Luurankoja kaapissa

Kuka ryösti isoäidin haudan, raahasi ruumiin ullakolle ja leikkasi siltä pään irti? Kuka sytytti isän palamaan? Mistä alastomat ihmiset ilmaantuivat olohuoneen nurkkiin virnuilemaan? Miksi poika tuntee yöllä kuristuvansa kuoliaaksi? Mikä saa äidin rakentamaan kammottavia pienoismalleja, toisintoja elämänsä tragedioista? Miksi kuolleen tytön muistikirjaan piirtyy ennekuvia?

Ylläolevat kysymykset eivät liity minun elämäni solmukohtiin, vaan Ari Asterin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan kauhuelokuvaan Hereditary – Pahan perintö. Kävin katsomassa leffan eilen. Yöllä en pystynyt nukkumaan, koska vatvoin erilaisia selitysmalleja (lisäksi liian vaaleiden verhojen läpi tulviva valo häiritsi minua, tänään onneksi hoksasin vaihtaa verhot tummempiin). 

 Mikään keksimistäni elokuvan tulkintavaihtoehdoista – hulluus, pahuus tai yliluonnollisuus – ei kata kaikkea. Paras selitys on ehkä se, että elokuvan häiriintynyttä perhettä riivaa samanaikaisesti sekä hulluus (periytyvä, hereditary, skitsofrenia ja monipersoonahäiriö) että rikolliset taipumukset. Ja koko komeuden paranormaalit ilmiöt. Suku on pahin.

Kun isoäiti kuolee, hautajaisiin tulee paljon tuntemattomia kasvoja. Tytär Annie (Toni Collette) ei tiedä, millä tavalla nämä ihmiset liittyvät hänen arkussa makaavan äitinsä elämään. Välit jäivät etäisiksi. Niitä leimasi katkeruus ja epäluulo. Vainaja piilotteli monia salaisuuksia, joista osa liittyi salaperäiseen, spiritistiseen yhteisöön. 

Kotona ei ole helppoa. Nelihenkinen perhe asuu synkän metsän keskellä tummanpuhuvassa talossa. Mutruhuulinen ja takkuhiuksinen teini-ikäinen tyttö Charlie (Milly Shapiro) näpertelee huoneessaan kummia tekeleitä. Tapetissa lukee jotain saatanaan viittaavaa. Koulussa tyttö huomaa kuolleen variksen aidan päällä. Hän napsaisee siltä pään poikki ja sujauttaa linnunpään taskuunsa. Muihin tytön outoihin tapoihin kuuluu suun naksuttelu.

Perheen teinipoika Peter (Alex Wolff) vaikuttaa ainakin ulkoisesti piirun verran tervehenkisemmältä. Kunnes kesken oppitunnin hän alkaa nähdä näkyjä ja kuulla ääniä. Pojat kasvot vääristyvät toispuoleisesti, hänen kätensä lukkiutuu ja hän alkaa paukuttaa päätään pulpettiin. 

 Perheenisä Steve (Gabriel Byrne) saa huolestuttavan puhelinsoiton. Hautausmaalta kerrotaan, että anopin hauta on häpäisty ja ruumis on teillä tietämättömillä. Perheenäiti sulkeutuu työhuoneeseensa rakentamaan pienoismalleja taidenäyttelyä varten. Iltaisin hän käy ryhmäterapiassa puhumassa surutyöstään. Parkkipaikalla hän törmää naiseen (Ann Dowd), joka on liian hyvä ollakseen totta. Jätän juonipaljastukset tähän.

Kaikesta tästä rakentuu hyytävä kokonaisuus. Kauhun tunnelmaa luodaan hitaasti mutta varmasti. Ei ihme, että Pahan perintöä on verrattu kaikkien aikojen karmeimpaan kauhuelokuvaan, Manaajaan, jonka seesteisen alun takia katsoja tuuditetaan petolliseen harhaluuloon, että mitään pahaa ei voi tapahtua.

Mihinkään halpahintaisiin säikyttelyihin ei Hereditaryssä sorruta, vaan elokuvan alkupuoli  pikemminkin viipyilevän surumielinen, kuin haikea draamaelokuva. Elokuvan henkilöihin ehtii tutustua ja heitä kohtaan alkaa kokea jopa jonkinlaista sympatiaa. Siksi henkilöiden karmeat vaiheet herättävät tunteita. Joissain muussa näkemässäni yhdentekevässä kauhuleffassa nuorisolauman joukkoteurastus autiotalossa ei herättänyt muita tunteita kuin kyllästyminen, koska lauma jäi kasvottoman massan tasolle.

Oma lukunsa on Colin Stetsonin säveltämä, tunnelmaltaan pahaenteinen elokuvamusiikki. En edes yritä kuvailla sitä sen tarkemmin, se pitää kuulla itse. Jos leffamusiikin kääntäisi fyysisiksi tuntemuksiksi, se olisi jotain tällaista: hämähäkkien ryömiminen iholla, limaisen töhnän liimautuminen selän ihoon kiinni, kämmenen hankaamiseen ruosteiseen rautaan kunnes veri tihkuu... 

Elokuva osaa aika nerokkaalla tavalla sekoittaa katsojan pään. Se tunkeutuu ihon alle. Siksi minun kai mentävä katsomaan leffa vielä toiseen kertaan. Jospa silloin saan ratkaistua muutamat kerronnalliset hämäryydet: milloin elokuvassa alkaa unijakso, milloin se loppuu ja mikä on valvetta? Ja kenen unesta on kyse? Kuka tai ketkä ovat hulluja? Keitä vai eikö ketään voi pitää tervehenkisenä? Onko joku syyllistynyt rikoksiin? Mitä on jätetty kertomatta? Mitä tapahtui aukkokohdissa? Kuka valehtelee? Kenen näkökulmasta kerrotaan? Voiko paranormaaleja ilmiöitä pitää fiktion sisäisenä totuutena vai kuvastavatko ne mielisairaan harhaisuutta? Kuinka kauan tämä elokuva vielä kummittelee mielessäni?