Olenko
hullu, jos bloggaan leffasta joka on jo poistumassa ohjelmistosta,
teatterinäytöksestä joka on häipymässä mielestäni ja mittavasta
sarjakuvatuotannosta joka on pääosin kahlaamatta? Olen tai en,
haluan tässä blogitekstissäni yrittää syväluodata Fingerporin
älykästä verbaalihuumoria. Samalla otan tietysti riskin, että en
välttämättä yllä lähellekään Pertti Jarlan luovuuden ja nokkeluuden
tasoa.
Heti
kärkeen yksi hauskimmista Fingerpori-stripeistä:
Fingerporin
radiossa kuulutetaan:
-
Fingerporin sairaalassa siamilaiset kaksoset on erotettu
onnistuneesti.
Kuva
siirtyy sairaalan huoneeseen, jossa ylilääkäri ilmoittaa
siamilaisille kaksosille:
-
Teidät on irtisanottu.
Elokuvasta Fingerpori, sivulta Finnkino |
Koska
pidin enemmän leffasta, keskityn siihen tässä omakohtaisessa
raapustelussani. Elokuvan ensimmäisellä katselukerralla luisuin
jonkinlaiseen epäuskoisen järkyttyneeseen shokkitilaan: Ei
auttakaa, puolialastomat ja ylipainoiset suomalaismiehet lähikuvassa!
Kyseessä olivat kaupunginjohtaja Homeliuksen (Kari Väänänen)
puoluekaverit, jotka olivat järvimaisemissa kestitettävinä (lue:
ryyppäämässä ja rälläämässä) yhteistyön ja neuvotteluiden
merkeissä (lue: korruption puitteissa).
Leffan
alkumetreissä lamaannuin ja järkytyin myös henkeäsalpaavan
mauttomasta kuvausrekvisiitasta ja pöyristyttävän rumista
kuvauspaikoista. Kauhistelin itsekseni, että ei oo todellista, eihän
tässä leffassa ole mitään visuaalisesti harkittua linjaa. Ehdin
jo vertailla elokuvaa mielessäni muihin näkemiini sarjakuvista
tehtyihin elokuvaversioihin, kuten Frank Millerin
Sin City – sarjaan. Siinä ihailin pelkistyneen hienostunutta
mustavalkoista tyyliä, josta erottui muutamat väripisarat, kuten
vamppinaisen punaiset huulet tai pahiksen kirkkaan keltaisina
kiiluvat silmät.
Mutta sitten lanttuni onneksi leikkasi: henkeäsalpaava rahvaanomaisuus on Fingerpori-elokuvassa juuri se juttu, johon on tähdätty!!! Sitä on tavoiteltu ja siinä on onnistuttu! Leffan kuvauksissa on selvästi nähty vaivaa, jotta Suomesta löytyisi kaikkein kolkoimmat betonitörikät ja bunkkerit. Betonin harmauden kanssa riitelee lahjakkaasti sisäkuvien räikeä värimaailma: on kirkuvanväristä kuppia, ryijyä ja verhoja, mitä kai kauniisti sanottuna voisi kutsua retrohenkisiksi.
Tykkäsin
elokuvassa rakenteellisesta ratkaisusta jakaa paketti neljään
erilliseen tarinaan. Ensimmäisessä tarinassa kaupunginjohtaja
Homelius luulee, että hänen vaimonsa on vaihtanut maisemaa. Vaimo (Sara Paavolainen) on jättänyt ruokapöydälle lyhytsanaisen viestin tyyliin ”Lähdin.
Otin koiran. Älä soita”. Homelius on murheen murtama ja hän
miettii kuumeisesti, miten saisi hehkeän ja nuorekkaan vaimonsa
ottamaan hänet takaisin. Tästä käynnistyy monimutkaisten
tapahtumien rumba.
Homeliuksen
tarinassa on hyödynnetty sarjakuvista tuttuja skandaalinkäryisiä
lööppejä, jotka perustuvat kaksimielisiin sanaleikkeihin. Leffasta
jäi mieleen muutama sanaleikki. Kaupunginjohtajaa voidellaan
lahjoittamalla hänelle pullo 12-vuotiasta viskiä. Lööpissä
tilanne on väännetty muotoon: ”Kaupunginjohtaja korkkasi
12-vuotiaan”. Eräässä lööpissä on laitettu Homeliuksen suuhun
sanat: ”Vammaiset sähkötuoliin”. Alkuperäisessä tilanteessa
hän sanoo, että liikuntarajoitteisille ihmisille olisi hyvä saada
lisää sähkökäyttöisiä pyörätuoleja.
