Loikkasiko kirjailija itään?

KIRJALLISUUS  ---  Katri Lipson: Kosmonautti, Tammi, 2008

Katri Lipsonin palkitun esikoisromaanin lukeminen oli ristiriitainen kokemus. Olin juuri sitä ennen lukenut kaksi ala-arvoista romaania, joista toinen oli Elina Loisan Julkeat. Loisan käsittämättömän huonon romaanin luettuani kiehuin pitkään raivosta ja tunsin kuvotusta, ja siksi Lipsonin romaani tuntui aluksi taivaasta tipahtaneelta lahjalta.

Tunnelmani vaihtuivat lähes päinvastaisiksi romaanin puolivälissä. Aloin ihmetellä, imitoiko Lipson tahallaan venäläisen kirjallisuuden klassikoita. Hermoni alkoivat kiristyä myös jatkuvan venäläisnimitulvan takia. Jos joku ei ole kirjaa vielä lukenut, kerrottakoon, että se kertoo murmanskilaisesta Serjoza-pojasta, joka haaveilee kosmonautin urasta ja pääsee dokumenttiin esiintymään. Hänen kaverinsa on Sasa. Tärkeässä roolissa romaanissa on myös musiikinopettaja Svetlana Kovalevna, joka on työpaikkakiusaamisen uhri.

Romaanissa kuvataan paljon raskaita aiheita, kuten alkoholismia, köyhyyttä, perheväkivaltaa, julmuutta ja kiusaamista työyhteisöissä. Mutta miksi ihmeessä Lipson päätti sijoittaa tapahtumat juuri Venäjälle, tarkemmin sanottuna silloiseen Neuvostoliittoon? Eikö Suomessa muka esiinny ollenkaan kyseisiä ongelmia? Onko alkoholismi Suomessa täysin vieras ilmiö? Eikö suomalaisissa perheissä naisia (tai miehiä) ja lapsia hakata ja tapeta? Eikö Suomessa kukaan seiso leipäjonossa? Eikö suomalaisissa kouluissa ja työpaikoilla ihmisiä nöyryytetä ja kiduteta henkisesti?

Tuntui aika falskilta, ettei Lipson uskaltanut(?) kuvata suomalaista julmuutta ja välinpitämättömyyttä. Romaanin tapahtumien sijoittaminen vuosikymmenten takaiseen itänaapuriimme tuntui yritykseltä lakaista ongelmat maton alle kotimaassamme. Ratkaisu tuntui kirjailijan pakoilulta ja väistelyltä. Jos kuvaa Venäjää tai Neuvostoliittoa isona pahana mörkönä, voi kulkea Suomessa onnellisena laput silmillä.

Samalla kuitenkin tunnustan kirjailijan oikeuden tuottaa fiktiota haluamallaan tavalla. Kirjailijalla on tietysti oikeus päättää, minkälaisia henkilöhahmoja luo, minne sijoittaa tapahtumansa ja minkälaisella tyylillä kirjoittaa. Mutta lukijana minulla on oikeus todeta, etten pitänyt romaanista neljästä syystä: 1) falski ratkaisu loikata itänaapuriin, sen sijaan että paneutuisi rohkeasti suomalaisiin ongelmapesäkkeisiin, 2) venäläisklassikoiden tyylillinen imitointi, 3) postmoderni kikkailu, esimerkiksi Loppu-luvun sijoittaminen ennen Alku-lukua, 4) epämääräinen neuvostonostalgia.

HS:n palkintoraati oli kuitenkin vakuuttunut romaanin koskettavuudesta. Romaani oli myös Finlandia-ehdokkaana. Minulle se ei toiminut.

