Sivut

tiistai 9. maaliskuuta 2021

BBC: n poltergeist-podcast

 

Kuva: BBC Podcasts

The Battersea Poltergeist

Podcast, 8-osainen (yksi osa tulossa)

BBC, 2021

 

1956, Lontoo. Battersean kaupunginosassa osoitteessa Wycliffe Road 63 asuu tavallinen työläisperhe kaupungin vuokra-asunnossa. Isä Wally Hitchings on vaununkuljettaja Lontoon metrossa, äiti Kitty työskentelee toimistossa kunnes vaikea reuma pakottaa hänet sairaseläkkeelle ja pyörätuoliin. Isoäiti Ethel on entinen sairaanhoitaja. 15-vuotias Shirley käy koulua ja harrastaa tanssimista. 20-adoptioveli John on muuttanut omilleen.


Outojen tapahtumien sarja alkaa viattomasta: Shirley löytää huoneestaan tyynyn päältä hopeanvärisen, koristeellisen avaimen. Avainta kokeillaan talon kaikkiin lukkoihin, mutta se ei sovi mihinkään. Samana yönä alkaa kuulua selittämättömiä ääniä: voimakasta pauketta, raapimisääniä ja naputuksia. Äänien lähdettä ei voida paikallistaa, ne tuntuvat kuuluvat seinien tai huonekalujen sisältä tai talon ulkopuolelta. Perhe ei pysty nukkumaan metelissä, naapurit hermostuvat ja valittavat, ja satunnaiset ohikulkijatkin huomaavat paukkeen.


Sen jälkeen esineet alkavat liikkua itsestään. Useampi ihminen todistaa, kuinka raskaat huonekalut siirtyvät paikalta toiseen kuin näkymättömät kädet työntäisivät niitä. Kengät kulkevat lattialla itsekseen ilman jalkoja. Keittiössä kattilat ja pannut lentävät ilman halki. Huoneessa, joka on lukittu ulkoapäin, tavarat siirtyvät eri järjestykseen. Lamppujen valot välkkyvät. Tulipaloja syttyy ilman näkyvää syytä. Seinille ilmaantuu vaappuvaa kirjoitusta, kuin haamu olisi sen kirjoittanut. Paperilapuissa aavemainen, huojuva teksti ilmoittaa olevansa rakastunut Shirley-teiniin. Tyttö ei pysty nukkumaan, koska haamu näyttää vainoavan häntä. Yöllä nukkuvan päältä kiskaistaan lakanat, sänkyä huojutetaan ja tärisytetään. Shirley levitoi eli lentää ilmassa vaakatasossa.


Kovaääninen paukutus, raapimisäänet ja naputus jatkuu viikkokausia. Perhe alkaa vakuuttua, että kaiken takana on yliluonnollinen poltergeist-henki, joka pyrkii kommunikoimaan perheen kanssa. Henkeä kanavoi Shirley, joka on nimennyt poltergeistin arkisesti Donaldiksi. Shirley esittää kysymyksiä, joihin poltergeist vastaa yhdellä tai kahdella naputuksella.


Battersea poltergeistin maine kiirii ympäri Lontoota. Lehdistö julkaisee artikkeleita ja haastatteluja aiheesta. Toimittajat ja valokuvat parveilevat talon ulkopuolella. Paranormaaleiden ilmiöiden tutkija Harold Chibbett ryntää paikalle. Päiväsaikaan ”Chib” työskentelee verotarkastajana ja sota-aikana hän on palvellut sotalentäjänä. Chib asuu pitkiä aikoja perheen luona voidakseen paneutua tutkimuksiinsa. Eikä tässä vielä kaikki. Perheessä vierailee myös eksorkisti Harry Hank, joka yrittää manata demonista henkeä pois Shirleystä.


Näistä aineksista BBC on toteuttanut 8-osaisen podcast-sarjan nimeltä The Battersea Poltergeist. Podcastia juontaa toimittaja ja kirjoittaja Danny Robins. Ohjelma sisältää dramatisoituja osuuksia, vertahyytävää musiikkia ja haastatteluja. Podcastissa haastatellaan todellista Shirley Hitchingsiä, joka on nykyään yli 80-vuotias.


