Yliluonnollista?

Päivi Alasalmi: Riivatut

Gummerus, 2018

(kirjastokirja)

”Yhtäkkiä jauhoseula lensi ilman halki ja liukui tuvan pöydällä. Se tuli siitä suunnasta, jossa Lahja istui. Kaikki tuijottivat sitä paikoilleen lamaantuneina, ikään kuin he eivät olisi uskoneet näkemäänsä. Sitten seula alkoi riehua. Se sinkoili ja poukkoili ihmisestä toiseen ja sivalsi heidän kasvojaan. Ihmiset saivat eloa jäseniinsä, nostivat kätensä kasvoilleen ja huusivat kauhusta.”

1890-luvun hämäläisessä kylässä Ylöjärvellä tapahtuu kummia. Lauhojen torpassa ovet paukahtavat itsestään kiinni, lattia keinuu kuin maanjäristyksessä, ikkunat töhriytyvät saveen. Esineillä näyttää olevan oma tahto, ilmassa lentää milloin mitäkin: kynttilänjalkoja, jauhoseuloja, leipävartaita, virsikirjoja, puukkoja. Näkymättömät kädet pyörittävät rukkia, näkymättömät jalat kävelyttävät kenkiä. Kylmä viima puhaltaa kynttilät sammuksiin. Joku tai jokin on repinyt ja viiltänyt perheraamatun riekaleiksi.

Kauheudet jylläävät pihallakin. Navetassa lampaat löytyvät jalat yhteen sidottuna, kananpää loistaa verenpunaisena. Liiteri syttyy palamaan. Noitana pidetty nainen kaatuu kuolleena maahan.

Yliluonnollisia tapahtumia voi selittää monella tavalla. Ovatko tupaan pakkautuneet kyläläiset naukkailleet liikaa paloviinaa? Ovatko he päätynyt viinanhuuruissaan joukkopsykoosiin? Onko kyse huijauksista ja silmänkääntötempuista? Voiko kylässä harjoitettu pakanallinen noituus tuoda riivaajahenget paikalle riehumaan? Kummitteletko kuolleiden levottomat sielut, erityisesti nuorena nukkuneiden lasten henget? Vai voisiko hyväksikäytetyn piikatytön, Hertan, kiehuva raivo ladata mökin täyteen negatiivista energiaa? Ehkä ainakin osaa väkivaltaisista tapahtumista voi selittää ilkivallalla. Vai haiskahtaako tapauksissa sittenkin emävale?

Tätä kaikkea saapuu selvittämään Hugo Untamo, vastaperustetun Aamulehden sanomalehtimies. Hugoa riivaa kunnianhimo mutta myös menneisyyden murheet.

Romaanin kerronnassa vuorottelevat Hugon ja Hertan näkökulmat. Hugon ääni pyrkii edustamaan puntaroivaa järkeä ja luotettavaa tiedonvälitystä, mutta välillä se uhkaa lipsua huomionkipeäksi sensaatiojournalismiksi. Hertta kertoo tapahtumista tuvan asukkina ikään kuin näköalapaikalta. Hänen kerrontansa luotettavuutta murentaa katkeruus ja kostonhalu.

Riivatut-romaani on tunnelmaltaan tiheä psykologinen jännityskirja, jonka tulkinta aukeaa moneen suuntaan.

Romaaniin uppoutuessani kiinnitin huomiota taustatyön määrään. Päivi Alasalmi on luonnollisesti perehtynyt historiallisesti dokumentoituun Ylöjärven poltergeist -tapaukseen, mikä vaikuttaa tarinan taustalla, tosin kirjailija on ottanut valtuudet muokata sitä fiktiiviseen suuntaan. Kun olin kuuntelemassa kirjailijaa kirjamessuilla, samalla haasteltiin Pasi Klemettilää, joka on sattumalta samana vuonna julkaissut tietokirjan Karjalan räyhähenget. Ylöjärven keissi esitellään kyseisessä kirjassa, jota en ole vielä lukenut.

Ihailin tapaa, jolla Alasalmi onnistuu herättämään menneisyyden aikakauden henkiin monilla yksityiskohdilla. Köyhälistö kulkee tuohivirsuilla kesät talvet, heinää niitetään viikatteella, paloviinaa keitetään rukiista, tupia valaistaan polttamalla lampaanihrakynttilöitä, yöllä nukutaan olkipatjoilla tai kylmillä lattioilla. Rikkaiden koteihin on hankittu uusi näppärä vempain, telefoni. Puheluita yhdistää sentraalisantra, joka pystyy halutessaan myös salakuuntelemaan puheluita.

Myös aikakauden asenteet ja uskomukset tuntuivat uskottavasti esitetyiltä. Maatalousyhteiskunnassa jyräävät jäykät yhteiskunnalliset asetelmat, joissa kukin pysyköön omassa ”karsinassaan”: torpparit, mäkitupalaiset, piiat, rengit, loiset(!) sekä kaupunkiporvaristo ja maaseudun kartanoiden ja rusthollien perilliset. Ihmisten eriarvoista asemaa pidettiin itsestäänselvänä, eikä heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevien kaltoinkohtelusta tehty numeroa, esimerkiksi piikojen seksuaalinen hyväksikäyttö ja raiskaus näytti olevan hiljaisesti hyväksytty maan tapa.

