Elokuvasta Marian paratiisi, sivulta Finnkino |
Zaida
Bergrothin elokuvasta Marian paratiisi voi etsiä
vastausta kysymykseen, mikä saa ihmisen tai kokonaisen perhekunnan
liittymään vaaralliseen uskonlahkoon? Mikä saa jättämään
entisen elämän taakseen, myymään koko omaisuutensa ja
luovuttamaan kaiken lahkolle? Miksi sulkeudutaan pieneen yhteisöön
ja eristäydytään ulkomaailmasta? Mikä saa ummistamaan silmät
lahkossa vallitseville vääryyksille ja suoranaisille rikoksille?
Mistä syntyy tarve ”ulkoistaa” pahuus oman ryhmän ulkopuolelle
ja sokea usko oman yhteisön täydellisyyteen?
Elokuva
Marian paratiisi perustuu kiistanalaiseen historialliseen
henkilöön, horrossaarnaaja Maria Åkerblomin elämään,
jota elokuvassa esittää Pihla Viitala. Maria Åkerblomin
(1898-1981) värikkäästä elämästä ei hätkähdyttäviä
käänteitä puuttunut. Åkerblom niitti jo elinaikaan kyseenalaista
mainetta hypnoottisilla ja teatraalisilla ”horrossaarnoilla”,
joiden aikana hän oli pukeutunut valkoiseen yöasuun, nousi sängystä
istuma-asentoon yleisön edessä ja saarnasi näyistään. Hänen
saarnansa ja olemuksensa vetosivat ihmisiin, ja hän sai haalittua
ympärilleen joukon uskollisia kannattajia. He asettuivat asumaan
Villa Toivolaan, Helsinkiin.
Uskonnollisuudestaan
huolimatta Åkerblomin moraali vaikutti liukuvalta. Hän istui
vankilassa syytettynä nimismies Veneliuksen murhan
suunnittelusta. Åkerblom ei näyttänyt uskovan avioliiton
pyhyyteen, koska hän ujuttautui Eino Vartiovaaran (elokuvassa
Tommi Korpela) ja tämän vaimon aviovuoteeseen ollessaan
palvelijana talossa ja syrjäytti vaimon. Myöhemmin vaimo
eristettiin lapsistaan ja lahkolaiset kiduttivat häntä. Åkerblom
suostutteli Vartiovaaran adoptoimaan itsensä, vaikka oli jo
20-vuotias. Silloisen lain mukaan se oli mahdollista. Nämä
elämänvaiheet tulevat ilmi Terho Miettisen ja Raija
Pellin kirjoittamassa tietokirjassa Harhaanjohtajat. Vahvassa
uskossa (2017)(luin tämän
puistattavista uskonlahkoista ja hengellisen väkivallan muodoista
kertovan tietokirjan jo ilmestymisvuonna, mutta en blogannut siitä).
Elokuvassa
åkerblomilaisten lahkoa tarkastellaan pääasiassa orpotyttö
Salomen (Satu Tuuli Karhu) näkökulmasta. Koska Salome
on jo lapsena siirtynyt lahkon vaikutuspiiriin ja on siitä
riippuvainen ruoan ja suojan takia, hän suhtautuu siihen aluksi
yksioikoisen palvovasti. Hän nousee Åkerblomin suosikiksi ja
uskotuksi. Myöhemmin suhde alkaa rakoilla epäilyjen myötä, ja hän
yrittää irtautua lahkosta.
Muita
näkökulmia lahkoon tuovat elokuvassa katutyttö Malin (Saga
Sarkola), joka päätyy lahkoon toipumaan väkivaltaisen
asiakkaan mukiloitua tämän sairaalakuntoon. Malin tarkastelee
lahkon kummallisia käytäntöjä ulkopuolisen silmin. Hän oudoksuu,
miksi sairasta naista pidetään vastentahtoisesti lukkojen takana.
Virkavalta luo lahkoon oman kriittisen katseensa. Rikosepäilyjen
lisäksi virkavalta kyseenalaistaa uskonnollisen johtajattaren
ylellisen elämäntavan, mistä raamatullinen vaatimattomuus on
kaukana. Muilta haalimillaan rahoilla elokuvan Åkerblom ei epäröi
ostaa parfyymeja, kettupuuhkia, kauniita vaatteita eikä
alkoholiakaan voi olla juomatta kristallipikareista eikä tupakkaa
polttamatta imukkeella. Ylellistä elämäntapaa rytmittää
gramofonista kajahteleva hilpeä jazz samalla kun riviuskovaiset
raatavat keittiössä.
Marian
paratiisi oli intensiivinen elokuvaelämys, ja siksi halusin
nähdä leffan kahteen kertaan, tyylilleni uskollisesti. Toisella
katselukerralla halusin varmistua eräästä juonen yksityiskohdasta
eli oliko Salome todella orpo vai oliko se vain yksi Åkerblomin
valheista. En päässyt tästä varmuuteen. Kallistun kuitenkin
jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen. Totta tai valhetta, elokuvassa
Maria Åkerblomin persoona näyttäytyy hyytävän manipuloivana,
teatraalisena ja narsistisena. Todellisen Maria Åkerblomin väitetään
saavuttaneen asemansa suggestiokyvyllään. Näin on arvioinut
vankilapsykiatri Hannu Lauerma.
Elokuvan toisella katselukerralla halusin myös imeä taiteelliset vaikutelmat entistä tehokkaammin. Henri Blombergin kuvauksesta muistan jo ensinäkemältä jonkinlaisen utuisen kauneuden, kaiken hengellisen rumuuden keskellä. Musiikissa elokuvassa vuorottelevat lauletut virret ja Timo Kaukolammen metallisen kylmä ja monotonisen uhkaava elektroninen musiikki. Taustalla vyöryvä elektromusiikki korostaa irrallisuuden ja epätodellisuuden tunnelmaa lahkossa, varsinkin kohtauksissa joissa katsoja aavistaa pahaa. Sanomattakin on selvää, että uskottava historiallinen draama pitää ympäröidä ajan hengen mukaisella lavastuksella ja puvustuksella. Koska elokuva on pääosin kuvattu Virossa, myös osa tekijöistä on etelänaapuristamme. Napakasta käsikirjoituksesta ovat vastuussa Anna Viitala ja Jan Forström.
Näyttelijäsuorituksia
en osaa arvioida. Maallikkopohjalta hyvä näytteleminen tarkoittaa
minulle sitä, että pystyn katsojana täysin unohtamaan, että
näyttelijä näyttelee. Ehkä kokemukstani katsojana voi kutsua itsehypnoottiseksi tilaksi, parhaimmillaan. Sen sijaan jos minulle katsojana tulee koko
ajan kiusallisella tavalla mieleen, että näyttelijä näyttelee,
pidän sitä huonona näyttelemisenä. Eli näin simppelillä
jaottelulla luokittelen kaikki Marian paratiisin näyttelijät
hyviksi. Jostain syystä parhaiten muistan Elina Knihtilän
näyttelijäntyön karskina ja miesmäisenä ihmishirviönä.
Ehkä voisin tähän loppuun vielä korostaa, että Marian paratiisi elokuvana ei pyri dokumentaariseen lähestymistapaan, vaan kuten elokuvajulisteessa sanotaan, on "tositapahtumien inspiroima".