Asiantuntijoina haastatellaan kahta psykologia, jotka edustavat kahta ääripäätä. Parapsykologisten ilmiöiden yliopistotutkija Ciarán O`Keeffe on skeptikko, joka pyrkii löytämään yliluonnolliselta vaikuttaville tapahtumille luonnollisen selityksen. Kelttiläis-pakanallisen uskomusmaailman omaksunut kirjailija Evelyn Hollow uskoo, että parapsykologiset ilmiöt ovat todellisia. Juontaja haastaa kuuntelijan valitsemaan oman leirinsä: sceptic or believer?


Podcastissa käydään läpi Wycliffe Roadin outoja ilmiöitä ja etsitään niille mahdollisia selityksiä. Ohjelmassa spekuloidaan, voisiko pauke johtua maanalaisesta rakennustyömaasta, esimerkiksi metrotunneleista. Voiko pauke kantautua samalla alueella sijaitsevasta sähkölaitoksesta? Selitystä ei löydy tutkailemalla 50-luvun karttoja. Voiko vika piillä talon lämmitysjärjestelmässä tai vesiputkissa? Voisiko esimerkiksi hajonnut boileri aiheuttaa koko naapurustoa terrorisoivaa meteliä? Johtuuko meteli ilkivallasta? Hyppiikö joku katolla? Itse epäilen sitä, että joku ihminen on saattanut tunkeutua talon kellariin tai vintille ja paukuttaa putkia tai seiniä sieltä käsin? Mitään järjellistä selitystä metelille ei podcastissa löydetä.


Entäpä raapimisäänet? Itse epäilisin hiiriä tai rottia, jotka yöaktiivisina eläiminä kaivavat tunneleita ja tonkivat jätteitä? Mutta jos raapimisäänen epäillään kuuluvat huonekalujen sisältä ja seinien sisältä, selitys ontuu. Mitä naputusäänistä pitäisi ajatella? Ohjelmassa käydään läpi teoriaa, jonka mukaan epämuodostunut, vasaramainen varpaanluu voisi aiheuttaa naputusta. Henkilö ei välttämättä edes itse olisi tietoinen ongelmasta. Mystinen naputus vain seuraa ihmistä kaikkialle. Mitään varmuutta ei löydy. Entäpä naputus poltergeistin kommunikaatiomuotona? Voiko ihminen alitajuisesti tai tahallisesti naputtaa vastauksena omiin kysymyksiinsä? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Vai onko talon asukkailla kuuloharhoja? Ovatko he kaikki hulluja? Valehtelevatko he kaikki julkisuuden toivossa?


Kuinka luotettava tai epäluotettava ihmisen havaintokyky ylipäänsä on? Kuinka helppo tai vaikea ihmisen havaintoja on vääristää? Juontaja Danny Robins osallistuu Ciarán O´Keeffen järjestämään tutkimukseen, jossa koehenkilö altistetaan virtuaalitodellisuudessa voimakkaille pelkoelämyksille. Sen koehenkilö siirretään tutkimushuoneeseen, jonka sisustus on lavastettu muistuttamaan 50-luvun keittiötä, samantyylisesti kuin Hitchingsien perheellä.


Tutkimuksessa selviää, että voimakkaassa pelkotilassa tutkittava alkaa havainnoida ympäröivää todellisuutta oudolla tavalla. Koehenkilö eli Danny Robins alkaa kuvitella, että pöydällä oleva muki liikkuu itsekseen, että valot himmenevät ja että jokin yliluonnollinen olio tarkkailee häntä. Lopulta tutkija kertoo, että huoneessa ei oikeasti tapahdu mitään outoa. Eli käytännössä koe osoittaa, että kenen tahansa havaintokyky ja todellisuudentaju voi vääristyä voimakkaassa pelkotilassa. Jos tähän vielä lisätään unideprivaatio, mikä tunnetusti voi laukaista psykoottisia harhoja, kuvio vain syvenee.