Riivatut-romaanista huomaa, kuinka uskonnolliset asenteet ovat muuttuneet. Näkyvän todellisuuden rinnalla eli näkymätön todellisuus, jossa vaikuttivat kristilliset Piru ja Jumala, mutta myös pakanalliset taiat ja noitumiset. Jossain näiden välissä liihottavat vielä vainajahenget:

”Joskus kummitukset kuiskivat, mutta yleensä ne lähettävät viestejä muuta kautta (–) Ne kertovat olevansa paikalla vaikka niin, että istuvat keinutuoliin ja kiikkuvat siinä. Keinutuoli narisee, vaikkei ketään näy. Ne voivat pysäyttää kaappikellon tai kaataa maitopäälärin, sellainen käy niiltä ihan helposti. Ne voivat pudottaa seinältä heistä maalatun taulun tai rikkoa kukkaruukun, johon he ovat istuttaneet eläessään hengen.”

 

Riivatut-romaanissa on paljon pahuutta, rumuutta ja kauheuksia, mutta myös kauneutta ja yllättävää koomisuutta omintakeisten kyläläisten muodossa.

Minua kosketti kahden nuoren rakkaus. Keuhkotautinen, langanlaiha ja vähä-älyiseksi haukuttu Hertta-piika ihastuu kampurajalkaiseen Niklas-renkiin. Aluksi Hertta yrittää voittaa Niklaksen itselleen taikojen avulla ja samalla kammeta Serafina-neidin sivuun. Hertan ja Niklaksen välille puhkeaa aito ja kaunis rakkaus:

”Kun Niklas lausui Hertan nimen, se kuulosti aivan erilaiselta kenenkään muun sanomana. Siinä soi kissankellon tiuku, auringon paahde, keskikesän poutasää, uunituore vehnänen, lypsylämmin maito, vastaniitetty luonnonheinä ja itikansavu. Se muistutti Herttaa siitä kesäpäivästä heinäniityllä, jolloin he olivat tavanneet ensimmäisen kerran.”

Lopulta kuitenkin käy, että nuorten halu elää ja taistella asemastaan kovassa maailmassa koituu erään toisen kuolemaksi. Niin alas en vajoa, että kertoisin kenen.

Ennen tämän tekstin kirjoittamista olen lukenut Alasalmelta keskiaikaan sijoittuvan saamelaistrilogian, jonka kaksi viimeistä osaa ovat nimeltään Pajulinnun huuto ja Siipirikon kuiskaus. Lyyrisistä nimistään huolimatta kirjoista ei puutu jännitystä, valtataisteluita eikä raakuuksia. Romaanit tekivät minuun vaikutuksen kielellisellä rikkaudellaan, vetävällä juonellaan ja monipuolisella taustatyöllään. En pystynyt tai halunnut kirjoittaa näistä romaaneista. Ennen bloggausaikaani olen lukenut Alasalmelta ainakin Vainola-romaanin, joka on tulkittu goottilaisen kauhutarinan parodiaksi.

Tunnustan, että yliluonnollisuus kiehtoo minua. Äskettäin luin suomalaisten kokemusasiantuntijoiden haastatteluihin perustuvan tietokirjan kuolemanrajakokemuksista. Kirjamessuilla ostin tietokirjat Helsingin henget ja Aavetaloja ja ihmiskohtaloita 2. Pokkarina olen lueskellut Maailman merkillisimmät kummitustarinat -tietokirjaa. Olen lukenut valokuvauksen historiaa käsittelevää tietokirjan Kummat kuvat, jonka yhdessä luvussa käsiteltiin pysäyttävästi viktoriaanista post mortem – valokuvausta (asetelmallisia muotokuvia kuolleista ihmisistä; osin epäselvistä kuvista ei aina saa selvää, onko niissä eläviä, kuolleita vai kummituksia). En ole blogannut mistään näistäkään kirjoista, koska en ole halunnut tai en ole pystynyt.

Lukemissani tietokirjoissa kieltäydytään ottamasta kantaa, onko kummittelua tai yliluonnollisia ilmiöitä olemassa. Sen sijaan yliluonnollisia kokemuksia on ollut osalla ihmisistä kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Päivi Alasalmen romaanin tulkitsen niin, että osa yliluonnollisilta vaikuttavilta tapahtumista voi laittaa ilkivallan piikkiin, mutta osalle ei löydy mitään luonnollista syytä. En myöskään usko, että kaikki silminnäkijät näkisivät harhoja tai valehtelisivat eli jotain kummaa on todella täytynyt tapahtua.

Omakohtaista kokemusta kummittelusta minulla ei valitettavasti ole. Tai no, valitettavasti ja valitettavasti. Sen sijaan minulla on yksi kokemus ruumiista irtautumisesta. Kenelläpä ei olisi. Erään kirjan mukaan ruumiista irtautuminen luokitellaan yliluonnolliseksi kokemukseksi. Minun mielestäni se oli luonnollinen kokemus epäluonnollisen kammottavassa tilanteessa.

