Auttaako komedia korona-ahdistukseen?

Ennen kuin elokuvateatterit suljettiin täällä Helsingissä, ehdin vielä käydä katsomassa Reetta Aallon ohjaaman ja Anna Ruohosen käsikirjoittaman elokuvan Naurun varjolla. Lyhyesti luonnehdittuna se on komedia koomikoista. Leffan perusteella suomalainen stand up- koomikot näyttävät olevan itkeviä klovneja. Lavalle he menevät terapioimaan itseään. Huumoria revitään oman elämän kipukohdista, kuten vaikeista ihmissuhteista, epävarmuudesta ja turhautumisesta.

Komedian huumori nauratti minua. Korona-aika näkyi siinä, että olin salissa ainoana katsojana! No, sainpa ainakin huoletta rapistella karkkipapereita ja mässyttää karkkeja. Olisin voinut selvittää, miltä tuntuu työntää jalat edellisen penkkirivin selkänojalle, mutta unohdin.

Mutta auttoiko komedia korona-ahdistukseeni? Lyhytaikaisesti kyllä, mutta vaikutus haihtui nopeasti. Jostain syystä ahdistuneisuuteni on kasvanut ekspotentiaalisesti talven edetessä ja tartuntatapausten lisääntyessä. Panikointiani ei helpota ainakaan se, että aina heti ensimmäiseksi aamulla tarkistan Yle Uutisten nettisivuilta päivän tartuntaluvut. Vilkuilen samaa sivustoa useita kertoja päivässä. Välillä käväisen myös BBC:n tai CNN:n sivuilla. Mitään huojentavia uutisia ei yleensä löydy, lukuun ottamatta tietysti rokotetutkimuksen etenemistä harppauksin.

Näköjään kirjoitan tämän(kin) blogitekstin terapoidakseni itseni ja hahmottaakseni, millä tavoilla omaa mielenrauhaa voisi edistää. Jos tästä koronajaarittelustani on jollekulle jotain hyötyä, hyvä niin. Jos ei, niin eipä voi mitään. 

En ymmärrä itsekään, miksi koronapaniikkini ilmaantuu vasta nyt. Ehkä reagointini johtuu keväällä sairastetun (diagnosoimattoman) tartuntataudin jälkireagoinnista. Posttraumaattinen stressireaktio saattaa olla ylimitoitettu arvio, mutta jokin sen kaltainen tässä haiskahtaa. Nyt kun koen olevani lähes parantunut kevään tartuntataudista yli 7 (!) kuukautta kestäneiden satunnaisten jälkioireiden jälkeen, pelkään sairastuvani uudelleen. Keväällä olin kuukauden kotona sairastamassa. En ihan välttämättä halua kokea samaa uudestaan.

Vaikka luontainen taipumukseni on juuttua ongelmakeskeiseen ajatteluun, yritän tässä tekstissä kammeta itseäni kohti ratkaisukeskeisyyttä. Osa ratkaisumalleista ovat käynnistyneet itsestään. Ne kuuluvat varmaan ihmislajin luontaiseen selvitysmisvaistoon. Ratkaisumallejani korona-ahdistuksen vähentämiseen:

1. Hamstrausvimma

Tätä tapahtui monelle keväällä. Ihmiset pelkäsivät jäävänsä mottiin koteihinsa ja  ruokakaupoista käytiin tyhjentämässä hyllyjä. Olen huomannut hamstrausviettini aktivoituneen näin marras-joulukuussa. Kotona ahdistun todella, jos kaapeista puuttuu jotain. Ylimääräisiä pakkauksia pitää haalia ainakin hapankorpuista, näkkileivistä, kierremakaronista, pastakastikkeista, pikakahvista, vadelmakaurapuurosta, pähkinäsekoituksista, tummasta suklaasta ja tietysti se klassikko eli  vessapaperi. Ruokakaupassa katseeni haravoi hyllyjä ja alitajuntani tykittää viestejä: Lisää omenoita! Niitä ei voi olla koskaan liikaa! Osta rusinoita! Lisää pähkinäsekoituksia! Kahvikermaa pari purkkia jääkaappiin varalle! Vielä jotain! Osta nyt, kun vielä pystyt!