Lontoon musikaaleista

MUSIKAALIT  ---  Sweeney Todd (Adelphi Theatre, Lontoo) ja The Phantom of the Opera (Her Majesty's Theatre, Lontoo)

Hyvät ihmiset, jos olette menossa Lontooseen, suosittelen ehdottomasti musikaalissa käymistä. Halvimmalla liput saa ostamalla ne paikan päältä saman illan näytökseen Tkts-myyntikioskista Leicester Squarelta. Liput kannattaa ehdottomasti ostaa virallisesta myymälästä eikä sortua kaupustelijoiden huippuedullisiin tarjouksiin, jotka osoittautuvat myöhemmin huijauksiksi. Liput voi tietysti myös varata etukäteen netissä ja vaihtaa printtilippu teatterissa oikeaan lippuun.

Näin siis Sweeney Todd- ja The Phantom of the Opera -musikaalit. Molemmat olivat täysosumia. En edes tiedä, mitä niistä kirjoittaisin, koska täydellisyydestä on vaikea sanoa enää mitään. Musikaalissa toimi kaikki: näyttelijät, laulajat, musiikki, lavastus ja valaistus. Molemmat musikaalit olivat niin huikaisevia taide-elämyksiä, että katsomossa ihmettelin, miten tällaista ylipäänsä voidaan toteuttaa teatterissa.

Huomaan, etten pysty kirjoittamaan täydellisyydestä. Sen sijaan kirjoitan kulttuurieroista suomalaisen ja englantilaisen teatterin välillä. Yksi tärkeä ero on loppuaplodit. Suomessahan on tapana, että taputtaminen kestää ikuisuuden ja näyttelijät joutuvat ravaamaan väliverhon ja näyttämön välillä. Suomessa taputetaan niin kauan, kunnes kämmeniä alkaa kihelmöidä, iho menee vereslihalle ja rakkuloita alkaa muodostua. Täällä ei ole yleensä tapana huutaa hurraata eikä muutenkaan metelöidä. Seisomaankaan ei ole tapana nousta.

Toista se on Englannissa, jossa loppuaplodit osataan hoitaa nopeasti ja tehokkaasti. Katsojat pitävät kovaa mekkalaa, huutavat innoissaan ja korkeimpana suosion osoituksena nousevat seisomaan. Käsiä taputetaan yhteen niin lujaa kuin pystyy. Näyttelijät kumartavat vain kerran ja lähtevät väliverhon taakse. Se on sitten siinä. Valot syttyvät, katsojat alkavat suunnistaa kohti ovea ja näyttelijät pääsevät lähtemään kohti kotia tai kuka minnekin. Olisi ihanaa, jos Suomessakin pystyttäisiin vastaavaan tehokkuuteen.

Muitakin eroja huomasin suomalaisen ja englantilaisen teatterikulttuurin välillä. Suomessa avainsanoja teatteri- ja varsinkin oopperakäynneille taitavat olla pönötys ja jäykistely. Ihmiset ovat Suomessa kuin seipään nielleitä ja pelkäävät joka sekunti mokaavansa itsensä jollain tavalla. Mutta Englannissa osataan rentoutua. Her Majesty's Theatressa hämmästelin väliajalla, koska juomapullojen tuominen katsomoon (olimme parvella) oli sallittua. Ehkä rentoa meininkiä voi perustella myös tilan ahtaudella. Kaikki katsojat eivät olisi mitenkään mahtuneet saliin, jossa myytiin väliaikajuomia ja naposteltavaa (esim. karkkipusseja ja jäätelöpikareita!!!). Voisitteko kuvitella, että Suomen Kansallisoopperassa myytäisiin väliajalla karkkeja tai että yleisö lappaisi katsomoon juomapullojen kanssa? No way.

Jos siis olet suuntaamassa Lontooseen, musikaalissa käyminen on aivan ehdoton must - sekä kulttuurierojen että tajunnanräjäyttävien taide-elämysten takia. Suosittelen musikaalia, jonka juonen tietää jo etukäteen. Itse olin nähnyt Sweeney Toddista Tim Burtonin ohjaaman elokuvaversion, joka oli täysin erilainen kuin musikaali. Burtonin elokuvassa huumori oli karsittu minimiin. Burtonin elokuva korostaa synkkyyttä ja antaa veren pulputa. Musikaali oli suorastaan hilpeä Imelda Stauntonin näyttelijäsuorituksen ansiosta.

