Nyt jännittää ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kädet tärisee ja kylmenee, nieleksin tyhjää, oksettaa, sydän hakkaa, vaikea hengittää.
Aloitus?: Huumori on sekä iloinen että vakava asia. Aloitus?: Huumori on yksi psyykkeen puolustumekanismeista, jonka avulla ihminen voi pitää itsensä kanssa. Aloitus?: Tarvitsen huumoria, koska minulla on elämäni aikana ollut vaikeita masennus- ja ahdistusoireita, joihin on pahimmillaan liittynyt kuolemantoiveita ja itsemurha-ajatuksia. Kyllä, tämä on oikea aloitus. Ookoo, nyt se on sanottu. Se on nyt sanottu, ja nyt odotan sydämen sykkeen laskemista.
Olen jo pitkään halunnut sanoa yllä olevan asian. Se on vain ilmoitusluontoinen asia. Siinä ei ole mitään dramatiikkaa. Se on vain toteamus. Olen halunnut sanoa sen, mutta en ole löytänyt sopivaa asiayhteyttä. Mikä tahansa asiayhteys on banaali, niin myös tämä. Itsemurhasta puhuminen huumorin yhteydessä on naurettavaa. Toisaalta masennuksesta ja ahdistuksesta, kuolemantoiveista ja itsemurha-ajatuksista puhuminen kaikissa mahdollisissa yhteyksissä on tabu. Haluan rikkoa tämän tabun. Minua ärsyttää suunnattomasti ajatus, että lähes tulkoon mistä tahansa sairauksista ja sairauden oireista voi puhua mutta ei tästä. Ripulipaskasta voi puhua, jännetuppitulehduksesta voi puhua, välilevynpullistumasta voi puhua, sytostaattihoidosta voi puhua, luunmurtumista voi puhua. Tästä ei kuitenkaan voi puhua, ettei vain kukaan pelästy, ettei vain kukaan järkyty, ettei vain kukaan närkästy moraalisesti.
Jos sanon, että minulla on ollut kuolemantoiveita ja itsemurha-ajatuksia, se ei tarkoita sitä että olisin tappamassa itseäni. Ajatus ja toiminta ovat eri asioita. Ajatus ei automaattisesti johda toimintaan. Haluan kertoa, että olen myös tuntenut tai tietänyt tai luullut tunteneeni neljä ihmistä, jotka ovat tehneet itsemurhan. Yksi näistä oli minulle vakava psyykkinen trauma. Yksi oli järkytys, mutta ei ehkä suoranainen trauma. Kaksi näistä tuntui pahalta, muttei suistanut minua raiteiltaan. Sen lisäksi olen tuntenut tai luullut tunteneeni neljä ihmistä, jotka ovat yrittäneet itsemurhaa, tavalla tai toisella, enemmän tai vähemmän tosissaan. Itse en ole koskaan yrittänyt itsemurhaa.
Miten tämä liittyy huumoriin? Ainakin minun tapauksessani huumori on osa mielenterveydenhoitoani. Korostan: yksi osa mutta erittäin tärkeä osa. Jos jaksan nauraa, jaksan elää. Jos olen ollut riittävän masentunut, en ole ehkä enää pystynyt itkemään. Syy tähän: matala energiatasoni ei ole enää riittänyt itkemiseen.
Huumori ei loppujen lopuksi ole niin kaukana masennuksesta ja itsetuhoisuudesta kuin voisi kuvitella. Muutenhan ei olisi olemassa käsitettä "itkevä klovni". Yksi itkevistä klovneista on menestynyt brittikoomikko David Walliams, joka on kertonut kärsineensä masennuksesta ja yrittäneensä jopa hukuttaa itsensä.
Tämän vuoden Putous-ohjelmaa katsoessani olen kiinnittänyt huomiota sketsihahmojen ja sketsien vakaviin sivujuonteisiin. Ernest "Awesome" Lawsonin esittänyt Abdul Tuisku vaikuttaa pintapuolisesti vilkaistuna stupidolta bimbolta. Abdul osaa kuitenkin pakonomaisen kiittelynsä ja kiljahteluittensa ohella myös sivaltaa yhteiskunnallisia epäkohtia. Hän on maininnut ainakin veritimantit, heimosodat ja heimoteurastukset, orjuuden, aseistetut vaalivalvojat ja lapsisotilaat. Finaalijaksossa Abdul otti kantaa maahanmuuttokriittisyyteen.