Riivatut-romaanista on kirjoitettu ainakin blogeissa:
Kirsin kirjanurkka 
Tuijata 

Kirjojen keskellä
Kirjareppu 

Maailmanloppu - hyvät ja huonot puolet

Kuvaaja: Tom Röllich

Kävimme äitini kanssa katsomassa hillittömän hauskan Suomen komediateatterin Maailmanlopun Revyyn Peacock-teatterissa Helsingissä 10. marraskuuta päivänäytöksessä.

Aluksi meille kävi paha kämmi: jäimme pois väärällä pysäkillä Linnanmäen eteläportin kohdalla ja jouduimme kiertämään koko Linnanmäen. Ensin noustiin asvaltoitua polkua ylös, sitten rämmittiin jossain umpimetsässä, sieltä raahauduttiin puolilahoja portaita alas, sitten törmättiin johonkin tietyömaahan. Aivoittelimme, että oikealle on varmaan pakko jatkaa. Käveltiin taas jyrkkää mäkeä ylös, jonka varrella oli kymmenittäin Sealife-mainoksia, mutta ei pieninkään vinkkiä Peacockin sijainnista. Olin jo tosi käärmeissäni, ja äitikin tykkäsi kyttyrää. Alkoi potuttaa, että eikö sitä saakelin puljua löydy mistään. Viimein pujahdettiin Linnanmäen pohjoisportista sisään, eikä vieläkään mitään informaatiota. Sadattelin, että jostain sen teatterin on löydyttävä. Lopulta huomattiin Peacockin värikkäät valokirjaimet. Päästiin sisälle iloisen väriseen aulaan ja onneksi lähti fiilikset heti nousukiitoon, kun saatiin esitekin ihan ilmatteeks.

Eli vink vink, jos tätä lukee joku Peacockin vastuuhenkilö: laittakaa ne opasteet kondikseen, myös eteläportille!!!

Sitten revyyseen. Aluksi revyyn sanakirjamääritelmä: kevyt viihteellinen puhe-, laulu-, tanssi- ja musiikkiesitys. Koska kirjoitan tätä blogitekstiä viiveellä, turvaudun omiin muistiinpanoihin. Revyyn sketsien sisällöt kattoivat laajan aihepiirin: kukkapuseroinen surffaripoika viettämässä mafiassa "välivuotta", NDA-operaattorin mainos jossa sarjamurhiin syyllistynyt mies tunnustaa rikoksensa Puolasta käsin ja vaimo ihailee hyvää puhelinyhteyttä, mash up -musiikkiesitys jossa 70-luvun poliittinen laulu on ympätty Antti Tuiskun Mun on pakko tverkkaa -biisiin, erilaiset versiot Saatanasta mm. Krisse Salmisen kukkamekkoinen kevytversiosaatana.

Nauroimme myös koomiselle tanssiesitykselle, jossa Niina Lahtisen esittämä reipasotteinen tanssija retuuttaa miesparterinsa melkein hengiltä, epähuomiossa tietysti. Koska maailmanloppua sivutaan, toikkaroidaan matkaoppaan johdolla erilaisisissa ympäristökatastrofien runtelemissa turistikohteissa, kuten aasialaisen suurkaupungin savusumussa. Eniten nauroimme sketsille, jossa äidin ja tyttären keskusteluyhteys kaatuu toisen ärsyttävään tapaan keskeyttää  ja täydentää lauseita, tähän tyyliin (ei todellakaan suora sitaatti):

- Mä olin eilen --
- Pankkiryöstössä?
- No en.
- Koomassa?
- No ei vaan --
- Viemärisukeltajana?
- No eikun Alepassa.
- Ahaa,  no oisit heti sanonu.
- No enhän mä voi, kun sä keskeytät koko ajan. Mä olen muuten --
- Kyborgi?
- No en tietenkään vaan --
- Sairaalloisen ylipainoinen?
- En!
- Muuttamassa Afganistaniin?
- En vaan todella turhautunut.
- Ahaa, mikset heti kertonut.

Tykkäsimme molemmat todella paljon Maailmanlopun Revyystä. Lopputulos on tietysti priimatavaraa, koska tekijätkin ovat priimatavaraa. Käsikirjoittajatiimiin kuuluu Anna Dahlman, Atte Järvinen, Joonas Nordman, Pirjo Heikkilä, Niina Lahtinen, Krisse Salminen, Ville Nummenpää ja Kiti Kokkonen. Revyyn ohjasi Anna Dahlman. Musiikista vastasi Katja Lappi. Koreografian suunnitteli Marko Keränen.

Loppuun haluan vielä lisätä jotenkin nolon paljastuksen, että olen jo pitkään fanittanut Niina Lahtista. Ihailen Lahtisen Niinassa seuraavia ominaisuuksia: riehakkuus, rohkeus, räväkkyys, kekseliäisyys, fiksuus, nopeaälyisyys, luovuus ja tietysti hauskuus. Kaiken lisäksi on vielä kaunis. Haluaisin löytää itsestäni niinalahtismaisuutta. Aika epätodennäköiseltä vaikuttaa, koska olen arka ja säikky, mutta sentään ärsyyntyneenä kuin räjähtävä ruutitynnyri. Yritän jatkossa kanavoida primitiivistä aggressiota johonkin subliimiin kohteeseen. Siksi aloitin äskettäin virkkauksen.

