Varoitus: Tämä teksti on subjektiivinen. Tekstini ei sisällä informaatiota mistään muusta kuin minusta itsestäni. Jos ei kiinnosta, ei ole "pakko" lukea. Vaikka blogini on julkinen, kirjoitan tätä tekstiä kai ensisijaisesti itselleni.
Alun perin minun piti kirjoittaa elokuvista
Liisan seikkailut Peilimaassa,
Chocolat ja
Kenneth Branaghin Romeo ja Julia -näytelmäsovituksesta, joka esitettiin Finnkinon leffateatterissa, MUTTA musiikki ja musiikin kuuntelu aiheina kiilasivat ohi.
Edellisen blogitekstin kohdalla intuitioni osui oikeaan väittäessäni, että se saattoi olla koko bloggausaikani rohkein ja paljastavin tekstini. Ja se paljasti paljon, tai liikaa - minulle itselleni. Viisi päivää kestävä (yli)reagointini eteni näin: kieltäminen, torjunta, järkytys, raivo, hyökkääminen, lamaantuminen, keskittymiskyvyn tuhoutuminen, äärimmäinen stressitila, jonkinlainen shokkitila, maha kuralla, levottomuus, epätodellinen olo, pelko sekoamisesta jne. Kaiken tämän laukaisivat vain kaksi sanaa, joita en toista tässä nyt. Tämän tekstin kohdalla otan riskin, että kaikki alkaa uudestaan - tai sitten ei tapahdu yhtään mitään.
Mutta musiikki. Miten musikkiin "pitäisi" reagoida? Onko mahdollista, että musiikki jotenkin "imeytyy" elimistöön? Voiko musiikki "tunkeutua" sisäelimiin ja sitä kautta alkaa "tahdistaa" sydäntä ja nopeuttaa tai "lamaannuttaa" hengitystä? Voiko musiikki edistää stressihormonien eritystä vereen tai "poistaa" niitä verestä? Voiko musiikki laukaista niin syvän rentoutumistilan, että se "puuduttaa" lihakset, "tainnuttaa" mielen, "vajottaa" unenkaltaiseen tilaan, jonka aikana silmäluomet nykivät kuin REM-unessa ja verkkokalvon takana vilistää "unikuvia"? Voiko musiikki laukaista "itsehypnoottisen" tilan, josta pääsee kuitenkin irtautumaan, jos ympäristö vaatii? Voiko voimakkaan vastenmielinen musiikki aiheuttaa pakokauhua ja laukaista "taistelu tai pakene" -reaktion? Yllä olevia "ilmiöitä" tapahtuu minulle usein, vähän liiankin usein. Siksi pidän välillä pitkiäkin taukoja musiikin kuuntelusta, jos olen "täynnä" musiikkia ja musiikki on "kuormittanut" minua liikaa.
Mietin usein, että mikä on "normaali" reagointi musiikkiin ja mikä on "epänormaalia"? Mikä kuuluu asiaan ja milloin kannattaa huolestua?
Olen huomannut, etten pysty kuuntelemaan musiikkia, jos se on liian "säännöllistä" ja "ennakoitavaa", mutta myös toinen ääripää eli "säännöttömyys" ja "ennakoimattomuus" ei sovi minulle. "Säännöllisestä" musiikista en pysty kuuntelemaan esimerkiksi iskelmää, koska se "rajoittaa" hengitystäni ja "tukahduttaa" sydämensykettäni. Täysin "säännöttömästä" musiikista en pysty kuuntelemaan free jazzia, bepop-jazzia(?) enkä todellakaan
Arnold Schönbergin epämusiikkia, josta en pysty havaitsemaan minkäänlaista rakennetta enkä "jujua". Kun kerran kuuntelelin Schönbergin ykkössinfoniaa (jonka piti olla kyseisen "säveltäjän" "selkein" teos), alkoi tuntua että etten pysty kunnolla hengittämään, sydämensyke menee "sekaisin" ja alkoi tuntua että tulen hulluksi, koska musiikki "tuhoaa" koko identiteettini. En tiedä, kuuluvatko reagointini asiaan vai oisko taas mennyt pikkasen ylireagoinnin puolelle.
Osa lempimusiikistani on minulle "visuaalista" eli se herättää sisäisiä, visuaalisia mielikuvia kuten kuvasarjoja. Mutta epämiellyttävä musiikki, esimerkiksi "räkäinen" rock voi myös "häiritä" tuntoaistiani. Jos joudun kuuntelemaan räkäistä rockia, jossa lauletaan määkivällä äänellä säröisten kitaroiden rämistessä taustalla, se tuntuu "likaiselta" ja "saastaiselta". Aivan kuin "likaiset" äänet olisivat heittänyt päälleni räkää, limaa, paskaa, kusta ja ties mitä eritteitä. Sen sijaan pidän "puhtaista" äänistä, koska ne eivät "saastuta" minua.
Nyt väsähdin ja "tyhjenin" tästä aihepiiristä. Kai tässä pääkohdat on jo sanottu. Jos joku on jaksanut lukea tämän "hulluuden rajamailla" liikkuvan tekstin, voi myös kommentoida. Olisi kiva tietää, miten muut reagoivat musiikkiin - vai reagoivatko.
Lainausmerkkien käyttö saattoi lähteä tässä tekstissä lapasesta. Ratkaisu siihen: täysin överiksi menevä lainausmerkkien "viihdekäyttö". Eli: "Onneksi" "tajusin" "lähteä" "ajoissa" "Kenneth" "Branaghin" "näytelmäsovituksesta". "Samalla" "tajusin", "että" "No" "More" "K" "B" "ja" "No" "More" "Kinopalatsi" "Helsingissä".
----------------
Lievästi flunssaisena taidankin tästä mennä keittämään kamomillateetä. Juon sitä (toivottavasti antibiottisena) terveysjuomana, vaikka sen maku on "haastava", "mielenkiintoinen" ja "poikkeuksellinen" (eli selkokielellä: aivan järkyttävä). Yritän myös syödä suomalaista metsähunajaa, vaikka sen maku on "aromaattinen", "pikantti" ja "persoonallinen" (eli suomeksi: ihan hirvee).
Vaikka olen kirjoittanut tämän tekstin flunssaisena, se ei tarkoita sitä, että kaikki olisi pelkkää "kuumehouretta", vaan olen pyrkinyt kertomaan "totuuden ja vain totuuden mitään lisäämättä ja mitään poistamatta" - siis minun henkilökohtaisen totuuteni. Kirjoitustyyliini kuuluu usein liioittelu, mutta tässä blogitekstissä olen kirjoittanut niin kuin asiat ovat - minulla.