2. Siivoushysteria

En ole siivousorientoitunut ihminen (näin kauniisti sanottuna), mutta jatkuva huoli uudesta sairastumisesta on nostanut siivousmotivaationi ihan uudelle levelille. Rauhoitun kun asetan itselleni tavoitteen päivittäisestä siivousoperaatiosta ja toteutan sen. Mielessäni välkkyy koko ajan kauhukuva, jos taas jään kotiin jumiin kuukaudeksi enkä sinä aikana pysty viemään edes roskia roskiin. Pelkkä ajatus laukaisee hengenahdistusta. 

3. ASMR ja muut rentoutumistekniikat

Tutustuin alun perin ASMR-ilmiöön katsottuani uteliaisuudesta dokumentin Teemalta. Nykyään katselen tai pelkästään kuuntelen Youtubesta brittiläisiä ja amerikkalaisia ASMR-kanavia lähes päivittäin. Suomalaiset ASMR-artistit eivät ole ainakaan tähän mennessä kiinnostaneet. Ehkä haluan eskapismia tai eksotiikkaa. Aika harvoin saavutan tavoite-elämyksen eli englanniksi tingles. Ne tuntuvat kylminä väreinä päässä. Suosikkiääniäni ovat aikakauslehden sivujen kääntämisen ääni ja kaikenlaiset rapistelut ja kahinat.

4. Nostalgiset ruoka-aineet ja ruoat

En ihmettele, että niin moni ihminen halua syödä tuttuja ja turvallisia ruokia ajalta ennen tätä koronapandemiaa. Kyllä näyttää lihapullat ja perunat kiinnostavan. Itse en punaisesta lihasta perusta, mutta nostalgiatrippailen menneisyyteen lohipyöryköillä, keitetyillä perunoilla, raejuustolla, maustekurkulla ja keitetyllä kananmunilla. Nam. Kyllä peruna on aina peruna.

Eniten kuitenkin ikävöin mummoni tekemää sienisalaattia. Mikä ihana kirpeän raikas maku! Siinä oli  sipulia, metsäsieniä, suolaa, etikkaa ja sokeria. Yritin jotain sen suuntaista ruokakaupasta ostetulla sienisekoituksella. Ei tullut hyvä sienisalaatti, tuli huono sienisalaatti. No, onneksi sentään tuoreet herkkusienet toimivat aina ja niitä voi tunkea melkein kaikkiin ruokiin, lukuun ottamatta kaurapuuroa. 

5. Sosiaalisuus

Kasvokkain tai puhelimessa mielelläni keskustelen (lue: puhisen turhautuneena) koronapainajaisesta tuttujen ja luotettavien ihmisten kanssa. Korona on kyllä hyvä ja helppo keskustelunaihe, koska ainakin kaikki ovat kuulleet siitä. Ainakaan itse en ole koskaan osallistunut tällaiseen keskusteluun:

- Kyl mua tää pandemia rassaa.

- Ai mikä pandemia?

- No korona tietysti.

- Ai niin se. Onks se vielä?

 6. Liikunta

Lenkkeily on aina tähän mennessä auttanut minua. Ongelma on vain siinä, etten ole saanut raahattua itseäni lenkkipolulle. Yritän luopua ajatuksesta, että jos ylipäänsä lähtee lenkille, täytyisi jaksaa vetää joku tunnin hikilenkki. Mitä vikaa on esimerkiksi puolen tunnin löntystelylenkissä?

7. Huumori

Tänään tulee telkkarista brittiläinen satiirinen nukkeanimaatio Spitting Image. Toivottavasti se tepsii ahdistukseen ja naurattaa. Suomalaisista huumoripläjäyksistä tykkään ja arvostan Noin viikon studiota ja Hyviä ja huonoja uutisia. Miksei siitä tule uusia jaksoja? Kari Ketonen takaisin juontajaksi!

8. Rokote

Rokote, tulis nyt jo. Totta kai rokote annetaan ensin terveydenhuollon henkilökunnalle, ikäihmisille ja riskiryhmille. Sitten kun oma vuoroni tulee, aion ottaa sen ilomielin, olenpa immuuni tai en.