Mutta voisiko ”haamukirjoitus” tai spontaanisti syttyneet tulipalot edes olla yliluonnollisia? Podcastissa haastatellaan käsialatutkija Emma Batesia. Hänelle lähetetään sekä Shirleyn kirjoittamia kirjeitä että Donaldin kirjoittamiksi väitettyjä paperilappusia, joita ilmestyi taloon 12 vuoden aikana jopa 3000-4000! Enimmillään Donald saattoi raapustella jopa 60 viestiä päivässä.


Käsialatutkija arvioi, että sekä Shirleyn että Donaldin käsialoissa näkyy samoja piirteitä: kallistuminen vasemmalla, pitkä välimatka sanojen välillä ja yletön koristeellisuus. Koristeellisuus on kuin nätti fasadi, jonka taakse kirjoittaja piilottaa todellisen luonteensa. Bates arvioi, että kirjoittaja on sama. Kun kuulin tämän, kaikelta raflaavilta yliluonnollisilta tulkinnoilta putosi pohja. Kieltämättä hieman petyin. Podcastin kiehtova maailma oli imaissut minut mukaansa. Jakso jaksolta odotin aina vain rankempia ja rankempia käänteitä, mitä myös lupailtiin koko ajan ja niitä tarjottiin, ja nyt sitten tämä. Plääh.


Eli Shirley ei olekaan poltergeistin uhri, vaan sen pääarkkitehti. Mutta miksi ihmeessä? Kun juontaja kertoi Shirleylle käsialatutkijan näkemyksen, 80-vuotias Shirley kiljaisi korkealla brittiaksentillaan: Who? Me? Onko hän tosiaan 65 vuoden ajan elämästään uskotellut itselleen ja muille, että hän ei ole osaa eikä arpaa koko tapauksen kanssa? Nyt menee jännäks. Minkälaisesta psykiatrisesta ongelmasta oikein puhumme? Onko tässä taustalla jakautunut persoonallisuus, patologinen valehtelu, huomionhakuinen persoonallisuushäiriö, sadistinen persoonallisuushäiriö, empatiakyvyttömyys, psykopatia, skitsofrenia vai teini-iän angsti, joka on venähtänyt koko elämän mittaiseksi? En todellakaan ymmärrä. Tuleeko tähän hommaan ikinä mitään selvyyttä? Joskus olen väittänyt rakastavani monitulkintaisuutta ja mysteerejä, mutta nyt tuli kyllä raja vastaan.


Podcastissa on väläytelty myös mahdollisuutta, että adoptioveli-Johnilla saattaa olla näppinsä pelissä. John koki elämässä järkytyksen, kun hänelle selvisi vasta 18-vuotiaana , että hänen todellinen äitinsä on Kitty, eikä Ethel kuten hänelle on annettu ymmärtää. Mutta johtiko pettymyksensekainen raivo koko perheen terrorisointiin, sitä ei voi tietää. Itse voin melkein nähdä turhautuneen Johnin piiloutuneena kellariin ja paukuttamassa seiniä ja putkistoja. Mutta miten hän olisi voinut jatkaa toimintaansa vuosikausien ajan jäämättä koskaan kiinni, on asia erikseen.


BBC:n The Battersea Poltergeist -podcastista on tulossa vielä yksi jakso, jossa vastataan kuuntelijoiden lähettämiin kysymyksiin ja kaikkeen saadaan lopullinen vastaus. Tai sitten ei. Pessimistinä varaudun jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Napolilainen painajainen

 


Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Italiankielinen alkuteos: L´amore molesto (2005)

Suomentanut: Taru Nyström

WSOY, 2019


Kerran elämässäni olen ostanut napolilaista kahvimerkkiä Paská eräästä helsinkiläisestä erikoiskaupasta. Kahvimerkin nimi huvitti niin paljon, että uteliaisuuteni voitti ja ostin lopulta kahvipapupaketin. Jauhoin kahvin käsikäyttöisellä kahvimyllylläni ja keitin kahvin italialaisella, ruostumattomasta teräksestä valmistetulla mutteripannullani. Valmis kahvi maistui todella voimakkaalta. Luonnehtisin makuprofiilia maanläheiseksi ja savuiseksi. Asiantuntevalta myyjältä sain tietää, että Paskán täyteläinen maku syntyy robusta-papujen suuresta osuudesta verrattuna arabica-papuihin. Pakko myöntää, että seuraavalla kerralla palasin takaisin tuttuihin Lavazza- ja Segafredo-suosikkeihini.


