alushameeseen kulta- ja hopealankoja, koska ne tuottavat onnea. Lapsuudenmuistoissa vallitsee ikuinen preesens.

Romaania lukiessani en pääse eroon luokittelun pakkomielteestäni. Tyylillisen moninaisuuden takia en pystynyt niputtamaan teosta oikein muuhun luokkaan kuin ”kokeellinen romaani”. Teoksen kirjoitustyyli vaihtelee runollisesta ja maagisesta alatyyliseen ja jopa mielenvikaiseen ja järjenvastaiseen ilmaisuun. Esimerkki räjähtävän alatyylisestä ilmaisusta, jonka päähenkilö laukoo mielisairaalan tohtori Cooperille:

En halua diagnoosia, olen opiskellut Marylandissa ja teen itse omat diagnoosini. Diagnoosini kuuluu näin: Vitun raivona. Saatanan vihainen. Prostituoitu. Kerjäläinen. Miestenvihaaja. On yhtä painajaista herätä joka päivä helvetissä.” 

Heijastavatko romaanissa usein toistuvat aakkostetut listat mielenvikaisuutta tai järjenvastaisuutta? Vai kokeellisuutta, spontaania tajunnanvirtaa, luovuutta vai jotain muuta? Esimerkiksi lista otsikolla ”Kertojat”:

A. Sydän täynnä mustia kärpäsiä. Aavikon yksinäisyys. Kivimaisema. Karjapaimenia. Villejä mustangeja. Huonojen kokemusten aakkoset.

B. Vuorilla leijailevat sininen savu. Minä olen täällä ainoa joka en ole hullu. (--)

Järjenvastaisuudesta voinkin näppärästi siirtyä kertojaan ja sen mahdolliseen epäluotettavuuteen. Fiktion kertoja voidaan tulkita epäluotettavaksi, jos se on jotain näistä: hullu, epämoraalinen, lapsi tai älyllisesti jälkeenjäänyt. Stridsbergin romaanin kertojaa pidän epäluotettavana muista syistä: liiallinen sekaantuminen ja samastuminen kirjoittamisen kohteeseen.

En tarkoita, etteikö Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta olisi suurta kirjallisuutta. Sitä se nimenomaan on. Suuri arvoitus. Mysteeri, jota en saa avattua. Kaleidoskooppi.

Jos jotain rinnakkaisteosta kaivelen muistini lokeroista, se olisi Joyce Carol Oatesin romaani Blondi, joka on saanut inspiraationsa myyttisestä hahmosta nimeltä Marilyn Monroe. Luin Oatesin romaanin muutama vuosi. Lukuelämys oli niin lumoava, tainnuttava ja häkellyttävä, etten edes halunnut yrittää kirjoittamista. Jotain samantyyppistä mongerrusta siitäkin olisi tullut kuin tästä tekstistä.


lauantai 21. maaliskuuta 2020

Koronavirustartunta?

Kulttuuribloggaajana tunnen pakonomaista tarvetta kirjoittaa tämän terveysaiheisen blogitekstin. Olen mitä ilmeisemmin saanut koronaviruksen (COVID-19 eli SARS-CoV-2) tartunnan. Koska en pääse laboratoriotesteihin, en voi tietää sitä varmuudella. Toinen vaihtoehto on influenssa. Pidän koronaa todennäköisempänä seuraavista syistä. Paikka: Helsinki. Aika: maaliskuu 2020 (uutisten mukaan Uudenmaanläänissä esiintyy tänä aika paljon koronatartuntoja). Oireet: maallikkoarvioni mukaan viittaavat enemmän koronaan kuin influenssaan. Flunssa eli nuhakuume tämä ei ainakaan ole, koska minulla ei ole nuhaa eikä kuumetta.

