Kahden maailman rajalla

Kylläpä elokuvaharrastajia nyt hemmotellaan. Samanaikaisesti leffateatterissa pyörii paljon mielenkiintoisia elokuvia. Palkitusta korealaisesta Parasite-elokuvasta on ilmaantunut uusi, mustavalkoinen versio. Japanilainen animaatio Children of the Sea houkuttaa edelleen. Tenet-elokuvassa kiinnostaa, miten ajatusleikki ihmismieleen tunkeutumisesta on toteutettu visuaalisesti. Tai jotain sinne päin. Virpi Suutarin ohjaama dokumentaarinen elokuva Aalto kiehtoo feministisellä lähestymistavallaan. Tove-leffakin on vielä näkemättä. Haluan tietää ainakin sen, miten Krista Kososelta luonnistuu ruotsin kielen puhuminen. Mistä näille kaikille leffoille saisi nipistettyä aikaa? Ja rahaa.

Leffalistani kärkeen kiilasi kuitenkin brittiläisen Rose Glassin käsikirjoittama ja ohjaama psykologinen kauhuelokuva Saint Maud. Elokuvan traileri ja juliste syöpyivät heti mieleeni eikä pakkomielteinen kiinnostus jättänyt rauhaan yölläkään. Yritin arvuutella loppuratkaisua, mutta en onnistunut. 

Tunnustan, että ulkoelokuvallinen (vrt. ulkokirjallinen) seikka painoi vaakakupissani. Halusin tietää, minkälaisen elokuvan tekee eteerisen näköinen mutta röntgenkatseellaan tuijottava punatukkainen nainen, jonka nimessä välkehtii ja kilahtelee lasinen ruusu, rose glass. Kaiken lisäksi elokuvan on tuottanut sama studio kuin kauhuleffat Hereditary ja Midsommar. Näitä elokuvia olen hehkuttanut aikaisemmissa blogiteksteissäni.

Saint Maud -elokuvan juoni on pelkistetty. Nuori sairaanhoitaja Katie (Morfydd Clark) päätyy hoitamaan parantumattomasti sairasta, kuolevaa taiteilijapersonaa Amandaa (Jennifer Ehle) englantilaiseen kartanoon. Tanssitaiteellaan kuuluisaksi noussut nainen ei ole ihmisenä helpoimmasta päästä, ja siksi hoitajat ovat vaihtuneet tiuhaan. Katie läpäisee työnantajan seulan, vaikka hänen menneisyydessään painaa selvittämätön kuolemantapaus entisessä työpaikassa sairaalassa. 

 

Kammottava tapahtumasarja sairaalassa mullisti nuoren sairaanhoitajan elämän. Katie päättää jättää entisen syntisen elämäntapansa baareissa juopotteluineen ja irtosuhteineen. Hän kokee voimakkaan uskonnollisen herätyksen ja omaksuu uudeksi identiteetikseen pyhimysmäisen Maud-nimen. 

Mauden uskonnollinen kokemus saa nopeasti outoja, mahdollisesti psykoottisia piirteitä. Hän alkaa kuulla pyhimyskuvien puhuvan ja uskoo niiden antavan hänelle ohjeita. Lihaansa hän alkaa kuolettaa raastamalla ihoaan rikki ja kävelemällä kengillä, jonka pohjallisiin on tökitty nastoja. Jumalallisen läsnäolon Maud tuntee ekstaattisina tai eroottisina väristyksinä kehossaan. Englanniksi lukemassani haastattelussa ohjaaja käyttää niistä ilmaisua God-gasm. Ne ovat saattaneet saada vaikutteita keskiaikaisen nunnan, Teresa Avilalaisen hurmoksellisista kirjoituksista.

Hoitaessaan kuolemansairasta naista Maud pyrkii esiintymään pelastavana enkelinä. Hän kokee pyhäksi velvollisuudekseen pelastaa elämän ja kuoleman rajalla häilyvän naisen sielun. Hoidokki antaa ymmärtää suhtautuvansa avoimin mielin kristinuskoon, mutta elokuvan edetessä paljastuu että hän vannoutunut ateisti, joka ei epäröi pilkata toisen uskoa. Naisella ei ole aikomustakaan henkistyä, vaan viimeisillä voimillaan hän polttaa tupakkaa ketjussa, naukkailee viiniä riehakkaissa juhlissa ja rietastelee sängyssä naisten ja miesten kanssa.