Maanläheinen, voimakas, läpitunkeva. Ehkä jotain samaa on Elena Ferranten esikoisromaanissa Amalian rakkaus. Aikaisemmin olen lukenut samalta kirjailijalta muutaman romaanin. Pidän Ferranten sujuvasta kerronnasta, rikkaasta kielestä, psykologisen kuvauksen syvyydestä ja tarkoista havainnoista yhteiskunnasta ja sosiaalisista suhteista. Samalla minua kauhistuttaa eteläisen Italian elämänmenon köyhyys ja raakuus. Ihmiset puhuvat toisilleen räävittömästi ja väkivalta rehottaa. Mutta jos se on tosiasia, mitä sitä peittelemään?


Romaani alkaa rajusti: minäkertoja Delian äiti Amalia on kuollut. Hänen ruumiinsa on löytynyt merenrannalta puolialastomana. Ei ole selvää, onko kyseessä tahallinen hukuttautuminen vai henkirikos. Hautajaisia varten Delia matkustaa pohjoisen Italian vauraasta ja sivistyneestä ilmapiiristä takaisin synnyinseudulleen Napoliin. Hautajaisissa hän kohtaa etääntyneet sisaruksensa, jotka luikkivat tiehensä heti tilaisuuden tulleen.


Kuolleen äitinsä asunnolle Delia menee hoitamaan käytännön asioita. Rappukäytävässä hän kohtaa naapurin naisen De Rison, joka puheillaan vihjaa Amalian salaisesta suhteesta komeaan mutta hämäräperäiseen mieheen. Asunnolla Delia ei näe aaveita, mutta aistii että jotain on vialla. Miksi vesihana on jätetty valumaan, onko joku käynyt asunnolla? Vaatekaappeja ja likapyykkikoria setviessään hän huomaa, että jotain puuttuu. Mutta miksi kukaan varastaisi alusvaatteita?


Kiinnitin huomiota, miten ruumiillisuus toistuu romaanissa eri muodoissaan. Delian molemmat vanhemmat työskentelevät ruumiillisuuden tai kehollisuuden parissa. Amalia ompelee hansikkaita ja pukuja varakkaille naisille. Hän katsoo ihmiskehoa kylmän ammatillisesti, arvioi sen mittoja ja mittasuhteita ja laskelmoi, miten ne kääntyivät vaatekappaleiksi. Hänelle ihmiset ovat kuin eläviä telineitä ompeluksille.


Delian tusinataidemaalirina työskentelevä isä rahastaa ihmiskeholla eri tavalla. Hän käyttää vaimoaan mallina mustalaistyttömaalauksille, joita hän kaupittelee toreilla. Hän muuntaa vaimonsa vartalon myyntiartikkeliksi ja monistaa sitä rahaa vastaan lukuisiksi samankaltaisiksi versioiksi. Mies kokee omistavansa naisen machokulttuurin ajattelumallin sisäistäneensä. Hän kyttää Amalian jokaista silmänliikettä, hymyä ja elettä ja hakkaa naisen, jos kuvittelee tämän mielistelevän muita miehiä.


Romaanissa korostuu kerta toisensa jälkeen, kuinka ihmisen – erityisesti naisen – ruumiillisia rajoja ei kunnioiteta, vaan niitä rikotaan järjestelmällisesti joka paikassa. Julkisissa kulkuvälineissä miehillä on tapana painaa elimensä naismatkustajien vartaloita vasten. Yleistä tapaa voi kai kutsua rakenteelliseksi väkivallaksi, mitä ei juurikaan edes kyseenalaisteta.


Delia puolestaan on hedelmällisen kehonsa eritteiden vanki. Kuukautisveren tahraamat alushousut mainitaan usein. Kuukautissuojia ollaan vaihtamassa säännöllisesti. Satunnaisessa seksuaalisessa kohtaamisessa naisen halukkuus tai sen puute ei näytä olevan prioriteettilistalla kovin korkealla. Machokulttuurissa on tietysti tärkeintä miehen tarpeet. Lisäksi Delian menneisyydestä kumpuaa jokin kammottava kokemus, niin kammottava, että sen muistaminen jää huterien ja katkonaisten muistikuvien varaan.