Timo Lavikaisen sketsihahmo Isä Nitro sohaisee myös erään erotetun papin ja parlamentaarikon edesottamuksiin. Samalla saavat kyytiä myös hurskaan ulkokuoren ja sisäisen tyhjyyden välinen ristiriita.
Oma suosikkini on Pilvi Hämäläisen esittämä Aino Inkeri Ankeinen. Hahmo on tajunnan räjäyttävästä negatiivisuudestaan huolimatta sympaattinen, hellyyttävä ja samaistuttava. Minua viehättää myös Aina Inkerin rehellisyys. Hahmo on rohkeasti oma kusipäinen itsensä, eikä rupea teeskentelemään olevansa susi lampaan vaatteissa. Minusta se on hyvä. Suteen suden vaatteissa voi luottaa, suteen lampaan vaatteissa ei koskaan. Aina Inkerin kohdalla voi yllättyä iloisesti mutta ei koskaan pettyä karvaasti, koska toinen osapuoli on jo valmiiksi varautunut pahimpaan.
Lehtitietojen mukaan Pilvi Hämäläinen on hyödyntänyt hahmon luomisessa sekä itseään että äitiään ja mummoaan! Suorastaan ilahduin ja hykertelin onnesta, kun luin että näyttelijälle tyypillinen ensireaktio kaikkeen on negatiivinen. Sama täällä. Ensin pitää käsitellä kaikki mahdolliset viat, virheet, kauhuskenaariot ja katastrofikuvitelmat ja pirut seinillä ja vasta sitten miettiä, onko mitään onnistumisen mahdollisuuksia missään. Valoa voi nähdä vasta kun on tutkinut pimeän kaikki nurkat.
Vielä huumorin vakavasta pohjavirrasta: uskon että huumorin keinoin voi käsitellä ja opetella hyväksymään erilaisia puolia itsessään. Kaikissa sketsihahmoissa on yleensä vain yksi luonteenpiirre tai ominaisuus tavallaan tiivistettynä ja suurennuslasin alle laitettuna. Aikaisemmista kausista muistan esimerkiksi seuraavat tiivistymät: Ymmi Hinaajan taukoamaton hölötys, Munamiehen viaton rivous, Leena Hefnerin os. Herppeenluoman hirrrvee humala, Pastorin Luttisen sananmuunnoksiin piilotettu irstaus, hevimuusikko-Sikiön vetämätön saamattomuus, Martti Alasen(?) esiintymispelko, Kotkan ruusun liikuntarajoitteisuus, "mestarimuusikon" musiikkirajoittuneisuus, Matti Pikkuvanhasen lapsellinen pikkuvanhuus ja Liitto-oravan porilaisvaikutteinen(?) vittuilukulttuuri.
Tämän vuoden Putouksessa tykkäsin myös Trump-sketseistä. Niissä jos missä näkyy, kuinka huumorin keinoin voi ottaa kantaa vakaviin, ajankohtaisiin poliittisiin ilmiöihin. Oletan että sketseissä näkyy ohjaaja Joonas Nordmanin käsiala. Kiitokset niistä ja Putouksesta kokonaisuudessaan. Upea kausi.
Ei helvetti, jännitys palasi. Uskallanko julkaista tätä. Pakko uskaltaa.
Tuija, kiitos rohkeudestasi. Tabuja ei ole helppo rikkoa. Tämä on hyvä henkilökohtainen kirjoitus mielenterveydestä ja huumorista.
VastaaPoistaMinusta näistä asioista pitää puhua, koska puhuminen helpottaa sekä itseä että toisia, jotka ovat samassa tilanteessa. Minä en ole enää, mutta olen ollut päälle kaksikymppisenä. Siitä on niin kauan aikaa ja kun olen omalla nimelläni täällä somessa, niin jätän tarkemman kuvauksen.