Yritän olla paljastamatta liikaa elokuvan juonesta, ja siksi siirryn analysoimaan elokuvaa. Saint Maud sisältää useita vastakkaisia maailmoja, joiden välillä huojutaan. Kristinusko ja ateismi muodostavat vastakohtaparin. Muita vastakohtia ovat terveys ja sairaus, elämä ja kuolema, nykyisyys ja menneisyys, muisti ja unohtaminen. Vastakohtia sekä konkreettisessa että henkisessä mielessä ovat likaisuus ja puhtaus, hämäryys ja valo.

Keskeisenä vastakohtana vallitsee tervejärkisyys ja hulluuteen kuuluvat harhat. Psykoottiseen mielisairauteen liittyy jaottelu, tapahtuuko jokin asia ulkoisessa maailmassa vai kuuluuko se pelkästään henkilön sisäiseen kokemusmaailmaan. Voiko ikoniseinä huojua? Voiko taivas aueta? Voiko ihminen leijua? 

Elokuva sekoittaa katsojan päätä tehokkaasti. Kauhu syntyy tiedon pimittämisestä: mitä ihmettä verisessä sairaalahuoneessa tapahtui? Oliko Katie/Maud viaton sivustakatsoja ja aktiivinen tekijä? Katsojalta estetään pääsy naisen kaoottisen mielen sisälle. Mitä hän aikoo seuraavaksi? Miksi hän hiippailee goottilaisen linnan pihalle lakanaan verhoutuneena? Mitä hänen silmänsä näkevät? Katsoja takertuu kiinni takaumien ja ennakointien tahmeaan verkkoon. 

Saint Maud on vähäeleistä ja tyylikästä psykologista kauhua. Mikään ei estä kutsumasta elokuvaa onnistuneeksi draamaksi, johon on lisätty kauhuelementtejä. Odotan innolla Rose Glassin seuraavaa teosta. Toivottavasti sen voi nähdä myös Suomessa.

Erikoinen elokuvaelämys

 

Puolen vuoden tauon jälkeen pääsin vihdoin leffaan. Suunnittelin etukäteen meneväni katsomaan Tove-elokuvaa, mutta teknisten vaikeuksieni takia päädyin Teemu Nikin Nimby-elokuvan päivänäytökseen. Muita mielenkiintoisia vaihtoehtoja olisi ollut Ensilumi, Aalto ja Children of the Sea. Hätätapauksessa olisin kelpuuttanut Tenet-leffankin.

Elokuvasta Nimby, sivulla Finnkino

 

Jännitin etukäteen, miltä elokuvateatterissa käynti tuntuu korona-aikana. Heti aulassa huomasin, että kaikki oli mullistunut. Desinfiointiautomaatteja oli siellä täällä, työntekijöillä oli maskit naamalla eikä karkinmyyntitilaan edes päässyt ilman voimassa olevaa lippua. Vähäinen asiakasmäärä uhkasi lannistaa tunnelman mutta eniten huomasin ikävöiväni paahdettujen popcornien voimakasta hajua. Oi niitä aikoja. Yllättäen myös holtittomasti rynnivät ihmismassat tuntuivat kaihoisalta muistolta menneestä.

Päivänäytöksessä oli lisäkseni viitisen ihmistä. Kaikki olivat pakkautuneet penkkirivistöjen keskivaiheille, joten periaatteessa edellisellä tai seuraavalla rivistöllä yskivä ihminen voisi pölläyttää kunnon viruspilven ilmoilla ja tartuttaa muita. Näistä ajatuksista ei vain pääse eroon.

 

Mutta elokuvaan. Lyhenne Nimby tulee sanoista Not In My Backyard eli Ei Minun Takapihalleni. Lyhenteella viitataan kai siihen, että monet ihmiset esiintyvät mielellään suvaitsevaisina ja kannattavat periaatteessa esimerkiksi narkomaanien vieroitusklinikoita - kunhan niitä ei rakenneta omalle asuinalueelle. 

Nimby-elokuva käsittelee suvaitsevaisuutta ja sen vaikeutta. Elokuvaan on kasattu melkein kaikki, mikä voisi aiheuttaa suvaitsemattomuutta: homoseksuaalisuus, polyamoriset suhteet, eri kansallisuudet Iranista Saksan kautta Suomeen, natsit, äärioikeisto, maahanmuutto, monikansallisuus, uskontojen kirjo kristinuskosta enkeliuskoon ja islamiin ja satanismiin sekä päihteet alkoholista pilven pössyttelyyn. Listaan voisi vielä ympätä maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelun ja ihmisten asemoiminen itsensä joko taantumuksellisiin tai liberaaleihin. Katsomossa ihmettelin, olisiko aihepiirejä yhtään voinut rajata. Alkoi tulla ähky.

