Sivut

maanantai 29. tammikuuta 2018

Kuoleman kesyttämisestä


Helen Macdonald: H niin kuin haukka
Englanninkielinen alkuteos: H is for Hawk, 2014
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Gummerus, 2017

"Voidakseen kouluttaa haukkaa sitä on katseltava haukan silmin, niin että sen mielialoja alkaa ymmärtää. Silloin oppii ennustamaan, mitä se seuraavaksi tekee. Tämä on harjaantuneen eläintenkouluttajan kuudes aisti. Lopulta ei enää lainkaan näe haukan ruumiinkieltä. Sen tunteet vain tavallaan aistii. Huomaa saman minkä sekin. Omaksuu haukan käsityskyvyn."

Helen Macdonaldin omaelämäkerrallisessa romaanissa nimihenkilön valokuvaaja-isä kuolee äkilliseen sydänkohtaukseen. Koska Helen on kykynemätön tai haluton käsittelemään suruaan, hän uppoutuu toimintaan. Hän hankkii kasvatettavakseen kanahaukan, jonka hän ristii Mabeliksi.

Kun Helen saa haukkansa linnunkasvattajalta, tämä on pieni pörröinen linnunpoikanen pahvilaatikossa. Cambridgen yliopistossa opetustehtävissä työskentelevä nainen linnoittautuu kotiinsa lintunsa kanssa. Alkaa koulutus, jossa villieläintä totutetaan ihmisen läsnäoloon. Petolintua yritetään saada hyppäämään orrelta hansikaskädelle syömään raakaa lihaa. Linnun näkökenttää rajoitetaan huputtamalla, sitä perustellaan rauhoittamisella. Linnun jalka sidotaan hihnaan, ettei se pääse lentämään vapaasti sisätiloissa. Kohta lintua lähdetään lennättämään ulos. Omistajaansa leimautunut, kesyyntyvä petolintu palaa vihellyksen kuultuaan. Se laskeutuu lennosta ihmisen kädelle.

Romaanin lukemisen aikana huudahtelin itsekseni: Sairasta! Outoa! Väärin! Sadattelin, miksi Helen pakenee suruaan, miksei hän uskalla kohdata tunteitaan, miksi hän kieltää isänsä kuoleman. Tuohtuneena luin muiden bloggaajien tekstejä romaanista. Vasta muutaman päivän kuluttua lukemisesta päässäni naksahti, tai loksahti, kun palaset osuivat kohdalleen.

Tajusin, että kirjahan on tavallaan ladattu täyteen kuoleman symboliikkaa. Haukka on petoeläimenä ihmiselle vieras, käsittämätön ja pelottava - kuten kuolema. Helen tuo kotiinsa, omaan olohuoneeseensa haukan, jolla on kiiluvankeltaiset saalistajansilmät, terävät kynnet ja ilmaa pieksevät siivet - hän konkretisoi kuoleman outouden.

Kun kuolemassa vainaja katoaa ja muuttuu abstraktiksi, Helen hankkii tilalle tilalle jotain konkreettista, linnun minkä voi nähdä, kuulla ja jota voi koskettaa, jotain mitä voi yrittää kontrolloida - toisin kuin kuolemaa. Tavallaan linnun lennättäminen muistuttaa kuoleman kieltämistä ja sen kesyttämistä. Kuolemassa vainaja lähtee pois eikä palaa (paitsi ehkä unessa, harhanäyssä tai muistoissa), kun taas kesytetty lintu lentää - ja palaa.

Vaikka Helen yrittää torjua kuoleman ja surun pois tietoisuudesta, hän kuitenkin kohtaa kuoleman joka päivä, yhä uudestaan ja uudestaan, nimittäin petolinnun saalistusvietin muodossa. Hän käsittelee kuolemaa uudesta näkökulmasta: saaliseläimen kuolema on petolinnun elämä. Saalistus vertautuu suruun jopa kielellisellä tasolla:

"Surulle on oma sanansa. Menetys. Tai menettää. Englanninkieliset ilmaukset on johdettu muinaisenglannin sanasta bereafian, joka tarkoittaa riistää, ottaa pois, anastaa, ryöstää."

Romaanin lukemisen aikana paheksuin Helenin "tunteettomuutta". Mutta toisaalta, miksi ei, miksi tunteissa vellominen olisi surutyössä jotenkin ylevämpää kuin toiminnan valitseminen. Erilaiset ihmiset valitsevat erilaisia toimintastrategioita.

