Mukana Ihminen sodassa -lukuhaasteessa

(Kuva sivulta: Eniten minua kiinnostaa tie -blogi)

Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa oli äskettäin Ihminen sodassa -lukuhaaste linkki tässä

Ajattelin lähteä mukaan haasteeseen. Tämäntyyppinen haaste tuntuu todella... haastavalta, koska historia on aina ollut minulle vaikea aihe, jota on ollut hankala ymmärtää ja hahmottaa. Toivon, että tämän haasteen myötä historian tietämykseni ja ymmärrykseni lisääntyisi.

Tässä postauksessa listaan historia-osastoon kuuluvia kirjoja, joita olen lukenut viime aikoina. Päivitän listaa sitä mukaan, kun saan historiakirjoja luettua. En kirjoita historiakirjoista muita, laajempia blogitekstejä. Lyhyesti ajattelin kuitenkin luonnehtia, miltä kyseinen kirja on minusta vaikuttanut.

LUETUT TIETOKIRJAT (alkaen marraskuu 2013):

Jussi Niinistö: Lapuan liike (kustannustiedot puuttuvat, lisään ne myöhemmin)
Kategoria: (lisään myöhemmin; kategoriat blogista Eniten minua kiinnostaa tie)
Oma mielipide: asenteelliselta vaikuttava kirja
(myöhempi lisäys: en ole varma, kuuluuko kirja Ihminen sodassa -haasteen piiriin)

Jukka I. Mattila - Jarkko Kemppi: Suomen vapaussota 1918 
Kategoria: (lisään myöhemmin)
Oma mielipide: kirja vaikutti asenteelliselta ja siinä oli mielestäni liikaa sotateknisiä(?) yksityiskohtia

Tuomas Hoppu: Tampereen naiskaarti
Kategoria: (lisään myöhemmin)
Oma mielipide: pätevän ja asiallisen oloinen kirja

Aapo Roselius: Teloittajien jäljillä - Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa (Tammi, 2007)
Kategoria: (lisään myöhemmin)
Oma mielipide: asiallinen ja rauhallisella otteella kirjoitettu kirja kammottavasta aiheesta

Antti Hyryä lukiessa

KIRJALLISUUS  ---  Antti Hyry: Uuni (Otava, 2010)

Olen ällikällä lyöty. Antti Hyryn Uunin täytyy olla erikoisin kirja, mitä olen koskaan ruvennut lukemaan. Ällistykseni takia ajattelin kirjoittaa tästä kolmiosaisen blogitekstin: 1) Lukemisen aikana 2) Lukemisen jälkeen 3) Muiden mielipiteet kirjasta blogeissa ja lehdissä.

1) Lukemisen aikana (lukutunnelmia ja kysymyksiä itselle/muille)

Olen sivulla 105. Olen ällistynyt. En muista koskaan aikaisemmin lukeneeni romaania, jossa kirjailija kuvailee (tai näyttää kuvailevan) pelkästään konkreettisesta todellisuutta ja sitäkin aivan uskomattomalla yksityiskohtaisuudella.

En muista myöskään koskaan aikaisemmin lukeneeni romaania, joka on näin "tavallinen", arkipäiväinen ja liian "normaali". Romaanissa mies rakentaa uunia ja nainen pakastaa mansikoita. Tämä kaikki tuntuu luonnottoman normaalilta. Aivan kuin normaaliuden täytyisi ennakoida jotain massiivista katastrofia. Eihän romaanin aiheena voi olla pelkkä uunin rakentaminen - vai voiko? Täytyyhän romaanissa olla repiviä ristiriitoja, dramatiikkaa ja radikaalia toimintaa - vai täytyykö? Eihän voi olla olemassa romaania, jossa ei tapahdu oikeastaan mitään - vai voiko?

Ainakin minä odotan koko ajan jotain kammottavaa tapahtuvaksi. Täytyyhän normaaliuden olla pelkkä kulissi, joka kohta romahtaa ja sen alta paljastuu väkivaltaa, perversioita, murhia, raiskauksia ja ties mitä rikoksia. Esimerkiksi kohdassa, jossa mies kävelee metsässä ja katsoo lintuja, odotin koko ajan, milloin hän törmää mädäntyneeseen ruumiiseen, jonka pää on leikattu irti ja maha viilltetty auki. Eihän mies voi olla pelkästään kävelemässä metsässä ja katsella lintuja - vai voiko? Täytyyhän sen ennakoida jotain hirveää? Eihän kaikki voi jatkua alusta loppuun täysin normaalina? Jossain vaiheessa on pakko tulla dramaattinen käänne - vai onko?

