Sivut

sunnuntai 30. lokakuuta 2022

Digiajan vääränrahantekijä

 

(Kuva sivulta: BBC Sounds Podcasts)

 

The Missing Cryptoqueen

Podcast

BBC Sounds

11 jaksoa (uusi jakso tulossa marraskuussa 2022)

Ilmestymisvuodet 2019, 2020, 2022

Genret: fakta, rikos, true crime

Kieli: englanti

 


Jos jokin asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei yleensä ole totta vaan valhetta ja huijausta.


Monet ovat kuulleet tämän näppärän yleisohjeen, jonka tavoitteena on estää ihmisiä tulemasta huijatuksi. Useat rahojensa sijoittamisesta kiinnostuneet ovat kuulleet nämäkin vinkit:


1. Älä koskaan sijoita koko omaisuuttasi yhteen sijoituskohteeseen, vaan hajauta sijoituksesi eri kohteisiin. 

2. Älä koskaan sijoita mihinkään sellaiseen, mitä et ymmärrä. 

3. Älä koskaan yliarvioi omaa tietomäärääsi ja osaamistasi sijoittajana, vaan suhtaudu itseesi realistisesti.


Näistä ohjeista ei välttämättä ole mitään hyötyä, jos vastassa on suorastaan nerokas rikollinen juoni. Jamie Bartlettin juontama BBC:n podcast The Missing Cryptoqueen kertoo kryptovaluutaksi naamioidusta pyramidihuijauksesta nimeltä OneCoin.



Vuosisadan huijaus


OneCoin-huijausta voi kutsua nerokkaaksi monesta eri syystä. Ensinnäkin sana OneCoin muistuttaa erehdyttävästi todellista kryptovaluuttaa bitcoinia. Monille tulee välittömästi mieleen menestystarinat, joissa bitcoineihin alkuaikoina sijoittaneet ihmiset ovat rikastuneet satumaisesti kryptovaluutan arvon lähdettyä hillittömään nousukiitoon. Miksei tämä sama kuvio voi tapahtua uudelleen? Miksei kryptovaluuttana esiintyvän OneCoiniin sijoittaminen voisi myös johtaa tähtitieteelliseen rikastumiseen?


Toiseksi monille OneCoin-valevaluuttaan hurahtaneille ihmisille voi olla vaikea käsittää, mikä kryptovaluutta ylipäänsä on. Mitä tarkoittavat kryptovaluuttojen yhteydessä mainitut lohkoketjuteknologiat (blockchain technology) tai kryptovaluutan louhinnat, jossa uutta rahaa syntyy monimutkaisia matemaattisia yhtälöitä ratkaisemalla tietokoneiden avulla. Mikä on OneCoin-paketin ostamiseen sisältyvä token, jolla uutta rahaa louhitaan? Monet sijoitushurmoksen valtaan joutuneet ihmiset mieluummin sivuuttavat kryptovaluutan vaikeatajuiset – tai paremmin sanottuna kryptiset – termit, kuin yrittävät ottaa niistä selvää.


Kolmanneksi OneCoin-vedätyksessä on hyödynnetty moniin ihmisiin iskostunutta epäluottamusta perinteistä pankkisektoria kohtaan. OneCoin syyttää perinteisiä pankkeja ihmisten riistämisestä ja köyhien ulkosulkemisesta. OneCoin väittää, että se tulee demokratisoimaan rahan ja poistamaan pankkien korruption. On aika hurjaa, että myöhemmin vuosisadan huijaukseksi kutsuttu OneCoin esiintyy itse pelastajana ja auttajana!


Neljänneksi OneCoin tarjoaa ihmisille kokonaisvaltaista elämäntapaa, johon kuuluu sijoittamisen lisäksi yhteisöllisyyttä kuten OneLife ja OneFamily. Stadion-joukkotapahtumissa ja internetin webinaareissa välittyy kokijoille OneCoin-huijaukseen ympätty lähes uskonnollinen usko omasta rikastumisesta. Podcastissa OneCoin tapahtumia kutsutaan messiaaniseksi henkilöpalvonnaksi, joissa seremonialliset ja kultinomaiset piirteet korostuvat. Vastaikkainasettelu näkyy jaotteluna meihin ja muihin. OneCoiniin kriittisesti suhtautuvia kutsutaan ”vihaajiksi” (englanniksi hater) ja heidän kannanottonsa ovat ”propagandaa”.