Onpa sairauteni sitten korona tai influenssa, molemmat ovat hankalia tartuntatauteja, ja niiden tarttumista pitää välttää kaikin keinoin. Eli jos joku ei ole vielä sisäistänyt THL:n ja valtiovallan ohjeita ja määräyksiä, viimeistään nyt olisi aika. Itsekin tietysti yritin huolehtia käsihygieniastani lähes hysteerisesti, mutta ilmeisesti sain tartuntatautini pisaratartuntana. Epäilen paikoiksi joko bussia, ruokakauppaa tai kahvilaa.

Haluan kertoa oireistani varottaakseni muita. Jos et ota poikkeusoloja tosissaan, sairastumisen riski kasvaa. Voi tietysti sairastua kaikista varotoimista huolimatta. Yrittäkää parhaanne välttääksenne tartuntatauteja.

Seuraavaksi raportoin omasta sairastumiskokemuksestani seikkaperäisten muistiinpanojeni perusteella. Toivon, että edes yksi ihminen voisi hyötyä tästä tekstistä. Hei sinä siellä jossain!

Ennakko-oireita:
-aivastelu, yskähtely
-pistävää kipua (kuin pistoksia) eri puolella kehoa, erikoisin kipuaistimus: kuin neulalla olisi pistetty pään sisälle
-asentoaistin katkokset (alle sekunti)
-paikantajun katkokset (alle sekunti)
-tunne että jalat eivät toimi kunnolla; pelko että jalat saattavat pettää alta

17.3.
-pistävää kipua kuin pistoksia, eri puolella kipua

18.3.
-voimakas väsymys (ei jaksa pitää silmiä auki, haluaa levätä tuntikausia liikkumatta sängyllä)
-pistoksia
-kova päänsärky, kova silmäsärky
-jalkalihakset oudot, etureisilihaksissa jotain ylimääräistä

19.3.
-jalkalihakset oudot, hutera olo seisoessa, epävarma kävely, tasapaino huonontunut
-kylkikipua, pistoksia
-olkapää kipeä
-voimakas väsymys
-ruoansulatus hidastunut, melkein ummetus
-lievää silmäsärkyä, lievää niskasärkyä, niskojen jäykkyyttä
-lievää huimausta ja pahoinvointisuutta
-jano

20.3.
-silmäsärky, päänsärky
-jalat oudot, pistoksia reidessä ja sääressä, reisi- ja pohjelihasten jäykkyys, hutera olo seisoessa
-voimakas väsymys
-huimaus, huojuminen
-illalla ripulointi, migreenin auraa muistuttavia näköhäiriöitä, pakokauhu, pelko pyörtymisestä, pakko lojua puolialastomana kylpyhuoneen kylmällä kaakelilattialla, hikipisaroita kasvoilla, tihentynyt hengitys, verenkierron kohina kuuluu päässä, epäily pitääkö soittaa ambulanssi vaikkei pysty liikkumaan, epäily että saatan kuolla, kohtaus menee ohi

21.3. (oireet kirjoitushetkeen mennessä, aamuysiltä)
- jalat oudot
-lievää päänsärkyä, silmäsärkyä
-huimausta, väsymystä
-toispuoleinen tai molemminpuoleinen kylkikipu, lieviä hengitysvaikeuksia

Kun olen julkaissut tämän tekstin blogissani, menen tietysti pian takaisin lepäilemään. Oletan, että olen menossa parempaan suuntaa. Kannattaa muistaa, että jos sairastan koronaa (enkä influenssaa), oireeni luokitellaan LIEVIKSI, koska sentään pärjään kotona. Jos sairastaa vakavan koronavirustartunnan, joutuu/pääsee sairaalaan (olettaen että sairaaloiden kapasiteetti riittää).

Eli hyvät ihmiset, onpa kyseessä korona tai influenssa tai muu tartuntatauti, yrittäkää nyt kaikin keinoin välttää sairastumista. Jos kaikesta varovaisuudesta huolimatta sairastuu koronaan (tai influenssaan), siitä on mahdollista selviä. Olo on epämukava mutta siedettävyyden rajoissa.

Suojelkaa omaa ja muiden terveyttä ja elämää.