Kai sentään uuniin liittyy jotain salaista piilosymboliikkaa? Vai kertooko romaani pelkästään konkreettisesta uunista? Pakkohan sen on liittyä suurempiin sfääreihin? Entä jos uuni on kuitenkin vain uuni? Jotenkin en pysty sulattamaan ajatusta, että olisi olemassa vain konkreettinen todellisuus. Kai uuni sentään jotain symboloi? Kotia? Lämpöä? Elämää? Rakkautta? Eihän uuni voi olla pelkkä kasa tiiliä.

Jotenkin tuntuu, että Antti Hyryn kerronta ei muistuta kenenkään muun kerrontaa. Kuin Hyry olisi oma planeettansa. En tiedä, miksi hän kirjoittaa niin kuin kirjoittaa. Johtuuko se hänen koulutuksestaan (diplomi-insinööri), asuinpaikastaan* (pohjois-Suomi) vai iästään (vanhempaa ikäpolvea)? Jotenkin hänen verkkaisesta kerronnastaan tulee mieleen aikaisempien vuosisatojen kirjallisuus. Liittyykö kirjan maailman "normaalius" pohjoiseen? Mielestäni ei, ovathan myös Rosa Liksom ja  Katja Kettu pohjoisesta, eivätkä heidän kirjansa sisällä näin verkkaista kerrontaa eikä heidän kuvaamansa maailmat ole "normaaleja". En ymmärrä, en todellakaan ymmärrä.

(* myöhempi korjaus: Hyry on syntynyt Kuivaniemellä, lähimmät kaupungit Kemi ja Oulu, mutta nykyisin asuu ilmeisesti Espoossa)

2) Lukemisen jälkeen

Uuni on nyt luettu. Väkipakolla raahauduin kirjan loppuun (400 sivua pokkariversiossa). En voi väittää pitäneeni kirjasta. Koin romaanin paikoitellen jopa painajaismaisen pitkäveteiseksi. En pitänyt kohdista, joissa konkreettista todellisuutta kuvaillaan käsittämättömällä yksityiskohtaisuudella ja tarkkuudella. Romaani sisälsi paljon minulle vieraita sanoja, jotka liittyivät rakentamiseen ja rakennusmateriaaleihin, esimerkiksi:

timperikynä, arina, varvi, timanttilaikka, pönkkäpuu, maadoituskisko, virityslava, keskipyörylä, keskilaatikko, akselipukki, jakoakseli, venttiiliruuma, lattarautapukki, verhoventtiili, paisuntasäleikkö, luuliimapannu, takorautakäsivarsi, rekisterikoneisto, välitysrima, navettafilmivaneri, puoliholvitiili, ikkunapoka, kyprokruuvi, kärrynkuuppa, sääskiverkkorulla, kattovuoliainen, pärekattonaula, ruodelauta, piippumuuraus jne. jne.jne.

Yllä oleva sanasto on minulle täyttä hepreaa. Siksi en saanut mitään tolkkua uunin muurauksen etenemisestä (eikä se edes kiinnostanut minua). Sen sijaan Uunissa puuttui lähes kokonaan tunteiden ja tunnetilojen kuvaus, huumori ja mielikuvitus, joista erityisesti pidän kaunokirjallisuudessa.

Olen kuitenkin iloinen, että sain romaanin (työllä ja tuskalla) luettua. Ainakin jouduin pohtimaan omia näkemyksiäni siitä, millainen romaanin pitäisi olla ja minkälainen se ei saisi olla.

3) Muiden bloggajien mielipiteitä ja jotain sanomalehdistä

Uunista on pidetty monessa blogissa, esimerkiksi näissä:
Ps. rakastan kirjoja
Ilselä
Kaiken voi lukea
Jokken kirjanurkka

Lukaisemissani sanomalehtikritiikeissä Uunista kirjoitettiin ympäripyöreästi. Joissain arvioissa vilahti sanat puuduttava ja yksitoikkoinen. Romaanille on myönnetty Finlandia-palkinto vuonna 2009.

Ikuisuusprojekteja osa II

Jatkan ikuisuusprojektien listaa:

1) Kapteeni Haddockin kirosanat Hergen Tintti-sarjakuvissa ja niiden soveltaminen nykypäivään

2) Visuaalinen musiikki
Kuinka tavallista/erätavallista tai tervettä/sairasta on musiikin kokeminen visuaalisena? Tarkoitan tällä musiikin kuuntelun aikana herääviä päänsisäisiä kuvia.