Eikun sittenkin vielä yksi lisäys otsikkoon liittyen. Helsingin kirjamessuilla kuuntelin mm. keskustelua "Huumorin ja naurun filosofia". Haastateltavana ollut Heli Sutela sanoi (jos muistan oikein), että huumorissa on olennaista yllättävyys ja tutun asian tarkastelu oudosta näkökulmasta. Maailmanloppu ei ole tuttu asia, mutta yritän löytää siitä jotain hyviä puolia. Hmmm, jos maailmanloppu tulee, loppuvat myös seuraavat ikävyykset kertaheitolla: putkiremontit, soteväännöt, kiire, tungos, melu, poskiontelotulehdus, tuskastuttavat ihmissuhdekoukerot, VR:n myöhästelyt, ketsuppipurkin lopputörähdykset, ärsyttävät mainokset, välilevynpullistumat, kännisössötykset ja banaaninkuoriin liukastumiset!

Vau, mikä museo!

Juuri äskettäin avautuneessa, ultramodernissa nykytaiteen museossa Amos Rexissä kaikki on toisin: museo herättää ihmisissä niin paljon uteliaisuutta, että asiakasjono(!) luikertelee talon ulkopuolella. Aulassa huomaa lipunmyyjien erikoiset työvaatteet: kullankimaltavat(!) tikkitakit. Kun museokorttia vilauttamalla saa pääsylipputarran, aletaan laskeutua alaspäin hohtavanvalkoiseen maanalaiseen(!) tilaan. Sieltä pujahdetaan mustaseinäiseen(!) pimeään käytävään, jonka varrella on ensimmäinen näyttelytila. Myrskyävä digitaalinen meri Black Waves levittäytyy kaikille seinille ja heijastuu kiiltäväpintaiseen kivilattiaan. Installaatio ottaa katsojan kokonaisvaltaisesti haltuunsa. Digitaalinen installaatio syleilee katsojaa ja viettelee meditatiiviseen tilaan.

teamLab: Black Waves (kuvat sivulta: Amos Rex)

Normimuseossa kävijä on tottunut siihen, että näyttelytilat ovat selkeitä, vaaleita ja hyvin valaistuja. Yleensä teokset sijaitsevat pelkästään seinillä omilla rajatuilla alueillaan. Katsojan oletetaan ottavan teoksiin etäisyyttä ja tarkastelevan niitä kauempaa. Sen sijaan Amos Rexissä näyttelytila on labyrinttimäinen(!), eksyttävä, ja häkellyttävä. Seinät ja katot kaartuvat. Yhdessä näyttelytilassa peilit(!) moninkertaistavat sekä teoksen että katsojat. Tila kieppuu silmissä ja tasapaino heittää. Tuntuu kuin olisi päätynyt huvipuiston vekkulaan tai hoipertelisi huojuvan laivan käytävällä.

Voimakkaimmillaan vekkulafiilis on interaktiivisessa ja digitaalisessa installaatiossa Graffitti Nature: Lost, Immersed and Reborn. Teoksen riemunkirjava digitaalinen metsä levittäytyy kokolattiamattoon, seinille ja kattoon. Lattialla tallustaa liskoeläimiä kasvillisuuden seassa, seinillä lentää perhosia, kukat kukkivat ja leijailevat. Värit kieppuvat silmissä, maisema tuntuu heiluvan kävelyn tahtiin, peilit laajentavat ja sekoittavat tilan aistimista. Tunne eksymisestä voimistuu ja tasapainoaisti ei toimi kunnolla. Pakko päästä pois, kunhan ensin löytää tien kaikkien mutkien, pullistumien, peilien ja ihmismassan keskeltä. 

teamLab: Graffiti Nature

 

Seuraavaksi päädytään valtavaan, kaartuvakattoiseen, mustanpuhuvaan saliin, jossa lukuisilla videotykeillä projisoitu digitaalinen installaatio Vortex of Light Particles ympäröi katsojaa joka puolelta. Katsojana häkellyin: mihin oikein päädyin? Olenko avaruudessa? Sateessa? Yön pimeydessä? Missä? Mikä on tämä yliluonnollinen mutta luonnon inspiroima tila, jossa sateen vesinauhat lentävät ylöspäin ja nousevat taivaalla kohti avaruuden mustaa aukkoa? Ja mistä ihmeestä tulee voimakas puun haju? Olenko metsässä, leijunko avaruudessa? (Oppaalta kysymällä selvisi, että puun haju johtuu lattian rakennusmateriaalista eli ”mäntykuutioista”).

