Animaatio aikuisille

 Amerikkalaisen Wes Andersonin ohjaama animaatio sijoittuu futuristiseen ja dystooppiseen Japaniin. Fiktiivisen Megasakin kaupungin pormestari Kobayashi on karkottanut koirat kaatopaikkasaarelle koiraflunssan verukkeella. Nopeasti leviävä tartuntatauti on ilkeän tiedemiehen varta vasten laboratoriossa valmistama. Pormestari nimittäin vihaa koiraa mutta rakastaa kissoja. Kobayashin ottopoika Atari ikävöi henkivartijakoiraansa, Spotsia, joka lähetettiin pois ensimmäisten joukossa. Hän varustaa itselleen pienkoneen ja lentää kaoottiselle saarelle, jota kansoittaa valtava koirapopulaatio. Saarella Atari kohtaa resuisia mutta hurmaavia koiria.

Ei uskoisi, että näin kummallisista aineksista saisi kasattua ihanan animaation. Näin kuitenkin kävi. Katsoin elokuvan alusta loppuun hymy huulillani. Liioittelematta voin sanoa, että hullaannuin ja suorastaan vauhkoonnuin animaation visuaalisesta tykityksestä. Minua sykähdytti myös erikoinen musiikkivalinta: japanilaiset taiko-rummut, kilkutus- ja naksutusäänet sekä hillittömän matalaääninen mieskuoro.

 Kerrontaratkaisuiltaan elokuva haastaa katsojan. Se sisältää useita jaksoja, joita keskeyttävät erilaiset takaumat. Eri jaksot on merkitty punakirjaimisilla otsikoilla.  Kerronnassa koirien ”haukut” on käännetty englanniksi, mutta ihmisten japaninkielistä puhetta ei ole tekstitetty ollenkaan! Ohjaaja perustelee ratkaisua sillä, että tunnelma välittyy joka tapauksessa. Valinta korostaa koiranäkökulmaa ja sitä tosiasiaa, että eri eläinlajien edustajat eivät ymmärrä toistensa viestintää (eikä aina edes saman lajin edustajat).

Eniten minua kiinnosti Isle of Dogs -animaatiossa sen loistelias ja kekseliäs visuaalisuus, jossa on yhdistetty erilaisia tekniikoita. Erilaisia nettisivuja lueskelematta olen onnistunut selvittämään, että animaatio on toteutettu stop motion -tekniikalla, jossa liikkuvaan kuvavirtaan tarvitaan 12 valokuvaa sekunnissa. Koko elokuva sisältää 130000 still-valokuvaa! Internetin kiehtovasta maailmasta selvisi, että muitakin digitaalisia teknologioita on hyödynnetty: DSLR, stop-frame software, visual effects augmentation ja 3b printing (minulla ei ole aavistustakaan, mitä nämä tarkoittavat). Animaatio-ohjaaja Mark Waring kertoo haastattelussaan, että Anderson tavoitteli nimenomaan käsintehdyn animaation tuntua, ei liian siloista cg-vaikutelmaa (computer generated).

Animaatiota varten rakennettiin 240 erilaista näyttämöä. Eri kohtauksia varten tarvittiin 1000 nukkehahmoa, joista 500 oli ihmisnukkea ja 500 koiranukkea. Nukkeja tarvittiin näin valtava määrä, koska eri kohtauksia varten vaadittiin erikokoisia nukkeja (lähikuva, kaukokuva jne.) Katsojana ihastelin koirien ilmeikkyyttä. Kaikki koirat ovat valloittavia persoonia.

Isle of Dogs sekoittaa kiehtovalla tavalla sekä uutta että vanhaa visuaalista ilmaisua. Elokuvaa katsoessani (kahteen otteeseen) silmäni ehtivät rekisteröidä ainakin klassisilta japanilaisilta puupiirroksilta näyttäviä taustoja, mustavalkojulisteita ja ilmeisesti paint brush -tekniikalla toteutettuja akvarellimaisia kuvia. Taidehistoriaan perehtyneitä hemmotellaan viitteillä klassisiin teoksiin, kuten Hokusain Suuri aalto -maalaus. Andersonin elokuvan väitetään viittaavan japanilaisen elokuvan merkkiteoksiin: Akiro Kurosawa, Yasujiro Ozu, Seijun Suzuki ja 50-luvun kauhuelokuviin (valitettavasti pääosin minulle täyttä hepreaa).

 Jossain nettitekstissä elokuvan huikean visuaalisen ilotulituksen väitetään hämärtävän kerrontaa ja hukuttavan alleen teemat. Joku meni jopa niin, että näki leffassa kannanoton rasismia ja rotusortoa vastaan. Miksi näin suurisuuntaista? Eikö riitä vain ihmisen ja lemmikkieläimen ystävyys tai eläinten oikeudet tai taistelu sortoa vastaan? Kissaihmisenä ja kissojen omistajana arvioin näin. Hassuista hännänheiluttajistakin olen ruvennut pitämään entistä enemmän. Yleensä ihoani nuuhkaisevat koirat tykkäävät ominaishajustani.

  

Isle of Dogs ei tietenkään ole ainoa aikuisille suunnattu animaatio. Muista "aikuisanimaatioista" fanitan amerikkalaisten Trey Parkerin ja Matt Stonen luomaa hervotonta satiirisarjaa South Parkia. Sarjan hahmoista olen tykästynyt eniten Eric Cartmaniin, joka on Wikipedian määritelmän mukaan ”ilkeä, valehteleva ja manipuloiva sosiopaatti, antisemitisti ja rasisti, jonka pyrkimykset ovat aina sairaalloisen itsekkäitä”. Hahmon suosio kumpuaa varmasti siitä, että Cartmaniin itseään vertaamalla lähes tulkoon kuka tahansa voi tuntea moraalista ylemmyyttä.    

(tätä blogitekstiä kirjoittamista varten olen googlannut tolkuttoman määrän erilaisia hakusanoja ja lukenut artikkeleita, haastatteluita ja arvioita suomeksi ja englanniksi. jos vielä jaksan, liitän googlauslistan tai linkkilistan loppuun. tuskin mitään jaksan kuitenkaan. ei se ole blogeissa niin nöpönuukaa)