Sivut

maanantai 20. joulukuuta 2021

Podcast Madness


Uncanny. Bad People. I´m Not A Monster. Fake Heiress. Gangster. The Doorstep Murder.The Missing Cryptoqueen. Death in Ice Walley. The Strange Death of Innes Ewart. The Orgasm Cult. The Battersea Poltergeist. Deadhouse.

BBC Sounds / Podcasts


True Crime -genre koukuttaa. Nyt tiedän sen omasta kokemuksestani. Yllä olevat nimet ovat BBC:n englanninkielisiä podcasteja. Olen kuunnellut ne kaikki alusta loppuun tämän vuoden aikana. Esittelen tässä blogitekstissäni muutamia podareita tarkemmin, niitä jotka ovat tehneet minuun kaikkein suurimman vaikutuksen viime aikoina. Joistain podeista olen kirjoittanut jo aikaisemmin, kuten The Battersea Poltergeist ja Fake Heiress.


Keskityn tässä blogitekstissäni kolmeen podcastiin: yliluonnollisia ilmiöitä käsittelevään Uncanny-podariin, todellisia rikostapauksia syväluotaavaan podiin Bad Peopleen ja yhä ratkaisematonta rikosmysteeriä käsittelevään podcastiin Death in Ice Walley.


Death in Ice Walley. BBC Sounds / Podcasts

 

Kaikkein eniten mieleeni on jäänyt kummittelemaan ratkaisematon murha 1970-luvun Norjan Bergenistä, jota pengotaan NRK:n Marit Higraffin ja BBC:n Neil McCarthyn käsikirjoittamassa ja juontamassa podcastissa Death in Ice Walley.


Keskiaikaiseksi kuolemanlaaksoksi nimetystä Isdalenista löydettiin kuolleen naisen osittain palanut ruumis vuonna 1970. Yhä vieläkään ei tiedetä varmuudella, kuka nainen oli, minkä maan kansalainen hän oli, millä asioilla hän liikkui Norjassa, miksi hän päätyi metsäiseen laaksoon, miten hän kuoli, tappoiko hän itsensä vai murhattiinko hänet.


Rikospaikkatutkimuksissa selvisi, että naisen vaatteista kaikki tuotemerkit oli leikattu pois. Tämän on uskottu todistavan, että nainen halusi peittää alkuperänsä. Ruumiinavauksessa naisen mahalaukusta löytyi barbituraatteja, joista osa oli imeytynyt, osa imeytymättä. Barbituraattien yliannostus saattaa viitata siihen, että Isdal Woman on pakotettu nielemään tappava annos lääkkeitä. Rikospaikalta löytyi myös nuotion jäänteitä, ainakin yhden todistajan mukaan. Voiko kyseessä kuitenkin olla onnettomuus tai itsemurha?


Vielä oudompaa tapauksessa oli läheiseltä Bergenin juna-asemalta löytynyt matkalaukku, joka todettiin sormenjäljen perusteella kuuluvan naiselle. Matkalaukku sisälsi useita väärennettyjä passeja, koodikielellä kirjoitettuja muistiinpanoja (esim. ML 23N MM), peruukkeja, silmälaseja ilman vahvuuksia ja muun muassa keskieurooppalaisesta erotiikkaliikkeestä ostettu tulitikkuaski.


Podcastissa spekuloidaan, toimiko Ice Walley Woman mahdollisesti agenttina, kuriirina tai prostutioituna. Agentiksi hänen toimintaa kuvataan liian huomiota herättäväksi. Hän puhui englantia murtaen ja muutoin pääasiassa saksaa. Nainen pukeutui hienoihin vaatteisiin, käytti karvahattua, hänen kultapaikkaiset hampaansa välkehtivät, hän haisi halvalle parfyymille ja valkosipulille, käyttäytyi oudosti hotelleissa. Esimerkiksi ollessaan itse sisällä hotellihuoneessa hän työnsi huonekalun käytävälle ja lähtiessään pois huoneesta, raahasi huonekalun takaisin sisälle. Voisiko hän sittenkin olla mielenterveydeltään järkkynyt rikas leski, joka on lähtenyt toteuttamaan omaperäistä agendaansa?


Toimintaa agenttina tai kuriirina ei suljeta podcastissa pois, koska naisen on havaittu liikkuneen kylmän sodan aikaisissa, huippusalaisissa norjalaisissa Penguin-ohjusten testauspaikoilla ja yrittäneen hakeutua keskusteluyhteyteen meriupseerin kanssa. Podcastissa väläytetään mahdollisuutta, että nainen on saattanut kuulua alueella mahdollisesti toimineeseen vakoilurinkiin. Hänen epäillään tehneen virheen ja päätyneen omiensa murhaamaksi.


Podcastia kuunnellessani vertani alkoi hyytää viimeistään siinä vaiheessa, kun alkoi valjeta, minkälaiseen salaisuuksien vyyhtiin rikostapaus oli kiedottu. Rikostutkinnan aikana rikostodisteita katosi, kaikkien silminnäkijöiden havaintoja ei kirjattu raportteihin, silminnäkijähavainnot ja rikosraportit olivat osin ristiriidassa keskenään. Norjan salainen poliisi astui mukaan tutkintaan ja paikallisen poliisi tutkinta keskeytettiin äkillisesti. Kaiken salakähmäisen toiminnan takia mielessäni käväisee eräs niin kammottava ajatus, etten edes viitsi kirjoittaa sitä tähän blogitekstiini.


Kuolleen naisen identiteettiä yritetään selvittää uusimpien tieteellisten tutkimusmenetelmien avulla. Ruumiinavauksen yhteydessä Isdalenin naiselta irrotettiin kultapaikkaiset hampaat, jotka viedään laboratorioihin tutkittavaksi isotooppianalyysiin ja C14-radiohiiliajoitukseen. Laboratoriotutkimuksen avulla ja samanaikaisesti muita selitysmalleja poissulkemalla pidetään todennäköisenä, että Isdalenin nainen on saattanut elää lapsuutensa 1920-30-lukujen natsipesäkkeessä Nürmbergissä ja nuoruudessaan siirtyneen Saksan ja Bergian tai Ranskan välisen rajan tuntumaan. Podcastissa spekuloidaan, olisiko nainen voinut olla juutalainen, joka jahtasi natsirikollisia tai etsi kadonneita sukulaisiaan.


Mitään lopullista ratkaisua lähes puolivuosisataiseen piinaavaan rikosmysteeriin ei podcastissa saada. Kauhu valtaa mielen. Epätietoisuus on kammottavaa. Podcastissa avoimiksi jääneiden rikostapausten todetaan kuormittavan ihmisten mieliä. Isdalin tapausta verrataan Olof Palmen tai JFK:n selvittämättömiin murhiin. Suomessa ehkä eniten hyytää Kyllikki Saaren suohauta ja kadonneiden ihmisten tapaukset.


Podcastin äänisuunnittelu vain korostaa Isdalenin tapauksen karmeutta: äänimaisemassa kuuluu toistuvasti sateen ropinaa kuin viestiäkseen ”olet yksin metsässä, sataa, kastut, palelet, alkaa hämärtää, eksyt, et löydä pois, kuolet metsässä, yksin”. Tämän lisäksi ääniraidalla soi kylmän metallinen musiikki, karmiva korkeaääninen vokaalinen laulu kuin kuolinhuuto ja epäselväksi muokattu ihmisen puheääni, kuin viestejä vieraan maan agentilta tai ääniä haudan takaa.


Uncanny. BBC Sounds / Podcasts


 

Death in Ice Walley on tähän asti kuuntelemistani podcasteista pelottavin. Sen sijaan Danny Robinsin juontama Uncanny-podari, joka käsittelee nykyajan brittien raportoimia yliluonnollisia tapauksia, ei pilannut yöuniani vaikka kuuntelin jaksoja juuri ennen nukkumaan menoa.