Lisäys seuraavana päivänä:

Jatkan toistaiseksi tämän tekstin päivittämistä, koska epidemian ja pandemian aikana aihepiiri näyttää kiinnostavan ihmisiä. Täsmennän oireitteni kirjaamista. 

21.3. (jatkuu)
-voimakas väsymys
-raskas, keskittynyt hengitys
-kylkikipua, pistoksia
-tunne että kurkussa on jotain ylimääräistä
-satunnaista piristymistä, sen jälkeen voimakas väsymys
-sormien ja varpaiden luiden vihlontaa

22.3.
-heti aamulla jalat edelleen oudot, etureisien lihakset tönköt
-turhautuminen ja kyllästyminen sairauteen, hermostuttaa kun ei jaksa/pysty/uskalla tehdä mitään, sairastelupäivän huippusaavutuksena voi pitää, jos uskaltaa mennä suihkuun (leveä haara-asento, niin tasapaino pysyy), roskia en uskalla mennä viemään ulos varmaan tänäänkään, tällaista tilannetta en olisi osannut kuvitella koska olen keski-ikäinen perusterve
-kirjoitushetkellä alkaa lievä huimaus, pakko keskeyttää toistaiseksi

(yli viikon tauko kirjoittamisessa, jolloin keskityn sairastamiseen)

Lyhyt päivitys 29.3.
Ilmeisesti sairauden pahin vaihe on takana ja paranemisprosessi on alkanut. Heti kun kynnelle kykenen, aion jatkaa tämän blogitekstin kirjoittamista. Ainakin itse halusin lukea ennen sairastumistani paljon erilaisia kuvauksia koronan oireista. Koska kyseessä on uusi ja tuntematon uhka, mielestäni on parempi, jos pystyy etukäteen ennakoimaan, mitä saattaa olla tulossa. Pelotella en tietenkään halua, mutta vakavaa suhtautumista todellakin suosittelen.

Jatkan ja viimeisten tämän blogitekstin kirjoittamista tänään 31.3. Tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, että olen paranemassa. Jatkan oireitteni kirjaamista. Varoitus: ällöttäviä yksityiskohtia.

23.3.
-jalat paremmat, tasapaino hyvä
-aamulla pirteä ja toiveikas olo
-lievää ummetusta
-oireet palaavat, samalla palaa voimakas väsymys, pistely oikeassa kyljessä, rannekipu, sydämen tykytys, reisissä outoja tuntemuksia: säkenöi, "kiertää", "pulppuaa", "kuplii"
-raskas hengitys

24.4.
-kova kylkikipu: kuin pistoksia ja nipistystä
-lievä päänsärky
-lieviä hengitysvaikeuksia
-etureisissä kihelmöintiä, pistelyä ja polttelua
-sormien luiden vihlontaa
-lievää ummetusta
-sydämen syke tuntuu päässä (leposyke 120-160?)

25.5.
-lievä ummetus
-hetkellistä pirteyttä, sitten oireet palaavat ja väsymys alkaa, oireita: reisien kihelmöinti, kylkikipu, verenkierron kohina kuuluu päässä, korvat soi, pistoksia korvassa, pistävää kipua olkapäässä ja reidessä
-äkillinen karkkihimo

26.3.
-aamulla pistelyä kyljissä, silmissä, reisissä
-reidet kuin jalkaprässin jäljiltä, selkälihakset jumissa
-lievästi oksettava olo
-voimakas väsymys, päässä kohisee, sormien luita vihloo, reisien kihelmöinti
-epätoivo, kyllästyminen sairasteluun, itkukohtauksia

27.3.
-aamuseiskalta pakonomainen ulostustarve, ripulointi, migreenin auran näköhäiriöitä, pelko pyörtymisestä, pakokauhu, kuolemanpelko, en pysty istumaan pöntöllä, lojun vessan lattialla, ulostan lattialle (ironinen sivuhuomautus: kyllä, juuri tästä olenkin aina halunnut kertoa kulttuuriblogissani)
-lievä kylkikipu, raskas hengitys, etureidet edelleen paskana, voimakas väsymys, sydämen tykytys, selkälihakset jumissa
-muutama oireeton tunti, sitten oireet palaavat: kihelmöinti, pistokset
-ruokahalu palaa, ateriointi alkaa kiinnostaa