Kuolemaa on kautta aikain ja nykyäänkin yritetty kesyttää  ja muuntaa sitä joksikin, mitä se ei ehkä ole. Hautajaisissa kuoleman rumuus yritetään verhota kauniiseen valkoiseen arkkuun. Kuolemaa koristellaan kukilla ja korulauseilla. Hautausmailla kuolleen ruumiin katoaminen maan uumeniin tai taivaan tuuliin korvataan hautakivellä, joka säilyy iäisyyden. Monissa uskonnoissa kuoleman synnyttämä epätoivo yritetään syrjäyttää ja korvata tuonpuoleisen elämän toivolla.

Nykyaikainen lääketiede ei pysty kesyttämään tai kukistamaan kuolemaa, mutta sentään hidastamaan sitä. Nykyaikana vallitsee häkellyttävä ristiriita. Toisaalta todellinen kuolema on lakaistu pois näkyvistä ja suljettu laitoksiin, mutta samalla viihteellistetty kuolema pursuaa televisiosta ilta toisensa jälkeen kepeiden rikossarjojen muodossa. Mitä moninaisimmista lähestystavoista huolimatta kuolema on edelleen suuri mysteeri, ainakin minulle.

tiistai 2. tammikuuta 2018

Sanojen voima Kalevalassa

Käsittelen tässä blogitekstissäni sanojen maagista kykyä muokata maailmaa ja vaikuttaa ihmisiin Kalevalassa. Olen poiminut esimerkkejä voimallisesta sanankäytöstä kansalliseepoksessamme: laulaminen, liioittelu, valehtelu ja puhuvat eläimet.

Kalevalassa laulaminen näyttää tarkoittavan jotain muuta kuin nykykielessä. Laulamisen synonyymeinä pidän seuraavia: taikominen, toivottaminen, havaitseminen tai vaikuttaminen. Paikoitellen laulaminen näyttää merkitsevän samaa kuin soittaminen eli lumoamista. Kanteletta näppälevä Väinämöinen lumoaa soitollaan sekä ihmiset että metsäneläimet.

Saareen pahoja töitään paennut Lemminkäinen lumoaa laulullaan (29. runo):

"Lauloi pihlajat pihalle,
tammet keskitanhu'ille,
tammelle tasaiset oksat,
joka oksalle omenan,
omenalle kultapyörän, 
kultapyörälle käkösen"

Taikoiko Lemminkäinen kultaisen pyörän? Vai toivottiko? Halusiko laulaja nähdä kauneutta ympärillään vai taikoa maiseman kauniiksi:

"lauloi hiekat helmilöiksi,
kivet kaikki kiiltäviksi,
puut kaikki punertaviksi,
kullankarvaisiksi"

Laulamalla saa aikaiseksi myös pahaa. Kimpaantunut Väinämöinen laulaa näsäviisaan Joukahaisen suohon kilpalaulannassa. Kohdan voi tulkita joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti nöyryyttämisenä. Nykysuomessa monia tunteita kuvataan vastaavanlaisesti: vajota maan rakoon häpeästä, kiehua raivosta, leijailla pilvissä onnesta, sulaa heltymyksestä, haljeta rakkaudesta, luhistua surusta, murentua pettymyksestä, suistua raiteitaan järkytyksestä. Tietääkseni nykysuomesta puuttuu "upota suohon nöyryytyksestä", mutta sitä muistuttaa "sulautua tapettiin", jolloin kadotaan näkyvistä. Joka tapauksessa psyykkinen tunnetila muuntuu monessa kielellisessä ilmaisussa fyysiseksi liikkeeksi.


Tyypillistä sanankäyttöä Kalevalassa on liioittelu. Asioita suurennellaan ja totuutta venytetään. Pohjolan häiden härkää kuvaan näin (20. runo):

"Kasvoi härkä Karjalassa,
sonni Suomessa lihosi;
ei ollut suuri eikä pieni,
olihan oikea vasikka!
Hämehessä häntä häilyi, 
pää keikkui Kemijoella;
sata syltä sarvet pitkät, 
puoltatoista turpa paksu."
      (---)
"Saanut ei paljon saalihiksi:
sata saavia lihoa,
sata syltä makkarata,
verta seisemän venettä,
kuuta kuusi tynnyriä,
noihin Pohjolan pitoihin,
Sariolan syöminkeihin."

Miksi pitää näin liioitella? Ehkä sillä hauskuutetaan kuulijoita tai mehevöitetään tarinaa tai ehkä kehutaan isäntäväkeä.