 

Kummeksuin myös elokuvan luokittelua komediaksi. Omasta mielestäni Nimby alkaa ehdottomasti komediana, mutta leffan keskivaiheilla harpataan synkkiin ja pelottaviin, trillerimäisiin sävyihin ja elokuvan loppua kohden luisutaan taas komediallisuuteen. Tietysti hyväksyn tragikoomisuuden, mutta selkeästi erottuvia erityyppisiä jaksoja oli vaikea niellä. 

Hämmästelin myös komediallisuuden ja opettavaisen sanoman yhdistämistä. Elokuvan loppuhuipennuksessa valistetaan katsojaa (joka saattaa itsekin painiskella avoimen tai alitajuisen ja taitavasti naamioidun suvaitsemattomuuden kanssa) tyyliin Kaikkia ei tarvitse rakastaa, mutta kaikkia pitäisi pystyä sietämään. Noh, voihan sitä yrittää. Ehkä ajankohtaisohjelmassa mainittu mentalisaatio voisi auttaa ymmärtämään äärioikeistolaisen sisäisiä pelkoja ja toiveita. Hyväksyä ei tarvitse, mutta jospa löytyisi vastaus kysymykseen, miksi toisen ihmisen kokemusmaailma poikkeaa täysin omasta.

Koronavirustartunta(?), osa 2 - epävarmuuden sietämisestä

Alkuun huomautus: Blogitekstini on maallikon kirjoittama ja omakohtainen. Jos haluat luotettavaa tietoa koronasta, suosittelen THL:n tai esimerkiksi Ylen sivuja. Motiivini kirjoittaa tämä teksti on yritys rauhoittaa omaa mieltäni ja selkeyttää ajatuksiani ja mahdollisesti tarjota vertaistukea.

Kuten alkukeväästä kerroin, sairastin ilmeisesti koronan. Varsinaiset oireeni kestivät kuukauden ja koko sen ajan olin pelkästään kotona sisällä sairastamassa. Oireeni tuntuivat päässä kauttaaltaan, silmissä, korvissa, keuhkoissa, sydämessä, suolistossa, lihaksissa, luissa, nivelissä, verisuonissa ja hermostossa. Kun koin niin sanotun paranemisen eli seurasi yksi oireeton päivä, riesanani ovat olleet jälkioireet, jotka ovat jatkuneet satunnaisesti jo kuusi kuukautta. Jälkioireeni ovat tuntuneet keuhkoissa, sydämessä ja pään alueen verisuonissa. Jälkioireita oli enemmän keväällä ja kesällä ja ne olivat pahempia. Syksyä kohden jälkioireet ovat lievittyneet ja harventuneet.

Jälkioireet ovat tuntuneet sydämessä outoina muljahduksina, sydämen äkillisenä takomisena ilman mitään syytä ja pelottavina tuntemuksina, että sydän on menossa epärytmiin. Tuntemukset ovat kestäneet kerrallaan muutaman sekunnin. Niiden aikana en ole voinut tehdä muuta kuin keskittyä kehon oireisiin ja olen yrittänyt rauhoittaa hermostoani hengittämällä syvään.

Pään alueen verisuonissa on tuntunut jälkioireissa outoa tykytystä. Tykytys ilmaantuu aina suunnilleen samaan kohtaan. Sillekään asialle en voi tehdä mitään. Mietin vain, mitä ihmettä verisuonissani oikein tapahtuu. Onko suoni tukossa ja poksahtamassa? En voi tietää.

Keuhkojen oudot tuntemukset ovat taas palanneet. Tälläkin hetkellä tuntuu lievää pistosta vasemmassa kyljessä. Eilen tuntui taas siltä kuin pitkällä ja paksulla neulalla olisi pistetty kylkeen ja reisien lihaksiin. Kun eilen olin kävelylenkillä, kyljissä tuntui puristavaa paineentunnetta. Tuntui lieviä hengitysvaikeuksia, mutta pystyin kuitenkin jatkamaan kävelylenkkiäni normaalisti ja tulin elävänä kotiin. 

Koska mahdollista koronavirustartuntaani ei ole keväällä laboratoriovarmistettu, en voi varmuudella tietää, olenko edes sairastanut koronan vai jonkun muun tartuntataudin. Itse tietysti epäilen eniten koronaa. Minkään aikaisemman tartuntataudin, kuten flunssan tai influenssan, aikana minulla ei ole koskaan ollut näin laajaa oireiden kirjoa, oireeni eivät koskaan ole kestäneet niin pitkään, oireet eivät ole olleet niin vaikeita eikä taudista ole koskaan ole ollut näin vaikea parantua. Jos olen sairastanut flunssan tai influenssan, se on yleensä mennyt viikossa tai kahdessa ohi.

