Miksi runous välillä kolahtaa, välillä ei?

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

WSOY, 2018

En ole runoihminen, mutta olen viime aikoina lukenut tavallista enemmän runoutta. Osasta lukemastani en ole saanut mitään irti. Hävettää tunnustaa, mutta näin asia on. Sirpa Kyyrösen runoteos Naispatsaita herätti jossain muualla somessa hurmioituneen vastaanoton. Itse koin sen ärsyttävän kikkailevana. Kristiina Wallinin runokirja Valon paino kauhistutti aihevalinnallaan, jossa nainen palaa kuolleiden täyttämään sukutaloon. Jouni Inkalalta lukemani runoteos oli nimeltään Tee kunniaa, tee kunniaa. Lehtiarviossa väitettiin runoilijan ”vaihtaneen kuivan älyllisyyden elämänriemuun”. Riemua, missä? Koin runokokoelman lähes täydellisen käsittämättömäksi. Suurimmasta osasta runoista en edes ymmärtänyt edes, mitä aihepiiriä ne käsittelevät. Aurinkoa? Rakkautta? Metsäneläintä? Miki Liukkosen Valkoisia runoja lukiessani pitkästyin tolkuttomaan namedroppailuun. Tuskin yhtään länsimaista filosofia jäi mainitsematta. Sentään runo ”Surrealistin päivä” viihdytti banaalilla arkipäiväisyydellään.

En väitä, että yllä olevissa runoteoksissa olisi jotain vikaa. Ehkä lukutapani on viallinen. Tuskaisena ihmistyyppinä jaksa kaivella ja ronkkia runosäkeitä minuuttitolkulla. Jos ei heti aukea, niin antaa olla. Analyyttisyys ei ole juttuni. Etsin välitöntä, voimakasta elämystä ja jotain salamannopeaa, intuitiivisen tajuamisen tilaa. Haluan lumoutua. Toivon, että runo herättäisi minussa visuaalisia mielikuvia, että pääni suorastaan täyttyisi kuvien virralla. Parhaassa tapauksessa aistin runon maailman lähes kaikilla aisteillani. Haluan, että runo vaikuttaisi samankaltaisesti kuin musiikki: joko vaistonvarainen reaktio tulee sekunneissa tai sitten sitä ei ole ollenkaan. Tai kuin ruoka: joko siitä pitää tai sitten ei. Jos pitää, sitä ei pysty perustelemaan järjen tasolla, vaan pelkästään tunteella, aisteilla ja vaistoilla.

Kaikkein vähiten lumouduin Rob Searsin huumoripläjäyksestä Donald Trumpin Kauneimmat runot. Kuvittelin etukäteen hekottelevani kokoelman alusta loppuun, mutta toisin kävi. Masennuin. Mitä tahansa tuo oranssikasvoinen kähisijä tekee tai sanoo, se lannistaa. Pientä hymynhäivettä sentään nostatti Rob Siersin johdanto, jossa pyrittiin humoristisesti kumoamaan Trumpiin liitettyjä määreitä kuten ”paksukalloinen”, ”jankuttava puhetyyli” ja ”häiriintyneet aivot” ja korvaamaan ne herkän lyyrisillä määreillä. Jos joku miettii, kirjoittaako Trump oikeasti salaisessa kammiossaan ihania säkeitä, vastaus on ei. Kokoelma on koottu Trumpin twitter-möläytyksistä, haastatteluista ja kommenteista muualla.

(-)

Jospa nyt vihdoin viimein pääsisin varsinaiseen asiaani eli Heli Slungan runoteokseen Kehtolauluja kuoleville. Vihdoin järisyttävä ja vavahduttava lukuelämys! Nyt ollaan ytimessä. Koska en pysty tai edes halua yrittää analyyttistä lähestymistapaa, tekstissäni korostuu tunteeseen ja vaistoon pohjautuva wau! -efekti.