Tunnen kuusi ihmistä, jotka ovat kuolleet itsemurhan kautta. Yksi tapahtui jo lapsuudessani, naapurin nuori nainen hyppäsi jokeen epätoivotun raskauden vuoksi. Sitten konkurssiin joutunut lapsuudenystäväni hirttäytyi. Olimme vieraantuneet toisistamme, mutta hän kirjoitti minulle juuri ennen tätä mainitsematta mitään ahdingostaan. Loput ovat lukiolaisia, joista osaa opetin yläkoulussa. Nämä viimeiset tapahtuivat ryppäänä Kainuussa, kuin epidemia.
Katsoin kaksi Putousta, yhden alussa ja nyt tämän viimeisen. Aina Inkeri Ankeisessa oli surumielisyyttä, joka vetosi minuun.
Muista hahmoista en osaa näin pienen tustustumisen jälkeen sanoa mitään. Timo Lavikaisesta olen pitänyt mm. elokuvissa Helmiä ja sikoja ja Napapiirin sankarit.
Niinpä, kaikkein pahinta olisi jos ei voisi asiasta koskaan missään kenellekään. Tai syyllistäminen, että ajattele nyt vähän miltä muistakin tuntuu aivan kuin ei olisi mitään merkitystä miltä itsemurhakandidaatista itsestään tuntuu. Kauhea vaihtoehto olisi myös sellainen, että vain mainitsee itsemurha-ajatuksen ja välittömästi suljettaisiin johonkin laitokseen. Siihen sisältyisi viesti "poissa silmistä, poissa mielestä".
PoistaMinun mielestäni itsemurha-ajatus on tabuna samaa luokkaa kuin miehellä impotenssi tai pedofiliset fantasiat. Mistä niistä voi puhua, ei missään. Tai no lääkärille tietysti mutta ei julkisuudessa.
Tuntuu hölmöltä, että aivan kuin olisit "voittanut" minut tässä itsemurha"kilpailussa" koska tunnet enemmän itsemurhaajia kuin minä. En halua kertoa itsemurhista yksityiskohtia, muuta kuin yksi on naisen tekemä, se oli kaikkein pahin trauma. Henkilö oli kaverini/ystäväni. Yksi on sukulaisen tekemä mutta ei onneksi lähisukulainen.
Taidankin lähteä lenkille. Se tehoaa aina stressiin ja tekee minusta hieman optimistisemman.
Toisaalta ihmisten hämmenyksen kyllä ymmärtää. Jos ei ole koskaan ollut minkään vakavan mielenterveysongelman äärellä, ei ehkä osaa suhtautua. On siis järkevääkin valita kenelle puhuu (työhaastattelussa ei kannata mainita :)). Minulla on jo 70-luvulla skitsofreniaan sairastunut sisko, joka on yhä sillä tiellä. Hänen vuokseen en osaa enää pitää mielenterveysasioita niin paljon tabuina, vaan keskustelen niistä mielelläni. Silloin kun sisareni sairastui, en halunnut nähdä asiaa, koska se oli niin pelottavaa. Samoin oman elämän värien katoaminen. Minusta laitos ei olisi paha, se katkaisee mielessä pyörivät ajatukset ja antaa mahdollisuuden uuteen alkuun, mutta eihän niihin nykyään edes pääse.
PoistaVarmaan moni itsemurha vältettäisiin, jos asia ei olisi tabu. Nuo Kainuun poikaparat pitivät sisällään suurta ahdistusta. Ja siellä oli niitä metsästysaseita.
Eilen lenkillä ajattelin, että asetelmahan on järjetön. Suomessa masennus on varsinainen kansansairaus ja itsemurhat yleisiä Euroopan mittakaavassa, mutta samalla mistään ei saisi puhua. Itsemurha-ajatus ei oikeastaan ole muuta kuin masennuksen oire, tosin vakava oire. Miksi sairauden oire olisi tabu? Ei tule äkkiseltään mieleen mitään muuta sairautta jossa oire olisi tabu. Jos masennusta vielä haluaa arkipäiväistää, sehän on "vain" aivojen ja hermoston sairaus, noin pääpiirteissään. Yleensä kuitenkin mikä tahansa aivoissa sijaitseva sairaus muutttuu nopeasti tabuksi. Sen sijaan esim. diabetes ei ole tabu, koska se sijaitsee haimassa. Siitä voi puhua, se ei hävetä.
