Sivut

tiistai 27. elokuuta 2019

Zombiesatiiri. Nyt.


Innostuin valtavasti amerikkalaisen Jim Jarmuschin zombiesatiirista The Dead Don´t Die jo pelkkien leffateatterissa pyörivien trailereiden perusteella. Tiesin heti, että tulen pitämään leffasta ja maltoin tuskin odottaa maagista päivämäärää eli viime viikon perjantaita. Ja niinhän siinä kävi, että intuitioni osui oikeaan ja katsoin leffan alusta loppuun hymy huulillani. Erityisesti pidin elokuvan verkkaisuudesta, kreiseistä henkilöhahmoista, pikkutarkasta lavastuksesta ja koomisista zombieista.

Hidastempoisessa amerikkalaisessa Centervillen pikkukaupungissa maailmankirjat ovat sekaisin. Aurinko ei suostu laskemaan ja kuu loistaa liian kirkkaana. Uutislähetyksissä spekuloidaan, mistä voisi olla kyse. Asiantuntijat veikkaavat kuun ”säröilyä”. Outo ympäristökatastrofi vaikuttaa eläimiin ja ihmisiin - sekä eläviin että kuolleisiin. Kuolleet heräilevät henkiin ja alkavat kaivautua haudoistaan. 

Elokuvasta The Dead Don´t Die, sivulta IMDb
  Kohta kaduilla hoipertelee zombeja, jotka haluavat heti ensimmäiseksi päästä veren makuun. ”Teuraaksi” päätyy niin paikallisen kuppilan henkilökuntaa kuin suurkaupungista kruisailemaan lähteneitä hipstereitä. Kun verenhimo on tyydytetty, zombiet kaipaavat samoja asioita kuin eläessäänkin. Kofeiininarkkari hamuilee kahvia ja kähisee ”Coffeeee”. Valkoviinin lipittelyyn omistautunut nainen vaatii heti kuolonkankeuden poistuttua ja tolpille päästyään: ”Chardonnay”.

Pidin tavasta, jolla pikkukaupungin elämää ja ihmisiä kuvataan elokuvassa. Leffasta suunnilleen puolet körötellään poliisiauton kyydissä. Ikkunasta välkkyy rauhoittavan vihreitä metsämaisemia. Välillä piipahdetaan kahville ja donitsille tai käväistään paikallisen leffafriikin kaupassa, joka on ahdettu täyteen kaikkea mahdollista sisämaalien, jäätelöiden ja ampuma-aseiden välillä. Kaupan seinät on kiinnitetty täyteen käsinkirjoitettuja lappusia, esimerkiksi ”No shoplifting”. Tämä lavastuksellinen yksityiskohta huvitti minua, kuten sekin, että monet pikkukaupungin talojen pihat pursusivat kaikenlaista törkyä ruostuneista kodinkoneenraatoista autonjämiin.



Pienen paikkakunnan asukkaat sykähdyttivät minua persoonallisella ja autenttisella tyylillään. Suurin osa asukkaista on kaikkea muuta kuin muoti-ikoneita. Metsässä haahuilee rähjäinen erakkomies (Tom Waits), joka tarkkailee tilanteiden kehitystä kiikareillaan. Poliisit (Bill Murray, Adam Driver ja Chloë Sevigny) ovat sympaattisia mutta jotenkin urpoja. Kun poliisit kohtavat raadellut ihmisvainajat, he arvuuttelevat kahden vaihtoehdon välillä: olivatko syyllisiä villipedot vai elävät kuolleet eli zombiet? Virkavallan logiikka kallistuu heti zombien suuntaan.

Tykästyin myös nörttimäiseen kaupanmyyjään (Caleb Landry Jones), jonka leffainnostus näkyi Nosferatu-puserovalinnassa. Kaikkein eksoottisin henkilö leffassa oli irlantilainen hautausurakoitsija (Tilda Swinton), joka hätkähdytti monella tavalla: suoraviivaisella kävelytyylillään, puheensa aksentilla, mustilla vaatteillaan, karateharrastuksellaan ja karmeanihanalla tavallaan maskeerata ruumiita.



