Huomioita ja kysymyksiä romaanista Unelmien tiedekunta

Sara Stridsbergin romaani Unelmien tiedekunta (Drömfakulteten – tilllägg till sexualteorin, 2006) on vääntänyt aivoni solmuun. Romaani lumoaa ja häkellyttää. Lähes samalla tavalla reagoin Stridbergin edelliseen teokseen Niin raskas on rakkaus. Kyseisestä romaanista en edes yrittänyt kirjoittaa blogitekstiä. Nyt olen jatkanut yrittämistä sitkeästi jo monen monituista kertaa. Kaikki yrittämäni lähestymistavat tuntuvat vääriltä. Kirjoittaminen ei lähde käyntiin. Lopulta toimivaksi tavaksi lähestyä tätä arvoituksellista romaania, on käydä keskustelua sen kanssa.

Onko Unelmien tiedekunta elämäkerta vai ”kirjallinen fantasia”, kuten kirjailija itse teostaan luonnehtii?

Unelmien tiedekunta voisi olla elämäkerta. Kertoohan se historiallisen henkilön, Valerie Solanasin, elämästä. Romaanista selviää, että amerikkalainen Valerie Solanas jäi historiaan feministisen SCUM-manifestin kirjoittajana. Kirjasta ilmenee myös toinen kiistämätön tosiasia: Valerie Solanas ampui poptaiteilija Andy Warholia. Taiteilija ei menehtynyt luotiin, vaan jäi sairaalaan ”esittämään kuollutta”.

Mutta. Kaikki muu onkin sitten epäselvää. Millainen ihminen Valerie Solanas oikein oli?

Oliko Valerie holtittoman Dorothy-äitinsä hyljeksimä ja isäpuolensa hyväksikäyttämä uhri Ventorin pikkukylästä? Nousiko hän aikuisena huonoista lähtökohdista ja pääsikö hän opiskelemaan Marylandin yliopistoon? Missä vaiheessa hän ajautui elättämään itsensä prostituutiolla? Miksi hän päätyi Andy Warholin Factory-taidekollektiivin jäseneksi? Mitkä syyt ajoivat naisen Warholin murhayritykseen? Kävikö hän oikeudenkäynnissä Manhattan Criminal Courtissa? Todettiinko hänet syyntakeettomaksi ja lähetettiin Elmhurstin mielisairaalaan? Milloin hän sai sytykkeen kirjoittaa SCUM-manifestin?

Näiden romaanissa kuvattujen tapahtumien perusteella lukija voi yrittää hahmottaa kokonaisuutta. Oliko Valerie Solanas uhri, rikollinen, mielisairas, akateeminen tutkija, feministinen teoreetikko, prostituoitu, narkomaani, taiteilija, visionääri, pioneeri vai näitä kaikkia? Vai jotain ihan muuta? Eikö osa näistä luonnehdinnoista kumoa toisensa ja romahduta kaiken? Tuhoaako seksityön tekeminen uskottavuuden feministiseltä patriarkaatin vastustamiselta? Voiko huumehuuruisen mielisairaan puheisiin luottaa?

Lukijana hairahduin pahemman kerran, kun yritin väkisin runnoa romaania kronologisesti etenevän elämäkerran muottiin. Heti ensi riveiltä olisi pitänyt sisäistää, että romaani rakenteellisesti, tyylillisesti ja sisällöllisesti niin poikkeuksellinen, että kirjallinen fantasia on osuvin tulkinta.

Kirjallinen fantasia mahdollistaa monenlaisten, erikoisten keinojen hyödyntämisen. Enpä ainakaan vähään aikaan muista kohdanneeni romaania, johon on sisällytetty kertojan ja henkilöhahmon käymiä keskusteluja:

KERTOJA: Kuvaile materiaalia.

VALERIE: Lunta ja mustaa epätoivoa.

KERTOJA: Missä?

VALERIE: Paskahotellissa. Kuolevien huorien ja narkomaanien pääteasemalla. Viimeinen, ylivoimainen nöyryytys.

KERTOJA: Kuka on epätoivoinen?

VALERIE: Minä, Valerie. Minulla on aina vaaleanpunaista huulipunaa.

KERTOJA: Vaaleanpunaista?

VALERIE: Rosa Luxenburg, Vaaleanpunainen Pantteri. Hänen lempiruusunsa olivat vaaleanpunaisia. Joku pyöräilee pois ja polttaa ruusutarhan. 

Miksi sitten kertoja keskustelee päähenkilönsä kanssa? Ehkä samasta syystä kuin kertoja kertoo päähenkilöstään yksikön toisessa persoonassa eli päähenkilö ei olekaan ”hän”, vaan ”sinä”:

”Taas uusi uni joka puristaa mustilla koukkukynsillään, kenties viimeinen. Olet jälleen Union Squarella. Ympärillä leijuu palaneen käryä ja muistat sytyttäneesi kaikki puiston roska-astiat. Seisot Andyn kanssa hissiovien luona Tehtaan sisääntuloaulassa. Andy on juuri palannut Coney Islandilta ja sinä olet rajannut huulesi huolimattomasti (muista että se on poliittinen kannanotto) ja tähtäät pistoolilla hänen sydämeensä (32 kaliiberin ylivoima)” 

Tulkitsen päähenkilön ”sinuttelun” tavaksi kommunikoida kirjoittamisen kohteen kanssa, yritystä tulla lähelle, pyytää neuvoa ja ohjausta, hakea hyväksyntää. Ehkä peilata omaa itseä toiseen.