Soitin kyllä alkukeväästä (kun vihdoin viimein kykenin) koronaneuvontapuhelimeen. Sieltä sanottiin, että "diagnostiset kriteerit eivät täyty". Ilmeisesti olisi pitänyt olla kaiken muun paskan lisäksi vielä 41,5 asteen kuume. (Kuten varmaan kaikki muistaa, keväällä koronatestit rajattiin vain kaikkein vakavimmille tapauksille). Kuumetta minulla ei ollut koko aikana. Kun puhelimessa sanottiin, että testiin ei tarvitse tulla, sanoin etten edes pystyisi tulemaan kammottavien oireideni takia (en olisi edes jaksanut kävellä bussipysäkille) ja jos vaikka pystyisin en halua tulla koska tajusin olevani jo entuudestaan ihan riittävän sairas enkä halunnut altistaa itseäni enää uusille bakteereille ja viruksille. Niitä olisi varmasti kohdannut matkalla sairaalaan ja sairaalassa. Olisin saattanut altistaa myös muita taudille.

Keväällä soitin koronapuhelimeen siksi, että halusin tietää olivatko hengitysvaikeuteni niin vaikeita että minun pitäisi olla hengityskoneessa. Eivät olleet, koska puhuminen ei hengästyttänyt minua. Sairaanhoitaja olisi pystynyt tunnistamaan vakavan, sairaalahoitoa vaativan hengitysvaikeuden puheen perusteella.

 

Yritän tällä blogitekstilläni sanoa sitä, että nykyinen korona-aika on monella tapaa kuluttava. Se on kuluttava niille, jotka tietävät sairastaneensa koronan, niille jotka epäilevät sairastaneensa koronan ja niille jotka pelkäävät saavansa koronatartunnan. En edes tiedä, mikä lopulta on pahinta: sairastaa tauti vai pelätä tartuntaa. Molemmat kuormittavat kehoa ja mieltä. Tähän päälle lisätään tietysti huoli läheisten sairastumisesta. 

Rehellisesti sanottuna olen jollain oudolla tavalla ollut jopa tyytyväinen, että olen jo todennäköisesti sairastanut koronan. Ainakin tiedän, miten kehoni reagoi siihen. Jos sairastun siihen uudestaan, niin onpahan ainakin tuttu tauti. Toisaalta ei ole mitään keinoa tietää, olisiko toinen mahdollinen tartunta lievempi, samanlainen, vakavampi tai täysin oireeton. En voi tietää sitäkään, onko minulla tällä hetkellä uusi tartunta vai ovatko nykyiset tuntemukseni aikaisemman tartunnan jälkioireita. Jos ne ovat jälkioireita, loppuvatko ne joskus vai jäävätkö ne pysyviksi? Pitäisikö hyväksyä, että satunnaisesti ilmaantuvat jälkioireet ovat kehoni "uusi normaali"?

Ja ylipäänsä: korona-ajan uusi normaali näyttää olevan jatkuva epävarmuus. Jotenkin sitä on vain kestettävä. Jos tämä jatkuu vaikka vuoden ennenkuin rokote vihdoin saadaan. Eipä tässä muuta kuin yrittäkää jaksaa. 

Jos joku sattumalta ei ole vielä kuullut THL:n suosituksia, tässä ne tulevat:

1. Pidä turvaväli muihin ihmisiin.

2. Käytä maskia, jos turvaväliä ei voi pitää.

3. Desinfioi kätesi tai pese kätesi saippualla useita kertoja päivässä.

 

Ainoat terveysvinkkini, jotka uskallan maallikkona esittää, ovat tässä (ei pitäisi olla ristiriidassa terveysviranomaisten suositusten kanssa):

Vinkki 1. Yritä pysyä terveenä ja vältä sairastumista kaikin keinoin.

Vinkki 2. Jos kuitenkin sairastut, hyväksy tilanne ja jää kotiin sairastamaan. Sairaana kannattaa lopettaa kaikki turha sähläys ja keskittyä sairastamiseen. Samalla antaa keholle tilaisuuden alkaa parantaa itse itseään. Jos ei kotona pärjää, hakeudu sairaalaan. 

Terveyttä! 

Myöhempi lisäys: koronatestini tulos oli negatiivinen. Se on minulle valtava helpotus. Ilmeisesti nykyiset oireeni ovat keväällä mahdollisesti sairastetun koronan jälkioireita. Se, että sairastamani tartuntatauti voi aiheuttaa näin pitkällisiä terveysongelmia, ei ole hyvä asia, mutta parempi sekin kuin uusi tartunta. Sen voin vakuuttaa, että mistään luulotaudista ei ainakaan ole kyse. Entistä suuremmalla syyllä suosittelen välttämään tartuntaa kaikin keinoin.