Ainekset pelkoreaktion syntymiseen on olemassa, käsitelläänhän podcastissa ufohavaintoja, kummittelua vanhoissa kartanoissa, kuolleen ilmestymistä ja meediokohtaamista, itsemurhayrityksen keskeyttämistä enkelin pelastavalla väliintuloon ja pahantahtoisen energian riehumista yliopiston opiskelija-asuntolassa Belfastissa 1980-luvulla. Belfastin paranormaalissa tapauksessa ei ainakaan voi väittää, etteikö akateemisesti menestynyt kokija olisi riittävän älykäs ja selväjärkinen. Tässä kohtaa näkyy brittiläisen kulttuurin ero suomalaiseen kulttuurin, koska en oikein usko että suomalaisen Teknillisen korkeakoulun professori voisi kertoa julkisesti kärsineensä teekkariasuntolassa paranormaalista toiminnasta, paitsi ehkä vappupilana!


Pidän Uncanny-podaria onnistuneena, koska siinä paneudutaan tosissaan eri ihmisten kokemusmaailmoihin. Yliluonnollisia kokemuksia ei tyrmätä tai pilkata, vaan spekuloidaan mahdollisia selitysvaihtoehtoja kahden ääripään välillä: believer (yliluonnollisuuteen myönteisesti suhtautuva) ja skeptic (yliluonnollisuudelle luonnollisia selityksiä etsivä henkilö, joka saattaa olla brittiläisessä yliopistossa tutkijana parapsykologian laitoksella, kyllä tämä on totta Brittilässä).


Bad People. BBC Sounds / Podcasts
 
Kolmas podari, jonka haluan vielä mainita lyhyesti tässä blogitekstissäni, on Bad People. Sitä juontavat kanadalainen kriminologi Dr Julia Shaw ja Tanskasta Isoon-Britanniaan kotiutunut stand up -koomikko Sofie Hagen.


Rikoskeissejä ja harmaalla alueella liikkuvissa tapauksissa käsitellään laajalla skaalalla, esimerkkeinä vaikkapa Belle Gibsonin pseudotieteelliset terveysväittämät, taloudellista hyötyä tavoittelevat huijaussoitot, miespuoliset raiskauksen uhrit, Jonestownin uskonnollisen kultin joukkoitsemurha, omien lasten murhaaminen, kouluampujat, salaliittoteoreetikot, Horrorhaus Höxterin sadistiselta murhaajalta vaikuttava autistinen kiduttaja, Harvey Weinstein Hollywoodin saalistajana, aasialainen sarjamurhaaja Charles Sobhraj, Piggy Palacen sarjamurhat jne.


Bad People käsittelee myös laajempia ihmisryhmiä koskevaa rikollista toimintaa tai kaltoinkohtelua kuten esimerkiksi Kanadan alkuperäiskansojen riistoa sisäoppilaitoksissa, natsirikollisia ja Tuskesee Traumaa, jossa mustaihoisille amerikkalaisille tartutettiin tahallaan syfilis lääketieteellisen tutkimuksen varjolla.


Varsinaista joulutunnelmaa ei näissä podcasteissa ole tarjolla, mutta tällä hetkellä BBC Soundsilla on ajankohtaisosio nimeltä Christmas Listening, mutta siinäkin on ensimmäisenä tyrkyllä pahalta kalskahtava podcast You´re Dead To Me, jonka jaksossa paneudutaan keskiaikaiseen joulunviettoon. 

 

Jos kiinnostelee, googlaile BBC Sounds Podcasts  

sunnuntai 5. joulukuuta 2021

Koronapassilla komediateatteriin!

 


JUHLAKUNNOSSA! -revyy

Suomen Komediateatteri (Peacock, Linnanmäki)

näytös la 4.12.2021 klo 14

Rooleissa: Kiti Kokkonen, Niina Lahtinen, Krisse Salminen, Antti Tuomas Heikkinen, Antti Lang ja Tatu Siivonen

Musiikki: Katja Lappi orkestereinenn

Ohjaus: Olka Horila

Ensi-iltakuvat ja pressikuvat: Matti Rajala

Lavakuvat trailerista: Tuukka Raitala

 

Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Kahden vuoden tauon jälkeen pääsimme vihdoin viimein katsomaan teatteria livenä. Muutama päivä ennen h-hetkeä aloin pelätä, jospa näytös perutaan tai sitä rajoitetaan pahenentuneen pandemiatilanteen takia. Kirjoitin huolestuneen viestin teatterille ja sain vastauksen, että koronapassi on tulossa voimaan. Ilahduin ja helpotuin suunnattomasti. Enää ei tanssita rokottamattomien pillin mukaan. Jääkööt koteihinsa ruikuttamaan (oho, heti alkoi kiihkoilu, vaikka juuri tätähän minun piti välttää).

 


 

Matkamme kohti teatteria alkoi Rautatieaseman ratikkapysäkiltä. Hyinen pakkanen nipisteli kasvoja ja arktinen viima sai koko kehon tärisemään. Vihdoin kolmosen ratikka pyyhälsi laiturille. Ennen ratikkaan astumista piti vain saada maski kasvoille ja toivoa, etteivät maskipakkaus, pipo ja hanskat tipahda laiturille ja jää ratikkaan rynnivien ihmisten tallottavaksi.

 


Kolmosen ratikka kieputteli Kallion läpi. Sitten viime näkemän Kallion tietyömaat olivat lisääntyneet dramaattisesti. Joku talo tai kokonainen kortteli oli purettu kokonaan. Alppilassa piti olla tarkkana, että jää oikealla pysäkillä pois. Olin tarkistanut pysäkin nimen jo etukäteen: Linnanmäki pohjoinen. Toista kertaa en halua jäädä väärällä pysäkillä pois ja haahuilla jossain kallioilla ja umpimetsissä. 



Tivolitien mäki oli yllättävän jyrkkä. Asfaltti oli jäässä ja liukas. Hiekoitus oli jäänyt puolitiehen. Kun kävelimme erään tyylikkään leidin kanssa ylämäkeä, alkoi taas pelottaa, miten tässä käy. Lipeääkö jalat, lennämmekö mukkelis makkelis ja kierimme alas mäkeä? Pääsimme lyhyillä askelilla köpöttämällä mäen päälle. Ihmisvirrassa laahusti paljon muitakin. 

Ennen kuin teatteriin pääsi sisälle, ihmiset seisoivat koronapassijonossa (!). Kaksi tyyppiä tarkasti koronapassien QR-koodit lukuohjelmalla. Itselleni koronapassi oli paperille tulostettuna versiona. Olen laittanut koronapassit valmiiksi joka ikiseen laukkuun. Tähän mennessä olen tarkoituksella käynyt eräässä pikaruokalassa varmistamassa, että varmasti näytetään vihreää valoa. 


Teatterin sisällä lähes tulkoon kaikilla oli maskit naamalla, lukuunottamatta tietysti kahvilakäyntiä väliajalla. Eniten jännitin teatterikäynnissä, miten ihmeessä maski naamalla pystyy hengittämään, jos nauraa tikahtumaisillaan. Yllätyin, kuinka helppoa nauraminen maski naamalla oli. En tuntunut tukehtuvani, vaikka nauroin revyyn sketsin melkein alusta loppuun.

 

Joku saattaa nyt ihmetellä, miksi kirjoitan niin vähän itse revyystä. No kun en juurikaan muista sketseistä paljon mitään. Stressi heikensi muistiani. Sen muistan, että ensimmäisen jakson aikana olin yhä edelleen jonkinlaisen alitajuisen surumielisyyden vallassa, aivan kuin en olisi voinut uskoa, että teatteriin vihdoin viimein pääsee. Vasta väliajan jälkeisellä jaksolla lopullisesti rentouduin ja keskityin nauttimaan näytöksestä. Kyllä, se on totta: olemme teatterin täydessä katsomossa, kaikki nauravat, ihmiset ovat helpottuneita ja onnellisia.