The Phantom of the Operan olen myös nähnyt elokuvana 2000-luvun puolivälissä (en muista ohjaajan nimeä). Elokuvaversio oli paikoitellen ällöttävän imelä. Musikaalissa sen sijaan ei ollut mitään sentimentaalista, vaan se oli kauttaaltaan järeää kamaa. Oli dramatiikkaa ja kunnon shokkiefektejä, ei mitään liirumlaarumia. Näyttelijä-laulajien äänet olivat myös huipputasoa verrattuna elokuvaan. Mutta kuten sanoin, täydellisyydestä ei voi puhua. Menkää itse näkemään, kuulemaan ja kokemaan!

Ilmaiseksi taidemuseoon?

TAIDEMUSEOT  - Suomi vs. Englanti

Olen äskettäin palannut Lontoon matkalta. Ilahduin, koska moni Lontoon taidemuseoista ei vaadi sisäänpääsymaksua. Ilmaiseksi pääsee ainakin The National Galleryyn, Tate Brittish- ja Tate Modern-museoon sekä Saatchi Galleryyn.

Suomessa puolestaan Kiasmassa tai Ateneumissa käynnistä saa pulittaa vähintään kymmenen euroa. Äskettäin näin niinkin kovan hinnan kuin 12 euroa sisäänpääsystä. Ainakin itselläni tuollainen rahastus saa kipukynnyksen ylittymään ja hengenahdistus alkaa vaivata. Kohtuuton pääsymaksu aiheuttaa myös stressiä, koska tietää, ettei näyttelyyn välttämättä voi mennä enää toista kertaa eli ensimmäisellä kerralla näyttelyssä on pystyttävä sisäistämään kaikki, aivan kaikki.

Tiedän, että Suomessakin on puhuttu näyttelyiden sisäänpääsymaksujen poistamisesta. Mutta mitään ei ole tapahtunut. Mielestäni on todella vastenmielistä mennä taidenäyttelyyn rahastuksen maku suussa. Monet eivät sellaisen kiristykseen suostu ja jättävät näyttelyt suosiolla väliin. Olen vakuuttunut, että jos maksu olisi edes kohtuullinen, museokäynnit lisääntyisivät huomattavasti ja museoiden kassaan ropisisi lisää rahaa.

Miksi ihmeessä Suomessa ei onnistu sama, mikä onnistuu Englannissa ja Ruotsissa? Molemmissa maissa rahaa kerätään vapaaehtoisilla lahjoituksilla. Lontoolaisten museoiden auloissa oli lasinen laatikko, johon museovierailijoita suostutellaan antamaan neljän punnan lahjoitus. Kai se on mukavampaa antaa rahaa vapaaehtoisesti kuin hampaat irvessä tähtitieteellisen pääsymaksun muodossa. Lontoon museoissa rahaa saatiin myös krääsän myynnissä (esimerkiksi kuvassa näkyvien kynien myynnillä).

Miksei sama onnistu Suomessa? Miksi Ateneumin ja Kiasman aulaan voi laittaa pömpeleitä, joihin voisi vapaaehtoisesti viskata muutaman kolikon? Eikö krääsänmyynnillä saisi kerättyä tarpeeksi rahaa museon pyörittämiseen? On se tietysti niinkin, että Kiasmaan ja Ateneumiin ei virtaa samanlaisia turistivirtoja kuin esimerkiksi The National Galleryyn, mutta kuitenkin. Entäpä Kiasman Ystävät- ja Ateneumin Ystävät -toiminnot? Eikö niilläkään saada kerättyä tarpeeksi rahaa? Eivätkö rahastukseen voisi osallistua eniten ne, joilla sitä rahaa on ja eikö tavallinen kansa ole syytä jättää rauhaa?

Lukisin mielelläni kommentteja aiheesta.