Romaanin ristiriitaisin hahmo on Amalian rakastettu Caserta. Alkuperin mies oli torimaalarin liikekumppani, mutta luottamuksen tuhouduttua välit rikkoutuvat ja vihanpito alkaa. Casertan häikäilemätön ja julma luonne vaikuttaa tyypilliseltä Ferranten romaaneissa, samankaltaiset ilkimykset toistuvat myöhemmässä tuotannossa. Casertassa on hankala kaksijakoinen piirre: hän hukuttaa ihailemansa naisen lahjoihin, vaikka hyvin tietää että se laukaisee aviomiehessä mustasukkaista raivoa ja väkivallan purkauksia.


Napolin murre on romaanissa kuvattu fyysisenä ja psyykkisenä kokemuksena. Näin asian tulkitsen. Aivan kuin jokin loinen, joka kerran elimistöön tunkeuduttuaan ei lähde sieltä enää pois millään tehokuurilla. Delia yrittää katkaista siteen murteeseen ja siirtyä italian yleiskieleen, mutta karkeat murreilmaisut ja niihin sisältyvät ikävät muistot luikertelevat aina takaisin:


Napolin murre oli äidinkieleni jonka olin turhaan yrittänyt unohtaa yhdessä monien muiden äitini asioiden kanssa. Kun tapasimme minun luonani tai kun tulin Napoliin puoli päivää kestäville pikavierailuille, äitini yritti käyttää haparoivaa kirjakieltä ja minä liuin kiusaantuneena murreilmaisuihin häntä auttaakseni. Käyttämäni murre ei ollut iloista tai nostalgista vaan luonnotonta ja pakotettua, epäröiden äännettyä kuin huonosti osattu vieras kieli. Sanoissa, jotka äänsin epävarmasti, kaikuvat rajut riidat joita Amalia oli käynyt isäni kanssa, isäni hänen sukulaistensa kanssa ja hän isäni sukulaisten kanssa.”


Vaikka romaanin Amalian rakkaus maailman on raju ja raaka, pidin kirjasta. Romaanissa sekoittuu eri genrejä, jännityskirjallisuuden kihelmöintiä, psykologista tutkielmaa muistin ja havaintojen luotettavuudesta, yhteiskuntakritiikkiä, kaupunkiviidakon kuvausta ja ihmissuhteiden vaikeuksien perkaamista.


sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Miksi kuuntelen Yle Areena audiota?

Kuvat: Yle Areena audio

Kun muutama vuosi sitten hankin älypuhelimen, sillä on ollut yllättäviä vaikutuksia. Pahimmillaan se on tarkoittanut googlausaddiktioni syvenemistä. Jostain syystä minuun iskee aika ajoin pakonomainen tarve hakea googlen kuvahakuina äärimmäisen kuvottavia kuvia. Ilmeisesti tavoittelen voimakkaita inhoelämyksiä tai kauhun väristyksiä


Inhokkikuvia googlaan pelkästään englanniksi, koska silloin pääsee nopeasti käsiksi laajaan kuvavalikoimaan. Säväreitä olen saanut plaraamalla kuvia kammottavista rokkopaiseista, rakennekynsien alla muhivista sieni-infektioista, myrkyllisten tatuointivärien syövyttämästä ihosta, huumeidenkäytön rapauttavasta vaikutuksesta ulkonäköön, epäonnistuneista kauneusleikkauksista ja vaikkapa rikollisten pidätyskuvista. Epäilen, että en todellakaan ole ainoa, jota kiehtoo inhoelämykset. Sen voi päätellä siitä, että google ehdottaa automaattisesti toisen toistaan karmeimpia hakuja. Sen verran minulla on onneksi tyylitajua, että tajuan olla listaamatta tähän hakusanojani.