Vastaava tapa kieltää totuus on valehtelu. Pohjolan emäntä Louhi valehtelee kolme kertaa peräkkäin Lemminkäisen äidille, joka tulee kysymään poikansa kohtaloa (15. runo).

Louhi kiertelee ja kaartelee, olisiko Lemminkäinen paleltunut kuoliaaksi "uhkuhun uponnut, meren jäälle jähmettynyt" tai päätynyt pedon raatelemaksi "sutosen suuhun, karhun kauhean kitahan" vai hukkunut "koskihinko kuohuvihin, virtoihin vipajavihin". Lopulta Louhi suostuu paljastamaan, että Lemminkäinen on kosiomenoissa lähetetty Hiiden hirven hiihtoon ja kadonnut väijyessään joutsenta Tuonen mustasta joesta.

Hämmästyttävinpiin sanojen käytön muotoihin Kalevalassa kuuluvat loitsuminen ja noituminen erilaisten loitsujen ja rituaalirunojen avulla. Loitsujen avulla hallitaan mitä moninaisimpia ilmiöitä: riehuvaa tulta ja paukkuvaa pakkasta, taottavaa tulikuumaa rautaa ja käyvää olutta. Loitsuilla sairaudet paranivat ja kivut lievittyivät. Elinkeinojen harjoittamisen liittyi omat loitsunsa: karhunpyyntiin, kalastukseen, maanviljelyyn ja karjankasvatukseen.

Maanviljelijä herättää keväisen maan loitsullaan (2. runo):

"Nouse, maa, makoamasta, 
Luojan nurmi, nukkumasta!
Pane korret korttumahan
sekä varret varttumahan!"

Karhunkaataja kesyttää pedon loitsullaan (46. runo):

"Otsoseni, ainoiseni,
mesikämmen, kaunoiseni!
Lyöte maata mättähälle, 
kaunihille kalliolle,
hongat päällä huojumassa,
kuuset päällä kuulumassa!"

Nykyihmiselle loitsut tuntuvat vierailta. Mietin, mikä niiden vastine voisi olla nykyaikana. Ehkä jotain niinkin proosallista kuin luonnontieteet fysiikan lakeineen ja kemiallisine kaavoineen ja reaktioineen. Lääketieteessä parannetaan diagnoosien ja lääkkeiden avulla. Maagisen loitsun sijaan potilaalle isketään vain lääkeresepti kouraan ja passitetaan apteekkiin. Tietotekniikassa maailmaa hallitaan koodaamalla. Luonnonvoimia ei voi edelleenkään hallita, mutta sentään ennustaa meteorologialla.


Kalevalassa puhe ei ole vain ihmisten oikeus. Eepoksessa koko luonto on personoitu.Siksi Kalevalassa vilisee puhuvia eläimiä, tavaroita ja taivaankappaleita.

Elämässään epäonnistunut ja kaiken menettänyt Kullervo kysyy miekaltaan neuvoa elämänsä päättämisestä. Miekka vastaa Kullervon kysymyksiin (36. runo):

Miks' en söisi mielelläni,
söisi syyllistä lihoa, 
viallista verta joisi?
Syön lihoa syyttömänki,
juon  verta viattomanki."

Kun vastahakoinen Aino-neito oli naitu vanhalle Väinämöiselle, Aino päätti hukuttautua. Tietoa neidon kuolemasta lähti viemään jänis, joka kertoi omaisille suuresta surusta (4. runo):


"jop' on kaunis kaatununna,
tinarinta riutununna,
sortunna hopeasolki,
vyö vaskinen valahtanunna: 
mennyt lietohon merehen,
alle aavojen syvien,
sisareksi siikasille,
veikoksi ve'en kaloille."

Olen tässä blogitekstissä keskittynyt sanojen epätavalliseen, maagiseen käyttöön Kalevalassa. Luonnollisesti sanoja käytetään teoksessa myös arkipäiväisessä kommunikaatiossa. Sanojen avulla keskustellaan, kysytään ja vastataan, vaaditaan ja neuvotaan. Sanoilla kerrotaan ja muistetaan. Muistamista auttavat runomuotoisuus ja toistorakenteet.


Henkilökohtaisesti en liioittele enkä valehtele, kun sanon, että Kalevala kuuluu lempikirjoihini Kantelettaren ohella. Kalevala lumoaa minut kerta toisensa jälkeen.