 

Jotain sketseistä sentään muistan: ajankohtaiset aiheet kuten avin sekaantumisen avioliittoon vihkimiseen, firman johtoportaan juhliminen etätyön varjolla samalla kun työntekijät raatavat, yllättävä asuntonäyttö jossa natsit ilmaantuvat marssimaan välikatosta, mies ja kiitospuhe berliininmunkista, Krisse Salmisen 20-vuotis taiteilijajuhla pikakelauksella vaatteidenvaihdon aikana, ruokahifistelijä ja arkikokkaaja keittiössä, 3000 euron televisiohankinta ja musanumerot artisteista korona-aikana. Kaikkein eniten yleisö taisi riehaantua sketsistä, jossa yliaktiivinen äiti täydentää lastensa lauseet, niin ettei kommunikaatio johda enää mihinkään kuin frustraatioon. Tässä sketsissä näyttelijät repesivät, ja yleisö tykkäsi kun näyttelijöillä itselläkään ei enää pitänyt pokka.

sunnuntai 17. lokakuuta 2021

Rokotemyönteinen kannanotto

 

Alkukeväästä 2020 sairastin koronan. Löysin diagnoosin vasta äskettäin kantapalvelusta. Diagnoosin varmuusasteeksi on merkitty varma tai todennäköinen. 


Viime vuonna kirjoitin useita korona-aiheisia tekstejä blogiini. Tämän vuoden alussa päätin, etten tänä vuonna kirjoita yhtään, mutta rokotekattavuuden (yli 12-vuotiaat) laahaaminen 75 prosentin tuntumassa sai aikaan kirjoittamisen pakkomielteen.

 

Rokotekattavuus (yli 12-vuotiaat) saavuttaa varmaankin joka tapauksessa tämän kuukauden aikana 80 prosenttia. Näinkin hyvästä kattavuudesta huolimatta Suomeen jää ihmisiä, joilla ei ole ensimmäistäkään rokotetta. Tällä hetkellä heitä taitaa olla yli 700 000 ihmistä. Koska koronavirus ei todellakaan katoa mihinkään, he tulevat sairastumaan koronaan - enemmin tai myöhemmin. 


Ihmettelen, keitä nämä ihmiset oikein ovat. Lehtiartikkelista luin, että he kuuluvat pääasiassa kolmeen ryhmään: välinpitämättömät, salaliittoteoreetikot tai "naturalistit", jotka haluavat edistää vastustuskykyään luonnonmukaisesti. Näiden lisäksi on ihmisiä, jotka eivät onnistu organisoimaan rokotekäyntiään. Juuri tänään luin Ylen nettisivuilta, että osaa koronan sairastaneista ei päästetä ottamaan toista rokotepiikkiä ainakaan kaikissa kunnissa. Tämä asia pitäisi korjata. Näiden ryhmien lisäksi on olemassa hyvin pieni määrä ihmisiä, jotka eivät voi ottaa rokotetta terveydellisistä syistä.


Itse olen koronarokotteeni ottanut kahteen kertaan. Äskettäin kävin ottamassa influenssarokotteen ja maksoin siitä muutaman kympin. Halusin hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä. Kohtapuoleen aion mennä ottamaan pneumokokkirokotteen ja maksan sen itse. Rokotteen kerta-annoksen hinta nousee yli sataseen ja annoksia tarvitaan kaksi. Mielestäni terveyden edistämisestä kannattaa maksaa. Pari sataa euroa on pieni hinta siitä, että voi minimoida riskin sairastua erilaisiin pneumokokkibakteerien aiheuttamiin tauteihin, kuten aivokalvontulehdukseen, keuhkokuumeeseen tai verenmyrkytykseen. Lähiaikoina aion ottaa myös vyöruusurokotteen, ettei tarvi sitäkään tautia enää neljättä kertaa sairastaa. Jos ei ole koskaan kärsinyt vyöruusun hermosärkyä, sitä ei pysty edes kuvittelemaan.


Keiden rokotusintoon kuvittelen tällä blogitekstilläni vaikuttavan? No en ainakaan salaliittoteoreettikojen käsityksiin. Turha edes yrittää. Ehkä naturalisteihin, joiden mielestä terveellinen ruokavalio riittää takaamaan niin hyvän vastustuskyvyn, jolla voi välttää kokonaan koronavirustaudin. Tiedoksi: ei riitä. Itsekin olin sairastumiseni aikaan normaalipainoinen, liikuntaa harrastava ja monipuolista kasvispainotteista ruokaa syövä keski-ikäinen perusterve ihminen, joka ei tupakoi ja juo alkoholia kohtuudella. 

 

Ikävä tosiasia on, että koronatartuntaan ei tarvita mitään muuta kuin se, että on väärässä paikassa väärään aikaan. Minun tapauksessa väärä paikka väärään aikaan oli mitä ilmeisemmin ruokakauppa, jossa oli yskivä kaupankassa. Tämä tapahtui siis maaliskuussa 2020. Tätä nykyä flunssaisesti oireilevaa työntekijää ei päästettäisi edes työvuoroon. 


Ehkä ainoa ihmisryhmä, johon saattaisin pystyä vetoamaan, on välinpitämättömät. Tai no, tuskin heihinkään. Eiväthän he blogissani jaksa viettää aikaansa edes sekunnin sadasosaa. Ehkä tähän jää vain ne ihmiset, jotka ajattelevat, että no enhän minä nyt mitenkään voi sairastua koronaan. Tiedoksi: kyllä voit. 


Koronapassin ilmaantuminen saattaa onneksi lisätä monien rokotusintoa ihan käytännöllisistä syistä: jos ravintolaan tai baariin on pakko päästä bilettämään joka viikonloppu, kalliiksihan se tulisi, jos joka kerta pitäisi maksaa koronatesti ihan omasta pussista. Myös ulkomaille matkustavat ottavat varmasti rokotteet, koska elämä helpottuu siitä huomattavasti.


Jospa tähän loppuun vielä muistin virkistykseksi kerron, millaisesta taudista oli kyse minun tapauksessani. Ja minun tapaukseni voi olla myös sinun tapauksesi, ellet ole rokotettu.

 

Varsinaiset oireeni: yskähtely, päänsärky, silmäsärky, korvat soi, verenkierron kohina päässä, pistäviä kipuaistimuksia ympäri kehoa, sydämen tiheälyöntisyys, hengitysvaikeuksia, pistävä ja puristava tuntemus keuhkoissa, ummetuksen ja ripulin vuorottelu, migreenikohtauksia, kuolemanpelko, lihaskipuja, nivelkipuja, luiden vihlontaa, kurkkukipua, pahoinvointisuus, huimaus, tasapainohäiriöitä, huojuminen, totaalinen väsymys, ruokahaluttomuus, "kupliminen" reisilihaksissa. Kesto 1 kk.

 

Jälkioireet: verisuonen tykytys, sydänrytmihäiriöitä, korkea leposyke, sydämen muljahtelu, sydämen äkillinen takominen ilman syytä, satunnaisia hengitysvaikeuksia, puristava ja pistävä tunne keuhkoissa, paineen tunne keuhkoissa, pistävää kipuaistimusta ympäri kehoa, lihaskipuja, nivelkipuja, luiden vihlontaa, koronatrauma. Kesto yli vuoden, jälkioireet aaltoilevia ja väheneviä.


Todellakin. Kannattaako ottaa rokote vai kannattaako sairastua tautiin? Kannattaako miettiä, no mutta entä jos rokotteella on jotain sivuvaikutuksia? Ja itse taudillako ei ole mitään "sivuvaikutuksia"? Kyllä on, pahimmillaan kuolema. 