PoistaVoi olla, että miehellä tai pojalla masennuksesta puhuminen on vielä vaikeampaa, koska se "epämiehekästä". Enpä kuitenkaan sanoisi, että itsemurha-ajatukset olisivat naisellakaan kovin "naisellisia".
Tuija, tämä kommenttitekstisi on erityisen hyvin muotoiltu. Juuri tämä teksti pitäisi painaa kaikkiin terveysalan lehtiin, sairaalojen vastaanottotiloihin ja vaikka Hesarin etusivulle.
PoistaAjattele, aivoissa sijaitsevat oireet ovat tabuja, mutta esim. jalkovälin vaivat yleistä "small talkia".
Pieni muutos on kyllä käynnissä, kun kansanedustajat ovat kertoneet julkisesti masennuksestaan ja uupumisestaan. Ennen niitä verhoiltiin joksikin muuksi.
Ehkä pitäisi ruveta sorvaamaan tästä jotain yleisönosastokirjoitusta, mutta tällä hetkellä en jaksa. Entistä enemmän rupeaa ihmetettämään ja potuttamaan asetelma, että itsemurha-ajatuksista ei saisi puhua, vaikka ne saattavat olla vaikka kuinka yleisiä masennusta sairastavien keskuudessa. En tiedä, mikä lopulta on pahempaa: itsemurha-ajatus vai vaikemiskulttuuri.
PoistaJostain kirjasta (Ihmishirviöt?) luin, että muistaakseni 90 % ns. tavallisista ihmistä (ts. ei-väkivaltarikolliset) on joskus ajatellut toisen ihmisen tappamista. Siis ajatellut, ei suunnitellut vakavasti. Kuulun itsekin tähän suureen enemmistöön, mutta se ei tarkoita, että olisin tappanut jonkun tai että oikeasti haluaisin tappaa jonkun.
Jos kerran toiseen ihmiseen kohdistuvat aggressiiviset impulssit ovat näin yleisiä, eikö tältä pohjalta voisi olettaa, että myös itsetuhoiset ajatukset saattavat huomattavasti yleisempiä kuin oletetaan.
Ehkä itsetuhoisten ajatusten yleisyydestä pitäisi tehdä tutkimus, johon voi vastata anonyymisti. Oletan, että itsemurha-ajatuksia saattaa olla satunnaisesti myös niillä ihmisillä, joilla ei ole masennusdiagnoosia. Ehkä tällainen tutkimus on jo olemassa, mutta en tiedä siitä.
Huumori on hyvä asia, jos se auttaa jaksamaan elämää. Putous ei ole kiinnostanut muuten, mutta olen netistä katsonut Trump-sketsit.
VastaaPoistaOlet tälle päivälle toinen, joka on avautunut mielenterveysongelmistaan täällä blogistaniassa. Yöpöydällä-blogin Marjatta kertoi omasta selviytymiskeinosta.
http://yopoydalla.blogspot.fi/2017/03/kirja-joka-muutti-elamani.html
Olen ollut muutaman ystäväni mukana heidän sairautensa aikana.Kuuntelijana ja vaikka kävelylenkillä kaverina. Pahinta oli oman lapsen mielenterveysongelmat, tumma, musta masennus yhtäkkisen trauman seurauksena. Aina se siellä jossakin kurkkii ilkkuen, kuka on seuraava?
Huumori on yksi selviytysmiskeino muiden keinojen joukossa. Putoksesta olen oivaltanut, että miljoona suomalaista fanittaa sitä, mutta neljä miljoona ei fanita. Trump-sketsit ovat kovaa kamaa.