9. Kirjoittaminen

Luen kirjoittamani tekstin läpi ja korjasin sekaan lirvahtaneet pianovihreet. Tajusin, että tekstini on yllättävän tervehenkinen kirjoittamakseni! Taidanpa sitten lisätä listaani kirjoittamisen, koska omien sekavien ajatuksentynkien siirtäminen tietokoneen näytölle selkiyttää nuppia. Ja keho rauhoittuu. Vau, mikä efekti.

Vielä yksi lisäys seuraavana päivänä:

10. Virkkaus tai muu vastaava käsillä näpräys

Aloitin virkkauksen pari vuotta sitten. Neulojien keskuudessa käytetetään humoristista ilmaisua neuloosi. Ihminen voi joutua neuloosiin, jolloin hän saattaa jatkaa neulomistaan tuntikausia. Omaa toimintaani voi kai kutsua sanalla virkkoosi eli virkkausmania. Jos englanniksi ei ole vielä olemassa sanaa crochetomania, se pitää luoda.

Ja vielä yksi lisäys parin päivän viiveellä:

11. Mika Salminen

Istuessani bussissa (maski naamalla, totta kai) matkalla keskustaan, oivalsin että THL:n Mika Salmisen televisioesiintymisten katselua ja kuuntelua voi verrata meditaatioharjoitukseen! Kyllä siinä hermosto tyyntyy. Ihanan nallekarhumainen olemus ja rauhallinen puhetyyli! Samaa mieltä on myös Katja Ståhl, joka esitteli mikasalmis-tatuointiaan haastatteluohjelmassa. No, siirtokuvaksi se paljastui, mutta kuitenkin. Erinomainen idea.

 Terveyttä!

Huumori on vakava asia

Nyt jännittää ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kädet tärisee ja kylmenee, nieleksin tyhjää, oksettaa, sydän hakkaa, vaikea hengittää.

Aloitus?: Huumori on sekä iloinen että vakava asia. Aloitus?: Huumori on yksi psyykkeen puolustumekanismeista, jonka avulla ihminen voi pitää itsensä kanssa. Aloitus?: Tarvitsen huumoria, koska minulla on elämäni aikana ollut vaikeita masennus- ja ahdistusoireita, joihin on pahimmillaan liittynyt kuolemantoiveita ja itsemurha-ajatuksia. Kyllä, tämä on oikea aloitus. Ookoo, nyt se on sanottu. Se on nyt sanottu, ja nyt odotan sydämen sykkeen laskemista.

Olen jo pitkään halunnut sanoa yllä olevan asian. Se on vain ilmoitusluontoinen asia. Siinä ei ole mitään dramatiikkaa. Se on vain toteamus. Olen halunnut sanoa sen, mutta en ole löytänyt sopivaa asiayhteyttä. Mikä tahansa asiayhteys on banaali, niin myös tämä. Itsemurhasta puhuminen huumorin yhteydessä on naurettavaa. Toisaalta masennuksesta ja ahdistuksesta, kuolemantoiveista ja itsemurha-ajatuksista puhuminen kaikissa mahdollisissa yhteyksissä on tabu. Haluan rikkoa tämän tabun. Minua ärsyttää suunnattomasti ajatus, että lähes tulkoon mistä tahansa sairauksista ja sairauden oireista voi puhua mutta ei tästä. Ripulipaskasta voi puhua, jännetuppitulehduksesta voi puhua, välilevynpullistumasta voi puhua, sytostaattihoidosta voi puhua, luunmurtumista voi puhua. Tästä ei kuitenkaan voi puhua, ettei vain kukaan pelästy, ettei vain kukaan järkyty, ettei vain kukaan närkästy moraalisesti.