28.3.
-verenkierron kohina tuntuu päässä, lievää ummetusta, väsymys, lievä kylkikipu

29.3.
-ruoansulatus alkaa normalisoitua
-väsymys, veri kohisee päässä, lievä kylkikipu, hengitysvaikeuksia, sydämen tykytys
-aivastelu, yskähtely, epäily että virus yrittää aktivoitua uudestaan, päätän juoda paljon vettä

30.3.
-väsymys, lievä kylkikipu

31.3.
-yllättävän energinen ja innostunut olo

Eli rankka kokemus oli. Tuntui pelottavalta sairastua sairauteen, johon ei ainakaan vielä ole olemassa parantavaa lääkettä. Ei voinut luottaa muuhun kuin kehon omaan kykyyn parantaa itse itsensä. Kiitos immuunipuolustus, itsesuojeluvaisto, hengissäselviämisvaisto, maalaisjärki, epätietoisuuden sietokyky sekä muiden ihmisten tuki ja apu.

Jos joku haluaa tietää, oliko tämä pahin sairastamani sairaus, vastaus on: ei ollut. Kaikkein pahin oli ehdottomasti vaikea vyöruusu, jonka aikana koin kammottavaa hermosärkyä. Kipuasteikolla 0-100 kokemani kipu oli 100. Tämän sairauden (korona?) yhteydessä kipukokemukseni oli 80. Pahinta tässä sairaudessa ei edes ollut kova kipu ja voimakas väsymys, vaan epätietoisuus siitä, mihin sairauteen on ylipäänsä sairastunut, mitä oireita on tulossa, kauan sairaus kestää, missä vaiheessa on, onko menossa parempaan vai huonompaan suuntaan, milloin paraneminen alkaa vai alkaako milloinkaan, kuoleeko vai jääkö eloon. Sama epätietoisuus jatkuu yhä, vaikka koen parantuneeni melkein kokonaan. Jatkossa epätietoisuus jatkuu lähipiirin, yhteiskunnan ja koko maapallon kohtalosta. Ei voi ennakoida, miten tässä vielä käy.

Harmittaa, etten vieläkään tiedä varmuudella, oliko tämä edes korona (COVID-19 eli SARS-CoV-2). Lopullinen totuus selviää vasta, jos jonain päivänä pääsen vasta-ainetestiin. Jos tämä oli pandemian aiheuttanut koronavirus, ainoa ilon aihe tässä keississä taitaa olla immuniteetti. Jos se nyt on edes pysyvä. Väliaikainenkin immuniteetti kelpaisi.

Tsemppiä, hyvää terveyttä, kärsivällisyyttä ja yhteishenkeä!

Vielä yksi lisäys 2.4.
Paranemiseni etenee, mutta lievää oireilua ilmenee edelleen. Aion pelata varman päälle, ja siksi päätin jatkaa vielä kokonaisen viikon kotona kökkimistä. Mieleeni palautui, että mitä tahansa tartuntatautia voi seurata jälkitauti. En siis halua ottaa yhtään ylimääräistä riskiä, että saattaisin sairastua tämän karmean virusinfektion jälkeen johonkin bakteeri-infektioon (esim. keuhkokuume?) tai jonkun toisen viruksen aiheuttamaan infektioon (esim. influenssa). Pitää antaa omalle vastustuskyvylle aikaa toipua tästä kovasta kolauksesta. Suosittelen muillekin äärimmäistä varovaisuutta tämän sairauden suhteen.

Ja vielä yksi lisäys 8.4.
Paranemiseni etenee, mutta täysin oireetonta päivää ei ole ollut vieläkään. Suolisto ei meinaa palautua normaaliksi. Ajoittain virus ilmoittelee itsestään, kun huomaan satunnaista pistelyä kyljissä. Lieviä hengitysvaikeuksia on ilmennyt, kyljissä tuntuu puristavalta. Eilen oli tähänastisen sairastelun huippupäivä: energiatasoni riitti kirjan lukemiseen. Ehkä ensi viikolla uskallan lähteä ensimmäistä kertaa ulos kämpästä. Olen edelleen todella varovainen ja tarkkailen vointiani.