PoistaEn tiennyt tuosta Yöpöydällä-blogin avautumisesta. Luen sen heti kun uskallan.
Hyvä, että jaksanut kuunnella sairastuneita ystäviäsi. Toivottavasti et kuitenkaan oman jaksamisen kustannuksella. Kuuntelu on hyvä, sen sijaan syyttely, mitätöinti, määräily ja muu on huono juttu. Kun kuuntelee, osoittaa hyväksyntää ihmistä kohtaan, että ihminen on sairaudestaan huolimatta ok tyyppi.
En edes tiedä, mitä sanoisi lapsesi mielenterveysongelmista. Ainoastaan sen, että hyvä kun uskalsit mainita sen. Lapsen masennus voi olla yhtä vaikea tabu kuin aikuisenkin.
Kiitos, kun uskalsit. Tabut pysyvät tabuina, ellei niitä mitenkään yritetä rikkoa. Mielenterveys on aihe, josta pitäisi puhua enemmän ja näkyvämmin. Itse ajattelen, että terveen ja kipeytyneen mielen raja on hiuksenhieno. Mieli on niin mutkikas.
VastaaPoistaOlen itsekin tyytyväinen, että uskalsin. Kuulostaa kliseeltä, mutta tuntui kuin jokin taakka olisi pudonnut päältäni ja hengittäminen olisi helpottunut. Ehkä yllättävää, että tunnen nyt itseni normaalimmaksi kuin ennen tätä tekstiä.
PoistaJulkisen keskustelun lisääminen olisi hyvä. Erityisesti jos joku kaikkien tuntema ihminen antaisi asialle kasvot. Muistan, että ainakin Tellervo Koivisto on puhunut avoimesti masennuksestaan. Se on varmasti auttanut monia.
Nyt vasta luin tämän, on muka ollut kiirettä.
VastaaPoistaItse olen avoimesti kirjoittanut masennuksestani, tehnyt siihen liittyviä kuvia, julkaissut yhden sairaalapäiväkirjan ajasta, jonka vietin suljetulla.
Kulisseja ei jaksa pitää yllä, vaikka tietääkin, että aina, kun kirjoittaa mielenterveydestä, trollit hiipivät koloistaan kommentoimaan. No, se on heidän sairautensa :D
Kaikkein rankinta huumoria itsemurhasta olen kuullut eri jaksoilla psyk. päiväsairaaloissa ja tuolla suljetulla. Sellaisessa porukassa tietää, että ihmiset ymmärtävät. Samanlaista herjaa en heittäisi niiden ystävieni kanssa, joiden lapsi on kuollut oman käden kautta.
Ai niin, hulluudesta on yksi sarjakuvablogi, suosittelen.
http://hulluussarjakuvia.sarjakuvablogit.com/
Tavallaan hauska ja jännä kuulla, että osastoilla heitetään rankkaa läpändeerusta itsemurhasta. Kai se on vähän samantyylinen juttu kuin että ruumiinavauksia tekevät oikeuslääkärit heittävät kuolema-aiheisia vitsejä, näin olen kuullut. Musta huumori auttaa selviytymään haastavissa olosuhteissa. Toisaalta huomaan, että olen kuitenkin hieman pelästynyt psykiatristen osastojen huulenheitosta, vaikka samalla tiedän että huumori voi olla viimeisiä keinoja pitää itsensä kasassa. Ristiriitainen olo.
PoistaOnneksi ei ole ivallisia trolleja näkynyt, ainakaan vielä. Aina kuitenkin pelko jyskyttää takaraivossa, että saa osakseen syyttelyä, mitätöintiä, yleistämistä ("on täällä muillakin vaikeaa"), pomottamista tai empatian teeskentelyä ("kyllä mä tiedän miltä susta tuntuu"). Ehkä nämä ihmiset itse haluavat kuulla syöpädiagnoosinsa jälkeen samantyylisiä kommentteja, esim. "on täällä muillakin syöpää, so what?". Maistakoot sitten myöhemmin omaa lääkettään.
Yritän tutustua tuohon sarjisblogiin, vaikka pienoinen asennevamma piinaa.