Sivut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yorgos Lanthimos. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yorgos Lanthimos. Näytä kaikki tekstit

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Valtakunnassa kaikki ei ole hyvin

(Elokuvasta "The Favourite", sivulta Finnkino)

Jos keltainen lehdistö olisi ollut olemassa 1700-luvun Englannissa, seuraavat sensaatiokäryiset lööppiotsikot olisivat olleet mahdollisia:

Kuningatar Anne hoidattaa öisiä kihtikohtauksiaan raa´alla lihalla”
Marlboroughin herttuatar lesbisessa kolmiodraamassa kuningatar Annen ja Abigail-palvelijattaren kanssa!!! - katso paparazzien ottamat salakuvat”
Kuningatar Annella 17 kania kultaisissa häkeissään – lue järkyttävä syy kanien hamstraukselle!”
Sota Ranskan kanssa jatkuu – rahoitus maaveroa tuplaamalla?”
Marlborouhin herttuatar myrkytetty – ratsastusonnettomuudesta bordelliin!”
Kuningatar Anne sekaisin? - itsetuhoista käytöstä. Katso kuvat ja lue silminnäkijän haastattelu”
Sisäpiiri kommentoi: Englanti sisällissodan partaalla – milloin solmitaan rauha Ranskan kanssa?”


No niin, ehkä vähän innostuin revittelemään. Kävin siis katsomassa kreikkalaistaustaisen Yorgos Lanthimoksen ohjaaman ja Deborah Davisin ja Tony McNamaran käsikirjoittaman elokuvan The Favourite, joka sijoittuu 1700-luvun brittihoviin. Tyylillisesti elokuvaa on luonnehdittu historialliseksi draamakomediaksi tai komedialliseksi draamaksi.

Kuningatar Anne (Olivia Colman) on elokuvassa kaikkea muuta kuin johtaja-ainesta. Hän on epävakaa, yliherkkä, ailahteleva ja hauras. Hänen tunnetilansa vaihtelevat lapsekkaasta riemusta turhautuneisiin kiukunpurkauksiin. Kuningattaren vartaloa runtelee kivulloinen kihti, ja hän kompuroi kepin varassa. Myöhemmin hän näyttää kasvoiltaan puoliksi halvaantuneelta ja lähes sokealta. Psyykkisesti kuningatar Anne on traumatisoitunut 17 lapsikuoleman jäljiltä, jotka ovat olleet joko keskenmenoja, kuolleina syntyneitä tai pian syntymän jälkeen kuolleita. Korvatakseen menetyksiä hän on hankkinut saman määrän kaneja, ja nimennyt ne kuolleiden lasten mukaan. 

 
Todellista valtaa brittihovissa käyttävät muut. Määrätietoinen ja periksiantamaton Marlboroughin herttuatar, Lady Sarah Churchill (Rachel Weisz), ohjailee kulisseista. Hän yrittää saada maaveroa nostettua kaksinkertaiseksi, koska sotatoimet Ranskaa vastaan nielevät rahaa. Vastavoimana häärii oppositiojohtaja Robert Harley (Nicolas Hoult), joka on näyttää valinneen taktiikakseen ”ylistämällä alistamisen”, hän yrittää ylenpalttisella kehumisella ohjata kuningatarta valitsemaan päinvastaisen vaihtoehdon.

Kuningattaren lähipiiriin hivuttautuu vähitellen Lady Sarahin serkku Abigail (Emma Stone), joka on alkuperäiseltä arvonimeltään Mashamin paronitar. Suku on menettänyt rahansa ja asemansa holtittoman isän uhkapelien takia. Abigail päätyy ensin hovin keittiöön lattiaa kuuraamaan. Tarkkanäköisenä juonittelijana hän kipuaa arvoasteikossa ensin kuningattaren hoitajaksi ja seuraneidiksi. Sieltä hän ylenee eräänlaiseksi makuuhuonepalvelijaksi, näin kiertoilmaisulla sanottuna. Abigail on päättänyt raivata esteet tieltään keinolla millä hyvänsä. Keinoiksi sopivat viettely, juonittelu, teeskentely, väärentäminen ja jopa myrkyttäminen. Kulissiavioliitto rikkaan ylhäisömiehen kanssa ei sodi naisen moraalia vastaan.