Heli Slungan runomaailma on synkkä ja raadollinen paikka. Ja se on sitä rehellisesti, mitään sievistelemättä. Pelottava, ahdistava, turvaton. Kaiken kauheus moninkertaistuu raudankarvaisissa ja mustanpuhuvissa ilmaisuissa, joita olen poiminut pitkin kokoelmaa esimerkinomaisesti (runoja ei kai saisi siteerata näin holtittomasti, sori tästä):

saastan ja matojen pesä, kasvien mätä ja tuhka, häpeän mutavelli, kärpästen siipien peili, rikinkatku ja uraanin yöpuutarha, katuojan seireeninlaulu, käsirautojen ja lepositeiden vapahtaja, suolistobakteerien musta messu, verihiutaleiden laulu erämaassa, kampurajalkojen ja vajaamielisten tanssiaiset, suupielten piikkilanka, ihmishirviön alitajunta

Kokoelmassa vallitsee jatkuva uhan ja menetyksen tunnelma. Lapsi pelkää menettävänsä äitinsä, äiti lapsensa, nainen miehensä tai ylipäänsä luottamuksen rakkauteen. Pelätään järjen menetystä, vanhenemista, läheisyyttä, etäisyyttä, kaikkea.

Naisen keho ei ole turvassa. Sitä uhkaa kuolema tai hiljentäminen ja alistaminen eri muodoissaan: ”sinut kaltataan talven morsiameksi” (-) ”suu ommellaan hopealangalla kiinni” (-) ”sinut hunnutetaan jätesäkeillä ja ilmastointiteipillä”. Miten voimakkaan kuvallisia ja väkeviä ilmaisuja!

Ihmisen osa sukupuolesta riippumatta ei ole sen lohdullisempi: ”Voi sinua ihmislapsi, tuhkan ja tyhjyyden äpärä” (-)

Monessa joskus aikaisemmin lukemassani runokokoelmassa minua on häirinnyt tunneilmaisun laimeus tai sen puuttuminen kokonaan. En myöskään jaksa mitään lannistunutta apatiaa tai marttyyrimentaliteettia. Slungan runoissa tunteita ei peitellä, vaan nimenomaan korostetaan tunneskaalan synkimpiä sävyjä. Antaa roihuta ja liekehtiä kaikki pelko, ahdistus, epätoivo ja viha, raivo, uhma ja kostonhalu! Kun kerran itse olen negatiivisuuteen painottuva neurootikko, pystyn hyvin samaistumaan kaikkeen pohjamudissa möyryämiseen ja hehkuvan laavan purkauksiin. Tykitetään esimerkeillä:

Hykerryttävän uhmakasta raivoa valtion instituutioita kohtaan:

”Minun pyhän vetelyyteni ja vastahankaisen / kuulumattomuuteni kunniaksi / pystytitte Kansaneläkelaitoksen ja Työvoimatoimiston / monumentit / lasiset rippikopit joissa masturboida, syljeskellä ja / valehdella / ja verorahoillanne / minä ahmin marenkileivoksia / pidän orgioita / hankin dynamiittia ja ilotulitusraketteja (--)”

Viha, kyllästyminen ja kostonhalu miehiä kohtaan:

”Miehet jotka haluavat auttaa, / pelastaa katuojassa makaavan prinsessan, heiltä minä syön / ensin jääkaapit tyhjiksi ja sitten tapan! He todella / kuvittelevat saippuoimalla ja ruokkimalla / tekevänsä ihmisen siitä mikä jo lautumia kukkii; / että kalmo suudelmasta nousee / ja alkaa kevyesti tanssahdella / kraattereiden ja hikisten satiinilakanoiden erämaassa. / Idiootit! (–)"

Sitaatista voi havaita huumoria, jota runoilija itse haastattelussa peräänkuuluttaa. Hän kertoo ihmettelevänsä, mikseivät kriitikot ole suostuneet huumoria huomaamaan, vaikka itse kokee viljelevänsä ”joka sivulla”. Itseäni onneksi puhuttelee Slungan veikeän räiskyvä musta huumori, jonka sävyt vaihtelevat korpinmustasta helmenharmaaseen.

