Käsittelen tässä blogitekstissäni sanojen maagista kykyä muokata maailmaa ja vaikuttaa ihmisiin Kalevalassa. Olen poiminut esimerkkejä voimallisesta sanankäytöstä kansalliseepoksessamme: laulaminen, liioittelu, valehtelu ja puhuvat eläimet.
Kalevalassa laulaminen näyttää tarkoittavan jotain muuta kuin nykykielessä. Laulamisen synonyymeinä pidän seuraavia: taikominen, toivottaminen, havaitseminen tai vaikuttaminen. Paikoitellen laulaminen näyttää merkitsevän samaa kuin soittaminen eli lumoamista. Kanteletta näppälevä Väinämöinen lumoaa soitollaan sekä ihmiset että metsäneläimet.
Saareen pahoja töitään paennut Lemminkäinen lumoaa laulullaan (29. runo):
"Lauloi pihlajat pihalle,
tammet keskitanhu'ille,
tammelle tasaiset oksat,
joka oksalle omenan,
omenalle kultapyörän,
kultapyörälle käkösen"
Taikoiko Lemminkäinen kultaisen pyörän? Vai toivottiko? Halusiko laulaja nähdä kauneutta ympärillään vai taikoa maiseman kauniiksi:
"lauloi hiekat helmilöiksi,
kivet kaikki kiiltäviksi,
puut kaikki punertaviksi,
kullankarvaisiksi"
Laulamalla saa aikaiseksi myös pahaa. Kimpaantunut Väinämöinen laulaa näsäviisaan Joukahaisen suohon kilpalaulannassa. Kohdan voi tulkita joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti nöyryyttämisenä. Nykysuomessa monia tunteita kuvataan vastaavanlaisesti: vajota maan rakoon häpeästä, kiehua raivosta, leijailla pilvissä onnesta, sulaa heltymyksestä, haljeta rakkaudesta, luhistua surusta, murentua pettymyksestä, suistua raiteitaan järkytyksestä. Tietääkseni nykysuomesta puuttuu "upota suohon nöyryytyksestä", mutta sitä muistuttaa "sulautua tapettiin", jolloin kadotaan näkyvistä. Joka tapauksessa psyykkinen tunnetila muuntuu monessa kielellisessä ilmaisussa fyysiseksi liikkeeksi.
Tyypillistä sanankäyttöä Kalevalassa on liioittelu. Asioita suurennellaan ja totuutta venytetään. Pohjolan häiden härkää kuvaan näin (20. runo):
"Kasvoi härkä Karjalassa,
sonni Suomessa lihosi;
ei ollut suuri eikä pieni,
olihan oikea vasikka!
Hämehessä häntä häilyi,
pää keikkui Kemijoella;
sata syltä sarvet pitkät,
puoltatoista turpa paksu."
(---)
"Saanut ei paljon saalihiksi:
sata saavia lihoa,
sata syltä makkarata,
verta seisemän venettä,
kuuta kuusi tynnyriä,
noihin Pohjolan pitoihin,
Sariolan syöminkeihin."
Miksi pitää näin liioitella? Ehkä sillä hauskuutetaan kuulijoita tai mehevöitetään tarinaa tai ehkä kehutaan isäntäväkeä.
Vastaava tapa kieltää totuus on valehtelu. Pohjolan emäntä Louhi valehtelee kolme kertaa peräkkäin Lemminkäisen äidille, joka tulee kysymään poikansa kohtaloa (15. runo).
Louhi kiertelee ja kaartelee, olisiko Lemminkäinen paleltunut kuoliaaksi "uhkuhun uponnut, meren jäälle jähmettynyt" tai päätynyt pedon raatelemaksi "sutosen suuhun, karhun kauhean kitahan" vai hukkunut "koskihinko kuohuvihin, virtoihin vipajavihin". Lopulta Louhi suostuu paljastamaan, että Lemminkäinen on kosiomenoissa lähetetty Hiiden hirven hiihtoon ja kadonnut väijyessään joutsenta Tuonen mustasta joesta.
Hämmästyttävinpiin sanojen käytön muotoihin Kalevalassa kuuluvat loitsuminen ja noituminen erilaisten loitsujen ja rituaalirunojen avulla. Loitsujen avulla hallitaan mitä moninaisimpia ilmiöitä: riehuvaa tulta ja paukkuvaa pakkasta, taottavaa tulikuumaa rautaa ja käyvää olutta. Loitsuilla sairaudet paranivat ja kivut lievittyivät. Elinkeinojen harjoittamisen liittyi omat loitsunsa: karhunpyyntiin, kalastukseen, maanviljelyyn ja karjankasvatukseen.
Maanviljelijä herättää keväisen maan loitsullaan (2. runo):
"Nouse, maa, makoamasta,
Luojan nurmi, nukkumasta!
Pane korret korttumahan
sekä varret varttumahan!"
Karhunkaataja kesyttää pedon loitsullaan (46. runo):
"Otsoseni, ainoiseni,
mesikämmen, kaunoiseni!
Lyöte maata mättähälle,
kaunihille kalliolle,
hongat päällä huojumassa,
kuuset päällä kuulumassa!"
Nykyihmiselle loitsut tuntuvat vierailta. Mietin, mikä niiden vastine voisi olla nykyaikana. Ehkä jotain niinkin proosallista kuin luonnontieteet fysiikan lakeineen ja kemiallisine kaavoineen ja reaktioineen. Lääketieteessä parannetaan diagnoosien ja lääkkeiden avulla. Maagisen loitsun sijaan potilaalle isketään vain lääkeresepti kouraan ja passitetaan apteekkiin. Tietotekniikassa maailmaa hallitaan koodaamalla. Luonnonvoimia ei voi edelleenkään hallita, mutta sentään ennustaa meteorologialla.
Kalevalassa puhe ei ole vain ihmisten oikeus. Eepoksessa koko luonto on personoitu.Siksi Kalevalassa vilisee puhuvia eläimiä, tavaroita ja taivaankappaleita.
Elämässään epäonnistunut ja kaiken menettänyt Kullervo kysyy miekaltaan neuvoa elämänsä päättämisestä. Miekka vastaa Kullervon kysymyksiin (36. runo):
Miks' en söisi mielelläni,
söisi syyllistä lihoa,
viallista verta joisi?
Syön lihoa syyttömänki,
juon verta viattomanki."
Kun vastahakoinen Aino-neito oli naitu vanhalle Väinämöiselle, Aino päätti hukuttautua. Tietoa neidon kuolemasta lähti viemään jänis, joka kertoi omaisille suuresta surusta (4. runo):
"jop' on kaunis kaatununna,
tinarinta riutununna,
sortunna hopeasolki,
vyö vaskinen valahtanunna:
mennyt lietohon merehen,
alle aavojen syvien,
sisareksi siikasille,
veikoksi ve'en kaloille."
Olen tässä blogitekstissä keskittynyt sanojen epätavalliseen, maagiseen käyttöön Kalevalassa. Luonnollisesti sanoja käytetään teoksessa myös arkipäiväisessä kommunikaatiossa. Sanojen avulla keskustellaan, kysytään ja vastataan, vaaditaan ja neuvotaan. Sanoilla kerrotaan ja muistetaan. Muistamista auttavat runomuotoisuus ja toistorakenteet.
Henkilökohtaisesti en liioittele enkä valehtele, kun sanon, että Kalevala kuuluu lempikirjoihini Kantelettaren ohella. Kalevala lumoaa minut kerta toisensa jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti