Fingerpori paranee vanhetessaan

Olenko hullu, jos bloggaan leffasta joka on jo poistumassa ohjelmistosta, teatterinäytöksestä joka on häipymässä mielestäni ja mittavasta sarjakuvatuotannosta joka on pääosin kahlaamatta? Olen tai en, haluan tässä blogitekstissäni yrittää syväluodata Fingerporin älykästä verbaalihuumoria. Samalla otan tietysti riskin, että en välttämättä yllä lähellekään Pertti Jarlan luovuuden ja nokkeluuden tasoa.

Heti kärkeen yksi hauskimmista Fingerpori-stripeistä:

Fingerporin radiossa kuulutetaan:

- Fingerporin sairaalassa siamilaiset kaksoset on erotettu onnistuneesti.

Kuva siirtyy sairaalan huoneeseen, jossa ylilääkäri ilmoittaa siamilaisille kaksosille:

- Teidät on irtisanottu.

Elokuvasta Fingerpori, sivulta Finnkino

Mikko Koukin ohjaaman Fingerpori-elokuvan olen nähnyt kahdesti. Sen lisäksi olen nähnyt kertaalleen Helsingin kaupunginteatterin Fingerpori-näytelmän Studio Pasilassa. Sekä elokuvassa että näytelmässä sarjakuvien lyhyet stripit on muutettu pidemmiksi yhtenäisiksi rakenteiksi. Näytelmässä fingerporilaisten toilailut on rajattu yhteen viikkoon. Tapahtumia nivoo yhteen Fingerporin mainosvideon kuvaus. Elokuvassa yhdistäväksi teemaksi on valittu neljän fingerporilaisen rakkaudenkaipuu ja parisuhdekuviot. Näytelmässä myötäillään enemmän alkuperäisten sarjakuvien verbaalista huumoria, kun taas elokuvassa visuaalinen ilme korostuu. Leffassa on myös otettu suuremmat vapaudet syventää henkilöhahmojen sielunelämää.

Koska pidin enemmän leffasta, keskityn siihen tässä omakohtaisessa raapustelussani. Elokuvan ensimmäisellä katselukerralla luisuin jonkinlaiseen epäuskoisen järkyttyneeseen shokkitilaan: Ei auttakaa, puolialastomat ja ylipainoiset suomalaismiehet lähikuvassa! Kyseessä olivat kaupunginjohtaja Homeliuksen (Kari Väänänen) puoluekaverit, jotka olivat järvimaisemissa kestitettävinä (lue: ryyppäämässä ja rälläämässä) yhteistyön ja neuvotteluiden merkeissä (lue: korruption puitteissa).

Leffan alkumetreissä lamaannuin ja järkytyin myös henkeäsalpaavan mauttomasta kuvausrekvisiitasta ja pöyristyttävän rumista kuvauspaikoista. Kauhistelin itsekseni, että ei oo todellista, eihän tässä leffassa ole mitään visuaalisesti harkittua linjaa. Ehdin jo vertailla elokuvaa mielessäni muihin näkemiini sarjakuvista tehtyihin elokuvaversioihin, kuten Frank Millerin Sin City – sarjaan. Siinä ihailin pelkistyneen hienostunutta mustavalkoista tyyliä, josta erottui muutamat väripisarat, kuten vamppinaisen punaiset huulet tai pahiksen kirkkaan keltaisina kiiluvat silmät.

Mutta sitten lanttuni onneksi leikkasi: henkeäsalpaava rahvaanomaisuus on Fingerpori-elokuvassa juuri se juttu, johon on tähdätty!!! Sitä on tavoiteltu ja siinä on onnistuttu! Leffan kuvauksissa on selvästi nähty vaivaa, jotta Suomesta löytyisi kaikkein kolkoimmat betonitörikät ja bunkkerit. Betonin harmauden kanssa riitelee lahjakkaasti sisäkuvien räikeä värimaailma: on kirkuvanväristä kuppia, ryijyä ja verhoja, mitä kai kauniisti sanottuna voisi kutsua retrohenkisiksi.

Tykkäsin elokuvassa rakenteellisesta ratkaisusta jakaa paketti neljään erilliseen tarinaan. Ensimmäisessä tarinassa kaupunginjohtaja Homelius luulee, että hänen vaimonsa on vaihtanut maisemaa. Vaimo (Sara Paavolainen) on jättänyt ruokapöydälle lyhytsanaisen viestin tyyliin ”Lähdin. Otin koiran. Älä soita”. Homelius on murheen murtama ja hän miettii kuumeisesti, miten saisi hehkeän ja nuorekkaan vaimonsa ottamaan hänet takaisin. Tästä käynnistyy monimutkaisten tapahtumien rumba.

Homeliuksen tarinassa on hyödynnetty sarjakuvista tuttuja skandaalinkäryisiä lööppejä, jotka perustuvat kaksimielisiin sanaleikkeihin. Leffasta jäi mieleen muutama sanaleikki. Kaupunginjohtajaa voidellaan lahjoittamalla hänelle pullo 12-vuotiasta viskiä. Lööpissä tilanne on väännetty muotoon: ”Kaupunginjohtaja korkkasi 12-vuotiaan”. Eräässä lööpissä on laitettu Homeliuksen suuhun sanat: ”Vammaiset sähkötuoliin”. Alkuperäisessä tilanteessa hän sanoo, että liikuntarajoitteisille ihmisille olisi hyvä saada lisää sähkökäyttöisiä pyörätuoleja.

Vasta toisella katselukerralla tajusin, että elokuvassa on jätetty yksi kaksimielinen lööppimahdollisuus käyttämättä. En voi tietää, oliko kyseessä vahinko vai tietoinen ratkaisu. Kohta josta olisi saanut rivon lööpin oli tämä: Homelius juttelee kakkosoluesta toisen puoluepampun kanssa ja sanoo: ”Pitää mennä Ruotsiin, jos haluaa kakkosta”. Luulisi, että Fingerporin keltainen lehdistö olisi nähnyt kommentissa viittauksen anaalisymboliikkaan ja siteerannut sitä lööpissä.

Eniten minua hauskuutti Krapula-Päivin (Pirjo Lonka) tarina. Krapula-Päivin elämä toistaa samaa kuviota päivästä toiseen, aivan kuin Elämäni murmelina – elokuvassa. Päivi herää joka aamu omasta sängystään kammottavassa krapulassa ja raahautuu vessaan oksentamaan. Mitkä ilmeet, mikä kävelytyyli! Sitten peiton alta ilmaantuu joku mies ja sehän on Allan Kurma (Aku Hirviniemi), johon Päivi tarrautuu joka ilta Rivo-Riitan Aromi-baarissa. Koko tapahtumasarja on kadonnut Päivin mielestä ja siksi hän joutuu joka aamu kysymään uudestaan miehen nimeä! Muistin surkastuminen ei kuitenkaan estä Krapula-Päiviä jatkamasta työtään lähihoitajana terveyskeskuksessa.

Taidan perua äskeisen lausuntoni, että Krapula-Päivin stoori olisi ollut leffan hauskin. Kyllä se sittenkin taitaa olla Heimo Vesan, vaimon ja saksalaiseen marssimusiikkiin hurahtaneen anopin tarina. Haalaripukuisen Heimo Vesan (Santtu Karvonen) ja pirteän vaimon(Linda Viklund) täydellisen leppoisaa arkea tulee sotkemaan anoppi, joka on lievästi sanottuna erikoinen. Anoppi (Marja-Leena Kouki) on potkaistu kadulle suljetusta vanhainkodista, jonka tilalle tuli ihmisten rahastamiseen erikoistunut lääkärikeskus. Koska kadulla asuminen ei onnistu, anoppi päätyy tyttären ja vävyn asuntoon.

Anopilla ei selvästikään ole kaikki muumit laaksossa, kuten sanotaan. Öisin hänellä on tapana huudattaa levysoitinta täysillä. Levylautaselle pyörii natsihenkinen sotilasmusiikki. Vaatteiksi on valikoitunut nahkahousut ja mikä lie pioneeripusero. Välillä anoppi taantuu lapsen tasolle. Vessassa asioidessaan anoppi pitää itsestään selvänä, että hänen vävynsä tulisi pyyhkimään. Eikä tässä vielä kaikki, kiusallisuus huipentuu kun alastomana kylpevä anoppi intoutuu kertomaan gynegologivitsejä vävylleen. Heimo Vesa kuuntelee juttuja hiki otsalla helmeillen. Sietokyvyn äärirajat alkavat tulla vastaan. Tilanne uhkaa eskaloitua todella pahaksi, kunnes ratkaisu lopulta löytyy muutamien vaiheiden jälkeen.

Elokuvan viimeisessä tarinassa Rivo-Riitta (Jenni Kokander) päätyy kurssille, josta hänestä ollaan väkisin kaivamassa perinteistä naisellisuutta. Leffateatterin katsomossa kauhistelin tätä: Eiiii, antakaa nyt Rivo-Riitan olla rivo! Samalla kurssilla on mukana myös saatananpalvoja, joka yritetään saada näkemään maailmassa muitakin värejä kuin mustuutta ja Hitler jolle yritetään painottaa että hän voisi arvostaa muutakin kuin valkoisuutta.

Uudistunut Riitta passitetaan treffeille perinteisen miehen kanssa, joka arvostaa naisessa kykyä toimia kodinhengettärenä. Riitta kuuntelee miehen horinoita hetken, kunnes oivaltaa, että peli ei vetele. Hän palaa entiselleen omaksi rivoksi itsekseen, ja sehän oli minulle aivan valtava helpotus! Spoilerinkin uhalla paljastan, että se kannatti. Rivo-Riitta aloittaa rohkean suhteen Homeliuksen poliittisen avustajan eli Rapen kanssa. (Eräässä aikaisemmassa kohtauksessa Rape (Olli Rahkonen) esittelee itsensä saunassa englantilaiselle miesvieraalle: ”Hello, my name is Rape”. Englantilaismies kaikkoaa nopeasti)

Voin sanoa, että Fingerpori-elokuva parani toisella katselukerralla, koska tiesin jo etukäteen mitä odottaa ja pystyin rentoutumaan. Päähäni jäi soimaan leffamusaksi valittu Teflon Brothersin Juhannussimaa -kipale. En kuitenkaan muista biisistä muuta kuin kohdan: En juo uskonnollisista syistä, juon ihan muista syistä”.

Ilokseni olen huomannut, että Pertti Jarla on alkanut piirtää Fingerporia myös HS-Metroon. Sinne voi lähettää vinkkejä ja toiveita sähköpostiosoitteeseen. En ole vielä lähettänyt. Hyviä ideoita minulla olisi. Ainakin omasta mielestäni.

Hyytävä kuvaus uskonlahkosta

Elokuvasta Marian paratiisi, sivulta Finnkino

Zaida Bergrothin elokuvasta Marian paratiisi voi etsiä vastausta kysymykseen, mikä saa ihmisen tai kokonaisen perhekunnan liittymään vaaralliseen uskonlahkoon? Mikä saa jättämään entisen elämän taakseen, myymään koko omaisuutensa ja luovuttamaan kaiken lahkolle? Miksi sulkeudutaan pieneen yhteisöön ja eristäydytään ulkomaailmasta? Mikä saa ummistamaan silmät lahkossa vallitseville vääryyksille ja suoranaisille rikoksille? Mistä syntyy tarve ”ulkoistaa” pahuus oman ryhmän ulkopuolelle ja sokea usko oman yhteisön täydellisyyteen?

Elokuva Marian paratiisi perustuu kiistanalaiseen historialliseen henkilöön, horrossaarnaaja Maria Åkerblomin elämään, jota elokuvassa esittää Pihla Viitala. Maria Åkerblomin (1898-1981) värikkäästä elämästä ei hätkähdyttäviä käänteitä puuttunut. Åkerblom niitti jo elinaikaan kyseenalaista mainetta hypnoottisilla ja teatraalisilla ”horrossaarnoilla”, joiden aikana hän oli pukeutunut valkoiseen yöasuun, nousi sängystä istuma-asentoon yleisön edessä ja saarnasi näyistään. Hänen saarnansa ja olemuksensa vetosivat ihmisiin, ja hän sai haalittua ympärilleen joukon uskollisia kannattajia. He asettuivat asumaan Villa Toivolaan, Helsinkiin.

Uskonnollisuudestaan huolimatta Åkerblomin moraali vaikutti liukuvalta. Hän istui vankilassa syytettynä nimismies Veneliuksen murhan suunnittelusta. Åkerblom ei näyttänyt uskovan avioliiton pyhyyteen, koska hän ujuttautui Eino Vartiovaaran (elokuvassa Tommi Korpela) ja tämän vaimon aviovuoteeseen ollessaan palvelijana talossa ja syrjäytti vaimon. Myöhemmin vaimo eristettiin lapsistaan ja lahkolaiset kiduttivat häntä. Åkerblom suostutteli Vartiovaaran adoptoimaan itsensä, vaikka oli jo 20-vuotias. Silloisen lain mukaan se oli mahdollista. Nämä elämänvaiheet tulevat ilmi Terho Miettisen ja Raija Pellin kirjoittamassa tietokirjassa Harhaanjohtajat. Vahvassa uskossa (2017)(luin tämän puistattavista uskonlahkoista ja hengellisen väkivallan muodoista kertovan tietokirjan jo ilmestymisvuonna, mutta en blogannut siitä).

Elokuvassa åkerblomilaisten lahkoa tarkastellaan pääasiassa orpotyttö Salomen (Satu Tuuli Karhu) näkökulmasta. Koska Salome on jo lapsena siirtynyt lahkon vaikutuspiiriin ja on siitä riippuvainen ruoan ja suojan takia, hän suhtautuu siihen aluksi yksioikoisen palvovasti. Hän nousee Åkerblomin suosikiksi ja uskotuksi. Myöhemmin suhde alkaa rakoilla epäilyjen myötä, ja hän yrittää irtautua lahkosta.

Muita näkökulmia lahkoon tuovat elokuvassa katutyttö Malin (Saga Sarkola), joka päätyy lahkoon toipumaan väkivaltaisen asiakkaan mukiloitua tämän sairaalakuntoon. Malin tarkastelee lahkon kummallisia käytäntöjä ulkopuolisen silmin. Hän oudoksuu, miksi sairasta naista pidetään vastentahtoisesti lukkojen takana. 

Virkavalta luo lahkoon oman kriittisen katseensa. Rikosepäilyjen lisäksi virkavalta kyseenalaistaa uskonnollisen johtajattaren ylellisen elämäntavan, mistä raamatullinen vaatimattomuus on kaukana. Muilta haalimillaan rahoilla elokuvan Åkerblom ei epäröi ostaa parfyymeja, kettupuuhkia, kauniita vaatteita eikä alkoholiakaan voi olla juomatta kristallipikareista eikä tupakkaa polttamatta imukkeella. Ylellistä elämäntapaa rytmittää gramofonista kajahteleva hilpeä jazz samalla kun riviuskovaiset raatavat keittiössä.

Marian paratiisi oli intensiivinen elokuvaelämys, ja siksi halusin nähdä leffan kahteen kertaan, tyylilleni uskollisesti. Toisella katselukerralla halusin varmistua eräästä juonen yksityiskohdasta eli oliko Salome todella orpo vai oliko se vain yksi Åkerblomin valheista. En päässyt tästä varmuuteen. Kallistun kuitenkin jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen. Totta tai valhetta, elokuvassa Maria Åkerblomin persoona näyttäytyy hyytävän manipuloivana, teatraalisena ja narsistisena. Todellisen Maria Åkerblomin väitetään saavuttaneen asemansa suggestiokyvyllään. Näin on arvioinut vankilapsykiatri Hannu Lauerma.

Elokuvan toisella katselukerralla halusin myös imeä taiteelliset vaikutelmat entistä tehokkaammin. Henri Blombergin kuvauksesta muistan jo ensinäkemältä jonkinlaisen utuisen kauneuden, kaiken hengellisen rumuuden keskellä. Musiikissa elokuvassa vuorottelevat lauletut virret ja Timo Kaukolammen metallisen kylmä ja monotonisen uhkaava elektroninen musiikki. Taustalla vyöryvä elektromusiikki korostaa irrallisuuden ja epätodellisuuden tunnelmaa lahkossa, varsinkin kohtauksissa joissa katsoja aavistaa pahaa. Sanomattakin on selvää, että uskottava historiallinen draama pitää ympäröidä ajan hengen mukaisella lavastuksella ja puvustuksella. Koska elokuva on pääosin kuvattu Virossa, myös osa tekijöistä on etelänaapuristamme. Napakasta käsikirjoituksesta ovat vastuussa Anna Viitala ja Jan Forström.

Näyttelijäsuorituksia en osaa arvioida. Maallikkopohjalta hyvä näytteleminen tarkoittaa minulle sitä, että pystyn katsojana täysin unohtamaan, että näyttelijä näyttelee. Ehkä kokemukstani katsojana voi kutsua itsehypnoottiseksi tilaksi, parhaimmillaan. Sen sijaan jos minulle katsojana tulee koko ajan kiusallisella tavalla mieleen, että näyttelijä näyttelee, pidän sitä huonona näyttelemisenä. Eli näin simppelillä jaottelulla luokittelen kaikki Marian paratiisin näyttelijät hyviksi. Jostain syystä parhaiten muistan Elina Knihtilän näyttelijäntyön karskina ja miesmäisenä ihmishirviönä.

Ehkä voisin tähän loppuun vielä korostaa, että Marian paratiisi elokuvana ei pyri dokumentaariseen lähestymistapaan, vaan kuten elokuvajulisteessa sanotaan, on "tositapahtumien inspiroima".

Ensimmäinen ja paras kuuntelemani podcast

 Antti Holman Radio Sodoma -podcast, Jakso 33: Lesken ropo ja Iltahartaus

Perustelut: Muutaman viimeisen viikon aikana olen ollut niin ahdistunut, että olen pystynyt vaivoin hengittämään. Mutta johan rupesi taas hengitys kulkemaan, kun pääsin nauramaan maha kippurassa. Antti Holma, kiitos tästä! Suosittelen Studio Sodomaa kaikille mustan huumorin ystäville!

Podcastin sisältövaroitukset: uskonto, kuolema, väkivallan kuvaus, voimakas kielenkäyttö

Muita suosikkijaksojani:

Radio Sodoma -podcast, Jakso 27: Palautelaatikko ja Näyttelijäin työttömyyskassan kuunnelma

Sisältövaroitukset: kuolema, uskonto, väkivallan kuvaus, voimakas kielenkäyttö

Radio Sodoma -podcast, Jakso 31: Kulttuurikomero ja Yöradio

Sisältövaroitukset: kuolema, väkivallan kuvaus, rasismi, homofobia, voimakas kielenkäyttö

Zombiesatiiri. Nyt.

Innostuin valtavasti amerikkalaisen Jim Jarmuschin zombiesatiirista The Dead Don´t Die jo pelkkien leffateatterissa pyörivien trailereiden perusteella. Tiesin heti, että tulen pitämään leffasta ja maltoin tuskin odottaa maagista päivämäärää eli viime viikon perjantaita. Ja niinhän siinä kävi, että intuitioni osui oikeaan ja katsoin leffan alusta loppuun hymy huulillani. Erityisesti pidin elokuvan verkkaisuudesta, kreiseistä henkilöhahmoista, pikkutarkasta lavastuksesta ja koomisista zombieista.

Hidastempoisessa amerikkalaisessa Centervillen pikkukaupungissa maailmankirjat ovat sekaisin. Aurinko ei suostu laskemaan ja kuu loistaa liian kirkkaana. Uutislähetyksissä spekuloidaan, mistä voisi olla kyse. Asiantuntijat veikkaavat kuun ”säröilyä”. Outo ympäristökatastrofi vaikuttaa eläimiin ja ihmisiin - sekä eläviin että kuolleisiin. Kuolleet heräilevät henkiin ja alkavat kaivautua haudoistaan. 

