Mitä jäi mieleen musikaalista

(kuvat sivulta: HKT -julkaisut)

Kävimme katsomassa Helsingin kaupunginteatterin upean Kinky Boots -musikaalin noin viikko sitten. Sen jälkeisen ajan olen jahkaillut ja pähkäillyt, kirjoitanko siitä jotain vai enkö kirjoita, ja jos kirjoitan, niin mitä. Bloggausintoani on näivettänyt myös raastava flunssa/influenssa. Keskittymiskykyäni raunioittaa yhä edelleen virkkausmania, joka ei vain hellitä otettaan. Kun kerran annoin virkkaukselle pikkusormen, se vei koko käden. Ja mielen. Kirjaimellisesti koukuttava harrastus.

Yllättäen Kinky Boots -musikaalista ei jäänyt mieleen ulkoinen loisto, vaan sanoma, minkä voi tiivistää lauseisiin:
"Hyväksy itsesi, niin voit hyväksyä myös muut!"
"Ole oma itsesi!"
"Jos et pysty rakastamaan edes itseäsi, et rakasta ketään muutakaan"
Tuttuja lauseita, mutta vaikeita toteuttaa käytännössä.

Ei siis paljetteja, glitteriä, kirkkaanpunaisia korkokenkiä vaan suvaitsevaisuutta, hyväksyntää ja rakkautta.

Kirjoittaminen ei nyt lähde käyntiin, ei sitten millään. Sitä yritän tässä sanoa, että hyväksynnän toive koskee kaikkia, kuuluupa ihminen seksuaalivähemmistöön tai -enemmistöön, onpa ihminen rohkea ja esiintymisvimmainen tai arka ja tarkkailijaluonteinen, räiskyvä ekstrovertti tai vaisu introvertti, puhelias tai hiljainen, herkkä tai epäherkkä, tehokas tai haaveileva, käytännöllinen tai sfääreissä leijuja, eksentrikko tai tavis.

Tämä taitaa olla kaikkien aikojen tönköin ja vaivalla puserretuin blogipökäleeni, mutta lätkäisen tämän nyt kuitenkin blogiini. Näköjään pakonomaisuus ja velvollisuudentunne tuhoavat viimeisetkin luovuuden rippeet. Ensi kerralla kirjoitan tunteella aiheesta josta oikeasti haluan kirjoittaa, eihän tästä muuten tule mitään.