Zombiesatiiri. Nyt.

Innostuin valtavasti amerikkalaisen Jim Jarmuschin zombiesatiirista The Dead Don´t Die jo pelkkien leffateatterissa pyörivien trailereiden perusteella. Tiesin heti, että tulen pitämään leffasta ja maltoin tuskin odottaa maagista päivämäärää eli viime viikon perjantaita. Ja niinhän siinä kävi, että intuitioni osui oikeaan ja katsoin leffan alusta loppuun hymy huulillani. Erityisesti pidin elokuvan verkkaisuudesta, kreiseistä henkilöhahmoista, pikkutarkasta lavastuksesta ja koomisista zombieista.

Hidastempoisessa amerikkalaisessa Centervillen pikkukaupungissa maailmankirjat ovat sekaisin. Aurinko ei suostu laskemaan ja kuu loistaa liian kirkkaana. Uutislähetyksissä spekuloidaan, mistä voisi olla kyse. Asiantuntijat veikkaavat kuun ”säröilyä”. Outo ympäristökatastrofi vaikuttaa eläimiin ja ihmisiin - sekä eläviin että kuolleisiin. Kuolleet heräilevät henkiin ja alkavat kaivautua haudoistaan. 

Elokuvasta The Dead Don´t Die, sivulta IMDb

  Kohta kaduilla hoipertelee zombeja, jotka haluavat heti ensimmäiseksi päästä veren makuun. ”Teuraaksi” päätyy niin paikallisen kuppilan henkilökuntaa kuin suurkaupungista kruisailemaan lähteneitä hipstereitä. Kun verenhimo on tyydytetty, zombiet kaipaavat samoja asioita kuin eläessäänkin. Kofeiininarkkari hamuilee kahvia ja kähisee ”Coffeeee”. Valkoviinin lipittelyyn omistautunut nainen vaatii heti kuolonkankeuden poistuttua ja tolpille päästyään: ”Chardonnay”.

Pidin tavasta, jolla pikkukaupungin elämää ja ihmisiä kuvataan elokuvassa. Leffasta suunnilleen puolet körötellään poliisiauton kyydissä. Ikkunasta välkkyy rauhoittavan vihreitä metsämaisemia. Välillä piipahdetaan kahville ja donitsille tai käväistään paikallisen leffafriikin kaupassa, joka on ahdettu täyteen kaikkea mahdollista sisämaalien, jäätelöiden ja ampuma-aseiden välillä. Kaupan seinät on kiinnitetty täyteen käsinkirjoitettuja lappusia, esimerkiksi ”No shoplifting”. Tämä lavastuksellinen yksityiskohta huvitti minua, kuten sekin, että monet pikkukaupungin talojen pihat pursusivat kaikenlaista törkyä ruostuneista kodinkoneenraatoista autonjämiin.

Pienen paikkakunnan asukkaat sykähdyttivät minua persoonallisella ja autenttisella tyylillään. Suurin osa asukkaista on kaikkea muuta kuin muoti-ikoneita. Metsässä haahuilee rähjäinen erakkomies (Tom Waits), joka tarkkailee tilanteiden kehitystä kiikareillaan. Poliisit (Bill Murray, Adam Driver ja Chloë Sevigny) ovat sympaattisia mutta jotenkin urpoja. Kun poliisit kohtavat raadellut ihmisvainajat, he arvuuttelevat kahden vaihtoehdon välillä: olivatko syyllisiä villipedot vai elävät kuolleet eli zombiet? Virkavallan logiikka kallistuu heti zombien suuntaan.

Tykästyin myös nörttimäiseen kaupanmyyjään (Caleb Landry Jones), jonka leffainnostus näkyi Nosferatu-puserovalinnassa. Kaikkein eksoottisin henkilö leffassa oli irlantilainen hautausurakoitsija (Tilda Swinton), joka hätkähdytti monella tavalla: suoraviivaisella kävelytyylillään, puheensa aksentilla, mustilla vaatteillaan, karateharrastuksellaan ja karmeanihanalla tavallaan maskeerata ruumiita.

The Dead Don´t Die osui nappiin myös musiikkivalinnallaan ja sehän oli luonnollisesti kepeä kantrimusa!

Ihmeellistä, että pystyin kirjoittamaan tämän blogitekstin, vaikka olen katsonut leffan poikkeuksellisesti vain yhden kerran. Aion kyllä ehdottomasti mennä katsomaan sen vielä uudestaan. Oletan, että elokuva viihdyttää enemmän satiirin ystäviä kuin vannoutuneita zombie-harrastajia. He saattavat kummastella leffan verkkaisuutta.

Vielä yksi erikoisuus, jonka melkein unohdin mainita, on elokuvan metafiktiivisuus eli fiktio joka korostaa omaa fiktiivisyyttään. Tämä keino vahvistaa elokuvan komediallisuutta.