Elokuvasta The Dead Don´t Die, sivulta IMDb

  Kohta kaduilla hoipertelee zombeja, jotka haluavat heti ensimmäiseksi päästä veren makuun. ”Teuraaksi” päätyy niin paikallisen kuppilan henkilökuntaa kuin suurkaupungista kruisailemaan lähteneitä hipstereitä. Kun verenhimo on tyydytetty, zombiet kaipaavat samoja asioita kuin eläessäänkin. Kofeiininarkkari hamuilee kahvia ja kähisee ”Coffeeee”. Valkoviinin lipittelyyn omistautunut nainen vaatii heti kuolonkankeuden poistuttua ja tolpille päästyään: ”Chardonnay”.

Pidin tavasta, jolla pikkukaupungin elämää ja ihmisiä kuvataan elokuvassa. Leffasta suunnilleen puolet körötellään poliisiauton kyydissä. Ikkunasta välkkyy rauhoittavan vihreitä metsämaisemia. Välillä piipahdetaan kahville ja donitsille tai käväistään paikallisen leffafriikin kaupassa, joka on ahdettu täyteen kaikkea mahdollista sisämaalien, jäätelöiden ja ampuma-aseiden välillä. Kaupan seinät on kiinnitetty täyteen käsinkirjoitettuja lappusia, esimerkiksi ”No shoplifting”. Tämä lavastuksellinen yksityiskohta huvitti minua, kuten sekin, että monet pikkukaupungin talojen pihat pursusivat kaikenlaista törkyä ruostuneista kodinkoneenraatoista autonjämiin.

Pienen paikkakunnan asukkaat sykähdyttivät minua persoonallisella ja autenttisella tyylillään. Suurin osa asukkaista on kaikkea muuta kuin muoti-ikoneita. Metsässä haahuilee rähjäinen erakkomies (Tom Waits), joka tarkkailee tilanteiden kehitystä kiikareillaan. Poliisit (Bill Murray, Adam Driver ja Chloë Sevigny) ovat sympaattisia mutta jotenkin urpoja. Kun poliisit kohtavat raadellut ihmisvainajat, he arvuuttelevat kahden vaihtoehdon välillä: olivatko syyllisiä villipedot vai elävät kuolleet eli zombiet? Virkavallan logiikka kallistuu heti zombien suuntaan.

Tykästyin myös nörttimäiseen kaupanmyyjään (Caleb Landry Jones), jonka leffainnostus näkyi Nosferatu-puserovalinnassa. Kaikkein eksoottisin henkilö leffassa oli irlantilainen hautausurakoitsija (Tilda Swinton), joka hätkähdytti monella tavalla: suoraviivaisella kävelytyylillään, puheensa aksentilla, mustilla vaatteillaan, karateharrastuksellaan ja karmeanihanalla tavallaan maskeerata ruumiita.

The Dead Don´t Die osui nappiin myös musiikkivalinnallaan ja sehän oli luonnollisesti kepeä kantrimusa!

Ihmeellistä, että pystyin kirjoittamaan tämän blogitekstin, vaikka olen katsonut leffan poikkeuksellisesti vain yhden kerran. Aion kyllä ehdottomasti mennä katsomaan sen vielä uudestaan. Oletan, että elokuva viihdyttää enemmän satiirin ystäviä kuin vannoutuneita zombie-harrastajia. He saattavat kummastella leffan verkkaisuutta.

Vielä yksi erikoisuus, jonka melkein unohdin mainita, on elokuvan metafiktiivisuus eli fiktio joka korostaa omaa fiktiivisyyttään. Tämä keino vahvistaa elokuvan komediallisuutta.

Kauhua keskellä kirkasta päivää

Valtava kursori vilkkuu lähikuvassa elokuvakankaalla. Kursori ilmaantuu ja katoaa, ilmaantuu ja katoaa. Luova taiteilija yrittää saada tekstiä syntymään. Paniikki hiipii mieleen, tyhjänpaperinkammo iskee. Taiteilijan sydän jyskyttää niin kovaa, että elokuvateatterin katsojatkin sen kuulevat… Näin alkoi palkittu suomalaiskomedia Aleksi Salmenperän Tyhjiö, jonka hauskuutti minua viime syksynä. Blogitekstiä en kuitenkaan saanut aikaiseksi.

Elokuvasta Midsommar, sivulta Finnkino

Saa nähdä, pystynkö tuottamaan lukukelpoista tekstiä tämänkertaisesta aiheestani eli amerikkalaisen käsikirjoittaja-ohjaaja Ari Asterin kauhuelokuvasta Midsommar - Ikuinen yö. Aikaisemmin olen blogannut saman ohjaajan edellisestä kauhuelokuvasta Hereditary – Pahan perintö. Leffassa minua kiehtoi sen monitulkintainen kerronta ja mahaavääntävä musiikki. Midsommar on tavallaan vastaus unelmiini, koska vihdoin näen kauhuelokuvan, jossa kauhu ei sidoksissa valon määrän vähyyteen, vaan kaikki tapahtuu joko kirkkaassa päivänvalossa tai pohjolan yöttömän yön valossa.

Midsommar-elokuvan ihmisuhdekoukerot koukuttavat heti. Amerikkalaisella yliopistokampuksella asuva päähenkilö Dani (Florence Pugh) hermoilee paniikkimoodissa, koska hänen bipolaarinen sisarensa on jättänyt sometililleen oudon uhkaavia viestejä. Dani soittelee hätääntyneenä vanhemmilleen ja pommittaa sisartaan vastauspyynnöillä. Hän pelkää pahinta ja hakee tukea poikaystävältä Christianilta (Jack Reynor), joka on viettämässä iltaa kaveriporukassa. Poikaystävä haluaisi irtautua huonosta suhteesta. Samaa toitottavat myös kaverit. Sitten tapahtuu traaginen käänne pahempaan, ja Dani tarrautuu kiinni entistä sitkeämmin poikaystäväänsä eikä tämä enää henno dumpata takertujaa sivuun.

Yliopistobileissä opiskelijakaverukset juttelevat ruotsalaisen Pellen (Vilhelm Blomgren) kanssa. Hänellä on houkutteleva tarjous, joka vetoaa antropologiaa pääaineenaan opiskeleviin nuoriin. Pelle suostuttelee nuoria lähtemään mukaan Pohjois-Ruotsissa järjestettävään, kiehtovaan uskonnolliseen rituaaliin. Pelle näyttää valokuvia seremoniallisiin, valkoiseen kaapuihin pukeutuneista skandinaaveista keskellä vehreintä luontoa. Tarjous hyväksytään, kuka mistäkin syystä. Dani haluaa sulkea mielestään tragedian, poikaystävä haluaa maisemanvaihdon, osaa opiskelijoita houkuttaa mahdollisuus akateemisen kunnianhimon tyydyttämiseen. Tarjoaahan pohjoinen kultti kiehtovan aiheen väitöskirjalle.