Avaruusvaikutelma voimistui, kun olin käynyt lojumaan yhteen seinän reunustalla olevista säkkituoleista. Kun yritin nousta ylös, alusta vain levisi allani, maisema pyöri enkä meinannut päästä ylös. Mietin, tältäkö tuntuu kuun pinnalle kaatuneesta astronautista, joka taistelee painovoimattomassa tilassa. 

teamLab: Vortex of Light Particles

 

Viimeisessä salissa esitettiin interaktiivista digitaalista installaatiota, jonka tolkuttoman pitkä nimi kuuluu Crows are Chased and the Chasing Crows are Destined to be Chased as well, Transcending Space (huh, olipa kokemus). Lunttaan näyttelyesitteestä avainsanoja teoksesta: varisparvet, valopolut, kalligrafiset siveltimenvedot, myyttiset linnut, aurinko, takaa-ajajat, takaa-ajetut, kukat, luonnon katoava kauneus.

Teos vaikutti minuun voimakkaasti, melkein euforisesti. Hengitykseni syveni, kasvojeni iholla levisi kylmiä väreitä. Reagoin samalla tavalla kaikilla neljällä katselukerralla. Tuntemuksiani laukaisi aasialainen äänimaisema, mikä on Hideaki Takahashin käsialaa.

Jos vielä yritän kuvailla, miten Amos Rex eroaa muista museoista, voi kiinnittää huomiota teosten tekijyyteen. Teokset eivät ole yksittäisten taiteilijanerojen jumalallisia oivalluksia, mihin on kai totuttu normimuseossa, vaan laajan kollektiivin yhteistuumailun tulosta. Japanilaisen Toshiyuki Inokon perustamaan teamLab-kollektiiviin kuuluu 500(!) henkeä, jotka edustavat niinkin laajaa ammattikirjoa kuin taiteilijat, koodarit, insinöörit, tietokoneanimaattorit, matemaatikot ja arkkitehdit. Think about that!

Jos yllä olevasta blogitekstistäni ei valjennut, niin korostan vielä, että olen aivan valtavan innostunut Amos Rexin uudesta museosta. On ilo olla helsinkiläinen (vaikkakin junan tuoma) ja on myös upeaa olla museokortin ylpeä omistaja! Museokorttia vilauttamalla olen päässyt Amos Rexiin haltioitumaan ja häkeltymään jo kolme(!) kertaa. Kustannukset nolla euroa, muuten pääsylippu 18 euroa.

Näinköhän tähän loppuun vielä lätkäisen Amos Rexiä kuvastavan yli-ilmaisujen litanian: Tajunnanräjäyttävä! Huumaava! Päänsekoittava! Innostava! (mutta samanaikaisesti yllättäen myös: Rauhoittava. ) Pökerryttävä! Inspiroiva!

Linkki: kuvia ja videoita teamLab-taiteesta: https://www.teamlab.art/art/

TeamLab: Massless

Amos Rex (Lasipalatsi, Helsinki)

Aiheita joista melkein bloggasin

1. Huumoripläjäysbloggaus otsikolla "Huipputapaaminen Kakolassa"

idea: samoihin aikoihin kun Helsingissä pidettiin Putinin ja Trumpin huipputapaaminen, olimme äitini kanssa Turussa ja kävimme mm. Kakolassa. Blogitekstin idea alkoi nopeasti tuntua typerältä ja teennäiseltä, joten jätin sen toteuttamatta.

2. Vakava blogiteksti aiheesta "Voiko blogissa tutustua ihmisiin?"

Tätä kysymystä olen vatvonut iät ja ajat. Vastaukseni itse asettamaani kysymykseen on: Ei voi, tai ainakaan minä en pysty. Yhden todella huonon kokemuksen jälkeen muutaman vuoden takaa päätin lopulta, että en edes yritä, en enää koskaan yrittämällä yritä tutustua kenenkään bloggaajaan.

Oivalsin, että blogeissa ei tutustu toiseen ihmiseen, vaan korkeintaan toisen ihmisen blogiin tai kyseiseen ihmiseen bloggaajan ominaisuudessa. En usko, että kukaan on bloggaajana kokonaisvaltaisesti oma itsensä, vaan että bloggaaja rajaa persoonastaan ja elämästään suuren osan blogin ulkopuolelle. Tai niin minä ainakin itse olen tehnyt ja aion tehdä jatkossakin.

Uskon, että ihmisiin voi tutustua vain ja ainoastaan live-tilanteissa. Jostain olen lukenut, että sosiaalisessa kohtaamisessa vain 20 prosenttia viestinnästä on verbaalista (se mitä todella sanotaan) ja loput 80 prosenttia koostuu nonverbaalisesta viestinnästä (eli miten se sanotaan). Eli parhaimmillaankin blogituttavuuksia voi kutsua "20-prosentin ihmissuhteiksi". Mikään määrä hymiöitä ei voi koskaan korvata live-tilanteen ilmeitä, eleitä, äänensävyjä, äänenvoimakkuutta, katseen suuntaa, katseen kestoa, pupillien kokoa jne. Oletan, että kasvokkain kohdatessa ihmisestä saattaisi pystyä havaitsemaan jo muutaman sekunnin aikana jotain, mikä blogistaniassa tai muualla somessa ei pysty huomaamaan edes vuodessa.

Vaikka blogit eivät mielestäni sovellukaan ihmissuhdekoukeroihin, ne sopivat kuitenkin hyvin jutusteluun kirjoista ja elokuvista ja muista blogitekstien aiheista.

