 |
| (Elokuvasta "The Favourite", sivulta Finnkino) |
Jos
keltainen lehdistö olisi ollut olemassa 1700-luvun Englannissa,
seuraavat sensaatiokäryiset lööppiotsikot olisivat olleet
mahdollisia:
”Kuningatar
Anne hoidattaa öisiä kihtikohtauksiaan raa´alla lihalla”
”Marlboroughin
herttuatar lesbisessa kolmiodraamassa kuningatar Annen ja
Abigail-palvelijattaren kanssa!!! - katso paparazzien ottamat
salakuvat”
”Kuningatar
Annella 17 kania kultaisissa häkeissään – lue järkyttävä syy
kanien hamstraukselle!”
”Sota
Ranskan kanssa jatkuu – rahoitus maaveroa tuplaamalla?”
”Marlborouhin
herttuatar myrkytetty – ratsastusonnettomuudesta bordelliin!”
”Kuningatar
Anne sekaisin? - itsetuhoista käytöstä. Katso kuvat ja lue
silminnäkijän haastattelu”
”Sisäpiiri
kommentoi: Englanti sisällissodan partaalla – milloin solmitaan
rauha Ranskan kanssa?”
No
niin, ehkä vähän innostuin revittelemään. Kävin siis katsomassa
kreikkalaistaustaisen Yorgos Lanthimoksen ohjaaman ja Deborah
Davisin ja Tony McNamaran käsikirjoittaman elokuvan The
Favourite, joka sijoittuu 1700-luvun brittihoviin. Tyylillisesti
elokuvaa on luonnehdittu historialliseksi draamakomediaksi tai
komedialliseksi draamaksi.
Kuningatar
Anne (Olivia Colman) on elokuvassa kaikkea muuta kuin
johtaja-ainesta. Hän on epävakaa, yliherkkä, ailahteleva ja
hauras. Hänen tunnetilansa vaihtelevat lapsekkaasta riemusta
turhautuneisiin kiukunpurkauksiin. Kuningattaren vartaloa runtelee
kivulloinen kihti, ja hän kompuroi kepin varassa. Myöhemmin hän
näyttää kasvoiltaan puoliksi halvaantuneelta ja lähes sokealta.
Psyykkisesti kuningatar Anne on traumatisoitunut 17 lapsikuoleman
jäljiltä, jotka ovat olleet joko keskenmenoja, kuolleina syntyneitä
tai pian syntymän jälkeen kuolleita. Korvatakseen menetyksiä hän
on hankkinut saman määrän kaneja, ja nimennyt ne kuolleiden lasten
mukaan.
Todellista
valtaa brittihovissa käyttävät muut. Määrätietoinen ja
periksiantamaton Marlboroughin herttuatar, Lady Sarah Churchill
(Rachel Weisz), ohjailee kulisseista. Hän yrittää saada
maaveroa nostettua kaksinkertaiseksi, koska sotatoimet Ranskaa
vastaan nielevät rahaa. Vastavoimana häärii oppositiojohtaja
Robert Harley (Nicolas Hoult), joka on näyttää valinneen
taktiikakseen ”ylistämällä alistamisen”, hän yrittää
ylenpalttisella kehumisella ohjata kuningatarta valitsemaan
päinvastaisen vaihtoehdon.
Kuningattaren
lähipiiriin hivuttautuu vähitellen Lady Sarahin serkku Abigail
(Emma Stone), joka on alkuperäiseltä arvonimeltään
Mashamin paronitar. Suku on menettänyt rahansa ja asemansa
holtittoman isän uhkapelien takia. Abigail päätyy ensin hovin
keittiöön lattiaa kuuraamaan. Tarkkanäköisenä juonittelijana hän
kipuaa arvoasteikossa ensin kuningattaren hoitajaksi ja
seuraneidiksi. Sieltä hän ylenee eräänlaiseksi
makuuhuonepalvelijaksi, näin kiertoilmaisulla sanottuna. Abigail on
päättänyt raivata esteet tieltään keinolla millä hyvänsä.