Elämä hovissa on hillitöntä ja hurjaa. Yläluokka pynttäytyy röyhelöihin, kasvot puuteroidaan valkoisiksi ja päähän laitetaan valtava ”tuomarinperuukki”. Syömingeissä ja juomingeissa viini virtaa ja ruokapöydät pursuavat herkkuja. Huvituksiin kuuluu ankkakilpailuja, musiikkiesityksiä, ilmaan heitettyjen kyyhkysten ampumista, ratsastusta ja miksei myös suoranaista irstailua. Yläluokan riehuessa palvelusväki raataa keittiössä. Tavallisen kansan elämästä ei näy vilaustakaan.

Henkilökohtaisesti minua hämmästytti, että yläluokan puhetapa on elokuvassa esitetty kaikkea muuta kuin hienostuneena. He sanailevat toisilleen ironisen nokkelaan sävyyn, näennäisesti vailla empatiaa. Alatyylisiä ilmaisuja käytetään surutta. Korvaani särähti, kun pakko/järkiavioliitosta vastenmielisen miehen kanssa käytetään ilmaisua ”you sacrificed your cunt”. Näin puhuu herttuatar. Palvelijan asemaan alennettu, entinen yläluokkainen neitokainen puolestaan täräyttää hovimiehelle, joka tunkeutuu luvatta naisen makuuhuoneeseen: ”Are you here to seduce me or rape me?”

The Favourite -elokuva on outo sekoitus tragediaan vivahtavaa draamaa ja kepeää komediaa. Komediallisuus tulee näkyviin absurdeissa tilanteissa: kuningatar lojuu sängyllä yöpuvussaan, sotapamput tulevat hänen luokseen neuvottelemaan. Miehet levittävät kartan kuningattaren sängylle ja pyytävät hyväksyntää hyökkäyssuunnitelmalle. Kuningatar vain röhnöttää vuoteellaan eikä välitä valtion asioista tuon taivaallista.


Elokuvan visuaalisesta yleisilmeestä käyttäisin sanaa barokkimaisuus. Taidehistoriassa barokin tyylipiirteisiin kuuluu liioittelu, voimakas vastakohtaisuus, ylenpalttisuus ja tunteenomaisuus ja epäsäännöllisyys. Minua pisti silmään elokuvaa katsoessani (kahteen kertaa), kuinka paljon valon määrä vaihtelee eri kohtauksissa. Osa on kuvattu hovin hämärillä käytävillä, jota kynttilät valaisevat ja osa kohtauksista on kuvattu yöllä ulkona melkein pilkkopimeydessä! Hämmästyttävän moni puvuista on mustavalkoinen ja erikoisin ornamentein koristettu. Mustavalkoinen väritys rinnastuu mielessäni satuihin, joissa moraaliasetelmat ovat yksioikoisia: henkilöt ovat joko pahoja tai hyviä, ilman vivahteita. Kuvauksessa on hyödynnetty päällekkäiskuvia ja laajakulmaobjektiiveja. Kytevää kauhua tuo paikoittain monotonisena jyskyttävä musiikki.

En väitä, että elokuva olisi millään tympeän ylimielisellä tavalla opettavainen, mutta jotain taidetaan vihjailla ikään kuin rivien välistä. Nimittäin vallasta ja kuinka se yleensä turmelee ihmisen. Maailman myydyimmässä kirjassa eli raamatussa on sanonta ”joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”. Tätä sanontaa mukaillen tuntuu kuin elokuva kaikessa mustanpuhuvuudessaan ja pahaenteisyydessään kuiskaisi katsojan korvaan: ”joka valtapeleihin ja juonitteluihin sekaantuu, se myös valtapeleissä ja juonitteluissa tuhoutuu”.