3. Asiateksti esim. tietokirjasta "Viisaat linnut"

Napolin kortteleissa

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

WSOY, 2016

Suomentanut: Helinä Kangas

Italiankielinen alkuteos: L´amica geniale

(kirja on oma ostos)

"Pahan tekeminen oli sairaus. Lapsena kuvittelin pikkuruisten, lähes näkymättömien eläinten nousevan yöllä lammista, hylätyistä junavaunuista maavallin takaa, pahanhajuisista heinistä joita kutsuttiin nimellä fetienti, sammakoista, salamantereista, kärpäsistä, kivistä, pölystä ja tunkeutuvan kotikorttelimme veteen ja ruokaan ja ilmaan tehden äideistämme ja mummoistamme raivoisia kuin vesikauhuiset koirat. Heihin tauti oli tarttunut pahemmin kuin miehiin, sillä miehet tulistuivat jatkuvasti, mutta sitten he aina rauhoittuvat..."

Salanimellä Elena Ferrante kirjoittavan kirjailijan romaani Loistava ystäväni aloittaa Napoli-sarjan. Romaani kuvaa kahden ystävän, minäkertoja Elena Grecon ja suutariperheen tyttären, Lila (Raffaella) Cerullon, elämänvaiheita 1950-luvun Napolissa. Ystävyys alkaa jo lapsuudessa, ja se jatkuu vanhuuteen saakka, vaikkakin katkeillen.

Samalla romaani kuvaa kokonaisen korttelin elämää, jossa ihmisten elämät kietoutuvat toisiinsa. Ahtaassa korttelissa asuu Carraccin pahamaineinen perhe, jonka isä Don Achille nostattaa pahaa verta mustapörssin kaupalla ja koronkiskonnalla. Pelusot tienaavat leipänsä puusepän verstaalla ja muurarina, joskin rahaa uppoaa uhkapeleihin. Cappuccioilla häärii ”hullu leski” Melina, jonka menoa lapsikatras yrittää hillitä.

Sosiaalista nousua edustaa konduktööri Sarratoren perhe, jonka Donato-isä on onnistunut julkaisemaan runokokoelman. Tosin rakkausrunot on omistettu hullulle leskelle, mikä luonnollisesti raivostuttaa Lidia-vaimoa. Korttelissa ihaillaan ja kammotaan baari-konditiorian omistavaa Solaroita, joiden vauraus on osin peräisin rikollisesta toiminnasta.

           - - - 
Vaikka romaanin päähenkilö on Elena, hänen ystävänsä Lila nousee ainakin minun lukukokemuksessa kiinnostavammaksi. Elenaa luonnehtisin järkeväksi tarkkailijaluonteeksi, joka elämä kulkee ”normaaleja” raiteita: epävarmuus, suosion tavoittelu, pakertaminen koulussa, ulkonäöstä murehtiminen, ihastumiset…

Lila muistuttaa jonkinlaista supersankaria tai äärimmäisyysihmistä. Hän on erittäin älykäs. Kansakoulussa Lila päihittää kenet tahansa päässälaskussa, hänen laaja italian sanavarastonsa hätkähdyttää, lukemaan hän oppi kolmivuotiaana. Kreikan aakkoset hän oppii vaivatta ja latinan kieliopin hän sisäistää itsenäisesti kirjastokirjaa lukemalla.

Lila on lahjakas myös taiteellisesti. Hän pystyy kirjoittamaan pienoisromaanin luettuaan sitä ennen Pikku naisia ikään kuin malliksi. Vihkoonsa hän piirtää kenkämalleja, jotka myöhemmin päätyvät suutariperheen tuotantoon, tosin pienin muutoksin. Tanssimaan hän oppii katsomalla kirjasta askelkuviot.

Ulkonäöllisesti Lila kasvaa vietteleväksi kaunottareksi, joka kääntää miesten päät, vaikka hänen lähtötasonsa oli lähes päinvastainen: lapsena hän oli sotkutukkainen ja mustelmainen laiheliini, jolla on tapana raivostuneena siristää silmiään kuin petolinnulla.

Luonteeltaan Lila kuuluu kulmakunnan rohkeimpiin. Pelottomuudella on myös kääntöpuolensa. Lila ei kaihda keinoja pitääkseen puoliaan. Sanallinen hyökkäys kiusaajaa kohtaan ei tuota ongelmia, mutta hänen käteensä tarttuu myös teräase, jolla hän voi viiltää itseään isompaa poikaa.

Lila on toimissaan arvaamaton. Perheen rahapulan takia hän ei pääse jatkamaan opiskelua keskikoulusta kansakouluun, ja äkisti hän lopettaa lukuharrastuksensa kuin seinään. Monissa asioissa hänen vaihtoehtonsa näyttävät olevan yksi tai nolla. Joko Lila on luokan priimus tai reputtaja, hän on joko rähjäisen ruma tai viettelevä kaunotar, joko köyhä tai tavaroillaan pröystäilevä äkkirikas. Kaikki tai ei mitään.

