Sara
Stridsbergin romaani Unelmien tiedekunta (Drömfakulteten
– tilllägg till sexualteorin, 2006) on vääntänyt aivoni
solmuun. Romaani lumoaa ja häkellyttää. Lähes samalla tavalla
reagoin Stridbergin edelliseen teokseen Niin raskas on
rakkaus. Kyseisestä romaanista en edes yrittänyt kirjoittaa
blogitekstiä. Nyt olen jatkanut yrittämistä sitkeästi jo monen
monituista kertaa. Kaikki yrittämäni lähestymistavat tuntuvat
vääriltä. Kirjoittaminen ei lähde käyntiin. Lopulta toimivaksi
tavaksi lähestyä tätä arvoituksellista romaania, on käydä
keskustelua sen kanssa.
Onko
Unelmien tiedekunta elämäkerta vai ”kirjallinen fantasia”,
kuten kirjailija itse teostaan luonnehtii?
Unelmien
tiedekunta voisi olla elämäkerta. Kertoohan se historiallisen
henkilön, Valerie Solanasin, elämästä. Romaanista selviää, että
amerikkalainen Valerie Solanas jäi historiaan feministisen
SCUM-manifestin kirjoittajana. Kirjasta ilmenee myös toinen
kiistämätön tosiasia: Valerie Solanas ampui poptaiteilija Andy
Warholia. Taiteilija ei menehtynyt luotiin, vaan jäi sairaalaan
”esittämään kuollutta”.
Mutta.
Kaikki muu onkin sitten epäselvää. Millainen ihminen Valerie
Solanas oikein oli?
Oliko
Valerie holtittoman Dorothy-äitinsä hyljeksimä ja isäpuolensa
hyväksikäyttämä uhri Ventorin pikkukylästä? Nousiko hän
aikuisena huonoista lähtökohdista ja pääsikö hän opiskelemaan
Marylandin yliopistoon? Missä vaiheessa hän ajautui elättämään
itsensä prostituutiolla? Miksi hän päätyi Andy Warholin
Factory-taidekollektiivin jäseneksi? Mitkä syyt ajoivat naisen
Warholin murhayritykseen? Kävikö hän oikeudenkäynnissä Manhattan
Criminal Courtissa? Todettiinko hänet syyntakeettomaksi ja
lähetettiin Elmhurstin mielisairaalaan? Milloin hän sai sytykkeen kirjoittaa SCUM-manifestin?
Näiden
romaanissa kuvattujen tapahtumien perusteella lukija voi yrittää
hahmottaa kokonaisuutta. Oliko Valerie Solanas uhri, rikollinen,
mielisairas, akateeminen tutkija, feministinen teoreetikko,
prostituoitu, narkomaani, taiteilija, visionääri, pioneeri vai
näitä kaikkia? Vai jotain ihan muuta? Eikö osa näistä
luonnehdinnoista kumoa toisensa ja romahduta kaiken? Tuhoaako
seksityön tekeminen uskottavuuden feministiseltä patriarkaatin
vastustamiselta? Voiko huumehuuruisen mielisairaan puheisiin luottaa?
Lukijana
hairahduin pahemman kerran, kun yritin väkisin runnoa romaania
kronologisesti etenevän elämäkerran muottiin. Heti ensi riveiltä
olisi pitänyt sisäistää, että romaani rakenteellisesti,
tyylillisesti ja sisällöllisesti niin poikkeuksellinen, että
kirjallinen fantasia on osuvin tulkinta.
Kirjallinen
fantasia mahdollistaa monenlaisten, erikoisten keinojen
hyödyntämisen. Enpä ainakaan vähään aikaan muista kohdanneeni
romaania, johon on sisällytetty kertojan ja henkilöhahmon käymiä
keskusteluja:
KERTOJA:
Kuvaile materiaalia.
VALERIE:
Lunta ja mustaa epätoivoa.
KERTOJA:
Missä?
VALERIE:
Paskahotellissa. Kuolevien huorien ja narkomaanien pääteasemalla.
Viimeinen, ylivoimainen nöyryytys.
KERTOJA:
Kuka on epätoivoinen?
VALERIE:
Minä, Valerie. Minulla on aina vaaleanpunaista huulipunaa.
KERTOJA:
Vaaleanpunaista?
VALERIE:
Rosa Luxenburg, Vaaleanpunainen Pantteri. Hänen lempiruusunsa olivat
vaaleanpunaisia. Joku pyöräilee pois ja polttaa ruusutarhan.
Miksi
sitten kertoja keskustelee päähenkilönsä kanssa? Ehkä samasta
syystä kuin kertoja kertoo päähenkilöstään yksikön toisessa
persoonassa eli päähenkilö ei olekaan ”hän”, vaan ”sinä”:
”Taas
uusi uni joka puristaa mustilla koukkukynsillään, kenties
viimeinen. Olet jälleen Union Squarella. Ympärillä leijuu palaneen
käryä ja muistat sytyttäneesi kaikki puiston roska-astiat. Seisot
Andyn kanssa hissiovien luona Tehtaan sisääntuloaulassa. Andy on
juuri palannut Coney Islandilta ja sinä olet rajannut huulesi
huolimattomasti (muista että se on poliittinen kannanotto) ja
tähtäät pistoolilla hänen sydämeensä (32 kaliiberin ylivoima)”
Tulkitsen
päähenkilön ”sinuttelun” tavaksi kommunikoida kirjoittamisen
kohteen kanssa, yritystä tulla lähelle, pyytää neuvoa ja
ohjausta, hakea hyväksyntää. Ehkä peilata omaa itseä toiseen.