Jos sanon, että minulla on ollut kuolemantoiveita ja itsemurha-ajatuksia, se ei tarkoita sitä että olisin tappamassa itseäni. Ajatus ja toiminta ovat eri asioita. Ajatus ei automaattisesti johda toimintaan. Haluan kertoa, että olen myös tuntenut tai tietänyt tai luullut tunteneeni neljä ihmistä, jotka ovat tehneet itsemurhan. Yksi näistä oli minulle vakava psyykkinen trauma. Yksi oli järkytys, mutta ei ehkä suoranainen trauma. Kaksi näistä tuntui pahalta, muttei suistanut minua raiteiltaan. Sen lisäksi olen tuntenut tai luullut tunteneeni neljä ihmistä, jotka ovat yrittäneet itsemurhaa, tavalla tai toisella, enemmän tai vähemmän tosissaan. Itse en ole koskaan yrittänyt itsemurhaa.

Miten tämä liittyy huumoriin? Ainakin minun tapauksessani huumori on osa mielenterveydenhoitoani. Korostan: yksi osa mutta erittäin tärkeä osa. Jos jaksan nauraa, jaksan elää. Jos olen ollut riittävän masentunut, en ole ehkä enää pystynyt itkemään. Syy tähän: matala energiatasoni ei ole enää riittänyt itkemiseen.

Huumori ei loppujen lopuksi ole niin kaukana masennuksesta ja itsetuhoisuudesta kuin voisi kuvitella. Muutenhan ei olisi olemassa käsitettä "itkevä klovni". Yksi itkevistä klovneista on menestynyt brittikoomikko David Walliams, joka on kertonut kärsineensä masennuksesta ja yrittäneensä jopa hukuttaa itsensä.

Tämän vuoden Putous-ohjelmaa katsoessani olen kiinnittänyt huomiota sketsihahmojen ja sketsien vakaviin sivujuonteisiin. Ernest "Awesome" Lawsonin esittänyt Abdul Tuisku vaikuttaa pintapuolisesti vilkaistuna stupidolta bimbolta. Abdul osaa kuitenkin pakonomaisen kiittelynsä ja kiljahteluittensa ohella myös sivaltaa yhteiskunnallisia epäkohtia. Hän on maininnut ainakin veritimantit, heimosodat ja heimoteurastukset, orjuuden, aseistetut vaalivalvojat ja lapsisotilaat. Finaalijaksossa Abdul otti kantaa maahanmuuttokriittisyyteen.

Timo Lavikaisen sketsihahmo Isä Nitro sohaisee myös erään erotetun papin ja parlamentaarikon edesottamuksiin. Samalla saavat kyytiä myös hurskaan ulkokuoren ja sisäisen tyhjyyden välinen ristiriita.

Oma suosikkini on Pilvi Hämäläisen esittämä Aino Inkeri Ankeinen. Hahmo on tajunnan räjäyttävästä negatiivisuudestaan huolimatta sympaattinen, hellyyttävä ja samaistuttava. Minua viehättää myös Aina Inkerin rehellisyys. Hahmo on rohkeasti oma kusipäinen itsensä, eikä rupea teeskentelemään olevansa susi lampaan vaatteissa. Minusta se on hyvä. Suteen suden vaatteissa voi luottaa, suteen lampaan vaatteissa ei koskaan. Aina Inkerin kohdalla voi yllättyä iloisesti mutta ei koskaan pettyä karvaasti, koska toinen osapuoli on jo valmiiksi varautunut pahimpaan.

Lehtitietojen mukaan Pilvi Hämäläinen on hyödyntänyt hahmon luomisessa sekä itseään että äitiään ja mummoaan! Suorastaan ilahduin ja hykertelin onnesta, kun luin että näyttelijälle tyypillinen ensireaktio kaikkeen on negatiivinen. Sama täällä. Ensin pitää käsitellä kaikki mahdolliset viat, virheet, kauhuskenaariot ja katastrofikuvitelmat ja pirut seinillä ja vasta sitten miettiä, onko mitään onnistumisen mahdollisuuksia missään. Valoa voi nähdä vasta kun on tutkinut pimeän kaikki nurkat.