Tilanne 11.5.
Olen elossa mutta en ole vieläkään täysin parantunut. Satunnaisesti kylkiä pistelee, sydän muljahtelee oudosti ja alkaa äkisti tykyttää. Viime päivinä on vaivannut toispuoleinen päänsärky ja silmäsärky. Missään aikaisemmassa tartuntataudissa paraneminen ei ole kestänyt näin pitkään. Tuskastuttaa mutta aina voisi olla asiat huonomminkin. Jos tämä ei ollut korona, ei voi muuta kuin ällistyä, että mikä ihme tämä sitten oikein oli.

Jos joku haluaa kommentoida tätä tekstiä, se ei valitettavasti onnistu anonyymina, vaan pitää olla kirjautunut johonkin sometilille.

maanantai 9. maaliskuuta 2020

Mitä tarkoittaa alter ego?



Venla Pystynen, Linda-Maria Roine:
Mercedes Bentso - Ei koira muttei mieskään
Johnny Kniga, 2019

"Tänään voi kaiken päättää
kunhan malttaa irti päästää
näitä palasii lattialta kerään
ei koskaan enää"
(Mercedes Bentso: Ei koskaan enää) 


Mercedes Bentso on räppärinä tunnetun Linda-Maria Roineen alter ego. Siinä missä Linda-Maria on kaltoinkohdeltu ja haavoittunut, hänen alter egonsa Mercedes Bentso on sanavalmis, itsevarma, ylimielinen, rohkea ja hyökkääväkin. Artistin muita alter egoja ovat seksihullu agentti Anastasia Eutasia, huumehuuruinen Pami Pamela ja Maria Magdalena, joka rukoilee vaaleanpunaisen ristin äärellä. Viola Violencia -alter ego sahaa kylpyammeessa miehen ruumista. Asukokonaisuudeksi nainen on valinnut mustan iltapuvun. Välillä hän imaisee savut tupakastaan.

Mutta mikä on alter ego? Kirjaimellisesti suomennettuna se on ”toinen minä”? Tarkoittaako ”toinen” järjestyslukua vai pitääkö sana ”toinen” suomentaa merkityksessä eri, erilainen, ulkopuolinen, vaihtoehtoinen, toissijainen tai salainen? Entä miten alter ego syntyy? Oletan, että taiteilija kanavoi alter egoonsa niitä negatiivisia puolia itsestään, joita häpeää tai pelkää ja epäilee, ettei yhteiskunta hyväksy niitä. Toinen mahdollisuus alter egon syntyyn on ehkä se, että taiteilija haluaa ilmaista niitä positiivisia (todellisia tai kuvitteellisia) luonteenpiirteitä, joiden toivoisi korostuvan, kuten esimerkiksi rohkeus. Kolmantena vaihtoehtona olisi, että alter ego kumpuaa taiteilijan mielikuvituksesta eikä se liity kumpaankaan ääripäähän.

Netistä löysin runsaasti esimerkkejä taiteilijoiden alter egoista. Kirjallisuudesta tunnetaan Robert Louis Stevensonin romaani The Strange Case of Doctor Jekyll and Mr. Hyde , jossa vuorottelevat hyväntahtoinen ja kunniallinen Jekyll ja tämän pirullisen ilkeä alter ego Hyde. Populaarikulttuurista muistetaan sarjakuva Supermies, jossa Clark Kent on kuiva ja säntillinen toimistorotta ja tätä vastapainottaa supersankari alter ego.