Miksi
romaanin kertoja kokee aiheelliseksi palata päähenkilön
kuolinhetkeen kerta toisensa jälkeen? Valerie Solanas kuolee
halvassa ja saastaisessa hotellihuoneessa Bristol Hotellissa
punaisten lyhtyjen alueella Tenderloin Districtissä huhtikuun 25.
päivä vuonna 1988. Kertoja ylittää valtuutensa luotettavan
elämäkerran kirjoittajana. Elämäkerturilla ei ole pääsyä
henkilön mielen sisällä, kaikkein vähiten kuolevan ihmisen
kuumeisen hourailevaan mieleen:
”Ja
huhtikuu etenee kohti jolloin kaikki päättyy ja sinä nukahdat
Tenderloinissa ja ajattelet joka kerta nukahtaessasi ettet enää
herää, mutta heräät aina, ja huhtikuu on edelleen kuukausista
julmin. Näet unta isoista tv-vastaanottimista joiden sisällä on
jättiläishirviöitä, ne kurottelevat käsiään huoneeseen, ja kun
heräät, et muista nimiä, olivatko hirviöt nisäkäsnaaraita vai
nisäkäsuroksia mutta niillä kaikilla oli tv-puuteria ja
susimeikki.”
Valerien
kuolinvuoteella käy kova trafiikki, jos sallitte rahvaanomaisen
ilmaisuni. Huoneessa huojuu eläviä ja kuolleita: Cosmogirl,
eksentrinen persoona, oikeasta nimeltään Ann Duncan. Cosmogirliin
Valerie tutustuu Marylandin yliopiston koe-eläinlaboratoriossa. He
suunnittelevat outoa, feminististä tutkimusta hiirillä: pystyvätkö
naarashiiret lisääntymään keskenään, ilman uroshiiriä.
Epätasapainoinen Cosmogirl luisuu nopeasti elämän varjoisille
kujille ja menettää henkensä. Hänen äitinsä Elizabeth Duncan
lojuu vankilan kuolemansellissä.
Kuolinvuoteella
vierailee myös androgyynisen Silkkipojan haamu. Hän on poistunut
elävien kirjoista joko hukkumalla tai huumeisiin. Kun kuolemanhetki
lähestyy, Valerien mieli vaeltaa lapsuuteen aavikkomaisemiin,
paahtavaan aurinkoon ja Dorothy-äitiin, joka ompelee alushameeseen
kulta- ja hopealankoja, koska ne tuottavat onnea. Lapsuudenmuistoissa
vallitsee ikuinen preesens.
Romaania lukiessani en pääse eroon luokittelun
pakkomielteestäni. Tyylillisen moninaisuuden takia en pystynyt
niputtamaan teosta oikein muuhun luokkaan kuin ”kokeellinen
romaani”. Teoksen kirjoitustyyli vaihtelee runollisesta ja
maagisesta alatyyliseen ja jopa mielenvikaiseen ja järjenvastaiseen
ilmaisuun. Esimerkki räjähtävän alatyylisestä ilmaisusta, jonka
päähenkilö laukoo mielisairaalan tohtori Cooperille:
”En
halua diagnoosia, olen opiskellut Marylandissa ja teen itse omat
diagnoosini. Diagnoosini kuuluu näin: Vitun raivona. Saatanan
vihainen. Prostituoitu. Kerjäläinen. Miestenvihaaja. On yhtä
painajaista herätä joka päivä helvetissä.”
Heijastavatko
romaanissa usein toistuvat aakkostetut listat mielenvikaisuutta tai
järjenvastaisuutta? Vai kokeellisuutta, spontaania tajunnanvirtaa,
luovuutta vai jotain muuta? Esimerkiksi lista otsikolla ”Kertojat”:
A.
Sydän täynnä mustia kärpäsiä. Aavikon yksinäisyys.
Kivimaisema. Karjapaimenia. Villejä mustangeja. Huonojen kokemusten
aakkoset.
B.
Vuorilla leijailevat sininen savu. Minä olen täällä ainoa joka en
ole hullu. (--)
Järjenvastaisuudesta
voinkin näppärästi siirtyä kertojaan ja sen mahdolliseen
epäluotettavuuteen. Fiktion kertoja voidaan tulkita
epäluotettavaksi, jos se on jotain näistä: hullu, epämoraalinen,
lapsi tai älyllisesti jälkeenjäänyt. Stridsbergin romaanin
kertojaa pidän epäluotettavana muista syistä: liiallinen
sekaantuminen ja samastuminen kirjoittamisen kohteeseen.
En
tarkoita, etteikö Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta olisi
suurta kirjallisuutta. Sitä se nimenomaan on. Suuri arvoitus.
Mysteeri, jota en saa avattua. Kaleidoskooppi.
Jos
jotain rinnakkaisteosta kaivelen muistini lokeroista, se olisi Joyce
Carol Oatesin romaani Blondi, joka on saanut
inspiraationsa myyttisestä hahmosta nimeltä Marilyn Monroe.
Luin Oatesin romaanin muutama vuosi. Lukuelämys oli niin lumoava,
tainnuttava ja häkellyttävä, etten edes halunnut yrittää
kirjoittamista. Jotain samantyyppistä mongerrusta siitäkin olisi
tullut kuin tästä tekstistä.