Paikan päällä vastaanotto on aluksi ylenpalttisen sydämellinen. Pian mieleen hiipii kuitenkin epäily, onko jotain outoa tekeillä. Ruokapöydässä tarjotaan aistiharhoja aiheuttavaa sienijuomaa, joka laukaisee osalla vaikeita pelkotiloja. Nuoren viriilin miehen lautaselle lätkäistään lihapiirakka, jonka täyte sisältää häpykarvoja. Nukkumissalissa kehitysvammainen lapsi vaikeroi koko yön. Seinille on piirretty primitiivisellä tyylillä epäilyttäviä kuvasarjoja. Kohta nuoret viedään vuorelle seuraamaan rituaalia, jossa kuolonuhreilta ei vältytä. Viimeistään tässä vaiheessa nuoret ymmärtävät, Rudi Radar -uskonyhteisö on vaarallinen. Pakomatkalle ei kuitenkaan niin vain lähdetäkään...

Midsommar-elokuva vaikutti minut visuaalisilla ratkaisuillaan. Elokuvan värimaailma jakautuu kahteen osaan. Leffan alkupuolella seikkaillaan väritykseltään samean synkissä opiskelijakämpissä. Värimaailma kuvastaa psyykkistä epätietoisuutta: stressi painaa, tulevaisuus ahdistaa ja ihmissuhteet rönsyilevät sekavasti kuin huoneisiin sullotut huonekasvit. Elokuvan loppuosassa päädytään kirkkaan valoisiin niittymaisemiin. Värisävyt muuttuvat kirkkaan vihreiksi, vitivalkoisiksi tai taivaansinisiksi. Vaikka värit kirkastuvat, tilanteet kuitenkin samanaikaisesti samenevat. Epätietoisuus vain pahenee näennäisestä valoisuudesta huolimatta.

Minuun teki myös suuren vaikutuksen eräs yksittäinen kuvaukseen liittyvä ratkaisu. Kun auto kulkee läpi kesäisen vihreyden, maisema kääntyy yhtäkkiä ylösalaisin. Taivaan sini laahaa alhaalla ja maantien harmaus nousee ylös. En muista nähneeni mitään vastaavaa missään aikaisemmassa elokuvassa. Kuvauksellinen ratkaisu korostaa juonellista rakennetta. Samalla kun amerikkalaiset yliopisto-opiskelijat siirtyvät normaalista arjesta täysin toisenlaiseen todellisuuteen, myös maiseman täytyy kiepsahtaa ylösalaisin. Opiskelijat luisuvat yliopiston järjen valtakunnasta kohti uskonnon mielivaltaista maailmaa.

 

Elokuvakerronnassa ihailin tapaa, jolla kuvaaja onnistuu välittämään katsojalle henkilön sisäisen kokemusmaailman. Sienijuoman laukaisemat aistiharhat näkyivät katsojalle huojuvana maisema ja esimerkiksi jalkateränä, josta kasvaa heinätukko. Aina ei tiennyt, kuvataanko yksittäisen henkilön näkökulmaa vai kokonaisen kollektiivin kokemustapaa. Kohtaus, jossa istutaan juhlapöydässä ja seppeleeseen kiinnitetyt kukkien terälehdet laajenevat ja supistuvat, en osannut sanoa, tarkoittaako se kokonaisen uskonyhteisön tajuntaa.

Midsommar teki minuun suuren vaikutuksen. Muutenhan en olisi vaivautunut katsomaan leffaa kahteen kertaan. Midsommar toimii sekä kauhuelokuvana että draamaelokuvana. Elokuvan klassikoihin perehtyneet varmasti arvostavat myös viittausta The Wicker Man -kauhuelokuvaan.

Kirja kuin labyrintti

Stuart Turton: The seven deaths of Evelyn Hardcastle

Raven Books 2018

Evelyn Hardcastle on murhattu – taas. Hänet on murhattu jo kymmeniä, satoja ellei tuhansia kertoja. Murha toistuu joka päivä samanlaisena, kunnes joku Blackheathin sukukartanoon päätyneistä henkilöistä onnistuu ratkaisemaan sen.

Yksi salapoliisikandidaateista on Aiden Bishop. Kiperän murhamysteerin lisäksi hänellä on muitakin haasteita: hän herää joka aamu vieraasta kehosta. Välillä Bishop on moraaliltaan liukuva lääkäri/huumediileri Sebastian Bell, välillä rattopoika Davies. Joinain aamuina hän huomaa tarkastelevan maailmaa ylipainoisten pankkiirin, Lord Ravencourtin, hyllyvän lihan takaa. Sieltä Bishop siirtyy sattumanvaraisesti muiden ”isäntien” kehoihin. Jonathan Derbyn nahoissa häntä ohjailee naistenmiehen väkivaltaiset impulssit, iäkkäänä ja raihnaisena herra Dancena painovoima vetää kohti maata. Siirtyessään nuoreen konstaapelin, Jim Rashtoniin, ajattelutoiminta kirkastuu.

Kun Bishop siirtyy uuden isännän sisälle, hän ei välttämättä muista, kuka itse on. Osa edellisten päivien muistoista on saattanut pyyhkiytyä pois. Bishopin on vaikea pysyä skarppina, koska vieraan isännälle ominaiset reagointi- ja kokemistavat samentavat ajattelua ja häiritsevät suunnitelmallista toimintaa. Kaikista häiriötekijöistä huolimatta murhamysteeri pitäisi pystyä ratkaisemaan. Jos ei pysty, ei pääse palaamaan oikeaan elämään.

Eikä tässä vielä kaikki. Kolkossa goottimaisessa kartanossa häärii muitakin pelureita. Viehättävä Annabel uhkaa sekoittaa pakan. Mutta kuka hän oikeasti on ja miksi hän joutunut Blackheathiin? Entä onko naamion taakse piiloutuva Plague Doctor murhaajan kätyri vai voiko häneen luottaa? Kuka on livreepukuinen Footman? Mikä on hänen roolinsa tässä murhamysteerissä?

Koska luin kirjan englanniksi, kaikki energiani kului vieraan kielen sisäistämiseen ja siksi en edes yrittänyt ratkaista palapeliä. Sen sijaan mietin, mihin genrelokeroon Turtonin esikoisromaani pitäisi työntää. Kirja on saanut vaikutteita ainakin Agatha Christien suljettuihin tiloihin sijoittuvista whodunnit-dekkareista. Turton kuitenkin venyttää fiktion rajoja niin rajusti, että kokeellinen kirjallisuus tai filosofinen ajatusleikki tuntuu sopivammalta boksilta. Toistuvasta loop-kuviosta tulee mieleen videopelit, joissa pelihahmo voi kuolla kerta toisensa jälkeen ja herätä kohta henkiin entistä ehompana. Peleissä toistetaan samaa tapahtumansarjaa yhä uudestaan, kunnes siitä saavutetaan paras mahdollinen versio. (En itse pelaa, mutta näin olen käsittänyt).