          - - -  

Romaani piirtää rajun kuvan 1950-luvun napolilaisesta yhteisöstä. Ihmiset ovat köyhyyden ja väkivallan kierteen vankeja. Ahtaissa kortteleissa väkivalta ei ole poikkeus vaan arkipäiväinen tapa kommunikoida. Lapset heittävät kiviä toistensa päälle, verta suihkuaa ruhjotun tytön päästä. Poika uhkaa lävistää naapurintytön kielen naulalla. Neljän seinän sisällä pelivelkainen ja humalainen mies hakkaa koko perheen lievittääkseen omaa turhautumistaan. Mustasukkaiset naiset vainoavat toisiaan, töhrivät naruilla roikkuvan pyykin. Uhkailu ja nimittely kuuluu asiaan. Erimielisyyksiin päätyneet nuoret miehet mukiloivat toisensa nyrkein ja kepein. Juhlinnan keskeyttää aseiden luodit, jotka lentävät ikkunasta sisälle. Koronkiskurin kurkku viilletään auki. Murhaajaa tullaan pidättämän kesken lasten leikkien.

Yksi syy väkivallalle on napolilaisen mafian, camorran, jatkuva läsnäolo. Toisena syynä lienee Välimeren maiden tulinen temperamentti ja machokulttuuri. Köyhyys ja huono kohtelu saattavat altistaa raivokkaille purkauksille. Vastakkainasettelua ei aina edes yritetä vähentää. Hääjuhlassa köyhän morsiamen suvun annetaan tahallaan odottaa tarjoilua, ja kun se lopulta saapuu, viini on huonompilaatuista kuin rikkaan sulhasen suvun puolella. 

(Myöhempi lisäys: Nyt kun Suomessakin on päästy "nauttimaan" infernaalisista, yli 30 asteen helteistä (Napolin normikesä?), alkaa ymmärtää entistä paremmin kuumien maiden ihmisten kiehuvaa verta ja raivonpurkauksia. Painajaismainen kuumuus ja tukaluus eivät ainakaan helpota hermojen hallintaa... )

          - - -

Ferranten romaanien kehutaan koukuttavan lukijansa. Olen samaa mieltä. Kaikkein eniten kysymyksiä herättää romaanin alku ja loppu. Heti alussa selviää, että Lila on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kaiken lisäksi tahallaan ja tuhoten kaikki jäljet itsestään vaatteita ja jopa valokuvia ja henkilökohtaisia papereita myöten. Itselleni tuli ensimmäisenä ajatuksena mieleen, onko hän todistanut mafiaa vastaan. Sen jälkeen vaihtoehdot yleensä supistuvat kahteen: kuolema henkirikoksen uhrina tai katoamistemppu. Vai ovatko lähisukulaiset ajaneet naisen kyllästymispisteeseen?

Romaani päättyy varsinaiseen cliff hangeriin. Lila-morsian huomaa hääjuhlassaan, että hänen torjumallaan kosijalla on jalassaan kengät, jotka hän itse suunnitellut vuosia sitten. Miten kengät ovat päätynyt miehen haltuun, jonka kanssa Lila ei haluaisi olla missään tekemisissä? Ovatko sulhanen ja hylätty kosija kuitenkin olleet salaa kavereita, liiketuttavia tai jopa rikoskumppaneita keskenään? Epäilyksiä herättää myös sulhasen perheen varallisuus, mistä se on peräisin, tuskin ainakaan laillisia teitä hankittu.

Olen lukenut Ferrantelta myös Hylkäämisen päivä. Kirja ei kuulu Napoli-sarjaan. Luin sen itse asiassa kahteen kertaan, mutta enpä vain saanut blogitekstiä syntymään. Pidin kirjassa sen dramaattisuudesta, voimakkaasta tunteiden kuvauksesta ja sujuvasanaisuudesta. Loistavassa ystävässä tykästyin vastaavasti sujuvaan kirjoitustyyliin, mikä onneksi välittyi myös suomennukseen. Taidan ostaa Napoli-sarjan kakkososan. Kirjaston varauslistoille en halua jumiutua sijalle 324 (Helsinkin kaupunginkirjaston Helmet-järjestelmä). 
          - - -
Lisään linkit vasta nyt muutaman päivän viiveellä. Tällä hetkellä google-haun top 3 on
Leena Lumi, Mitä luimme kerran ja Kirsin Book Club       

Luurankoja kaapissa

Kuka ryösti isoäidin haudan, raahasi ruumiin ullakolle ja leikkasi siltä pään irti? Kuka sytytti isän palamaan? Mistä alastomat ihmiset ilmaantuivat olohuoneen nurkkiin virnuilemaan? Miksi poika tuntee yöllä kuristuvansa kuoliaaksi? Mikä saa äidin rakentamaan kammottavia pienoismalleja, toisintoja elämänsä tragedioista? Miksi kuolleen tytön muistikirjaan piirtyy ennekuvia?

Ylläolevat kysymykset eivät liity minun elämäni solmukohtiin, vaan Ari Asterin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan kauhuelokuvaan Hereditary – Pahan perintö. Kävin katsomassa leffan eilen. Yöllä en pystynyt nukkumaan, koska vatvoin erilaisia selitysmalleja (lisäksi liian vaaleiden verhojen läpi tulviva valo häiritsi minua, tänään onneksi hoksasin vaihtaa verhot tummempiin). 