Kokoelmasta voi tavoittaa koko ihmiskuntaa koskettavaa pelkoa ja kauhua väreilevää epämääräistä uhkaa: ”Auringon paha silmä katsoo meitä / kuin hyönteisiä polttolasin alla”

Uhka voi kohdata myös yksilöä totaalisen musertavana yksinäisyyden tunteena: ”(--) kuun öisestä peilistä / äidin silmien pimeäpeilistä // sinä katsot omaan syvyyteesi // sinä ole täällä / aivan yksin”

Ettei tämä blogiteksti jäisi pelkän hurmioituneen huudahtelun tasolle, yritän hahmotella runokokoelman teemoja. Haastattelussa Heli Slunga mainitse Miguel de Unamunon filosofisen teoksen Traaginen elämäntunto, jossa yhtenä aiheena on illuusioiden romahtaminen. Kunnianhimoisena tavoitteenani oli alun perin opetella ulkoa (no vitsivitsi), ei vaan sisäistää tämän kirjan sanoma ja soveltaa sitä tähän runoteokseen, mutta eipä onnistunut. Allekirjoitan kuitenkin tuon ajatuksen illuusioiden menettämisestä ja sen kautta vajoamisena toivottomaan raivoon.

Miten luonnehtisin runokokoelmaa Kehtolauluja kuoleville, jos en halua turvautua sivistyssanoihin kuten intensiivinen, energinen ja dramaattinen? Korvaan ne sanoilla rehellinen, raadollinen, väkevä, voimallinen, virtaava, räjähtävä, hehkuva, verevä, mehevä, rehevä. 

Inspiraatioita, tukea ja turvaa olen saanut bloggaajien teksteistä:

Kosminen K

Reader, why did I marry him?

Väliaikakatsaus: lukuelämys 10+

KIRJALLISUUS  ---  Joyce Carol Oates: The Accursed (Fourth Estate, 2013)

Viime aikoina olen kitissyt lukuilon katoamisesta, mutta onneksi tämä romaani oli minulle TÄYSOSUMA. Kirjan lukeminen oli myös niin suuri ELÄMYS, että joudun yhä edelleen haukkomaan henkeä. Itse asiassa kirja oli niin pakahduttava kokemus, että olen päättänyt lukea sen saman tien uudestaan. Todennäköisesti myös kirjoitan romaanista kahteen otteeseen.

Jos Oatesin The Accursed -romaania joihinkin muihin kirjallisiin teoksiin haluaa rinnastaa, ne olisivat Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan ja raamatun Jobin kirja. Nämä teokset tulivat ensimmäisinä mieleeni, mutta muitakin saattaa olla.

Kirja käsittelee hykerryttävällä tavalla demonisuuden ilmentymiä amerikkalaisessa Princetonin yliopistossa 1900-luvun alkuvuosina. Demonisuus saa romaanissa lukuisia ilmenemismuotoja ja se näyttäytyy eri ihmisille eri tavoin. Kirjassa valkoihoille ja etuoikeutetuille miehille mustien vapaustaistelu on merkki demonisuudesta ja vastaavasti sorretuille mustille valkoisten orjuuttava tai riistävä käytös merkitsee demonisuutta. Samaan tapaan äänioikeuden puolesta taistelevat naiset pitävät miesten halua tukahduttaa naisten vapautuminen merkkinä demonisuudesta ja kuinkas ollakaan, vanhoilliset miehet pitävät suffragettinaisia saatanan riivaamina noitanaisina.

Romaanin sosialisteilla, kuten Upton Sinclairilla on taipumusta nähdä kapitalistien mielivallassa demonisuutta ja vastaavasti kapitalistit ovat hanakasti leimaamassa ammattiyhdistystoiminnan puolesta taistelevia työläissosialisteja demoneiksi.

