 |
| ((Kannibalistinen) tarjoiluehdotus: kirja ja ihmisen jalka) |
Avautumistarve Murakamista iski jälleen. Purkautumispaine on niin kova, että mahaa vääntää, reisiä pistelee ja kurkussa tuntuu oksettavalta. Melkein hengityskin salpautuu. Näistä tuntemuksista esitän kyseenalaiset kiitokset Herra Murakamille, joka on onnistunut kirjallisella tuotoksellaan sekoittamaan pääni.
(Kirjoitan tätä tekstiä tekstiä lähinnä itselleni. Jos pääni sisäinen todellisuus ei kiinnosta sinua, älä tuhlaa kallisarvoisia sekunteja elämästäsi tekstini lukemiseen. Mutta jos kiinnostaa, kiva juttu.)
Murakamin 1Q84-romaanitrilogia on melkein romuttanut identiteettini. Olen kuvitellut olevani todella suvaitsevainen ihminen erilaisten taidemuotojen suhteen. Olen kuvitellut, että arvostan luovuutta, omaperäisyyttä ja persoonallisuutta yli kaiken. Olen uskotellut itselleni, että hyväksyn taiteilijan täydellisen taiteellisen vapauden toteuttaa itseään omassa taiteessaan niin kuin itse haluaa (täsmennys: täydellinen taiteellinen vapaus ei tietenkään oikeuta rikollista toimintaa)
Olen pitänyt itseäni avarakatseisena ja monipuolisena ihmisenä taiteellisen sulatuskykyni takia. Nykytanssin ilmaisukieltä olen pystynyt ymmärtämään iät ja ajat. Jorma Outisen koreogratiat eivät tuottaneet minulle minkäänlaisia vaikeuksia katsomossa. Siedän hyvin myös David Lynchin lievästi sanottuna persoonallisia elokuvia. Itse asiassa rakastan niitä. Kuvataiteessa ja nykytaiteessa pystyn nielemään melkein mitä vaan. Minulle sopivat niin esittävä kuin ei-esittävät maalaukset. Nykytaiteeseen suhtaudun pääasiassa uteliaan myönteisesti. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi osa ihmisistä saa hepulin, jos nykytaidemuseossa tehosekoittimet vatkaavat ulostetta, pöytä on kasattu täyteen vaaleanpunaisia dildoja tai katossa roikkuu linnun höyhenistä tehty takki. Nykytaide on nykytaidetta.
Mutta miksi Murakami on minulle liikaa? Eikö sietokykyni kirjallisuuden suhteen pitänyt olla rajaton? Miksi ajattelen Murakamin kohdalla, että vähempikin luovuus riittäisi? Eikö minun pitänyt ajatella, että taiteilijalla on taiteessaan on täydellinen oikeus tehdä mitä huvittaa? Jos kirjailija haluaa sijoittaa fiktioonsa ilmakotilon (air chrysalis), antaa sijoittaa. Tai jos kirjailija haluaa sekoittaa romaanissaan dekkariaineksia rakkauskertomukseen ja scifivaikutteisiin - so what? Vai olenko sittenkin niin suvaitsematon ja rajoittunut ihminen, että uskon, että taiteessa on säännöt? "Taiteen säännöt" - mikä naurettavuuden huipentuma! Mutta siihenkö uskon kuitenkin?
Miksi ajattelen, että Murakamin kirjasarjassa esiintyvä telepatia olisi "väärin"? Onko yksinkertainen syy vain se, etten ole tottunut siihen? Vai johtuuko hermoiluni siitä, etten pysty määrittelemään ja lokeroimaan Murakamin kirjallisia aineksia? Jos pystyin huomaamaan, että "ahaa, tää viittaa nyt siihen ja siihen ja tässähän on ihan selviä vaikutteita siitä ja siitä", rauhoittuisin heti.
Mikään ja kukaan ei tietenkään estä minua tekemästä taustatyötä ja lukemasta, mitä Murakami itse kertoo teostensa taustoista haastatteluissa tai lukemasta Murakamista tehtyjä tutkimuksia. Muistaakseni olen joskus kuullut Murakamin yhteydessä shintolaisesta mytologiasta. Siitäkö tässä on kyse? Tai japanilaisesta kulttuurista laajemminkin? Manga-sarjakuvista? Japanilaisista kauhuelokuvista? Japanilaiset sadut ja muut kertomukset? Aasilainen kertomusperinne yleisemmin? Jossain vaiheessa selvitän kaiken, mutta en juuri nyt, kun 1Q84 on vielä kesken.
Vai olisiko sittenkin niin, että todellinen syy nuppini sekoamiseen on tämä helleaalto ja sen aikana syntynyt nestevajaus? Vettä olen lipittänyt tasaiseen tahtiin, mutta arktisen Suomen trooppisessa kesäilmastossa mikään tunnu riittävän. Tai "suolavajaus"? Jos en ole saanut ravinnosta tarpeeksi erilaisia suoloja ja hermostoni toiminta on häiriintynyt...