Tunnustan, että intoni romaanin monimutkaisia juonirakennelmia kohtaan alkoi lopahtaa noin sivulla 100. Seuraavien 400 sivun tankkaamisesta minulle olisi voinut maksaa urakkapalkkaa. No, tulipahan reenattua lontoota.

Tässä vielä pitkähkö sitaatti romaanin loppumetreiltä, josta selviää kirjan juju:

”This was all a test”, I say slowly.

”We prefer to call it rehabilitation”.

”Rehabilitation...” I repeat, understanding rising within me like the sun over the house. ”This is a prison?”

”Yes, except instead of leaving our prisoners to rot in a cell, we give them a chance to prove themselves worthy of release every single day. Do you see the beauty of it? The murder of Evelyn Hardcastle was never solved, and probably never would have been. By locking prisoners inside the murder, we give them a chance to atone for their own crimes by solving somebody else´s. It´s as much a service, as a punishment.”

”Are there other places like this?”, I say, trying to wrap my head around it.

”Thousands,” he says.

Stuart Turtonin romaanista on innostunut enemmän Elegia blogissaan Kartanon kruunaamaton lukija

Jännittäjätyypin pelkokerroin

Joskus olen vilkaissut televisiosta Pelkokerroin-ohjelmaa ja hämmästellyt, mitä kaikkea osallistujat suostuvat tekemään rahapalkinnon toivossa. Elävää hämähäkkiä pidetään suussa, pää upotetaan torakoita kuhisevaa saaviin, moottoripyörällä ajetaan täyttä vauhtia kaasuttavan rekan takaovesta sisään. Jos kilpailuvietti on maksimissaan ja turvallisuushakuisuus minimissään, mikään ei näytä estävän hautautumista ruumisarkkuun, sukeltamista upoksiin kettingit nilkoissa tai keikkumista yläilmoissa huteralla alustalla.

Jotkut pystyy, jotkut ei. Osa ihmisistä joutuu haastamaan itsensä äärirajoille, jotta saisi haluamansa adrenaliiniryöpyn. Osa saa kunnon kiksit vasta vuorenjyrkänteeltä ponnistelusta base-hypystä, osa laskettelusta vaarallisilla rinteillä. Ja sitten on olemassa kaltaisiani yliherkkiä jännittäjätyyppejä, joille ylivoimaisen tukalaksi saattaa muodostua niinkin naurettava juttu kuin Dumbo-elokuvan katsominen. Kyllä, tämä on totta. En liioittele. 

Elokuvasta Dumbo, kuvat sivulta Finnkino

 

Halusin ehdottomasti nähdä Dumbon, koska se on suosikkiohjaajani Tim Burtonin uusin elokuva. Leffa tuli teattereihin jo maaliskuun alussa, ja luulin ryntääväni heti lippuluukulle. Tosin kävi. Uskaltauduin kyllä pääkallopaikalle eli leffateatterin aulaan, mutta sitten iski jännitys ja tekosyiden suoltaminen alkoi: en voi mennä tänään, koska nälkä nakertaa ja saattaa verensokeri romahtaa. Seuraavana päivänä: näytös on liian myöhään illalla, menen huomenna päivällä. Tekosyyt seurasivat toisiaan: liikaa ihmisiä, liian vähän ihmisiä; ei kallista 3D:tä, mieluiten halvempi 2D; ei missään nimessä dubattua, vaan englanninkielinen originaaliversio; ei Kinopalatsin maanalaista luolaa, pakko päästä Tennarin avariin tiloihin. Ja kun juuri sopiva näytös oli tarjolla, jänistin kuitenkin teatterista, koska kengät hiosti tai mahaa väänsi tai pusero oli nolon kulahtanut… Aina löytyi tekosyitä.

Kun epäonnistuneet yritykseni päästä katsomaan leffa olivat jatkuneet jo kuukauden päivät, mieleeni palautui Franz Kafkan  absurdi romaani Linna, jossa maanmittaaja K. lähestyy linnaa sitä koskaan saavuttamatta. Aloin myös epäillä, onko reagointini ihan tervettä. Onneksi törmäsin erääseen täyspäiseen ihmiseen, joka sanoi, että hänkään ei ole uskaltanut mennä katsomaan Dumboa! En siis ole hullu. Tai jos olen, en ole ainoa.

Aloin miettiä, mistä lamaannuttava pelkoni oikein johtuu. Keskusteluissa muutamien ihmisten (ns. tavallisia ihmisiä, ei ammattiauttajia) kanssa oivalsin, että Dumbo-elokuvan teemat osuvat syvälle lapsuuden pelkoihin. Elokuva käsittelee suuria teemoja, kuten erilaisuudenpelkoa, hylkäämisenpelkoa ja joukosta ulossulkemisen pelkoa. Ylipäänsä sosiaalisia pelkoja. Oletan, että kaikki ihmiset ovat ainakin jossain vaiheessa elämäänsä joutuneet kohtaamaan näitä pelkoja. Pelkoa, että ei olisi hyväksytty ja rakastettu, vaan sen sijaan halveksittu ja vihattu. (Jostain tutkimuksesta muistan lukeneeni, että yksinjäämisen kipu vastaa fyysistä kipua ja voi olla haitallisuudessaan tupakoinnin luokkaa). Ainakin itse tunnistan itsestäni paljon erilaisia sosiaalisia pelkoja. Sen sijaan en muista koskaan, edes lapsena, pelänneeni pimeää, ukkosta tai ampiaisia.

Tavallaan aika jännä juttu, että minä jännitin enemmän sosiaalisia pelkoja käsittelevän lastenelokuvan katsomista kuin esimerkiksi sarjamurhaamista sisältävää, aikuisille suunnattua jännitys- tai kauhuelokuvaa. Olen joskus aikuisiällä katsonut Teksasin moottorisahamurhaajat. Leffaa katsoessani en muista pelänneeni kertaakaan, vaan sen sijaan tuhahtelin halveksivasti, koska osa näyttelijäsuorituksista on niin ala-arvoisen surkeita. Ajattelin vain, että ei kai nyt kukaan tällasta soopaa voi ottaa tosissaan.

Puolentoista kuukauden soutamisen ja huopaamisen jälkeen minulle koitti päivä, jolloin ”Fear is not a factor for me” eli menin ja katsoin Dumbon alusta loppuun. Taattua Tim Burton- laatua. Tunnustan, että leffa oli vähintään yhtä rankka kokemus kuin Uhrilampaat. Näin on, en liioittele. Dumboa katsoessani huomasin puristavani mahaa käsilläni, vääntelehdin tuolissa, sydän jyskytti, verenpaine nousi, kädet hikosivat. Mutta pystyin siihen. I did it.