Vielä huumorin vakavasta pohjavirrasta: uskon että huumorin keinoin voi käsitellä ja opetella hyväksymään erilaisia puolia itsessään. Kaikissa sketsihahmoissa on yleensä vain yksi luonteenpiirre tai ominaisuus tavallaan tiivistettynä ja suurennuslasin alle laitettuna. Aikaisemmista kausista muistan esimerkiksi seuraavat tiivistymät: Ymmi Hinaajan taukoamaton hölötys, Munamiehen viaton rivous,  Leena Hefnerin os. Herppeenluoman hirrrvee humala, Pastorin Luttisen sananmuunnoksiin piilotettu irstaus, hevimuusikko-Sikiön vetämätön saamattomuus, Martti Alasen(?) esiintymispelko, Kotkan ruusun liikuntarajoitteisuus, "mestarimuusikon" musiikkirajoittuneisuus, Matti Pikkuvanhasen lapsellinen pikkuvanhuus ja Liitto-oravan porilaisvaikutteinen(?) vittuilukulttuuri.

Tämän vuoden Putouksessa tykkäsin myös Trump-sketseistä. Niissä jos missä näkyy, kuinka huumorin keinoin voi ottaa kantaa vakaviin, ajankohtaisiin poliittisiin ilmiöihin. Oletan että sketseissä näkyy ohjaaja Joonas Nordmanin käsiala. Kiitokset niistä ja Putouksesta kokonaisuudessaan. Upea kausi.

Ei helvetti, jännitys palasi. Uskallanko julkaista tätä. Pakko uskaltaa.

Ahistaa!

Varoitus: Jos olet 100 % järki-ihminen, en suosittele tekstini lukemista. Tekstissäni ei ole järjen häivähdystäkään.

Helsingin Kirjamessut lähestyvät. Ahistaa! Jaksaako sitä ihmispaljoutta ja hälinää neljää päivää? Tai edes kolmea? Kahta? Tai puolikasta päivää? Kannattaako kaltaiseni pessimistin ja katastrofipelkoisen neurootikon edes harkita kirjamessuilla käväisemistä? Pahimmat painajaiseni toteutuvat kuitenkin.

Hermoni kiristyvät täysillä käytävillä, joissa ihmisiä tulee oikealta, vasemmalta, edestä ja takaa. Joka puolelta kuuluu puheenpapatusta ja mainoksia, joissa vaaditaan ostamaan sitä, tätä ja tota ja menemään katsomaan milloin ketäkin kirjailijaa.

Kun menen vessaan, lattiat lainehtivat vessapaperia. Hanoista tulee joko tulikuumaa tai jääkylmää vettä. Kun vilkaisen peiliin, näytän satavuotiaalta. Kaikki muut naiset näyttävät nuorekkailta ja muodikkailta.

Kun kahvilassa tilaan kahvin, se on kammottavaa vaaleapaahtoista litkua, joka alkaa kivistää mahaa. Pullasta pursuaa sokerirasvamössöä. Jos erehdyn tilaamaan lohileivän, huomaan lohipalan olevan rusehtava ja haisevan eltaantuneelle. Syömisen jälkeen mahassani alkaa kiertää ja minun on pakko syöksyä vessaan.

Kun menen valittamaan kahvilan henkilökunnalle pilaantuneesta lohesta, vuoropäällikkö kiskaisee minut takahuoneeseen. Hän tempaisee häkistä elävän rotan ja pakottaa minut syömään sen. Huudan, olenko sittenkin päätynyt keskitysleirille. Hän vastaa, etten ole, kyllä nämä ovat kirjamessut. Seuraavaksi hänen käteensä on ilmaantunut friteerattuja toukkia, sudensilmiä, apinanaivoja, siansorkkia, lehmän verkkomaista mahalaukkua ja sonnin suolistoa. Hän pakottaa minut syömään kaiken. Saan kaiken nieltyä, mutta syöksyn jälleen vessaan oksentamaan. Hän huutaa perääni, että kannattiko sittenkään valittaa.

Kun olen saanut kasattua itseni, menen pyytämään Suurelta Kirjailijalta omistuskirjoitusta hänen uutuuskirjaansa. Seison jonossa hermostuneena. Mietin, mitä sanoisin kirjailijalle. Kehunko häntä vai pyydänkö vain omistuskirjoituksen? Kun vuoroni tulee, häkellyn niin paljon, että unohdan hetkellisesti nimeni. Menetän puhekykyni. Olen vähällä menettää suoleni hallinnan. Huomaan, kuinka Suuren Kirjailijan silmiin syttyy demoninen välke. Hän räjähtää nauramaan. Katson hänen suutaan ja huomaan hänen teräväksi viilatut kannibaalihampaansa. Jalkani pettävät altani. Joudun konttaamaan poispäin Kirjailijan luota. Kuulen hänen nauravan. Myös muut ihmiset nauravat, koska kaatuessani housuni repesivät.

