KIRJALLISUUS --- Rosa Liksom: Väliaikainen (Like, 2014)(kirja on oma ostos)
Nyt jännittää. Oikeesti. Olen nimittäin Liksom-fani. Tuntuu, ettei mikään teksti ole tarpeeksi hyvä, kun kirjoittaa omasta fanituksen kohteesta. Mutta olen päättänyt kirjoittaa tämän tekstin tänään, menköön syteen taikka saveen.
Eli syyt, miksi pidän Liksomista: huumori, huumori ja huumori. Henkilökohtaisesti pidän Liksomia nimenomaan humoristina, vaikka tajuan myös Liksomin ansiot monologimuotoisen lyhytproosan luojana tai kehittäjänä sekä meänkielen tuojana Suomen kirjallisuusskeneen. Muut syyt fanitukselleni: Liksomin omaperäisyys, persoonallisuus, erikoisuus, rohkeus ja rämäpäisyys, mitkä eivät kuitenkaan sulje pois herkkyyttä ja empatiaa.
Pidän siitä, että Liksom edustaa tavallaan huonoa makua. Hän tekee tavallaan kaiken väärin - tahallaan. Liksom antaa lyhyproosassaan puheenvuoron juuri niille ihmisille, joiden "pitäisi" vaieta ja joiden "pitäisi" olla näkymättömiä. Liksom kirjoittaa monesti asioista, joista ei "saisi" kirjoittaa tai jos kirjoittaa, "pitäisi" kirjoittaa eri tyylillä kuin Liksom.
Tässä lyhytproosakokoelmassa ääneen pääsee esimerkiksi ylipainoinen, tökerösti käyttäytyvä, kiroileva, rasistinen, työtäkarttava ja kaikin tavoin vastenmielinen naispuolinen sosiaalipummi, joka uhkaa lösähtää "sellasella forssilla Kelan tuoliin, että se hajoo". Jos tällainen hahmo olisi esiintynyt jonkun muun kirjailijan tuotannossa, se olisi kuvattu ulkoapäin selitellen tai moralisoiden. Ainakin minusta tuntuu radikaalilta, että Liksom kuvaa näin iljettävän ilmestystä sisältäpäin ilman moraalisia kannanottoja. Tästä syntyy humoristinen asetelma, koska lukijana ajattelen, että ei näin tehdä, tämä on mautonta! Ja siksi nauran repämispisteessä.
Muita hahmoja, joiden "pitäisi" ymmärtää vaieta ovat mm. tekopyhä, itserakas ja esiintymisvimmainen seurakunnan johtohahmo, joka haukkuu muita seurakuntalaisia alimpaan helvettiin ja ylistää itseään, vaikka itse on viinaanmenevä huorintekijä. Jos tämä ei ole hauskaa, niin mikä sitten on.
Kaikkein hurjimmalta tuntuu, kun lyhytproosakokoelmassa ääneen pääsee pohjoisen mies, joka puolustelee ja ymmärtää massamurhaaja "Preiviikkiä". Tämä lyhytproosateksti sai ainakin minut nauramaan, koska mediassahan norjalainen Breivik on esitelty joko skitsofreenisenä tai psykopaattina, ja siksi "Preiviikin" kuvaaminen viattomana ja synnittömänä olosuhteiden uhrina tuntuu irvokkaalta. Liksomin tekstissä "Preiviikin" uhriutuminen alkoi jo synnytyslaitoksessa, koska isä ei suostunut tunnustamaan omaa "kläppiään". Myöhemmin "Preiviikki" uhriutuu päiväkodissa, partiossa ja kirkossa: "sitten se ahistuksen puuskassa riisu housut jalasta kesken jumalanpalveluksen ja pyllisti alttaritaulun suunthaan" ja kohta "se sai masenuskohtauksen, varasti alttarikalheuet ja myi net jollekki rosvole". Tämän jälkeen uhriutuminen huipentuu "arapien" ryhmäraiskaukseen. Mitäpä muutakaan näin karmeasta uhriutumisen kierteestä voisi seurata kuin lähes sadan ihmisen joukkoteurastus.
Liksom taitaa olla ainoita kirjailijoita, joka saa lukijan (=minut) nauramaan, vaikka hän kirjoittaisi ryhmäraiskauksista, paloittelusurmista tai pedofialiaringeistä (kuten muissa tämän kirjan teksteissä). Näissä karmeissa aihepiireissä ei tietenkään sinänsä ole mitään huvittavaa. Koomiseksi ne muuttuvat vasta yllättävissä asiayhteyksissä, joihin Liksom ne liittää. Esimerksi palottelusurmat tapahtuivat kerrostalon kerhotilassa ja tekijöinä olivat "isänmaalliset nuoret", joilla oli "arvot kohdillaan". Koomisuus syntyy myös tavasta, joilla niistä kerrotaan. Liksomin tapauksessa se tarkoittaa usein lakonisuutta. Jotain samaa on havaittavissa myös venäläisen Daniil Harmisin "novelleissa".
Liksomilla on taito kirjoittaa myös traagisista asioista niin, että ne muuttuvat hauskoiksi. Liksomin käsittelyssä myös leipäjonoista, huostaanotoista, avioeroista, prostituutiosta, perhesurmista ja mistä tahansa mustaakin mustemmasta aiheesta löytyy repivää huumoria. Tässäkään tapauksessa komiikka ei synny ilmiöistä sinänsä, vaan "vääränlaisesta" (lue: yllättävä, outo, epäsovinnainen) tavasta kertoa traagisista asioista. Yleensä kai proosassa on totuttu, että traagisuudesta "pitää" kirjoittaa ulkoapäin selitetten. Liksom kuitenkin kirjoittaa sisältäpäin ja selittelemättä, lyhyesti todeten käyttäen "vääriä" ilmaisuja "väärässä" järjestyksessä. Minulle lukijana tämä on riemastuttavaa. Monille tämä on sietämätöntä ja ahdistavaa.
No ni. Tulipahan kirjoitettua. Paineet olivat kovat, mutta sainpahan edes jotain raapustelua. Fanituksen kohteesta näyttää olevan huomattavasti vaikeampaa kirjoittaa kuin murskaavan kritisoinnin kohteesta. Tuntuu siltä, että tämäkin blogitekstini jäi onnettomaksi pintaraapaisuksi, mutta vapauduin kuitenkin pakkoajatuksesta: kirjoitaliksomista-kirjoitaliksomista-kirjoitaliksomista, joka on pyörinyt päässäni jo kuukauden.
Ai niin, kaikkein hauskimpana lyhytproosatekstinä tässä kirjassa pidin pohjoisen maalaistaloon sijoittuvaa kertomusta, jossa "äitimuori" soittaa kännykällään perunankylvöhommmissa olevalle aikuiselle pojalleen jatkuvalla syötöllä: "Niin mie kylvin yhen saran ja tuntu hyältä. Vilkasin siinä puhelimenpoikasta ennenko siiryin seuraavalle peltotilkule. Siinä seiso, että neljä soittoa on tullu. Äitimuorihan soli soitelu." Se nyt vaan on hauskaa. Sitä ei voi kuvailla, se on pakko lukea itse. Tästä lyhytproosasta esiintyy kokoelmassa kaksi versiota, joista toisen loppu edustaa liksommaista tyyliä traagis-koominen.
(lisään linkit muihin blogeihin jonain muuna päivänä)