Miksi romaanin kertoja kokee aiheelliseksi palata päähenkilön kuolinhetkeen kerta toisensa jälkeen? Valerie Solanas kuolee halvassa ja saastaisessa hotellihuoneessa Bristol Hotellissa punaisten lyhtyjen alueella Tenderloin Districtissä huhtikuun 25. päivä vuonna 1988. Kertoja ylittää valtuutensa luotettavan elämäkerran kirjoittajana. Elämäkerturilla ei ole pääsyä henkilön mielen sisällä, kaikkein vähiten kuolevan ihmisen kuumeisen hourailevaan mieleen:

”Ja huhtikuu etenee kohti jolloin kaikki päättyy ja sinä nukahdat Tenderloinissa ja ajattelet joka kerta nukahtaessasi ettet enää herää, mutta heräät aina, ja huhtikuu on edelleen kuukausista julmin. Näet unta isoista tv-vastaanottimista joiden sisällä on jättiläishirviöitä, ne kurottelevat käsiään huoneeseen, ja kun heräät, et muista nimiä, olivatko hirviöt nisäkäsnaaraita vai nisäkäsuroksia mutta niillä kaikilla oli tv-puuteria ja susimeikki.” 

Valerien kuolinvuoteella käy kova trafiikki, jos sallitte rahvaanomaisen ilmaisuni. Huoneessa huojuu eläviä ja kuolleita: Cosmogirl, eksentrinen persoona, oikeasta nimeltään Ann Duncan. Cosmogirliin Valerie tutustuu Marylandin yliopiston koe-eläinlaboratoriossa. He suunnittelevat outoa, feminististä tutkimusta hiirillä: pystyvätkö naarashiiret lisääntymään keskenään, ilman uroshiiriä. Epätasapainoinen Cosmogirl luisuu nopeasti elämän varjoisille kujille ja menettää henkensä. Hänen äitinsä Elizabeth Duncan lojuu vankilan kuolemansellissä.

Kuolinvuoteella vierailee myös androgyynisen Silkkipojan haamu. Hän on poistunut elävien kirjoista joko hukkumalla tai huumeisiin. Kun kuolemanhetki lähestyy, Valerien mieli vaeltaa lapsuuteen aavikkomaisemiin, paahtavaan aurinkoon ja Dorothy-äitiin, joka ompelee alushameeseen kulta- ja hopealankoja, koska ne tuottavat onnea. Lapsuudenmuistoissa vallitsee ikuinen preesens.

Romaania lukiessani en pääse eroon luokittelun pakkomielteestäni. Tyylillisen moninaisuuden takia en pystynyt niputtamaan teosta oikein muuhun luokkaan kuin ”kokeellinen romaani”. Teoksen kirjoitustyyli vaihtelee runollisesta ja maagisesta alatyyliseen ja jopa mielenvikaiseen ja järjenvastaiseen ilmaisuun. Esimerkki räjähtävän alatyylisestä ilmaisusta, jonka päähenkilö laukoo mielisairaalan tohtori Cooperille:

”En halua diagnoosia, olen opiskellut Marylandissa ja teen itse omat diagnoosini. Diagnoosini kuuluu näin: Vitun raivona. Saatanan vihainen. Prostituoitu. Kerjäläinen. Miestenvihaaja. On yhtä painajaista herätä joka päivä helvetissä.” 

Heijastavatko romaanissa usein toistuvat aakkostetut listat mielenvikaisuutta tai järjenvastaisuutta? Vai kokeellisuutta, spontaania tajunnanvirtaa, luovuutta vai jotain muuta? Esimerkiksi lista otsikolla ”Kertojat”:

A. Sydän täynnä mustia kärpäsiä. Aavikon yksinäisyys. Kivimaisema. Karjapaimenia. Villejä mustangeja. Huonojen kokemusten aakkoset.

B. Vuorilla leijailevat sininen savu. Minä olen täällä ainoa joka en ole hullu. (--)

Järjenvastaisuudesta voinkin näppärästi siirtyä kertojaan ja sen mahdolliseen epäluotettavuuteen. Fiktion kertoja voidaan tulkita epäluotettavaksi, jos se on jotain näistä: hullu, epämoraalinen, lapsi tai älyllisesti jälkeenjäänyt. Stridsbergin romaanin kertojaa pidän epäluotettavana muista syistä: liiallinen sekaantuminen ja samastuminen kirjoittamisen kohteeseen.

En tarkoita, etteikö Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta olisi suurta kirjallisuutta. Sitä se nimenomaan on. Suuri arvoitus. Mysteeri, jota en saa avattua. Kaleidoskooppi.

Jos jotain rinnakkaisteosta kaivelen muistini lokeroista, se olisi Joyce Carol Oatesin romaani Blondi, joka on saanut inspiraationsa myyttisestä hahmosta nimeltä Marilyn Monroe. Luin Oatesin romaanin muutama vuosi. Lukuelämys oli niin lumoava, tainnuttava ja häkellyttävä, etten edes halunnut yrittää kirjoittamista. Jotain samantyyppistä mongerrusta siitäkin olisi tullut kuin tästä tekstistä.