Koronarokote. Suosittelen. Influenssarokote. Suosittelen. Pneumokokkirokote. Suosittelen. 

 

Jos olen maallikkopohjalta oikein käsittänyt, ei ole olemassa mitään ylärajaa, kuinka monta samanaikaista infektiota ihmisellä voi olla. Eli jos huonosti käy, voit olla samanaikaisesti sairastunut sekä koronaan, influenssaan että esimerkiksi pneumokokin aiheuttamaan keuhkokuumeeseen, aivokalvontulehdukseen ja verenmyrkytykseen. Jos näin kävisi sinulle, luuletko tosiaan selviäväsi?

 

Jos et ole rokotetta vielä ottanut, ota se.  


Myöhempi lisäys: Yle Uutisten nettisivuilta huomasin juuri tänään (30.10) kolmen nuoren huippu-urheilijan kertomukset heidän sairastamistaan koronataudeista jälkioireineen. Toivon, että heidän kertomuksensa auttaa erityisesti nuoria ymmärtämään, että koronaan voi sairastua kuka hyvänsä - myös erinomaisessa fyysisessä kunnossa oleva ihminen.

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Miten tässä nyt näin kävi?

 

Tarja Kulhon rikospodcast

Podcast, 7 jaksoa

Yle Areena audio, 2021


Tippuiko Sulo Seger humalassa Frantsilan kaivoon Toijalassa vuonna 1928? Pelastettiinko Inga turmioon hukkumasta Helsingin Sörnäisissä vuonna 1913? Varastiko Aili Loikkanen Bertta Virtasen laamapaidan vuonna 1934 Kuusankoskella vai syyllistyikö hän kunnianloukkaukseen ja perättömän tiedon levittelyyn? Onko Ruotsin Halmstadin ufohavainnoilla vuonna 1950 suora yhteys popyhtye Roxetten menestykseen 1980-luvulla?


Muun muassa näitä ”rikoskeissejä” selvitellään Paula Norosen käsikirjoittamassa ja esittämässä Yle Areenan podcastissa Tarja Kulhon rikospodcast. Tarja Kulho tunnetaan Norosen luomana fiktiivisenä hahmona, korsolaisena räkkärimarketin kassana. Podcastissa Tarja Kulho on lomautettu räkkärimarketista ja vapaa-aikanaan hän menee opiskelemaan rikospodcastin tekoa vantaalaiseen harrasteopistoon.


On todella yllättävää, että olen suorastaan hullaantunut tähän podcastiin. Outoa siinä mielessä, että Paula Norosen huumori ei ole koskaan aikaisemmin osunut minuun. Kun telkkarista tuli suosikkiviihdeohjelma Hyvät ja huonot uutiset, muistan nauraneeni kaikkien muiden paitsi Norosen vitseille. Räjähdin nauramaan, kun kuulin letkautuksia Niina Lahtiselta, Mikko Kuustoselta, Riku Niemiseltä, Pirjo Heikkilältä, Kari Ketoselta tai Juha Vuoriselta. Kun Paula Noronen ilmaantui ruutuun, hymyni hyytyi ja kuuntelin häntä pokerinaamana.


Yleensä olen huomannut pitäväni repivästä, mauttomasta ja oudosta huumorista. Paula Norosen huumori on toista ääripäätä, se on lämminhenkistä, hyväntahtoista, inhimillistä ja samaistuttavaa. Hänen huumorinsa ei saa räjähtämään nauramaan, vaan pikemmin hymyilemään tai myhäilemään. Koen podcastin myös äärimmäisen rentouttavana, koska se synnyttää läsnäolon ja välittömyyden illuusion sekä rehellisyyden tai viattomuuden vaikutelman. Podcastin kuuntelu tuntuu siltä kuin seuraisi lähietäisyydeltä jonkun tutun ihmisen toilailuja.


Tarja Kulhon rikospodcastissa minua viehättää sen häpeämättömän amatöörimäinen meininki, mikä on tietysti luotu tietoisesti käsikirjoittamalla, mutta kuuntelijana voin helposti ottaa sen todesta. Tarja Kulhon maailma on oikeastaan laskelmoidun somemaailman vastakohta. Kun somessa rajataan, leikataan ja kaunistellaan filttereillä, niin Tarja Kulho näyttää suoraan ja rehellisesti kaikki hapuilut, tunaroinnit ja virheet. Häpeälle tai lamaannukselle ei kuitenkaan anneta tilaa, vaan jatketaan ylpeästi omalla tyylillä.


Olen kuunnellut podcastin kerta toisensa jälkeen jo pelkästään sen äänimaailman takia. Tutkimusmatkoillaan päähenkilö ajaa paljon autolla. Jostain syystä minusta on rentouttavaa kuunnella autoilun äänimaailmaa: auton hurinaa, penkin narinaa ja vilkun naksutusta. Ehkä siksi että korona-aikana moni on jumiutunut omalle asuinpaikkaansa, tuntuu ihanalta kuunnella niinkin eksoottisia ääniä kuin huoltoaseman kahvinkaato, kolikoiden kilinä ja seteleiden kahina, kahvin hörppäyksen ääni, servietin rapina ja vaimea taustamusiikki.


Ääninäyttelijät ilahduttavat myös monipuolisuudellaan. Tutunoloisilta tuntuvat esimerkiksi itsepalvelupostin väsähtäneellä ja kyllästyneellä äänellä puhuva ”asiakaspalvelija”, Helsingin Punavuoresta Ruotsiin maaseudulle muuttanut elämänmuutoksen tehnyt l- ja s-vikainen hipsteri ja käheä-ääni mies joka kertoo puolimaailman demimondeista, joka istuvat kapakoissa hiukset onduloituina eli kiharrettuina. Oma lukunsa ovat milloin mistäkin haalitut miehet, jotka lukevat sanoja väärin painottaen ja epärytmisesti lehtileikkeitä menneiltä vuosikymmeniltä. 

 

Alun perin podcast on saanut innoituksensa Ylen Äkkilähtöjä menneisyyteen -nettisivuilta.

  

Linkki Tarja Kulhon rikospodcastiin:

https://areena.yle.fi/audio/1-50910519


sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Herkullista huumoria

 

Elokuvasta Peruna, sivulta Finnkino

 

Blogiteksteissäni olen vuosien varrella kokeillut erilaisia kirjoittamistyylejä: kritiikkiä, analyysiä, elämyspohjaista fiilistelyä, tajunnanvirtaa, hurmahenkistä paatosta, raivohullua räyhäämistä, henkilökohtaista vuodatusta ja psykoottista poukkoilua.


Huumorin saralla olen revitellyt parodian, ironian, mustan huumorin ja freudilaisen lipsauttelun tehokeinoilla. On tullut koluttua myös dialogit, sitaattikokoelmat, uudissanat, unista kertominen, kokeellinen kirjoittaminen ja sairaskertomukset. Mutta yhtä en muista testanneeni: lyhyt, selkeä ja informatiivinen teksti. Nyt on aika kokeilla!

 



Pekko Pesonen käsikirjoittamassa ja Joona Tenan ohjaamassa Peruna-komediassa revitään huumoria anakronismista eli tahallisesta epähistoriallisuudesta. 1600-luvun Suomen bisnes-skenen start-up-pöhinöissä markkinoidaan uutta innovaatiota, maapäärynää eli perunaa. Pitchaus-illoissa Hevonperän kylän innokas myyntitykki pääsee esittelemään kehitysvisioitaan. Perunan tuottolaskelmia räknätään, sen kustannustehokkuudessa halutaan päihittää aikakauden suosikkijuures nauris. Perunan myyntipuhe tarinallistetaan keksimällä sentimentaalinen stoori perheestä, joka nälänhädän keskellä joutuu uhraamaan Rosamunda-lapsensa (vrt. uuniperuna Rosamunda).


