(kirjanmerkki ostettu museosta HAM) |
Mitkä sitten olisivat kaunokirjallisuuden oikeita käyttötarkoituksia? Satujen sanotaan kehittävän lapsen tunne-elämää, empatiakykyä, sanavarastoa, kielellistä tajua ja mielikuvitusta. Oletan, että monet aikuiset käyttävät kaunokirjallisuutta melkein samaa tarkoitukseen. Luulisi, että fiktiivisten tarinoiden lukeminen kehittäisi myös kerronnallisten rakenteiden tajua, kielellisten tyylien tajua, muistia, ennakointikykyä ja visualisointia. Itse käytän kirjallisuutta usein elämysten metsästämiseen. Osa ihmisistä on kuitenkin sitä mieltä, että kaunokirjallisuuden lukeminen on tarpeetonta eikä se kehitä ihmisessä yhtään mitään.
Onko edes olemassa ehdottomasti tuomittavia tapoja käyttää kaunokirjallisuutta tai muita kirjoja? Mitäpä jos ei olekaan harras uskovainen ja lukee hartauskirjallisuutta kuin piru raamattua? Mitä jos lukee nykyrunoutta kuin vitsikirjaa? Tai jos ei käytäkään dekkareita kokeakseen jännitystä, vaan rentoutumiseen juuri ennen nukahtamista? Entä jos käyttää kirjoja pelkkänä paperimassana materiaalina tilataiteessa? Mitä jos jollekulle ihmiselle kirjallisuus ei merkitse mitään, mutta hän haluaa antaa itsestään sivistyneen vaikutelman ja käyttää kirjoja hyllymetritavarana kirjahyllyssään? Minusta se olisi kirjojen halventavaa käyttöä.
En ole enää itsekään varma, mitä yritän tällä blogiraapustuksella sanoa. Kai jotain sellaista, että kaunokirjallisuuden lukeminen voi parhaimmillaan kehittää ihmisen ajattelukykyä ja persoonallisuutta yllättävän monipuolisilla tavoilla. Tämän tekstin tarkoitus on kai myös lämmitellä bloggauslihaksiani pitkähkön blogijäykkyyden jälkeen.