3) Hulluuden kuvaaminen kirjallisuudessa
Olen lukenut hulluutta käsittelevistä kirjoista mm. Juha Hurmeen Hullun, Beate Grimsrudin Hullu vapaana ja maanis-depressiivisen norjalaisnaisen omaelämäkerrallisen kirjan, jonka nimeä en tähän hätään muista. Mutta kehtaako tällaisesta aiheesta kirjoittaa? Tarkennus: kehtaanko minä kirjoittaa hulluudesta? Leimaudunko samantien itsekin hulluksi? Näkökulmani olisi, voiko psykoottista ihmistä ymmärtää? Tai laajemmin: voiko ymmärtää mitä tahansa omasta kokemusmaailmasta poikkeavaa ilmiötä? Tai yleisemmin: voiko toista ihmistä koskaan täysin ymmärtää? Plaa plaa plaa.

4) Kesken jääneet klassikot
Näkökulmani olisi, miksi en jaksanut kahlata tätä ja tätä klassikkoa loppuun, esimerkiksi James Joycen Odysseus. Kesken jäi, koska hermot meni. Mutta miksi kirjoittaisin blogitekstin, jossa kuvailisin vain omaa hermoromahdustani? Ehkä siksi, että muutkin ovat kokeneet vastaavia hermoromahduksia esimerkiksi Volter Kilven Alastalon salissa -paksukaiskirjan parissa. En tiedä, onkohan kukaan oikeasti lukenut jälkimmäistä loppuun. Kumma kyllä, monet (ammatikseen valehtelevat) poliitikot ovat ilmoittaneet juuri tämän kirjan lempikirjakseen.

5) Kännissä kirjoittaminen
Lähisukulaiseni mielestä ideani on "häpeällinen". Tarkemmin ajateltuna olen samaa mieltä. Onhan blogini otsikossa luonnehdinta "Kirjoituksia kulttuurista" eikä "Kirjoituksia kännissä". Muutenkin idea kännikirjoittamisesta on niin so last season, käsittääkseni lähinnä so 70's.

Saa nähdä, tuleeko näistäkään ikuisuusprojekteista ikinä kirjoitettua mitään.

Ikuisuusprojekteja

(tekotaiteellinen ja muutenkin totaalipaska valokuva, jonka olen läntännyt tähän paremman puutteessa; kuvassa osa elokuvan Naked lunch kannesta)

Näistä elokuvista olen ollut aikeissa kirjoittaa jo ikuisuuden (lue: puolitoista vuotta), mutta en ole vain ehtinyt/jaksanut/muistanut/pystynyt/uskaltanut/kehdannut/kyennyt(ja muut tekosyyt)

William Friedkin: Manaaja (1973)
Maailman pelottavimmaksi luokiteltu kauhuelokuva. Ennen kuin voisin kirjoittaa tästä elokuvasta, minun pitäisi a) hankkia elokuva dvd:nä b) uskaltaa katsoa se. Olen nähnyt elokuvan jo kerran, ja siinä oli oikeastaan yksi kerta liikaa. Mieluiten näkisin tästä elokuvasta vain dokumentin, jossa kuvailtaisiin sen valmistumisvaiheita ja selostettaisiin älyllisesti, mihin sen kauhu perustuu.Tunteella en enää halua lähteä tähän mukaan.

Jack Haley Jr./ Viktor Fleming: Ihmemaa Oz (1939)
Hyvän tuulen elokuva. Ihana, ihqu, ihana. Mutta miten näin suuresta klassikosta pystyy kirjoittamaan?

David Lynch: Blue Velvet (1986) (tai koko Lynchin tuotanto)
Lynchin elokuvissa ja televisiosarjassa Twin Peaks minua on kiehtonut outous, surrealismi, unen ja valveen sekoittuminen, toden ja kuvitellun häilyminen. Olen pitänyt myös Lynchin elokuvien uhkaavasta ja oudosta tunnelmasta.

South park (1997-)
Löysin tämän amerikkalaisen, animaation keinon toteutetun satiirisarjan häpeällisen myöhäisessä vaiheessa. Lähes tulkoon jokainen jakso onnistuu lyömään minut ällikällä. Pidän siitä, että amerikkalaiset arvostelevat oman maansa kulttuuria ja ilmiöitä sisältäpäin. Röyhkeä ja rohkea satiirisarja, jossa käsitellään aivan mitä tahansa aihetta häpeilemättä.

Tim Burton: Saksikäsi Edward (1990) (tai Burtonin koko tuotanto)
Melkein samat perustelut kuin Lynchilla, mutta astetta kevyempää. Sama outous, mutta mukana myös huumoria.

Federico Fellini: Naisten kaupunki (1980)
Outous, fantasia ja muuta mitä en osaa nimetä.