Muita anakronismin lähteitä ovat muun muassa huoli pyövelin jäämisestä palkattomaan ylityöhön kiduttamaan ihmisiä ruuvipenkissä, innovaatio puhdistustuotteesta ”joka räjäyttää lian pois” ja Tinder-deittailukuvioiden siirtäminen 1600-luvulle swaippaamalla viskottavien kuvakorttien muodossa. Nykypäivän työnhakutilanteista tuttuun kysymykseen ”missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua?”, voi 1600-luvulla vastata totuudenmukaisesti ”ruttoon tai koleraan kuolleena”.

 

Anakronismin lisäksi Peruna-elokuvassa viljellään historiallisia tosiasioita kuten jähmeät yhteiskuntaluokat, porvariston nousu, uskonnon ja papiston valta ja arvovalta, teloitusten seuraaminen viihdemuotona, naisten huono asema, vähäinen lukutaito ja alhainen elinajanennuste. Uusina keksintöinä saapuvat kääntöaura, paperi ja kellot. Kellon edeltäjä tiimalasi on niin so-last-season.



Elokuvan kuvauspaikaksi on valittu Liettua, jossa vehreitä metsiä, pulppuavia jokia ja vanhoja linnoja näyttää riittävän. Elokuvan näyttelijäkaartiin kuuluu muun muassa Joonas Nordman linnan puhtaanapitoyksikön ”kakkapoikana”, Alex Anton innokkaana yrittäjänä, Kari Hietalahti pedanttisena kanslerina, Kari Ketonen juonittelevana linnanherran neuvonantajana, Linnea Leino kiertokoulun lanseeraavana sisarena, Ville Myllyrinne perunan ”saatanallisuudesta” saarnaavana kirkonmiehenä, Tommi Korpela enkelisijoittajana, Mikko Penttilä vähäpukeisena ja empaattisena pyövelinä, joka tekee sivuduunina keikkaa peruna-alalla. 

 


 

Vielä pitäisi selvittää, mistä käsikirjoittaja Pekko Pesonen sai alun perin idean perunanviljelyn päivittämisestä nykyajan markkinointijargoniin. Mistä tuli tarve irvailla maanista ja yltiöoptimistista start-up-skeneä? Olisiko oma lehmä ojassa? Aikaisemmin Pesonen on käsikirjoittanut elokuvat Napapiirin sankarit ja Jättiläinen.

Peruna-elokuvan huumori puri allekirjoittaneeseen. Jäi hyvä maku suuhun. 

keskiviikko 21. heinäkuuta 2021

Hiipivän kauhun mestari

  

H.P Lovecraft:

Varjo Innsmouthin yllä, 2020

Novelli

The Shadow Over Innsmouth, 1931


Kauhu on tunteena mielenkiintoinen. Kauhu muistuttaa pelon tunnetta mutta poikkeaa siitä yhdellä olennaisella tavalla. Jos otan heti kärkeen raskaan esimerkin: jos tiedän että joku aikoo tappaa minut, tunnen pelkoa; jos epäilen että joku saattaa aikoa tappaa minut, tunnen kauhua. Tulkintani mukaan kauhun ytimessä on epämääräisen uhan kokemus, pelossa taas uhka on todellinen ja välitön.


Koko aikuisikäni pahimmassa painajaisunessa olin naislääkärin vastaanotolla. Lääkärin kirjoituspöydän takaa näkyi avonaisesta ikkunasta huojuvien koivujen vihreitä lehtiä. Niiden liike vajotti minut rauhalliseen olotilaan. Kun palauduin rentoutuneesta tilastani, vilkaisin lääkäriä ja huomasin hänen kasvojensa vääristyneen kammottavalla tavalla epäsymmetriseksi. Koko hänen kasvojen luustonsa oli äkisti vääntynyt, toinen hänen silmistään oli pullahtamaisillaan ulos, toinen työntymässä silmäkuoppaan. Pahinta oli kuitenkin silmien pahatahtoinen välke, demoninen kiilto.


Unessa sydämeni melkein pysähtyi, kun näin lääkärin muutoksen. Heti kun hän huomasi pelästyneen reaktioni, hänen kasvonsa palautuivat normaaliksi. Seuraavaksi hän alkoi luetella luonnottoman pitkää listaa sairauksista, joita hänen mukaansa sairastin. Listassa oli kaikkea mahdollista välilevynpullistumasta mustaan surmaan plus parisenkymmentä muuta tautia. Lääkäri sanoi, että kaikki nämä taudit voidaan parantaa, kunhan hän tökkää piikin korvani kautta aivoihin. Kun kuulin tämän, sydämeni melkein pysähtyi. Eipä aikaakaan kun lääkäri oli napannut injektioruiskeen kirjoituspöytänsä vetolaatikosta, ja hän oli juuri työntämässä piikkiä korvani kautta aivoihin, kun heräsin. Olin herättyänikin yhä edelleen hillittömän kauhun vallassa. Onneksi silloin oli jo valoisaa, joten pystyn vähitellen palautumaan valvetodellisuuteen. Jos olisin herännyt tähän painajaiseen keskellä yötä, olisin varmaan menettänyt järkeni ja päätynyt suljetulle osastolle. Niin karmea uni oli.


Vasta tänä kesänä löytämäni klassikkokirjailija H.P. Lovecraft kuvaa nerokkaasti epämääräisen, aavistuksenomaisen kauhun tunnelmaa novellissaan Varjo Innsmouthin yllä.


Novellin alkuasetelma on arkipäiväinen ja samaistuttava. Nuori mies, joka on kiinnostunut matkustelusta, arkkitehtuurista ja antikvariaattiliikkeistä etsii pienellä budjetilla kulkuneuvoa Arkhamin kaupunkiin. Selviää että junamatka Newburyportista maksaa kohtuuttomasti, mutta tarjolla olisi myös halpa bussikyyti, mutta silloin pitää matkata Innsmouthin kaupungin kautta, josta juuri kellään ei ole mitään hyvää sanottavaa.


Uteliaasti ympäröivään todellisuuteen asennoituva mies kyselee muilta ihmisiltä, minkälainen kaupunki Innsmouth oikein on ja miksi se herättää monissa niin voimakasta vastenmielisyyttä. Vastaukset ovat vältteleviä tai epämääräisen vihjailevia. Vastaajat viljelevät ilmaisuja ”kuoleva ja puoliksi autioitunut”, ”huhujen mustaama ja pahan varjostama kuoleman ja rienaavan luonnottomuuden asuttama satamakaupunki”, joka on ”varjojen vainoama”.


Muiden kaupunkien asukkaat kavahtavat vaistomaisesti Innsmouthin asukkaita. Heidän näkeminen herättää ”voimakasta inhon aaltoa”, joka ”nostattaa ihon kananlihalle” eikä mikään ihme, jos tyypillinen paikallinen on varustettu omituisilla piirteillä: ”kummallisen kapea pää, latuska nenä ja ulkonevat tuijottavat silmät, jotka eivät näytä koskaan sulkeutuvan” ja ihokin on ”karkea ja rupinen”. Kauhun vaikutelma syntyy inhimillisten ja eläimellisten piirteiden sekoittamisesta, eräänlaisesta matelijamaisuudesta. Mutta onko syynä outo ihosairaus vai epämuodostuma?