Lähden pois kirjamessuilta. Kun astun ulos messukeskuksesta, kuulen kuinka koko rakennus romahtaa. Muistan, että Suomessa hallirakennuksien kattoja on tosiaan viime aikoina romahtanut. Olen tyytyväinen, että olen elossa. En edes jaksa katsoa taakseni. Hyppään ratikkaan. Ratikassa spurgu oksentaa päälleni.

Menen housut revenneinä ja oksennukselta löyhkäävä takki päälläni ruokakauppaan. Huomaan, että lehtiselleri on taas loppu, porkkanat ovat jääkylmiä ja nahistuneita ja perunoissa kasvaa sinisiä juuria. Kävelen jauhohyllylle. Kauhistun, kun näen jauhopussien saumoista mönkivät mustat ötökät. Juustohyllyllä näen kaikkien juustojen pinnoilla leviävän iljettäviä homeisia läiskiä, myös raejuustossa ja edamissa. Juoksen pois kaupasta ostamatta mitään.

Astun metrovaunuun. Tulee sähkökatkos. Vaunu pysähtyy ja kaikki pimenee. Tunnen viiltävää kipua olkapäässäni. Metropuukottaja on iskenyt jälleen. Tietysti osuin tulilinjalle. Valot syttyvät, mutta puukottaja on onnistunut pakenemaan. Metro lähtee liikkeelle. Kun nousen metron liukuportaat ylös, vaihdan bussiin.

Bussista astun sairaalan päivystykseen. Olkapäästäni pulppuaa verta. Kun pääsen lääkärin luokse, hän tuijottaa minua oudosti. Hän vain tuijottaa minua eikä sano mitään. Hänen kasvonsa ovat ilmeettömät. Tajuan äkisti, että lääkäri aikoo tappaa minut. Lähden juoksemaan karkuun. Sairaalan käytävälle on yhtäkkiä jostain ilmaantunut hirveä määrä sairaalasänkyjä. Pujottelen sänkyjen välitse. Murhaava lääkäri juoksee perässäni. Pakenen ja selviän hengissä. Paketoin käteni itse. Käteni kasvaa kiinni paikoilleen. Olen kuitenkin kunnossa.
--------------------------

No ni, eiköhän toi riitä. Kyllä helpotti. Peloista kirjoittaminen helpottaa aina. Jes, ihanaa! Strategiani on, että pelot kannattaa tiedostaa, ei tukahduttaa. Mielestäni tiedostettujen pelkojen on huomattavasti helpompi elää kuin torjuttujen pelkojen. Kyllä tää tästä.

Ahdistuksen maksimointia

(kuvat sivulta: Finnkino)

ELOKUVA  ---  Ulrika Bengts: Oppipoika (Lärjungen), 2013

Varoitus: tekstini saattaa sisältää liikaa juonipaljastuksia

Kun näin bussipysäkillä mainoksen tästä elokuvasta, ajattelin, että en missään nimessä halua nähdä tätä Ulrika Bengtsin ahdistavaa psykologista trilleriä. Mutta elokuva alkoikin pyöriä päässäni jo ennen kuin olin edes nähnyt sen. Ja pakkohan minun oli lopulta mennä selvittämään, kuinka ahdistavasta taide-elokuvasta oikein on kyse.

Elokuvan käsikirjoituksen ovat kirjoittaneet Jimmy Karlsson ja Roland Fauser. Tapahtumat sijoittuvat ulkosaariston majakkasaareen, jossa asuu vain yksi ainoa perhe. Tyrannimainen perheenisä on majakkamestari. Perheenäidillä on kolme lasta, joista vanhin poika on hukkunut tai hukuttautunut. Keskimmäinen poika havittelee merikapteenin uraa, mutta isä yrittää saada pojan pysymään saarella jatkamassa majakanvartijan työtä. Vanhin poika rakasti musiikkia ja harrasti säveltämistä. Isä kuitenkin torpedoi pojan musiikonhaaveet pakottamalla pojan merille. Myös perheenäiti rakastaa musiikkia ja soittaa pianoa. Perheen pikkutyttö kuuntelee satuja ja hoitaa koiraansa.