No niin, tulipahan tämäkin dirty little secret paljastettua. Kaikilla meillä on varmasti omat salaiset paheemme. No, ainakaan en ole keskustelupalstoilla trollaamassa, tilaamassa laitonta materiaalia pimeästä verkosta enkä levittele älyvapaita salaliittoteorioita missään foorumissa. Vieläkin huonommin voisi aikansa käyttää, kuten eräs väistyvä valtionjohtaja joka yllytti kannattajiaan väkivaltaan ja jopa onnistui siinä, kuten uutisissa on kerrottu.

 


Jos en ole levottoman tuskaisuuden tai sairaalloisen uteliaisuuden vallassa, päädyn usein silmäilemään Yle Areenan loputonta ohjelmatarjontaa netistä. Haahuilen enemmän Yle Areenan audion puolella kuin televisiopuolella. Saattaisin kuluttaa enemmänkin visuaalista puolta, jos omistaisin älytelevision. Tietokoneen näytöltä ei vain jaksa kytätä pitkiä elokuvia tai edes sarjoja.


Sen sijaan käytän älypuhelinta kuin miniradiota, jonka on siirtää mukanaan minne tahansa. Jos haluan oikein rentoutua ja keskittyä ohjelmaan, käyn sängylle pötköttelemään villahuopiin kääriytyneenä. Villasta leviää ihanan tasaisen lämmön aalto, mikä tuo turvallisuuden tunteen. Kattovalon tietysti sammutan ja annan pöytävalon luoda miellyttävän himmeän valaistuksen. 

 


Yle Areenan kuuntelussa rakastan ominaisuutta, mitä ei ole radiosta uupuu eli nettiohjelman voi käynnistää ihan milloin sattuu huvittamaan, sen voi keskeyttää milloin tahansa ja sitä voi jatkaa milloin hyvänsä. Podcasteja ja muita nettiohjelmia voi näppärästi kuunnella missä huvittaa, sisällä tai ulkona.


Tunnen kiusausta yrittää vertailla radio-ohjelmia ja Yle Areena audion nettiohjelmia. Vertailua hankaloittaa se tosiasia, että olen lopettanut radion kuuntelun jo vuosikausia sitten. Hermoni menivät pilalle, kun ehdin kuulla liian monta kertaa rasittavia tunnareita, typerää lässytystä tai tarpeetonta informaatiota esimerkiksi siitä, mikä tie on juuri parhaillaan tukossa. Mihin ihmeeseen tarvitsisin kyseistä tietoa, jos istun kotona tuolilla enkä ole menossa mihinkään? 

 



Oletan, että podcasteissa voi irrotella ja kokeilla enemmän kuin varsinaisissa radio-ohjelmissa. Aihepiirit saattavat olla moninaisempia. Kielenkäyttö tuntuu vapautuneemmalta. Jos muistan oikein historian ilmiöitä pohdiskelevassa podcastissa Pieleen mennyt historia kysytään: Missä vaiheessa kaikki alkoi mennä persettä? Hauska kysymyksen asettelu, mitä tuskin sallittaisiin ”virallisessa” ohjelmassa tai muuten alkaisivat palautepuhelimet piristä.


Vaikuttaa siltä, että äänen käsittely voidaan viedä nettiohjelmissa pidemmälle. Näin tapahtuu ainakin puolidokumentaarisissa feature-ohjelmissa ja äänitaiteessa, jossa voidaan ottaa kaikki ilo irti äänimateriaalin muokkauksesta. Tästä muistan ainakin Radio Variaaton feature-ohjelman Suo soi.

 

Alun perin Yle Areena audion kuuntelu lähti minulla käyntiin Antti Holman käsikirjoittamasta ja näyttelemästä huumoripläjäyksestä Radio Sodoma. Olin nähnyt siitä värikkään mainoksen televisiossa ja pakkohan se oli selvittää. Toinen vähintään yhtä mustaa huumoria sisältä podari on Jari Salmen Tapporadio. Fiktiivisessä radio-ohjelmassa rautahermoinen juontaja Kaino Kaipainen vastaa soittajien kinkkisiin tilanteisiin. Tappotilanteet ovat lähteneet käyntiin naurettavistakin syistä: pyykkejä narulle ripustavan naapurin pyllistely häiritsee niin pahasti, että haulikkoon on tartuttava!