Ihmisiä kauhistuttaa myös innsmouthilainen korutaide. Korut huokuvat uhkaa, jota on hankala selittää: ”selittämätön vierauden tuntu”, niiden ”kiehtovuudessa on jokin hämmentävä vivahde”, ”pahaenteisiä” ja ”karmivan groteskeja”. Korujen koristeita ei voi määritellä tämän maailman sanoilla: ”kuviot tuntuivat viittaavan kaukaisiin salaisuuksiin ja uskomattomiin kuiluihin ajassa ja avaruudessa”. Vaikka niitä ei voi paikallistaa, katsojaa häiritsee ”piinaava ja epämiellyttävä näennäisen muistamisen tunne”. Mikä voisi olla pahempaa kuin ajatus tai tunne, joka kieppuu juuri kosketusetäisyyden ulkopuolella?


Novellissa miestä piinaa kerta toisensa jälkeen alitajunnasta kumpuavat, vaistonvaraiset pelko-, inho- ja kauhureaktiot. Reaktio vain tulee, eikä tiedä mikä sen laukaisee. Syynä on jokin epämääräinen aistimus, että jotain on jollain tavalla pielessä: ”vaistonvarainen inhonpuistatus”, ”voimakas ja selittämätön kauhuntunne”, ”voimakas ja puistattava epämiellyttävä vaikutelma”. Kyseessä on varmasti se, että ihmisen intuitio kykenee huomaamaan asioita jo ennen kuin tietoinen mieli pystyy niitä analysoimaan. Lovecraftilla on selvästi herkkyyttä kuvata ihmismielen hienovaraista havainnointia. Sana herkkyys on tässä merkityksessä hyvä havaintokyky, sen syvyys ja tarkkuus.


Kun novellissa mies vihdoin saapuu Innsmouthin kaupunkiin bussinrämällä, melkein kaikki siellä on pielessä, päänsisäiset hälytyskellot soivat visuaalisten havaintojen myötä: ”ruostunut ja ruohon valloittama hylätty rautatie”, ”lahoamistiloissa olevia autioita maataloja”, ”rikkinäiset ikkunat oli peitetty rievuilla ja törkyiset pihat olivat simpukankuorten ja kuolleiden kalojen peitossa”, ”kuihtuneet puutarha”, ”mädäntyneiden laitureiden jäännöksiä”, ”likaisia, apinamaisia lapsilaumoja leikkimässä rikkaruohojen peittämillä porrasaskelmilla”, ”synkkyyttä huokuvia taloja asuttivat vain hämähäkin verkot, muistot ja ikuinen pimeys”. Voiko rappio tästä enää syvetä? Kyllä voi, kun tähän vielä lisätään tyhjät kadut, joissa ei näy ristin sielua. Missä paikalliset piileksivät, väijyvätkö he vierailijaa?


Näin kolkkoa kaupunkia jaksaa päivän valoisat tunnit, kunhan sen jälkeen pääsee takaisin bussiin jatkamaan matkaa kohti alkuperäistä kohdetta, Arkhamia. Kun mies palaa bussiasemalla, selviää että rämä bussi on hajonnut. Ei auta muu kuin jäädä yöksi Innsmouthin iljettävään hotelliin.


Mies yrittää lukittautua turvaan hotellihuoneeseen, mutta jostain syystä ovesta puuttuu salpa. Eivätkö vastoinkäymiset koskaan lopu? Mies onnistuu itse kyhäämään salvan korvikkeen, ja tuntee olonsa turvallisemmaksi, ainakin hetkellisesti. Jonkin ajan kuluttua hotellin käytävältä alkaa kuuluu omituista narinaa, laahausääniä ja puheenpätkiä. Ei saa selvää, mitä kieltä puhutaan tai onko se edes ihmisten käyttämä kieli. Kurnutus ja haukahtelu yltyy. Kohta ovea yritetään nykiä auki. Lukiessani novellista tätä lukua jännitykseni syveni niin, että tuskin muistin hengittää.


Novellin loppua en kerro, mutta onnelliseksi en sitä luonnehdi. Mies selviää tosin hotellista elävänä, mutta sen jälkeen mikään ei ole ennallaan.


Olen tässä blogitekstissäni yrittänyt analysoida ja purkaa osiin kauhun rakentamista kirjallisuudessa. En tiedä, olenko onnistunut. Ehkä lirvahti enemmän fiilistelyn puolella. Siteerasin Lovecraftia ehkä liikaakin, mutta se johtui vain siitä että ihailen suunnattomasti hänen kirjoitustyyliään. Hullaannuin tästä kauhukirjailijasta jopa niin paljon, että ostin yhden pokkarin englanniksi. Alun perin vinkin kimmokkeen lukea Lovecraftia sain Irene Vallejon huikeasta tietokirjasta Papyrus – Kirjan katkeamaton tarina. Vauhkoonnuin siitäkin kirjasta niin paljon, että ostin oman kappaleen.


Vielä yritän hakata päätäni seinään ja saada vastauksen kysymykseen, mistä syntyy kauhu? Ainakin näistä: epämääräisyys, epäily, epätietoisuus, epävarmuus. Jos vielä palaan uneeni, siinä kauhu syntyi epävarmuudesta ja epäilystä: vääristyivätkö lääkärin kasvot todella, näinkö väärin, kuvittelinko, olenko hullu? Sama kasvojen muodonmuutos tapahtui kaksi kertaa, molemmilla kerroilla epäilin: onko tämä totta (unen todellisuudessa), voinko luottaa omiin aisteihini, voinko luottaa omiin tulkintoihini, voiko luottaa toiseen ihmiseen, onko se edes ihminen?

maanantai 21. kesäkuuta 2021

LEFFAAN?!?

Kun avasin tietokoneen, näytön alapalkkiin oli ilmaantunut keltainen pallero, jonka vieressä on teksti: 29°C Varoitus. Tarkistin saman tien älypuhelimeni, siihen ei ilmaantunut varoitusta tukalasta helteestä. Tukalalta tämä tuntuukin: ei auta kevyt ilmavirta raollaan olevasta ikkunasta, läpiveto ei viilennä asuntoa tarpeeksi, hikeä puskee iholle, sydän takoo, hengitys muuttuu pinnalliseksi, tiuhaan toistuva vedenjuonti ei tehoa.


Onneksi sentään voin olla sisällä, ulos en halua lähteä hortoilemaan, olen ruvennut kammoamaan äärisäitä. Talvinen paukkupakkanen ja hyytävä viima pelottavat minua yhtä paljon kuin tämänhetkinen helleaalto, mikä saattaa pahimmassa tapauksessa jysähtää paikoilleen viikkokausiksi kuten kävi muutama vuosi sitten. Kun aurinko paahtoi täysin ulkona, olo oli melkein vainoharhainen, mihin tahansa yritti paeta, helvetillisen kuuma ilmamassa seurasi perässä kuin jokin näkymätön vainooja. Väsytti ja tuskastutti. Yölläkään ei saanut olla rauhassa, jännitti mennä nukkumaan, kuinka pitkään pitää taas kieriä sängyssä ennen kuin uni tulee silmään.



Kun ostin leffateatterin sarjaliput arkipäivän päivänäytöksiin, oli viime vuoden marraskuu. En edes muista, millainen ilma silloin oli, varmaankin harmaata ja koleaa. En ehtinyt käyttää yhtä ainutta leffalippua. Koronatilanteen synkkenemisen takia leffateatterit päätettiin sulkea nokkani edestä. Leffa, jota olisin välttämättä halunnut mennä katsomaan olisi ollut suomalainen komedia Peruna. Trailerin mukaan Peruna yhdistää hassulla tavalla historiallista faktaa uuden juureksen saapumiseen Suomeen ja tahallisen epähistoriallista markkinointijargonia ja sivistyssanoilla brassailua.


Nyt kun leffateatterit vihdoin avasivat ovensa, kiljaisin riemusta. Ou jes, vihdoin pääsen näkemään tuon viihdyttävän komedian, mutta pettymys iski. Ei ole todellista, sehän tulee ensi-iltaan vasta elokuussa. Miksi, oi miksi? Miksi yleisöä lannistetaan panttaamalla tätä kepeää komediaa? Eikö Peruna olisi täydellinen kesäleffa, jota ihmiset ryntäävät katsomaan helleaallosta huolimatta?