Sitten saarelle saapuu koulukodin kasvatti, joka haluaa jättää kaiken taakseen ja aloittaa uuden elämän majakkamestarin opissa. Tyranni-isää uusi tulokas ei aluksi miellytä. Vähitellen kyvykäs ja sitkeä oppipoika nousee kuitenkin arvoasteikossa oman pojan yläpuolelle. Isä alkaa kaavailla oppipojalleen loistavaa tulevaisuutta ja alkaa sen sijaan mitätöidä omaa poikaansa. Vallanhaluinen isä tekee kaikkensa, ettei oma poika vain pääsisi toteuttamaan unelmaansa merimiehenä. Oppipojan isä haluaa merille, vaikka tämä haluaa pysytellä saarella majakkaa hoitamassa.

Eli tiivistetysti: elokuvan ihmissuhteet ovat helvetillisen kieroutuneita. Jostain syystä mieleen tulee Ingmar Bergman ja hänen elokuvansa, joissa onnellisia ja tasapainoisia ihmisiä ei meinaa löytyä suurennuslasillakaan. Oppipoika-elokuvaa katsoessani ahdistus hiipi koko ajan ja odotin vain hetkeä, milloin kaikki räjähtää. Saako isä raivokohtauksen? Ketä hän lyö? Milloin turhautuneen perheenäidin hermot pettävät? Nouseeko keskimmäinen lapsi kapinoimaan? Entä miten käy majakan? Syttyykö se palamaan? Kuka tappaa kenet ja miten? Pääseekö kukaan pakenemaan vai kuolevatko kaikki?

Lopulta helvetti roihahtaa valloilleen, mutta kuinka paljon voin kertoa siitä syyllistymättä spoilerin kirjoittamiseen? Joka tapauksessa elokuvaa oli vastenmielistä katsoa. Mietin, oliko ahdistavuus itsetarkoituksellista. Mässäilikö elokuva väkivallalla ja sen uhalla? Entä onko ahdistavuus taiteellisuuden synonyymi? Olisiko elokuvan taiteellinen taso laskenut, jos isä olisi jättänyt äidin pianon polttamatta (oho, spoileri)? Tai jos koiranpentuja ei olisi hukutettu (oho, spoileri)? Tai jos isä ei olisi melkein kuollut palovammoihin (oho, spoileri), olisiko elokuva ollut vaarassa saada luokittelun "romanttinen komedia"? Tuskin.

Tätäkö on taide-elokuva? Kieroutuneita ihmissuhteita, väkivaltaa, sadismia ja rujoutta? Eikö onnesta voi tehdä taide-elokuvaa? Vai olenko itse vinksahtanut kuvittelessani, että mitä vastenmielisempiä asioita elokuva käsittelee, sitä korkeamman taiteellisen tason se saavuttaa? Mitä rankempaa, sen parempi?

Mutta, mutta. Olihan elokuvassa hyviä näyttelijäsuorituksia (valitettavasti en jaksa kirjoittaa näyttelijöiden nimiluetteloa) ja muita taiteellisia ansioita. Kuvaus: hyvä. Leikkaus: hyvä. Lavastus: hyvä. Puvustus: hyvä. Maskeeraus: hyvä. Musiikki: hyvä. Mutta miksi elokuvaa katsoessa tuli niin paha olo? Miksi minun oli niin vaikea hengittää? Eikö vähempikin rankkuus olisi riittänyt? Kaikesta tuskallisuudesta huolimatta toivon, että ohjaaja jatkaa elokuvien parissa. Toivottavasti hän edes harkitsee aihepiirien keventämistä. Pliis, astetta kevyempää.

Oppipojasta on kirjotettu monessa sanomalehdessä ja aikakauslehdessä. En jaksa linkittää niihin, koska ne löytyvät muutenkin helposti. Tässä olisi yksi blogi:
Outin leffaopas