Alfred Hitchcock: Vertigo (1958)
Elokuva on muistaakseni luokiteltu maailman parhaaksi elokuvaksi. Tämän elokuvan hypnoottiset kuvat pyörivät usein päässäni. Mystinen.

Uusimmat ikuisuusprojektit (kesto: noin kuukausi)

Pirjo Honkasalo: Betoniyö

Filth

Päivien kuohu
surrealistinen elokuva

Mikä tämä on?

KIRJALLISUUS  ----  Laura Gustafsson: Huorasatu (Into, 2011)

Erikoinen lukukokemus. Häkellyttävä. Kannessa lukee Huorasatu (romaani), mutta en tiedä, mitä oikein olen lukenut. Feminististä ideologiaa? Vegaani-ideologiaa? Pamfletti? Antiikin mytologioiden uudelleen tulkintaa? Saippuaoopperaa? Parodiaa? Näytelmän käsikirjoitusta? Laulujen sanoituksia? Typografisia kokeiluja? Vai kuitenkin romaani? Vai novellikokoelma? Mikä? En tiedä.

En tiedä edes sitä, pidinkö kirjasta vai en. Puolet ajasta pidin, puolet ajasta en pitänyt. Mittarini viisari heilahteli puolelta toiselle: pidän, en pidä, pidän, en pidä... Ajoittain olin suorastaan hurmioitunut kirjan rohkeudesta ja innovatiivisuudesta, mutta kohta taas tuskastuin kohtuuttomaan ideologiseen paatokseen ja erilaisten ideologioiden tyrkyttämiseen. Kannatan tietysti itsekin feminististä ajattelutapaa, mutta tarviiko sitä sulloa tässä mittakaavassa kirjaan? Tai jos tarvii, olisko vegaanipaatoksen voinut jättää väliin? Ja pasifismin ja mitä niitä nyt olikaan.

Jos ei ole lukenut Huorasatua, kahdesta edellisestä kappaleesta ei välttämättä saa mitään käsitystä kirjan sisälltöstä. Yritän hahmotella sitä uudestaan. Kirjassa seikkailee antiikin mytologioista irrotettuja henkilöitä kuten Afrodite, Penelope, Ares, Telemakhos, Isis, Faidra, jotka on siirretty nykyaikaan. Jumaluudet ja muut mytologiset hahmot käyttäytyvät "nykyaikaisesti" eli kännäävät, sekoilevat ja sekstaavat. Hahmot myös puhuvat reippaan alatyylisesti. Samanaikaisesti kirjaan sisältyy myös fiktiivisiä henkilöitä, kuten Milla ja Kalla. He huoraavat aluksi prostituutiossa ja sen jälkeen siirtyvät "huoraamaan" alipalkattuihin paskaduuneihin.

Mitä tällaisesta kirjasta voi edes sanoa? Ja mitä kirja itse yrittää sanoa? Aivan kuin Huorasadun tavoitteena olisi osoittaa koko maailmankaikkeuden historian epäkohdat ja samantien myös korjata ne. Aika korkealentoinen tavoite yhdelle romaanille. Ja aivan kuin kirjan tavoitteena olisi myös esitellä kirjailijan huomattavaa lukeneisuutta ja tiedostamisen laajuutta.

Jotenkin tästä kaikesta tuli ähky. En pysty ottamaan vastaan näin laajalle alalle leviävää kritiikkiä yhdessä kirjassa: prostituutioiden huono kohtelu Suomessa, naisten huono kohtelu Suomessa, ihmiskauppa, seksiorjuus, eläinten huono kohtelu, huonot työolot, naisten huono asema uskonnoissa, huonosti toisiaan kohtelevat naiset, noitavainot, siirtomaavaltojen ongelmat, lähetystyön ongelmat, patriarkaatin valta, turhauttava taistelu patriarkaattia vastaan jne. jne.

Eikö yhtään olisi voinut rajata? Eikö joitain aihepiirejä olisi voinut jättää kokonaan käsittelemättä? Enkä aina jaksanut innostua edes Gustafssonin kielellisestä ilmaisusta. Se ei tuntunut "romaanityyliltä" vaan pikemminkin näytelmän käsikirjoitukselta, jossa painopiste on visuaalisuudessa ja henkilöiden repliikeissä. Mutta Gustafsson on näytelmäkirjailija.

En todellakaan tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. En muista koskaan aikaisemmin lukeneeni kirjaa, joka välillä hurmaannuttaa, välillä tuskastuttaa ja ärsyttää. Oudoksuttaa. Hämmentää. Sekavaa. Todella.

Laiskana linkittäjänä en jaksa lisätä kuin yhden blogilinkin:
Anna minun lukea enemmän
Lisää linkkejä löytyy Annamin postauksen lopussa