Toinen elokuva, jonka olisin halunnut käydä vilkaisemassa, on Disney-leffa Cruella. Se kertoo naispuolisesta, mustavalkoisiin vaatteisiin pukeutuvasta pahattaresta. Mutta jostain syystä Finnkino on suuressa viisaudessaan päättänyt tehdä leffaan pääsemisen todella vaikeaksi. Joko Cruellan näytösajat ovat aamupäivällä – kuka muka haluaa mennä elokuviin ennen kahtatoista – tai sitten pitäisi jaksaa raahautua Espooseen tai Vantaalle täältä Helsingistä. Miksi, oi miksi?


Kun kerran olin päättänyt mennä elokuviin, niin minähän menen katsomaan melkein mitä hyvänsä. Sarjalippua lippuautomaatilla vilauttamalla päädyin täysin eri genrejä edustaviin elokuviin: amerikkalainen kauhuelokuva Kirottu 3 – Paholaisen vallassa (The conjuring 3: The Devil Made Me Do It), amerikkalainen toimintaelokuva Godzilla vs Kong ja suomalainen komedia Fucking with Nobody.



Koska katsoin eri genreihin kuuluvia peräkkäin, lajityyppien piirteet hahmottuivat selkeämmin. Kauhuelokuva käsittelee epämiellyttäviä tai pelottavia aiheita, kuten yliluonnollisuutta, okkultismia, rikollisuutta ja hulluutta. Ihmissuhteet perheissä ja yhteisössä ovat usein vääntyneet solmuun. Teemat siirtyvät visuaaliseen ilmaisuun suttuisuutena ja hämäryytenä. Kamera huojuu siinä missä ihmisten mielikin. Äänimaisemassa kiinnittää huomiota epämiellyttävän raastava musiikki, jonka äänenvoimakkuus vaihtelee huomattavasti.


Juonen tasolla The conjuring 3 väittää kertovan tositarinan amerikkalaisen miehen murhasta. Oikeudessa se onnistutaan lieventämään tapoksi, koska tekijä puolustusasianajajineen saa valamiehistön vakuuttumaan olleensa murhan tekohetkellä saatanan riivaama! Näppärää. Demonisuus on sitten ilmeisesti lieventävä asianhaara. Näinköhän sama toimisi Suomessa?


Kauhuleffa Conjuring 3 ei toiminut kohdallani, eivätkä siihen suhtautunut vakavasti myöskään ne kaksi nuorta naista, jotka istuivat samalla penkkirivillä kanssani. He räjähtivät nauramaan ainakin kohtauksessa, jossa paranormaaleihin ilmiöihin erikoistunut tutkijapariskunta murtautuu yöllä hautajaisurakoitsijan ruumishuoneelle. Ruumispaarin muovipeiton alta paljastuu hukkuneen ihmisen pöhöttynyt, sävyltään sinertävä ja jotenkin limaisen näköinen ruumis. Maskeerauksessa olisi ehkä ollut korjaamisen varaa.

Leffaelämykseen kuuluu olennaisena osana yleisön reaktioiden aistiminen. Kauhuelokuva saattaa muuttuu tahattomaksi komiikaksi, jos yleisö niin reagoi. Toinen asia, mitä rakastan elokuvissa, on popcornien rouskutus ja karkkipapereiden rapistelu. Tässä asiassa ihmiset jakautuvat kahteen koulukuntaan: osa olisi valmis lynkkaamaan rapistelijat, osa kokee sen rentouttavana.

 



Toimintaelokuva Godzilla vs Kong ei myöskään osunut makuhermooni, mutta elämysten nälkäni oli niin suuri, että kelpuutin sen. Jouduin toteamaan, että minua ärsyttää toimintaelokuvissa samat piirteet kuin aina aikaisemminkin eli lähes taukoamatta pauhaava musiikki, visuaalisten ärsykkeiden tulva, stereotyyppiset henkilöhahmot ja jatkuva paikasta toiseen säntääminen, sähellys ja taistelukohtaukset, joiden lopputuloksen arvaa etukäteen. Mitä enemmän action-tykitystä, sitä enemmän pitkästyn. Toimintaelokuvien fanit varmaankin kokevat taistelukohtaukset energisoivina ja samaistuttavina.


Tästä kolmen elokuvan kattauksesta pidin eniten Hannaleena Haurun käsikirjoittamasta, ohjaamasta ja näyttelemästä komediasta Fucking with Nodody. Finnkinon nettisivulla elokuva on luokiteltu satiiriseksi draamakomediaksi. Se kertoo ikisinkku Hannasta ja näyttelijäystävästä Ekusta. Yhdessä he päättävät aloittaa feikkiromanssin. Instagramissa he julkaisevat tarkkaan laskelmoituja valokuvia rakkaudesta ja läheisyydestä. Someen pyritään tarkoituksella valitsemaan kaikkein kliseisintä kuvastoa parisuhteesta. Alkaen imelistä kuvista päättyen rohkeisiin (vrt. leffajuliste).



Yhtenä kuvien tarkoituksena on testata ihmisten medialukutaitoa: pystyvätkö sometilin seuraajat erottamaan toisistaan aidon ja liioittellun? Eivät pysty - tai halua. Seuraajat lähtevät täysillä mukaan kulissisuhteeseen, eikä kukaan kyseenalaista mitään. Yleisön rakkaudennälkä vain kasvaa, ja kohta feikkiromanssia on pyörittämässä kokonainen tuotantotiimi käsikirjoittajineen ja ohjaajineen.


Katsomossa samanaikaisesti sekä pidin elokuvan oivaltavasta huumorista, mutta myös häkellyin ja kiusaannuin. Tunsin itseni tirkistelijäksi. Vaikutelma katsojan voyerismista on ehkä saatu aikaan tietoisilla valinnoilla, kuten käsivarakuvauksella. Huojuva kuva synnyttää tunteen, kuin olisin luvatta vakoilemassa jonkun yksityisvideoita.


Elokuva sekoittaa myös vaikutelmaa dokumentaarisuudesta ja fiktiota. Mitä pidemmälle valheen syövereihin uppoudutaan, sitä vaikeampaa on erottaa, missä tarinalinjassa ollaan. Ilmeisesti elokuva toistaa samaa asetelmaa kuin sosiaalinen media: voiko siellä julkaistuja valokuvia pitää totuutena ihmisen elämästä vai puolitotuuksina tai valheina merkityksessä siloteltu, liioiteltu tai keinotekoisesti valikoitu.


Näistä näkemistäni elokuvista Hannaleena Haurun elokuva on ainoa, jonka voisin mennä katsomaan vaikka uudestaan. Tietysti edelleen odotan, että Perunan ensi-iltaa voisi aikaistaa. Mistäpä sen tietää, milloin seuraava pandemia taas alkaa. Jos leffateatterit suljetaan taas nenäni edestä.


maanantai 26. huhtikuuta 2021

BBC:n valeperijätär-podcast

Kuva: BBC

Fake Heiress

Podcast

BBC, 2019

Genre: draama, rikos, tositarina


Joskus nimi on enne. Venäjänkielinen sana sorokin tai sorokina tarkoittaa harakkaa. Harakat tunnetaan mieltymyksestään kiiltäviin esineisiin ja taipumuksestaan varastaa.


BBC:n uutistoimittaja Vicky Bakerin ja käsikirjoittaja Chloe Mossin toteuttama englanninkielinen podcast Fake Heiress kertoo venäläisen huijarin Anna Sorokinin skandaalinkäryisistä vaiheista. Valheita, petoksia, rikoksia.Valeidentiteettejä, luksushotelleja, megalomaanisia suunnitelmia.