Valtakunnassa kaikki ei ole hyvin

(Elokuvasta "The Favourite", sivulta Finnkino)

Jos keltainen lehdistö olisi ollut olemassa 1700-luvun Englannissa, seuraavat sensaatiokäryiset lööppiotsikot olisivat olleet mahdollisia:

”Kuningatar Anne hoidattaa öisiä kihtikohtauksiaan raa´alla lihalla”

”Marlboroughin herttuatar lesbisessa kolmiodraamassa kuningatar Annen ja Abigail-palvelijattaren kanssa!!! - katso paparazzien ottamat salakuvat”

”Kuningatar Annella 17 kania kultaisissa häkeissään – lue järkyttävä syy kanien hamstraukselle!”

”Sota Ranskan kanssa jatkuu – rahoitus maaveroa tuplaamalla?”

”Marlborouhin herttuatar myrkytetty – ratsastusonnettomuudesta bordelliin!”

”Kuningatar Anne sekaisin? - itsetuhoista käytöstä. Katso kuvat ja lue silminnäkijän haastattelu”

”Sisäpiiri kommentoi: Englanti sisällissodan partaalla – milloin solmitaan rauha Ranskan kanssa?”

No niin, ehkä vähän innostuin revittelemään. Kävin siis katsomassa kreikkalaistaustaisen Yorgos Lanthimoksen ohjaaman ja Deborah Davisin ja Tony McNamaran käsikirjoittaman elokuvan The Favourite, joka sijoittuu 1700-luvun brittihoviin. Tyylillisesti elokuvaa on luonnehdittu historialliseksi draamakomediaksi tai komedialliseksi draamaksi.

Kuningatar Anne (Olivia Colman) on elokuvassa kaikkea muuta kuin johtaja-ainesta. Hän on epävakaa, yliherkkä, ailahteleva ja hauras. Hänen tunnetilansa vaihtelevat lapsekkaasta riemusta turhautuneisiin kiukunpurkauksiin. Kuningattaren vartaloa runtelee kivulloinen kihti, ja hän kompuroi kepin varassa. Myöhemmin hän näyttää kasvoiltaan puoliksi halvaantuneelta ja lähes sokealta. Psyykkisesti kuningatar Anne on traumatisoitunut 17 lapsikuoleman jäljiltä, jotka ovat olleet joko keskenmenoja, kuolleina syntyneitä tai pian syntymän jälkeen kuolleita. Korvatakseen menetyksiä hän on hankkinut saman määrän kaneja, ja nimennyt ne kuolleiden lasten mukaan. 

 

Todellista valtaa brittihovissa käyttävät muut. Määrätietoinen ja periksiantamaton Marlboroughin herttuatar, Lady Sarah Churchill (Rachel Weisz), ohjailee kulisseista. Hän yrittää saada maaveroa nostettua kaksinkertaiseksi, koska sotatoimet Ranskaa vastaan nielevät rahaa. Vastavoimana häärii oppositiojohtaja Robert Harley (Nicolas Hoult), joka on näyttää valinneen taktiikakseen ”ylistämällä alistamisen”, hän yrittää ylenpalttisella kehumisella ohjata kuningatarta valitsemaan päinvastaisen vaihtoehdon.

Kuningattaren lähipiiriin hivuttautuu vähitellen Lady Sarahin serkku Abigail (Emma Stone), joka on alkuperäiseltä arvonimeltään Mashamin paronitar. Suku on menettänyt rahansa ja asemansa holtittoman isän uhkapelien takia. Abigail päätyy ensin hovin keittiöön lattiaa kuuraamaan. Tarkkanäköisenä juonittelijana hän kipuaa arvoasteikossa ensin kuningattaren hoitajaksi ja seuraneidiksi. Sieltä hän ylenee eräänlaiseksi makuuhuonepalvelijaksi, näin kiertoilmaisulla sanottuna. Abigail on päättänyt raivata esteet tieltään keinolla millä hyvänsä. Keinoiksi sopivat viettely, juonittelu, teeskentely, väärentäminen ja jopa myrkyttäminen. Kulissiavioliitto rikkaan ylhäisömiehen kanssa ei sodi naisen moraalia vastaan.

Elämä hovissa on hillitöntä ja hurjaa. Yläluokka pynttäytyy röyhelöihin, kasvot puuteroidaan valkoisiksi ja päähän laitetaan valtava ”tuomarinperuukki”. Syömingeissä ja juomingeissa viini virtaa ja ruokapöydät pursuavat herkkuja. Huvituksiin kuuluu ankkakilpailuja, musiikkiesityksiä, ilmaan heitettyjen kyyhkysten ampumista, ratsastusta ja miksei myös suoranaista irstailua. Yläluokan riehuessa palvelusväki raataa keittiössä. Tavallisen kansan elämästä ei näy vilaustakaan.

Henkilökohtaisesti minua hämmästytti, että yläluokan puhetapa on elokuvassa esitetty kaikkea muuta kuin hienostuneena. He sanailevat toisilleen ironisen nokkelaan sävyyn, näennäisesti vailla empatiaa. Alatyylisiä ilmaisuja käytetään surutta. Korvaani särähti, kun pakko/järkiavioliitosta vastenmielisen miehen kanssa käytetään ilmaisua ”you sacrificed your cunt”. Näin puhuu herttuatar. Palvelijan asemaan alennettu, entinen yläluokkainen neitokainen puolestaan täräyttää hovimiehelle, joka tunkeutuu luvatta naisen makuuhuoneeseen: ”Are you here to seduce me or rape me?”

The Favourite -elokuva on outo sekoitus tragediaan vivahtavaa draamaa ja kepeää komediaa. Komediallisuus tulee näkyviin absurdeissa tilanteissa: kuningatar lojuu sängyllä yöpuvussaan, sotapamput tulevat hänen luokseen neuvottelemaan. Miehet levittävät kartan kuningattaren sängylle ja pyytävät hyväksyntää hyökkäyssuunnitelmalle. Kuningatar vain röhnöttää vuoteellaan eikä välitä valtion asioista tuon taivaallista.

Elokuvan visuaalisesta yleisilmeestä käyttäisin sanaa barokkimaisuus. Taidehistoriassa barokin tyylipiirteisiin kuuluu liioittelu, voimakas vastakohtaisuus, ylenpalttisuus ja tunteenomaisuus ja epäsäännöllisyys. Minua pisti silmään elokuvaa katsoessani (kahteen kertaa), kuinka paljon valon määrä vaihtelee eri kohtauksissa. Osa on kuvattu hovin hämärillä käytävillä, jota kynttilät valaisevat ja osa kohtauksista on kuvattu yöllä ulkona melkein pilkkopimeydessä! Hämmästyttävän moni puvuista on mustavalkoinen ja erikoisin ornamentein koristettu. Mustavalkoinen väritys rinnastuu mielessäni satuihin, joissa moraaliasetelmat ovat yksioikoisia: henkilöt ovat joko pahoja tai hyviä, ilman vivahteita. Kuvauksessa on hyödynnetty päällekkäiskuvia ja laajakulmaobjektiiveja. Kytevää kauhua tuo paikoittain monotonisena jyskyttävä musiikki.