Huumori-podcast Naisen kosto herätti ristiriitaisia tunteita. Ei siksi ettenkö hyväksyisi naisille vihan ja kostonhalun tunteita, vaan oliko pakko tunkea psykoanalyysiä tähän ohjelmaan? Jos sen onnistuu sivuuttamaan, voi ihailla tekijöiden kykyä löytää tapausesimerkkejä kostosta sekä kaunokirjallisuudesta että todellisesta elämästä ja paketoida nämä vetäväksi kokonaisuudeksi. Tässä podcastissa kuten myös Tapporadiossa pidin myös foley- ja ambience-äänten taitavasta käytöstä. 

 



Nyt talven pimeydessä olen innostunut tutustumaan kuunnelmiin. Uteliaisuudesta päätin kuunnella Hella Vuolijoen Juurakon Huldan. Kuunnelman loppuratkaisu ällistytti. Vaikka kuunnelman psykologinen taso ei vakuuttanutkaan, tulipahan tutustuttua vanhaan puhekieleen tyyliin: Mitäs se Hulda siellä keittiössä niin nyreissään murjottaa? Enemmän pidin Maria Jotunin kuunnelmasta Tohvelisankarin vaimo.


Osan kuunnelmista olen lukenut myös kirjana. Ymmärrän, että kuunnelmissa tai näytelmissä joudutaan rajaamaan jotain pois alkuperäisestä teoksesta ja valitsemaan painotuksia. Aina en pitänyt valintoja onnistuneina. Maria Jotunin perhehelvettiä kuvaavasta kirjasta Huojuva talo oli mielestäni tehty liian pliisu kuunnelma. Naisnäyttelijän liian rauhallinen ja lässyttävä puhetyyli alkoi käydä hermoon. Miesroolista puuttui kierroksia. Käsikirjoitus oli lytistetty.


Oudoksuin myös, miksi kuunnelmassa Franz Kafkan Oikeusjutusta ja kuunnelmassa Nikolai Gogolin Mielipuolen päiväkirjasta oli häivytetty kaikki huumori. Alkutekstejä pidän tragikoomisina. Mielipuolen päiväkirjasta olen muistavina, kuinka virastossa turhautuva virkamies alkaa vähitellen menettää järkensä. Päiväkirjaansa hän raportoi koirien välisistä keskusteluista. Asteittain yhä oudommiksi muuttuvista päivämäärämerkinnöistä näkee, että järjenvalo alkaa sammua: 45. päivä maaliskuuta, 97. päivä toukomarraskuuta … ja sitä rataa.

 


Kauhukuunnelmista tykästyin Jekyll ja Hydeen sekä jo poistuneeseen Manaajaan. Jekyll ja Hydeä en ole lukenut kirjana, mutta olen nähnyt puistattavan elokuvaversion.


Tietopohjaisia podcasteja olen myös kuunnellut ja innostunut niistä. Kauhuelokuvia analysoidaan podcastissa Outolaakso. Taloudenpitoaan saa vinkkejä kuuntelemalla podari Melkein kaikki rahasta. Tähtitiedettä voi yrittää ottaa haltuun kuuntelemalla podcast Tähtisarja.


Viime aikoina olen kuunnellut synkkiä rikosaiheisia podcasteja. Viimeinen johtolanka käsittelee Tampereella kadonneen nuoren koripalloilijatytön tapausta, jota ei vieläkään saatu selvitettyä. Virolaiseen kannibalistiseen sarjamurhaaja mielenmaisemaan ja tekoihin pureudutaan podarissa Ihmissyöjä. Aika hyytävää kuultavaa, mutta ei kuitenkaan niin karmeaa kuin suomalaisten lastenkotien törkeistä väärinkäytöksistä ja väkivallasta kertova Huostassa. Ohjelmassa oli muutama kohta, joka sai vereni hyytymään. On kuitenkin hyvä, että niinkin karmeista asioista kerrotaan suoraan. Eivät virkavallan väärinkäytökset ainakaan vaikenemalla katoa. Huostassa on hyvin toteutettu podcast. Ainoa, mikä meni mönkään, oli ajoitukseni eli keskiyö. Sen jälkeen ei meinannut tulla uni silmään.