Vasta toisella katselukerralla tajusin, että elokuvassa on jätetty yksi kaksimielinen lööppimahdollisuus käyttämättä. En voi tietää, oliko kyseessä vahinko vai tietoinen ratkaisu. Kohta josta olisi saanut rivon lööpin oli tämä: Homelius juttelee kakkosoluesta toisen puoluepampun kanssa ja sanoo: ”Pitää mennä Ruotsiin, jos haluaa kakkosta”. Luulisi, että Fingerporin keltainen lehdistö olisi nähnyt kommentissa viittauksen anaalisymboliikkaan ja siteerannut sitä lööpissä.
Eniten
minua hauskuutti Krapula-Päivin (Pirjo Lonka) tarina.
Krapula-Päivin elämä toistaa samaa kuviota päivästä toiseen,
aivan kuin Elämäni murmelina – elokuvassa. Päivi herää
joka aamu omasta sängystään kammottavassa krapulassa ja raahautuu
vessaan oksentamaan. Mitkä ilmeet, mikä kävelytyyli! Sitten peiton
alta ilmaantuu joku mies ja sehän on Allan Kurma (Aku
Hirviniemi), johon Päivi tarrautuu joka ilta Rivo-Riitan
Aromi-baarissa. Koko tapahtumasarja on kadonnut Päivin mielestä ja
siksi hän joutuu joka aamu kysymään uudestaan miehen nimeä!
Muistin surkastuminen ei kuitenkaan estä Krapula-Päiviä jatkamasta
työtään lähihoitajana terveyskeskuksessa.
Taidan
perua äskeisen lausuntoni, että Krapula-Päivin stoori olisi ollut
leffan hauskin. Kyllä se sittenkin taitaa olla Heimo Vesan, vaimon ja
saksalaiseen marssimusiikkiin hurahtaneen anopin tarina.
Haalaripukuisen Heimo Vesan (Santtu Karvonen) ja pirteän
vaimon(Linda Viklund) täydellisen leppoisaa arkea
tulee sotkemaan anoppi, joka on lievästi sanottuna erikoinen. Anoppi
(Marja-Leena Kouki) on potkaistu kadulle suljetusta
vanhainkodista, jonka tilalle tuli ihmisten rahastamiseen
erikoistunut lääkärikeskus. Koska kadulla asuminen ei onnistu,
anoppi päätyy tyttären ja vävyn asuntoon.
Anopilla
ei selvästikään ole kaikki muumit laaksossa, kuten sanotaan. Öisin
hänellä on tapana huudattaa levysoitinta täysillä. Levylautaselle
pyörii natsihenkinen sotilasmusiikki. Vaatteiksi on valikoitunut
nahkahousut ja mikä lie pioneeripusero. Välillä anoppi taantuu
lapsen tasolle. Vessassa asioidessaan anoppi pitää itsestään
selvänä, että hänen vävynsä tulisi pyyhkimään. Eikä tässä
vielä kaikki, kiusallisuus huipentuu kun alastomana kylpevä anoppi
intoutuu kertomaan gynegologivitsejä vävylleen. Heimo Vesa
kuuntelee juttuja hiki otsalla helmeillen. Sietokyvyn äärirajat
alkavat tulla vastaan. Tilanne uhkaa eskaloitua todella pahaksi,
kunnes ratkaisu lopulta löytyy muutamien vaiheiden jälkeen.
Elokuvan viimeisessä tarinassa Rivo-Riitta (Jenni Kokander) päätyy kurssille, josta hänestä ollaan väkisin kaivamassa perinteistä naisellisuutta. Leffateatterin katsomossa kauhistelin tätä: Eiiii, antakaa nyt Rivo-Riitan olla rivo! Samalla kurssilla on mukana myös saatananpalvoja, joka yritetään saada näkemään maailmassa muitakin värejä kuin mustuutta ja Hitler jolle yritetään painottaa että hän voisi arvostaa muutakin kuin valkoisuutta.
Uudistunut
Riitta passitetaan treffeille perinteisen miehen kanssa, joka
arvostaa naisessa kykyä toimia kodinhengettärenä. Riitta kuuntelee
miehen horinoita hetken, kunnes oivaltaa, että peli ei vetele. Hän
palaa entiselleen omaksi rivoksi itsekseen, ja sehän oli minulle
aivan valtava helpotus! Spoilerinkin uhalla paljastan, että se
kannatti. Rivo-Riitta aloittaa rohkean suhteen Homeliuksen
poliittisen avustajan eli Rapen kanssa. (Eräässä aikaisemmassa
kohtauksessa Rape (Olli Rahkonen) esittelee itsensä saunassa englantilaiselle
miesvieraalle: ”Hello, my name is Rape”. Englantilaismies
kaikkoaa nopeasti)
Ilokseni
olen huomannut, että Pertti Jarla on alkanut piirtää Fingerporia
myös HS-Metroon. Sinne voi lähettää vinkkejä ja toiveita
sähköpostiosoitteeseen. En ole vielä lähettänyt. Hyviä ideoita
minulla olisi. Ainakin omasta mielestäni.