En väitä, että elokuva olisi millään tympeän ylimielisellä tavalla opettavainen, mutta jotain taidetaan vihjailla ikään kuin rivien välistä. Nimittäin vallasta ja kuinka se yleensä turmelee ihmisen. Maailman myydyimmässä kirjassa eli raamatussa on sanonta ”joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”. Tätä sanontaa mukaillen tuntuu kuin elokuva kaikessa mustanpuhuvuudessaan ja pahaenteisyydessään kuiskaisi katsojan korvaan: ”joka valtapeleihin ja juonitteluihin sekaantuu, se myös valtapeleissä ja juonitteluissa tuhoutuu”. 

 

 

Mitä jäi mieleen musikaalista

(kuvat sivulta: HKT -julkaisut)

Kävimme katsomassa Helsingin kaupunginteatterin upean Kinky Boots -musikaalin noin viikko sitten. Sen jälkeisen ajan olen jahkaillut ja pähkäillyt, kirjoitanko siitä jotain vai enkö kirjoita, ja jos kirjoitan, niin mitä. Bloggausintoani on näivettänyt myös raastava flunssa/influenssa. Keskittymiskykyäni raunioittaa yhä edelleen virkkausmania, joka ei vain hellitä otettaan. Kun kerran annoin virkkaukselle pikkusormen, se vei koko käden. Ja mielen. Kirjaimellisesti koukuttava harrastus.

Yllättäen Kinky Boots -musikaalista ei jäänyt mieleen ulkoinen loisto, vaan sanoma, minkä voi tiivistää lauseisiin:
"Hyväksy itsesi, niin voit hyväksyä myös muut!"
"Ole oma itsesi!"
"Jos et pysty rakastamaan edes itseäsi, et rakasta ketään muutakaan"
Tuttuja lauseita, mutta vaikeita toteuttaa käytännössä.

Ei siis paljetteja, glitteriä, kirkkaanpunaisia korkokenkiä vaan suvaitsevaisuutta, hyväksyntää ja rakkautta.

Kirjoittaminen ei nyt lähde käyntiin, ei sitten millään. Sitä yritän tässä sanoa, että hyväksynnän toive koskee kaikkia, kuuluupa ihminen seksuaalivähemmistöön tai -enemmistöön, onpa ihminen rohkea ja esiintymisvimmainen tai arka ja tarkkailijaluonteinen, räiskyvä ekstrovertti tai vaisu introvertti, puhelias tai hiljainen, herkkä tai epäherkkä, tehokas tai haaveileva, käytännöllinen tai sfääreissä leijuja, eksentrikko tai tavis.

Tämä taitaa olla kaikkien aikojen tönköin ja vaivalla puserretuin blogipökäleeni, mutta lätkäisen tämän nyt kuitenkin blogiini. Näköjään pakonomaisuus ja velvollisuudentunne tuhoavat viimeisetkin luovuuden rippeet. Ensi kerralla kirjoitan tunteella aiheesta josta oikeasti haluan kirjoittaa, eihän tästä muuten tule mitään.

Islantilainen hiustaiteilija

(Kuvat sivulta: Kiasma)

Kiasman nykytaiteen museossa on äskettäin avautunut islantilaisen Hrafnhildur Arnardottirin Nervescape VIII -installaationäyttely. Katosta roikkuu valtavia, riemunkirjavia tekohiusten rihmastoja. Hiustukkoja on niitattu seiniin ryijymäisiksi muodostelmiksi.

Näyttelysaliin astuessani ensimmäinen mielleyhtymäni oli vedestä nostetut merilevät, jotka sameanvihreän värin sijaan ovat värjäytyneet keinotekoisiksi neonväreiksi. Kun olin jo jonkin aikaa patsastellut salissa, silmäillyt tekohiustukkoja eri kuvakulmista ja vieläpä sivellyt (luvallisesti!) niitä, mielikuviini alkoi ponnahdella glamourin ja burleskin kuvastoa, muotia, drag queenien yliampuvia esiintymisasuja ja ehkä jotain suurkaupunkeihin liittyvää hektistä elämäntapaa. (suurkaupungilla tarkoitan tietysti New Yorkia ja muita metropoleja, niihin verrattuna Helsinki on pikkukaupunki) Ehkä oudosti minulle tuli teoksista mieleen myös uusi käsityöharrastukseni eli virkkausmaniani. Nopeasti silmäiltynä installaation värikylläisyys muistuttaa etäisesti lankakaupan hyllyjä.

Taiteilija itse antaa omille teoksilleen aivan muita merkityksiä. Videohaastettelussa Hrafnhildur "Shoplifter" Arnardottir  liittää teoksiinsa tulkintoja abstrakteista puutarhoista aivojen hermosoluihin. Itseään hän luonnehtii maksimalistiseksi poptaiteilijaksi, joka hyödyntää readymade-taiteen ideoita. Tekohiukset ja hiukset taiteen materiaalina kuvastavat sekä ihmisen eläimellistä alkuperää että hiuksia ihmisen identiteetin osina. Värikkyyden taiteilija liittää leikkiin, klovneriaan, lasten kirjojen kuvitukseen ja lapsuuden viattomuuteen. Arnardottirilla on taiteessaan ihana tavoite: hän haluaa tuottaa katsojille onnea ja iloa! Hän toivoo, että värien ilotulitus vapauttaisi aivoissa serotoniinia. Itse uskon ja toivon, että neuronien välille saattoi syntyä uusia synapseja.

Kuuntelin haastatteluvideon moneen kertaa lähinnä siksi, että halusin kuulla, miten Hrafnhildur Annardottir sanoo oman nimensä. Toistuvista yrityksistä huolimatta en saanut siitä mitään selvää. Vielä enemmän ihmettelin, miten amerikkalaiset onnistuvat kuulemaan taiteilijan nimen muodossa Shoplifter. Aina kun New Yorkissa asuva taiteilija esittelee itsenä amerikkalaisille, he vastaavat "Nice to meet you, Shoplifter!" Eihän nimessä edes ole sh-äännettä!

Herättipä nykytaide mitä hyvänsä tunteita (ilo? järkytys? inho? innostus? turhautuminen?), kannattaa käydä tsekkaamassa näyttely Kiasmassa:

Hrafnhildur Arnardottir / Shoplifter: Nervescape VIII (8.2.-15.9.2019, Kiasma)