The Dead Don´t Die osui nappiin myös musiikkivalinnallaan ja sehän oli luonnollisesti kepeä kantrimusa!

Ihmeellistä, että pystyin kirjoittamaan tämän blogitekstin, vaikka olen katsonut leffan poikkeuksellisesti vain yhden kerran. Aion kyllä ehdottomasti mennä katsomaan sen vielä uudestaan. Oletan, että elokuva viihdyttää enemmän satiirin ystäviä kuin vannoutuneita zombie-harrastajia. He saattavat kummastella leffan verkkaisuutta.

Vielä yksi erikoisuus, jonka melkein unohdin mainita, on elokuvan metafiktiivisuus eli fiktio joka korostaa omaa fiktiivisyyttään. Tämä keino vahvistaa elokuvan komediallisuutta.


perjantai 16. elokuuta 2019

Kauhua keskellä kirkasta päivää


Valtava kursori vilkkuu lähikuvassa elokuvakankaalla. Kursori ilmaantuu ja katoaa, ilmaantuu ja katoaa. Luova taiteilija yrittää saada tekstiä syntymään. Paniikki hiipii mieleen, tyhjänpaperinkammo iskee. Taiteilijan sydän jyskyttää niin kovaa, että elokuvateatterin katsojatkin sen kuulevat… Näin alkoi palkittu suomalaiskomedia Aleksi Salmenperän Tyhjiö, jonka hauskuutti minua viime syksynä. Blogitekstiä en kuitenkaan saanut aikaiseksi.

Elokuvasta Midsommar, sivulta Finnkino
Saa nähdä, pystynkö tuottamaan lukukelpoista tekstiä tämänkertaisesta aiheestani eli amerikkalaisen käsikirjoittaja-ohjaaja Ari Asterin kauhuelokuvasta Midsommar - Ikuinen yö. Aikaisemmin olen blogannut saman ohjaajan edellisestä kauhuelokuvasta Hereditary – Pahan perintö. Leffassa minua kiehtoi sen monitulkintainen kerronta ja mahaavääntävä musiikki. Midsommar on tavallaan vastaus unelmiini, koska vihdoin näen kauhuelokuvan, jossa kauhu ei sidoksissa valon määrän vähyyteen, vaan kaikki tapahtuu joko kirkkaassa päivänvalossa tai pohjolan yöttömän yön valossa.

Midsommar-elokuvan ihmisuhdekoukerot koukuttavat heti. Amerikkalaisella yliopistokampuksella asuva päähenkilö Dani (Florence Pugh) hermoilee paniikkimoodissa, koska hänen bipolaarinen sisarensa on jättänyt sometililleen oudon uhkaavia viestejä. Dani soittelee hätääntyneenä vanhemmilleen ja pommittaa sisartaan vastauspyynnöillä. Hän pelkää pahinta ja hakee tukea poikaystävältä Christianilta (Jack Reynor), joka on viettämässä iltaa kaveriporukassa. Poikaystävä haluaisi irtautua huonosta suhteesta. Samaa toitottavat myös kaverit. Sitten tapahtuu traaginen käänne pahempaan, ja Dani tarrautuu kiinni entistä sitkeämmin poikaystäväänsä eikä tämä enää henno dumpata takertujaa sivuun.


Yliopistobileissä opiskelijakaverukset juttelevat ruotsalaisen Pellen (Vilhelm Blomgren) kanssa. Hänellä on houkutteleva tarjous, joka vetoaa antropologiaa pääaineenaan opiskeleviin nuoriin. Pelle suostuttelee nuoria lähtemään mukaan Pohjois-Ruotsissa järjestettävään, kiehtovaan uskonnolliseen rituaaliin. Pelle näyttää valokuvia seremoniallisiin, valkoiseen kaapuihin pukeutuneista skandinaaveista keskellä vehreintä luontoa. Tarjous hyväksytään, kuka mistäkin syystä. Dani haluaa sulkea mielestään tragedian, poikaystävä haluaa maisemanvaihdon, osaa opiskelijoita houkuttaa mahdollisuus akateemisen kunnianhimon tyydyttämiseen. Tarjoaahan pohjoinen kultti kiehtovan aiheen väitöskirjalle.

Paikan päällä vastaanotto on aluksi ylenpalttisen sydämellinen. Pian mieleen hiipii kuitenkin epäily, onko jotain outoa tekeillä. Ruokapöydässä tarjotaan aistiharhoja aiheuttavaa sienijuomaa, joka laukaisee osalla vaikeita pelkotiloja. Nuoren viriilin miehen lautaselle lätkäistään lihapiirakka, jonka täyte sisältää häpykarvoja. Nukkumissalissa kehitysvammainen lapsi vaikeroi koko yön. Seinille on piirretty primitiivisellä tyylillä epäilyttäviä kuvasarjoja. Kohta nuoret viedään vuorelle seuraamaan rituaalia, jossa kuolonuhreilta ei vältytä. Viimeistään tässä vaiheessa nuoret ymmärtävät, Rudi Radar -uskonyhteisö on vaarallinen. Pakomatkalle ei kuitenkaan niin vain lähdetäkään...



Midsommar-elokuva vaikutti minut visuaalisilla ratkaisuillaan. Elokuvan värimaailma jakautuu kahteen osaan. Leffan alkupuolella seikkaillaan väritykseltään samean synkissä opiskelijakämpissä. Värimaailma kuvastaa psyykkistä epätietoisuutta: stressi painaa, tulevaisuus ahdistaa ja ihmissuhteet rönsyilevät sekavasti kuin huoneisiin sullotut huonekasvit. Elokuvan loppuosassa päädytään kirkkaan valoisiin niittymaisemiin. Värisävyt muuttuvat kirkkaan vihreiksi, vitivalkoisiksi tai taivaansinisiksi. Vaikka värit kirkastuvat, tilanteet kuitenkin samanaikaisesti samenevat. Epätietoisuus vain pahenee näennäisestä valoisuudesta huolimatta.

Minuun teki myös suuren vaikutuksen eräs yksittäinen kuvaukseen liittyvä ratkaisu. Kun auto kulkee läpi kesäisen vihreyden, maisema kääntyy yhtäkkiä ylösalaisin. Taivaan sini laahaa alhaalla ja maantien harmaus nousee ylös. En muista nähneeni mitään vastaavaa missään aikaisemmassa elokuvassa. Kuvauksellinen ratkaisu korostaa juonellista rakennetta. Samalla kun amerikkalaiset yliopisto-opiskelijat siirtyvät normaalista arjesta täysin toisenlaiseen todellisuuteen, myös maiseman täytyy kiepsahtaa ylösalaisin. Opiskelijat luisuvat yliopiston järjen valtakunnasta kohti uskonnon mielivaltaista maailmaa.

 

Elokuvakerronnassa ihailin tapaa, jolla kuvaaja onnistuu välittämään katsojalle henkilön sisäisen kokemusmaailman. Sienijuoman laukaisemat aistiharhat näkyivät katsojalle huojuvana maisema ja esimerkiksi jalkateränä, josta kasvaa heinätukko. Aina ei tiennyt, kuvataanko yksittäisen henkilön näkökulmaa vai kokonaisen kollektiivin kokemustapaa. Kohtaus, jossa istutaan juhlapöydässä ja seppeleeseen kiinnitetyt kukkien terälehdet laajenevat ja supistuvat, en osannut sanoa, tarkoittaako se kokonaisen uskonyhteisön tajuntaa.

Midsommar teki minuun suuren vaikutuksen. Muutenhan en olisi vaivautunut katsomaan leffaa kahteen kertaan. Midsommar toimii sekä kauhuelokuvana että draamaelokuvana. Elokuvan klassikoihin perehtyneet varmasti arvostavat myös viittausta The Wicker Man -kauhuelokuvaan.