Musiikissa esiintyi David Bowien alter ego Ziggy Stardust, jonka eliminoinnin jälkeen kova ja ilkeä Aladdin Sane astuu valtaan ja tämän jälkeen vielä hullu aristoraatti Thin White Duke. Räppäri Eminemin alter ego on nopeasti puhuva, sadistinen ja mustan huumorin kyllästämä hahmo Slim Shady. Nicki Minajilla on alter egona brittiläinen homomies Roman Zolanski. Beoncella alter egona loistaa Sasha Fierce. En tiedä, pitäisikö Madonnan Madame X -hahmo tulkita alter egoksi. Madame X:n olemus on pirstoutunut moneksi. Hän on samanaikaisesti sekä salainen agentti, tanssija, professori, opettaja, nunna, huora ja vakooja. Ei ehkä ihan alter egojen peruskauraa.

Olen vatvonut kysymystä, miten alter ego eroaa kaunokirjallisuuden kertojasta. Romaanissa kirjailija ei yleensä kirjoita fiktiota omana itsenään, vaan kertojan roolin taakse piiloutuneena. Ilmeisesti fiktion kertojaa ei yleensä tulkita kirjailijan alter egoksi mutta sen sijaan romaanihenkilö voi olla, kuten J.K. Rowlingin sanotaan sijoittaneet Harry Potter -kirjasarjan Hermione-hahmoon piirteitä itsestään.

Alter ego muistuttaa mielestäni näyttelijän esittämää roolia näyttämöllä. Erottavana tekijöinä on ainakin se, että näyttämörooli noudattaa käsikirjoitetusta. Näyttelijä uppoaa johonkin valmiiseen rooliin. Tulkitsen esittävän taiteilijan alter egon rooliksi, jonka artisti on itse käsikirjoittanut, lavastanut, maskeerannut, puvustanut ja jota hän itse esittää.

Pohdin myös kysymystä, muistuttaako alter ego millään tavalla karikatyyriä. Mielestäni sekä karikatyyrissä että alter egossa hahmojen luonteenpiirteet ja ominaisuudet on rajattu suppeiksi. Ihmisyyteen yleensä kuuluva moninaisuus ja ristiriitaisuus on haihdutettu pois. Alter ego kuitenkin eroaa karikatyyristä monella tapaa. Karikatyyrit ovat usein koomisia ja niiden tarkoitus on hauskuttaa. Käsittääkseni alter egot ovat pääsääntöisesti vakavia.

Tuntuu, että alter egossa on myös jotain samaa kuin sivupersoonassa. Erojakin tietysti löytyy. Sivupersoona syntyy spontaanisti yleensä vakavan trauman jäljiltä. Sivupersoonan ominaisuuksia ei voi valita eikä sen ilmaantumista pysty kontrolloimaan, ainakaan jos henkilö kärsii sivupersoonahäiriöstä, jossa eri sivupersoonat voivat hetkellisesti syrjäyttää henkilön varsinaisen persoonallisuuden. Jostain psykologisesta tietokirjasta muistan lukeneeni, että sivupersoonahäiriöön kuuluu myös muistihäiriöstä: yksi sivupersoona ei muista mitä toinen sivupersoona on tehnyt ja siksi sivupersoonahäiriöinen henkilö voi nopeasti ajautua kaaokseen. Sen sijaan alter ego kehittyy tietoisen harkinnan ja kokeilun perusteella, luulisin. Henkilö voi itse valita, milloin alter ego napsautetaan päälle ja milloin se sammutetaan. Ennen alter egon rooliin astumista edeltää hahmon vaatteisiin ja asusteisiin pukeutuminen. Alter ego ei siis edusta kaaosta, vaan kontrollia.

Googlaamalla selvisi, että alter ego sivuaa pseudonyymien ja avattarien käsitteitä. Pseudonyymi tarkoittaa salanimeä, jonka taakse kirjailija voi kätkeytyä. Tämän hetken kuumin pseudonyymi taitaa olla Elena Ferrante. Pseudonyymin käyttö ei edellytä rinnakkaisidentiteettiä. Kirjailija voi kirjoittaa pseudonyyminä ikään kuin omana itsenään. Avatar tunnetaan peleistä ja sosiaalisen median sovelluksista. 