Eikä tässä vielä kaikki, romaanissa esiintyy useita demoneita henkilöhahmoina. Axson Mayte on muotoaan muuttava viettelijä, joka viekoittelee morsiamen mukaansa tämän häistä. Demoni esiintyy myös hienostuneena ranskalaiskeikarina ja saksalaisylimyksenä Count English von Gneist, joka syöksee naisia turmioon ja raatelee ainakin yhden miehen kuoliaaksi yliopistokampuksella. Naisdemoni ottaa ilmeisesti muodokseen Cybella Peckin eli Countess Cybella de Barhegen, joka lumoaa miehiä yliluonnollisella kauneudellaan ja manipuloi heitä vallanhimoisilla juonillaan.

Lukiessani mietin koko ajan, mitä demonisuus oikein on. Vaihtoehtoisina selitysmalleina on ainakin hulluus, poikkeavuus, sopimaton käytös kyseisenä ajankohtana (esim. naisten äänioikeuden tavoittelu 1900-luvun alkupuolella) tai henkilön katsantokannasta riippuen moraaliton toiminta (eri ihmisille täysin vastakkainen toiminta saattaa näyttäytyä "moraalittomana"). Yksi mahdollisuus on, että demonisuus on todellista (siis fiktion sisäisessä todellisuudessa todellista).

Pidän kirjan kerronnassa nimenomaan siitä, että Oates osaa leikitellä lukijan tulkintojen kanssa. Juuri kun lukijana alan uskoa, että demonisuus olisi todellista, kirjailija vetää maton alta ja antaa ymmärtää, että demonisuus on pelkkä hallusinaatio. Tai kun alan uskoa, että demonisuudelle löytyy täysin arkinen selitys, kirjailija paiskaa näyttämölle hirviödemonin, demonisisaren ja näiden asuttaman helvetin kartalon löyhkäävine mantereineen, jossa demonikaksikko harjoittaa saastaisia rituaalejaan yötä päivää. Ja vielä viime sivuillakin Oates onnistuu säpsäyttämään. Pahin demoni löytyy lopulta sieltä, missä sen ei ikinä uskoisi olevan.

The Accursed vaatii niin paljon sulattelua, että taitaa olla pakko lukea se uudestaan. Haluan selvittää myös kirjan suhteen todelliseen historiaan (kirjassa esiintyy historiallisia henkilöitä kuten Woodrow Wilson, Upton Sinclair ja Jack London). Ja miten romaani pitäisi luokitella? Onko se goottilainen kauhuromaani vai kummallinen risteytys luotettavaa historiankirjoitusta ja historiankirjoituksen parodiointia?

Lukuelämyksistä (ruikutus jatkuu)

(kuva ei liity tekstiin)

Varoitus: Tässä tekstissä selvittelen omaa kupoliani. Tekstini sisältää lähinnä itsekeskeistä ruikutusta, purkauksia, räjähdyksiä ja kiukun kihinää - mutta myös epärealistista toiveajattelua.

Haikailen niitä kaukaisia aikoja, jolloin sain kirjallisuudesta voimakkaita elämyksiä. Olin silloin 15-20-vuotias ja luin ensimmäistä kertaa elämässäni ns. aikuisten kirjoja. Mieleen ovat jääneet ainakin nämä: Hermann Hessen Arosusi, Jonathan Swiftin Gulliverin retket, Emile Zolan Nana, Viktor Hugon Kurjat, Franz Kafkan novellit ja Mika Waltarin historialliset romaanit (yllättäen kaikki mieskirjailijoita).

Nuo kirjat ravisuttivat, lumosivat ja pökerryttivät. Mutta johtuiko se vain iästäni? Olisinko lumoutunut mistä tahansa aikuisten kirjasta? Olisin tai en, joka tapauksessa ikävöin lumoutumisen tunnetta. En ole saanut sitä kirjallisuudesta enää pitkiin aikoihin. Tai lievemmässä muodossa, jos olen lukenut romaaneja englanniksi tai ruotsiksi. Alkukielellä lukemalla olen kokenut uutuudenviehätystä, lumousta, innostusta ja lukemisen iloa.