 Mikään keksimistäni elokuvan tulkintavaihtoehdoista – hulluus, pahuus tai yliluonnollisuus – ei kata kaikkea. Paras selitys on ehkä se, että elokuvan häiriintynyttä perhettä riivaa samanaikaisesti sekä hulluus (periytyvä, hereditary, skitsofrenia ja monipersoonahäiriö) että rikolliset taipumukset. Ja koko komeuden paranormaalit ilmiöt. Suku on pahin.

Kun isoäiti kuolee, hautajaisiin tulee paljon tuntemattomia kasvoja. Tytär Annie (Toni Collette) ei tiedä, millä tavalla nämä ihmiset liittyvät hänen arkussa makaavan äitinsä elämään. Välit jäivät etäisiksi. Niitä leimasi katkeruus ja epäluulo. Vainaja piilotteli monia salaisuuksia, joista osa liittyi salaperäiseen, spiritistiseen yhteisöön. 

Kotona ei ole helppoa. Nelihenkinen perhe asuu synkän metsän keskellä tummanpuhuvassa talossa. Mutruhuulinen ja takkuhiuksinen teini-ikäinen tyttö Charlie (Milly Shapiro) näpertelee huoneessaan kummia tekeleitä. Tapetissa lukee jotain saatanaan viittaavaa. Koulussa tyttö huomaa kuolleen variksen aidan päällä. Hän napsaisee siltä pään poikki ja sujauttaa linnunpään taskuunsa. Muihin tytön outoihin tapoihin kuuluu suun naksuttelu.

Perheen teinipoika Peter (Alex Wolff) vaikuttaa ainakin ulkoisesti piirun verran tervehenkisemmältä. Kunnes kesken oppitunnin hän alkaa nähdä näkyjä ja kuulla ääniä. Pojat kasvot vääristyvät toispuoleisesti, hänen kätensä lukkiutuu ja hän alkaa paukuttaa päätään pulpettiin. 

 Perheenisä Steve (Gabriel Byrne) saa huolestuttavan puhelinsoiton. Hautausmaalta kerrotaan, että anopin hauta on häpäisty ja ruumis on teillä tietämättömillä. Perheenäiti sulkeutuu työhuoneeseensa rakentamaan pienoismalleja taidenäyttelyä varten. Iltaisin hän käy ryhmäterapiassa puhumassa surutyöstään. Parkkipaikalla hän törmää naiseen (Ann Dowd), joka on liian hyvä ollakseen totta. Jätän juonipaljastukset tähän.

Kaikesta tästä rakentuu hyytävä kokonaisuus. Kauhun tunnelmaa luodaan hitaasti mutta varmasti. Ei ihme, että Pahan perintöä on verrattu kaikkien aikojen karmeimpaan kauhuelokuvaan, Manaajaan, jonka seesteisen alun takia katsoja tuuditetaan petolliseen harhaluuloon, että mitään pahaa ei voi tapahtua.

Mihinkään halpahintaisiin säikyttelyihin ei Hereditaryssä sorruta, vaan elokuvan alkupuoli  pikemminkin viipyilevän surumielinen, kuin haikea draamaelokuva. Elokuvan henkilöihin ehtii tutustua ja heitä kohtaan alkaa kokea jopa jonkinlaista sympatiaa. Siksi henkilöiden karmeat vaiheet herättävät tunteita. Joissain muussa näkemässäni yhdentekevässä kauhuleffassa nuorisolauman joukkoteurastus autiotalossa ei herättänyt muita tunteita kuin kyllästyminen, koska lauma jäi kasvottoman massan tasolle.

Oma lukunsa on Colin Stetsonin säveltämä, tunnelmaltaan pahaenteinen elokuvamusiikki. En edes yritä kuvailla sitä sen tarkemmin, se pitää kuulla itse. Jos leffamusiikin kääntäisi fyysisiksi tuntemuksiksi, se olisi jotain tällaista: hämähäkkien ryömiminen iholla, limaisen töhnän liimautuminen selän ihoon kiinni, kämmenen hankaamiseen ruosteiseen rautaan kunnes veri tihkuu... 

Elokuva osaa aika nerokkaalla tavalla sekoittaa katsojan pään. Se tunkeutuu ihon alle. Siksi minun kai mentävä katsomaan leffa vielä toiseen kertaan. Jospa silloin saan ratkaistua muutamat kerronnalliset hämäryydet: milloin elokuvassa alkaa unijakso, milloin se loppuu ja mikä on valvetta? Ja kenen unesta on kyse? Kuka tai ketkä ovat hulluja? Keitä vai eikö ketään voi pitää tervehenkisenä? Onko joku syyllistynyt rikoksiin? Mitä on jätetty kertomatta? Mitä tapahtui aukkokohdissa? Kuka valehtelee? Kenen näkökulmasta kerrotaan? Voiko paranormaaleja ilmiöitä pitää fiktion sisäisenä totuutena vai kuvastavatko ne mielisairaan harhaisuutta? Kuinka kauan tämä elokuva vielä kummittelee mielessäni?