Päivi Alasalmi: Riivatut
Gummerus, 2018
(kirjastokirja)
”Yhtäkkiä
jauhoseula lensi ilman halki ja liukui tuvan pöydällä. Se tuli
siitä suunnasta, jossa Lahja istui. Kaikki tuijottivat sitä
paikoilleen lamaantuneina, ikään kuin he eivät olisi uskoneet
näkemäänsä. Sitten seula alkoi riehua. Se sinkoili ja poukkoili
ihmisestä toiseen ja sivalsi heidän kasvojaan. Ihmiset saivat eloa
jäseniinsä, nostivat kätensä kasvoilleen ja huusivat kauhusta.”
1890-luvun
hämäläisessä kylässä Ylöjärvellä tapahtuu kummia. Lauhojen
torpassa ovet paukahtavat itsestään kiinni, lattia keinuu kuin
maanjäristyksessä, ikkunat töhriytyvät saveen. Esineillä näyttää
olevan oma tahto, ilmassa lentää milloin mitäkin:
kynttilänjalkoja, jauhoseuloja, leipävartaita, virsikirjoja,
puukkoja. Näkymättömät kädet pyörittävät rukkia, näkymättömät
jalat kävelyttävät kenkiä. Kylmä viima puhaltaa kynttilät
sammuksiin. Joku tai jokin on repinyt ja viiltänyt perheraamatun
riekaleiksi.
Kauheudet
jylläävät pihallakin. Navetassa lampaat löytyvät jalat yhteen
sidottuna, kananpää loistaa verenpunaisena. Liiteri syttyy
palamaan. Noitana pidetty nainen kaatuu kuolleena maahan.
Yliluonnollisia
tapahtumia voi selittää monella tavalla. Ovatko tupaan pakkautuneet
kyläläiset naukkailleet liikaa paloviinaa? Ovatko he päätynyt
viinanhuuruissaan joukkopsykoosiin? Onko kyse huijauksista ja
silmänkääntötempuista? Voiko kylässä harjoitettu pakanallinen
noituus tuoda riivaajahenget paikalle riehumaan? Kummitteletko
kuolleiden levottomat sielut, erityisesti nuorena nukkuneiden lasten
henget? Vai voisiko hyväksikäytetyn piikatytön, Hertan, kiehuva
raivo ladata mökin täyteen negatiivista energiaa? Ehkä ainakin
osaa väkivaltaisista tapahtumista voi selittää ilkivallalla. Vai
haiskahtaako tapauksissa sittenkin emävale?
Tätä
kaikkea saapuu selvittämään Hugo Untamo, vastaperustetun
Aamulehden sanomalehtimies. Hugoa riivaa kunnianhimo mutta myös
menneisyyden murheet.
Romaanin
kerronnassa vuorottelevat Hugon ja Hertan näkökulmat. Hugon ääni
pyrkii edustamaan puntaroivaa järkeä ja luotettavaa
tiedonvälitystä, mutta välillä se uhkaa lipsua huomionkipeäksi
sensaatiojournalismiksi. Hertta kertoo tapahtumista tuvan asukkina
ikään kuin näköalapaikalta. Hänen kerrontansa luotettavuutta
murentaa katkeruus ja kostonhalu.
Riivatut-romaani
on tunnelmaltaan tiheä psykologinen jännityskirja, jonka tulkinta
aukeaa moneen suuntaan.
Romaaniin
uppoutuessani kiinnitin huomiota taustatyön määrään. Päivi
Alasalmi on luonnollisesti perehtynyt historiallisesti
dokumentoituun Ylöjärven poltergeist -tapaukseen, mikä vaikuttaa
tarinan taustalla, tosin kirjailija on ottanut valtuudet muokata sitä
fiktiiviseen suuntaan. Kun olin kuuntelemassa kirjailijaa
kirjamessuilla, samalla haasteltiin Pasi
Klemettilää, joka on sattumalta samana vuonna julkaissut
tietokirjan Karjalan räyhähenget. Ylöjärven
keissi esitellään kyseisessä kirjassa, jota en ole vielä lukenut.
Ihailin
tapaa, jolla Alasalmi onnistuu herättämään menneisyyden
aikakauden henkiin monilla yksityiskohdilla. Köyhälistö kulkee
tuohivirsuilla kesät talvet, heinää niitetään
viikatteella, paloviinaa keitetään rukiista, tupia
valaistaan polttamalla lampaanihrakynttilöitä, yöllä
nukutaan olkipatjoilla tai kylmillä lattioilla. Rikkaiden
koteihin on hankittu uusi näppärä vempain, telefoni.
Puheluita yhdistää sentraalisantra, joka pystyy halutessaan
myös salakuuntelemaan puheluita.
Myös
aikakauden asenteet ja uskomukset tuntuivat uskottavasti esitetyiltä.
Maatalousyhteiskunnassa jyräävät jäykät yhteiskunnalliset
asetelmat, joissa kukin pysyköön omassa ”karsinassaan”:
torpparit, mäkitupalaiset, piiat, rengit, loiset(!) sekä
kaupunkiporvaristo ja maaseudun kartanoiden ja rusthollien
perilliset. Ihmisten eriarvoista asemaa pidettiin itsestäänselvänä,
eikä heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevien
kaltoinkohtelusta tehty numeroa, esimerkiksi piikojen seksuaalinen
hyväksikäyttö ja raiskaus näytti olevan hiljaisesti hyväksytty
maan tapa.