En tiedä, etsinkö kirjoista vääriä asioita tai odotanko lukemiselta liikaa. Toivon aina lukuelämykseltä todella intensiivistä kokemusta, jotain hypnoottista ja tainnuttavaa. Haluan, että teksti imaisee minut sisäänsä ja nielaisee omaan fiktiiviseen maailmaansa. Haluan lumoutua lauseiden rytmistä ja kerronnasta. Haluan, että voisin aistia tekstin takaista todellisuutta kaikeilla aisteillani. Haluan, että pystyn visualisoimaan kuvatun todellisuuden, haluan päästä henkilöhahmojen ihon sisälle, haluan nähdä, kuulla ja haistaa. Jos kirjassa kuvataan esimerkiksi metsää, haluan pystyä haistamaan metsän tuoksut ja kuulla oksien rasahdukset. En tietenkään tarkoita mitään hallusinaatioita vaan erittäin voimakasta (itse)hypnoottista tilaa.

Pahinta mitä lukijana tiedän, on ulkokohtainen kyräily. Jos teksti ei vedä minua sisäänsä, jään ulkopuolelta mittailemaan sitä, analysoimaan ja arvioimaan sitä. Tekstin pitää sytyttää, sen pitää viekoitella ja houkuttaa, se ei saa jättää kylmäksi.

En tiedä, olenko jotenkin vinksahtanut, koska haluan/toivon kirjallisuudelta kokonaisvaltaista elämystä. Haluan, että teksti jollain tavalla täyttää koko kehoni. Että lauseiden virta tavallaan imeytyisi verenkiertooni, että voisin hengittää lauseita tai että lauseiden rytmi ei ainakaan rikkoisi hengitykseni rytmiä. Haluan, että voisin kokea tekstin tavallaan koko elimistölläni: lihaksissani, luissani, kaikissa kudoksissani ja soluissani. Onko tämä outoa? Ehkä on. Ehkä yleensä musiikin odotetaan herättävän kuulijallaan kokonaisvaltaisia reaktioita, mutta ei kirjallisuuden.

Ehkäpä seuraavaksi latistan tunnelmaa kertomalla, mitkä kirjat ovat olleet aikuisikäni pahimpia lukuelämyksiä, lukukokemuksia suoraan helvetistä. Ensimmäisenä tulee mieleen Mario Vargas Llosan Vihreä talo (hyi h#+%&tti mitä p¤&+aa). Seuraavana mieleeni luikertelee painajaismaisen pitkäveteinen ja täysin yhdentekevä lukukokemus Antti Hyryn romaanista Uuni (voi v¤&#u kun en tajunnut jättää kesken sitä s&%+&nan p¤#"aa). Ja ensimmäisenä naiskirjailijana tässä tekstissä mainitsen inhokkini Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija (voi jum#"?¤ta mitä v?#un lässytystä s"%&#na).

Ylläolevia kirjoja lukiessani pystyin jo melkein käsittämään, miltä juutalaisista tuntui keskitysleirin kaasukammiossa, kun tappava kaasu alkoi virrata "suihkusta". Yhtä hyvin pystyn myös käsittämään, miltä tuntuu viettää ikuisuus helvetin kiehuvassa järvessä kuoleman jälkeen. Tai miltä tuntuu istua sähkötuolissa ja odottaa omaa teloitustaan. Tai seisoa hirttolavalla köysi kieputettuna kaulan ympärille ja odottaa milloin lattialuukku avautuu jalkojen alta. No niin, eivätköhän nämä esimerkit kuvaa kärsimystäni riittävän selvästi.

Nyt nousi verenpaine ja pulssi, kun kirjoitin nuo nimet. Toivon totisesti, että en enää ikinä-ikinä-ikinä-ikinä-IKINÄ lue sellaista kirjaa loppuun, jota lukiessa en pysty ajattelemaan mitään muuta kuin "Eiks tää s#¤%"+&%n p"#¤a lopu koskaan?" 

Oh-hoh, olipa taas purkaus. Jos joku on erehtynyt lukemaan teksini loppuun, otan osaa. Toivottavasti en ihan kokonaan pilannut päivääsi. Ehkä lähdenkin tästä lenkille. Jospa saisin lenkkipolulla kupolini vihdoin kuntoon. Lähtisi ketutuskäyrät laskuun.