Keinoiksi sopivat viettely, juonittelu, teeskentely, väärentäminen
ja jopa myrkyttäminen. Kulissiavioliitto rikkaan ylhäisömiehen
kanssa ei sodi naisen moraalia vastaan.
Elämä
hovissa on hillitöntä ja hurjaa. Yläluokka pynttäytyy
röyhelöihin, kasvot puuteroidaan valkoisiksi ja päähän laitetaan
valtava ”tuomarinperuukki”. Syömingeissä ja juomingeissa viini
virtaa ja ruokapöydät pursuavat herkkuja. Huvituksiin kuuluu
ankkakilpailuja, musiikkiesityksiä, ilmaan heitettyjen kyyhkysten
ampumista, ratsastusta ja miksei myös suoranaista irstailua.
Yläluokan riehuessa palvelusväki raataa keittiössä. Tavallisen
kansan elämästä ei näy vilaustakaan.
Henkilökohtaisesti
minua hämmästytti, että yläluokan puhetapa on elokuvassa esitetty
kaikkea muuta kuin hienostuneena. He sanailevat toisilleen ironisen
nokkelaan sävyyn, näennäisesti vailla empatiaa. Alatyylisiä
ilmaisuja käytetään surutta. Korvaani särähti, kun
pakko/järkiavioliitosta vastenmielisen miehen kanssa käytetään
ilmaisua ”you sacrificed your cunt”. Näin puhuu herttuatar.
Palvelijan asemaan alennettu, entinen yläluokkainen neitokainen
puolestaan täräyttää hovimiehelle, joka tunkeutuu luvatta naisen
makuuhuoneeseen: ”Are you here to seduce me or rape me?”
The
Favourite -elokuva on outo sekoitus tragediaan vivahtavaa draamaa
ja kepeää komediaa. Komediallisuus tulee näkyviin absurdeissa
tilanteissa: kuningatar lojuu sängyllä yöpuvussaan, sotapamput
tulevat hänen luokseen neuvottelemaan. Miehet levittävät kartan kuningattaren sängylle ja pyytävät hyväksyntää
hyökkäyssuunnitelmalle. Kuningatar vain röhnöttää vuoteellaan eikä välitä valtion asioista tuon taivaallista.
Elokuvan
visuaalisesta yleisilmeestä käyttäisin sanaa barokkimaisuus.
Taidehistoriassa barokin tyylipiirteisiin kuuluu liioittelu, voimakas
vastakohtaisuus, ylenpalttisuus ja tunteenomaisuus ja
epäsäännöllisyys. Minua pisti silmään elokuvaa katsoessani
(kahteen kertaa), kuinka paljon valon määrä vaihtelee eri
kohtauksissa. Osa on kuvattu hovin hämärillä käytävillä, jota
kynttilät valaisevat ja osa kohtauksista on kuvattu yöllä ulkona
melkein pilkkopimeydessä! Hämmästyttävän moni puvuista on
mustavalkoinen ja erikoisin ornamentein koristettu. Mustavalkoinen
väritys rinnastuu mielessäni satuihin, joissa moraaliasetelmat ovat
yksioikoisia: henkilöt ovat joko pahoja tai hyviä, ilman
vivahteita. Kuvauksessa on hyödynnetty päällekkäiskuvia ja
laajakulmaobjektiiveja. Kytevää kauhua tuo paikoittain monotonisena jyskyttävä musiikki.
En
väitä, että elokuva olisi millään tympeän ylimielisellä
tavalla opettavainen, mutta jotain taidetaan vihjailla ikään kuin rivien
välistä. Nimittäin vallasta ja kuinka se yleensä turmelee
ihmisen. Maailman myydyimmässä kirjassa eli raamatussa on sanonta
”joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”. Tätä sanontaa
mukaillen tuntuu kuin elokuva kaikessa mustanpuhuvuudessaan ja
pahaenteisyydessään kuiskaisi katsojan korvaan: ”joka
valtapeleihin ja juonitteluihin sekaantuu, se myös valtapeleissä ja
juonitteluissa tuhoutuu”.