Riivatut-romaanista
huomaa, kuinka uskonnolliset asenteet ovat muuttuneet. Näkyvän
todellisuuden rinnalla eli näkymätön todellisuus, jossa
vaikuttivat kristilliset Piru ja Jumala, mutta myös pakanalliset
taiat ja noitumiset. Jossain näiden välissä liihottavat vielä
vainajahenget:
”Joskus
kummitukset kuiskivat, mutta yleensä ne lähettävät viestejä
muuta kautta (–) Ne kertovat olevansa paikalla vaikka niin, että
istuvat keinutuoliin ja kiikkuvat siinä. Keinutuoli narisee, vaikkei
ketään näy. Ne voivat pysäyttää kaappikellon tai kaataa
maitopäälärin, sellainen käy niiltä ihan helposti. Ne voivat
pudottaa seinältä heistä maalatun taulun tai rikkoa kukkaruukun,
johon he ovat istuttaneet eläessään hengen.”
Riivatut-romaanissa
on paljon pahuutta, rumuutta ja kauheuksia, mutta myös kauneutta ja
yllättävää koomisuutta omintakeisten kyläläisten muodossa.
Minua
kosketti kahden nuoren rakkaus. Keuhkotautinen, langanlaiha ja
vähä-älyiseksi haukuttu Hertta-piika ihastuu kampurajalkaiseen
Niklas-renkiin. Aluksi Hertta yrittää voittaa Niklaksen itselleen
taikojen avulla ja samalla kammeta Serafina-neidin sivuun. Hertan ja
Niklaksen välille puhkeaa aito ja kaunis rakkaus:
”Kun
Niklas lausui Hertan nimen, se kuulosti aivan erilaiselta kenenkään
muun sanomana. Siinä soi kissankellon tiuku, auringon paahde,
keskikesän poutasää, uunituore vehnänen, lypsylämmin maito,
vastaniitetty luonnonheinä ja itikansavu. Se muistutti Herttaa siitä
kesäpäivästä heinäniityllä, jolloin he olivat tavanneet
ensimmäisen kerran.”
Lopulta
kuitenkin käy, että nuorten halu elää ja taistella asemastaan
kovassa maailmassa koituu erään toisen kuolemaksi. Niin alas en
vajoa, että kertoisin kenen.
Ennen
tämän tekstin kirjoittamista olen lukenut Alasalmelta keskiaikaan
sijoittuvan saamelaistrilogian, jonka kaksi viimeistä osaa ovat
nimeltään Pajulinnun huuto ja Siipirikon kuiskaus.
Lyyrisistä nimistään huolimatta kirjoista ei puutu jännitystä,
valtataisteluita eikä raakuuksia. Romaanit tekivät minuun
vaikutuksen kielellisellä rikkaudellaan, vetävällä juonellaan ja
monipuolisella taustatyöllään. En pystynyt tai halunnut kirjoittaa
näistä romaaneista. Ennen bloggausaikaani olen lukenut Alasalmelta
ainakin Vainola-romaanin, joka on tulkittu goottilaisen
kauhutarinan parodiaksi.
Tunnustan,
että yliluonnollisuus kiehtoo minua. Äskettäin luin suomalaisten
kokemusasiantuntijoiden haastatteluihin perustuvan tietokirjan
kuolemanrajakokemuksista. Kirjamessuilla ostin tietokirjat Helsingin
henget ja Aavetaloja ja ihmiskohtaloita 2. Pokkarina olen
lueskellut Maailman merkillisimmät kummitustarinat -tietokirjaa.
Olen lukenut valokuvauksen historiaa käsittelevää tietokirjan
Kummat kuvat, jonka yhdessä luvussa käsiteltiin
pysäyttävästi viktoriaanista post mortem – valokuvausta
(asetelmallisia muotokuvia kuolleista ihmisistä; osin epäselvistä
kuvista ei aina saa selvää, onko niissä eläviä, kuolleita vai
kummituksia). En ole blogannut mistään näistäkään kirjoista,
koska en ole halunnut tai en ole pystynyt.
Lukemissani
tietokirjoissa kieltäydytään ottamasta kantaa, onko kummittelua
tai yliluonnollisia ilmiöitä olemassa. Sen sijaan yliluonnollisia
kokemuksia on ollut osalla ihmisistä kaikkina aikoina ja
kaikissa paikoissa. Päivi Alasalmen romaanin tulkitsen niin, että
osa yliluonnollisilta vaikuttavilta tapahtumista voi laittaa
ilkivallan piikkiin, mutta osalle ei löydy mitään luonnollista
syytä. En myöskään usko, että kaikki silminnäkijät näkisivät
harhoja tai valehtelisivat eli jotain kummaa on todella täytynyt tapahtua.
Omakohtaista
kokemusta kummittelusta minulla ei valitettavasti ole. Tai no,
valitettavasti ja valitettavasti. Sen sijaan minulla on yksi kokemus
ruumiista irtautumisesta. Kenelläpä ei olisi. Erään kirjan mukaan
ruumiista irtautuminen luokitellaan yliluonnolliseksi kokemukseksi.
Minun mielestäni se oli luonnollinen kokemus epäluonnollisen
kammottavassa tilanteessa.