Palaan varsinaiseen aiheeseeni eli lukemaani elämänkertakirjaan. 

"Nään vaan sinistä valoa päin lennelleit 
väkisinmaattuja ja myrkytettyi enkeleit
herätysliikkeissä palvottuja perkeleit
ja kansanmurhia subutexil tekeviä mengeleit"
(Tallinnanaukion kirkko)

Linda-Maria Roineen alter egoista kaikki käsittelevät aggressiota tavalla tai toisella: Mercedes Bentso on usein verbaalisesti aggressiivinen. Sanallinen hyökkäävyys näkyy esimerkiksi biiseissä Verikosto, Munaton mies, Huorantelotus ja Murhaaja. Narkkari alter egolla Pami Pamelalla viha kohdistuu omaan kehoon, ja sitä on saattanut edeltää oikeutettu viha jotain toista ihmistä kohtaan, esimerkiksi kaltoinkohtelevaa tai hyväksikäyttävää ihmistä kohtaan. Alter ego Viola Violencia on murhaajana itse fyysisesti väkivaltainen. Maria Magdalena jumaloi väkivaltaista ristinkuolemaa ja Anastasia Eutanasia ei hätkähdä edes itseensä kohdistuvasta väkivallasta vaan suorastaan nauttii siitä. Voi olettaa, että Linda-Maria Roineen alter egon käsittelevät yhteiskunnallista tabua nimeltä naisen aggressio. Havaintojeni mukaan siitä on yhtä vaikea puhua kuin miehen tai pojan herkkyydestä. Kumpikaan ei istu stereotyyppiseen käsitykseen sukupuolirooleista.

Seuraavaksi etsin vastausta kysymykseen, miksi artisti on kehittänyt itselleen juuri kyseiset alter egot? Uskon, että selitys löytyy Linda-Marian karuista elämänkokemuksista. Niitä valotetaan kirjassa. Yhden ihmisen osaksi on kasautunut poikkeuksellisen paljon pahaa: lapsuuden hyväksikäyttökokemus, isän hylkääminen, koulukiusaaminen, äidin ajoittaiset mielenterveysongelmat ja yksinhuoltajaperheen vähävaraisuus. Huonot kokemukset laukaisivat ulkopuolisuuden, huonommuuden ja epävarmuuden tunteita.

Identiteetti on huteralla pohjalla ja sitä yritetään paikata tarrautumalla romaniyhteisöön. Aluksi uusi yhteisö tuntuu palkitsevalta, koska varsinkin miehiltä voi saada osakseen huomiota ja ihailua. Vähitellen karu todellisuus paljastuu. Kyseisessä romaniporukassa käytetään ja myydään huumeita. Asenteet naisia kohtaan ovat halventavia. Väkivalta hivuttautuu kuvaan sanontoina, kuten ”nainen ei ole koira, muttei mieskään tai ”kun housut puhuu, niin hame on hiljaa”. Nainen voi saada helposti huoran leiman, mutta mies ei koskaan. Naisen häpäisy ja vaientaminen pahenevat, ja siitä on lyhyt matka fyysiseen väkivaltaan. 

"Isket naulan mun arkkuun
sanomalla, etten koskaan pääse sult karkuun
vuosilt tuntuvat sekunnit ja kurkulla vesuri
näin helposti voi ihminen muuttua leluksi"
(Killing me softly)  

Kirjassa kuvattu fyysinen väkivalta on niin kammottavaa, että minulle alkoi lukijana tulla epätodellisuuden tuntemuksia. Voiko tällaista tosiaan tapahtua Suomessa? Voiko yksi ihminen kohdata näin paljon pahuutta? Toisaalta miksi ei voisi? Kirjasta selviää, että Linda-Maria ajautuu huonosta suhteesta toiseen. Kun yhdestä pelastautuu, alkaa sama paska uudelleen alusta. Useat eri miehet hakkaavat ja raiskaavat, pitävät vankina ja uhkailevat muun muassa polvilumpioiden ampumisella, jos nainen ei suostu käyttämään miehen mielestäni kunniallisia vaatteita eli tässä tapauksessa mustalaishametta.