Anna Sorokin syntyy Neuvostoliitossa tavalliseen työläisperheeseen, jossa isä työskentelee rekkakuskina ja äiti on töissä kaupassa. Neuvostoliiton hajottua perhe muuttaa Saksaan kapitalististen mahdollisuuksien perässä. Perheenisä haluaa hyödyntää bisnesyhteyksiään talonlämmitysfirmassa ja laajentaa toimintaa.


Jo entisessä kotimaassaan Anna herättää huomiota pukeutumalla näyttäviin muotivaatteisiin ja kanniskelematta mukanaan kiiltäväpintaisia muotilehtiä. Saksassa hän päättää toteuttaa unelmansa muodin parissa. Hän onnistuu soluttautumaan työharjoittelijaksi Purple Magazine -muotilehteen. Koska Anna on sosiaalisesti kömpelö, tyhmänoloinen ja kiusattu, hän kokee tarvetta kompensoida huonoa asemaansa panostamalla sosiaalisen median näyttäviin kuviin. Instagramissa hän paistattelee juhlissa julkkisten seurassa. Somen pinnallisen hohdokkaista valokuvista on myöhemmin hyötyä hänen huijariurallaan. Purple Magazinen aikana Sorokin alkaa ensimmäisen kerran käyttää tekaistua sukunimiä Delvey.


Kun Sorokin/Delvey pääsee ensimmäisen kerran New Yorkiin lyhyelle työmatkalle, avautuvat uudet mahdollisuudet omaksua itselleen valheellinen identiteetti ylhäisten vanhempien yltäkylläisyydessä eläneenä rikkaana perijänä, joka vain odottaa 26. syntymäpäivää, jolloin suunnaton 67 miljoonan dollarin varallisuus siirtyy hänen käytettäväkseen.


Sorokin/Delvey vetää valeperijättären roolia niin uskottavasti, että lankaan menevät hotellit, pankit, sijoittajat ja ystävätkin. Anna pääsee kalliisiin hotelleihin asumaan esittämällä eurooppalaista superrikasta. Jostain syystä tämä menee läpi eri hotelleissa kerta toisensa jälkeen. Hotelli tosin vaatii luottokortin numeron sisäänkirjautumisen yhteydessä, mutta ei ilmeisesti tarkista saldoa. Hotellissa Sorokin käyttää sumeilematta hyväkseen mahdollisuutta syödä kalliita illallisia ja juoda cocktaileja baarissa, ja siirtää kaiken huoneen laskuun maksettavaksi hamassa tulevaisuudessa. Hän haluaa myös tarjota ystävilleen ja tuttavilleen ylenpalttisia elämyksiä ravintolassa.


Oleskelusta hotellissa saattaa kertyä 30000 dollarin lasku. Kun maksusuoritusta tullaan kärttämään, Sorokin turvautuu shekkitemppuun. Hän kirjoittaa katteettoman shekin itselleen ja nostaa lyhyessä ajassa niin paljon käteistä kuin ehtii. Jenkkilässä shekit ovat yhä edelleen yleisesti käytössä. Rikollisuuteen taipuvainen ihminen pystyy hyödyntämään porsaanreikää, joka syntyy tiedonsiirron viiveestä kahden eri pankin välillä.


Sorokin/Delveyn huijaukset eskaloituvat megalomaanisiin mittoihin. Valeperijättären silmissä siintää unelma Anna Delvey Foundationista. Järjestöstä pitäisi muodostua perustajan nimeä kantava eksklusiivinen taidekeskus, joka sisältää taiteilijoiden studioita ja näyttelytiloja, fine dining -ravintoloita, cocktailbaareja ja kahviloita Manhattanin historiallisessa rakennuksessa. Näin suurisuuntaiseen projektiin Delvey/Sorokin tarvitsee pankilta lainaa ”vain” 21 miljoonaa dollaria.


Amerikkalaiset pankit harkitsevat lainahakemuksia vakavasti. Miksipä ei voisi myöntää hillitöntä lainaa eurooppalaiselle aristokraatille? Huijari onnistuu vedättämään jopa pankkeja väärennettyjen, sveitsiläisten pankkidokumenttien avulla, jotka kotona Saksassa käymässä ollut Anna rustailee omassa huoneessaan tekstinkäsittelyohjelmalla. Sveitsiläisen pankin edustajanakaan esiintyminen ei ole ongelma. Siihen ei tarvitse muuta kuin väärennetty sähköpostitili. Jos omatunto ei kolkuta, elämä näyttää olevan mutkatonta. Lainahakemus kaatuu kuitenkin lopulta siihen, että pankki vaatii fyysistä tapaamista sveitsiläisen pankkiirin kanssa.


Lopulta Sorokin/Delvey jää kiinni. Tätä ennen valeperijätär on ehtinyt huijata sekä pankkeja, hotelleja, instituutioita että yksityishenkilöitä. Vankilatuomio napsahtaa. Sorokin ehtii istua vankilassa vain muutaman vuoden. Tällä hetkellä hän on vapaalla jalalla.


Fake Heiress -podcast yhdistää nerokkaalla mutta ajoittain myös hengästyttävällä tavalla dokumentaarista tapahtumasarjojen läpikäyntiä, dramatisoituja kohtauksia ja todellisten ihmisten haastatteluja. Huijatuksi tulemisen kauhusta kertoo kuvatoimittaja Rachel Deloache Williams, joka erehtyy lähtemään mukaan Anna Sorokinin ja tämän seurueen kanssa lomamatkalle Marokon Marrakeshiin. Ennen matkalle lähtöä ”ystävä” Anna antaa ymmärtää maksavansa kaiken, mutta toimimattoman luottokortin takia koko roska eli 60000 dollaria kaatuu Rachelin niskaan. Jumpattuaan asiaa pari vuotta oikeudessa ja herättyään yöllä paniikkikohtauksiin Rachel vihdoin vapautettaan maksuvelvollisuudesta.


Podcastin dramatisoiduissa kohtauksissa Annaa esittää paksulla nasaaliäänellä, amerikkalaisella korostuksella puhuva näyttelijä, jonka nimeä en löytänyt. Käsikirjoitetut kohtaukset tiivistävät huijarin persoonaa niin osuvasti, että haksahdin pitkään pitämään niitä tosina. Marrakeshin uima-altaalla Anna juoksuttaa valokuvaajaan ympäriinsä salamavalojen räpsyessä. Tapaamisessa pankin edustajan kanssa valeperijätär muistaa aina esiintyä itsevarmasti ja hoputtaa lainankäsittelyn nopeuttamista. Kun hotellinomistaja juoksee kadulla perään ja tivaa maksua, Anna korostaa tärkeilevällä äänellä kiirehtivänsä bisnestapaamiseen. Kun huijari vihdoin joutuu oikeuteen, tärkeintä on tietysti näyttää hyvältä ja siksi oikeudenkäynnin aloitus viivästyy, koska syytetty kinastelee stylistin kanssa, missäköhän muotihepenissä menisi näyttäytymään oikeussaliin.


Tähän asti kuuntelemistani BBC:n podcasteista Fake Heiress on ehdottomasti vaikein. Monella tapaa vaikea. Sanastollisesti en meinannut pysyä kärryillä vieraskielisten nimien enkä myöskään pankkitermien kanssa. Temporary overdraft? Deposit? Flow period? Trust fund? Hunter Lee Soik? Aby Rosen? Olive Zehm? Giorgio Ciabaggio? Church Mission House? Eleven Howard Hotel? Fortness Investment Group?


Kaikkein vaikeinta on ymmärtää Anna Sorokinin persoonaa, josta käytetään podcastissa kuvausta ”narsistinen sosiopaattinen machiavellisti”. Kovin paljon minulla ei ole tähän lisättävää. 


Linkki BBC:n Fake Heiress -podcastiin