Linda-Maria ei pysty irtautumaan vaarallisista piireistä. Hän on jäänyt koukkuun turruttaviin huumeisiin, kuten subuihin (Subutex) ja pameihin (Diapam?). Huumeidenkäytön myötä koulussakäynti ei ole enää ykkösprioriteetti. Tilalle tulevat huumeiden ”säätäminen” ja pikkurikokset. Pohjakosketus tulee vasta, kun narkkaava poikaystävä pahoinpitelee raa´asti ja yrittää tappaa. Kun huumeidenkäyttö hiipuu, Linda-Maria takertuu uskonnolliseen yhteisöön. Jos helluntaiseurakunnan vaatimukset ahdistavat liikaa, puoluepolitiikkakin tarjoaa keinon jäsentää maailmaa ja taistella parempien olosuhteiden puolesta.

Lopulta Linda-Mariaa ei pelasta uskonto eikä politiikka, vaan musiikki. Räppärit Pyhimys ja Steen1 tunnistavat lahjakkuuden ja auttavat uralla eteenpäin. Monien mutkien jälkeen biisejä, albumeita ja videoita alkaa ilmestyä. Kiinnostuneet voivat kuunnella niitä esimerkiksi Youtubesta, kuten itsekin ole tehnyt. Monet biisit kuvaavat kaunistelematta itähelsinkiläistä huumehelvettiä. 

"Ei se oo enää silloin narkkarille valinta
kun aine saanut on jo vaarallisen hallinnan
lähdet liukumaan hitaasti
toinen käsi kädessäni, toinen hihas kii"
(Tuutulaulu)  

Tunnustan, Linda-Maria Roineen persoona kiehtoo, minua mutta myös pelottaa ja oudoksuttaa. On hyvä, että kirjan lopussa mainitaan, että artistilla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus. Tämän diagnoosin valossa pystyn paremmin ymmärtämään artistin sekavaa ja poukkoilevaa toimintaa. Esimerkiksi sitä miten sama ihminen voi ensin innostua vassareiden politiikasta, kohta sännätä kokoomuslaisten pippaloihin ja sieltä taas päätyä vihreiden kannattajaksi. Netistä googlaamalla huomasin, että epävakaata persoonallisuutta voidaan hoitaa terapialla ja siitä voi jopa parantua.

Kirjassa mainitaan myös Linda-Marian hybristofilia, mikä tarkoittaa sitä että henkilö tuntee vetoa raakoja rikoksia tehneisiin ihmisiin. Hybristofiili saattaa kokea murhaajat turvallisiksi suojelijoiksi ja pelastajiksi. Tätä ominaisuutta en todellakaan ymmärrä eikä minun tarvitsekaan ymmärtää. No, tulipa opittua uusi sana.

"Maailmal on sulle monta syytöstä
mut mulla vaan pari pyyntöä
oo mulle Holmströmin Runar
oo se joka vaimonsa uunin sisään muuraa"
(Murhaaja) 


Uppouduin alter egojen maailmaan niin perusteellisesti, että aloin jopa miettiä, millaisia alter egoja itselläni voisi olla. Mielikuvituksestani ponnahti esiin useita vaihtoehtoisia alter egoja. Voimakkaita vihan tunteitani edustaisivat alter egoni Saara Surmanluoti ja Bertil Pyöveli. Aivan toista ääripäätä kuvastaisivat alter egoni Mirjam Magico ja Unennäkijä, jotka saisivat energiansa ideoinnista, kokeiluista, haaveilusta ja seikkailuista. Alter egoni Linnea Labyrintti olisi omistautunut epävarmuudelle ja etsinnälle. Sitten olisi vielä yksi koominen alter ego, jonka nimeä en halua mainita. Lapsena minulla oli joku kaikkivoipaista supersankaria muistuttava mielikuvitusolento nimeltä Nikke tai Mikki. Ehkä se oli alter egon rajatapaus.