Viidenneksi, kun johtohahmona on niinkin karismaattinen, kaunis, älykäs ja kiehtova nainen kuin bulgarialaistaustainen Dr. Ruja Ignatova, voi helposti ymmärtää, miksi niin monet ihmiset lähtivät mukaan tähän ”messiaaniseen henkilöpalvontaan”. Dr Ruja näyttää ylimaalliselta, kuin kuningattarelta. Hän on aina pukeutunut ylellisiin silkkiasuihin, hänen kaulallaan säihkyvät timanttiketjut ja tavaramerkkinä hänellä on voimakkaan punaisiksi punatut, täyteläiset huulet. Hänet puheäänensä on miellyttävä, ja hän on erinomainen puhuja, sekä innostava että vakuuttava.


Dr. Rujalla kerrotaan olevan huippuyliopisto Oxfordista tutkinnot lakitieteestä ja ekonomiasta. Podcastissa selvitetään, että tutkinnot ovat lähes ainoita asioita, jotka eivät ole huijausta. Hän puhuu sujuvasti useita kieliä, kuten saksaa ja englantia ilman aksenttia. Näiden meriittien ansiosta ovien voi olettaa avautuvan minne vain, ammatillisessa mielessä. Mutta miksi ihmeessä ”kryptokuningatar” päätti antaa kaiken älynsä ja energiansa rikollisten juonien käyttöön? Varmaankin samasta syystä kuin hakkeri Julius Aleksanteri Kivimäen epäillään murtautuneen Vastaamoon – ja sitä ennen yli 50 000 palvelimeen. Mistäpä muustakaan syystä kuin saadakseen rahaa ja mainetta.


Kuudenneksi, koko OneCoin-valevaluutan kasvu hoidetaan verkostomarkkinoinnilla (multi-level-marketing), jossa pyramidin huipulla olevat myyjät rikastuvat, kun rahaa virtaa ylöspäin uusista jäseniltä, joita värvätään aina vain lisää ja lisää, loputtomiin. Pyramidin alaosassa olevat eivät rikastu, vaan menettävät rahansa. Podcastissa todetaan, että verkostomarkkinointi ei sinänsä ole laitonta, jos myytävällä tuotteella on edes jokin arvo. OneCoin on kuitenkin todettu arvottomaksi, koska se ei ole todellinen kryptovaluutta, vaan pelkkä vedätys.


Syy, miksi OneCoin ei ole kryptovaluutta, johtuu siitä että se ei sisällä lohkoketjuteknologiaa. Podcastista selviää, että nimenomaan lohkoketju tekee kryptovaluutasta luotettavan, koska lohkoketjua ei voi hakkeroida, sitä ei voi muokata, tietoja ei voi poistaa, vaan kaikki mitä lohkoketjuun (blockchain) kirjataan välittyvät kaikille käyttäjille ja tiedot pysyvät ikuisesti. Lohkoketjua voi verrata kiveen hakattuun kirjaan. Sen sijaan OneCoin-valevaluutta perustuu muuhun tietokantaan (sql-database), joka on ylläpitäjän muokattavissa ja manipuloitavissa. OneCoinilla ei siis ole todellista arvoa, vaan pelkästään mielivaltaisesti valittu, kuvitteellinen arvo oman systeeminsä sisällä.

 

 

Maailmanlaajuinen vedätys


Yllä olevista syistä varmasti tajuaa, mikä tekee tästä valevaluuttavedätyksestä niin petollisen uskottavan ja miksi monet miljoonat(!) ihmiset ovat siihen langenneet ympäri maailmaa, kaikissa maanosissa.


(Kuva sivulta: FBI)


Podcastissa The Missing Cryptoqueen seurataan OneCoin-huijauksen ”maailmanvalloitusta”, mikä on edennyt yhtä nopeasti ja yhtä laajalle kuin koronaviruspandemia. Juontaja Jamie Bartlett haastattelee huijauksessa lankaan menneitä uhreja eri puolilla maailmaa.


Vaikea sanoa, mikä kertomuksista tuntuu kaikkien pahimmalta: se että afrikkalainen, raskasta maataloustyötä koko ikänsä tehnyt vanha nainen menettää koko omaisuutensa ja tulevaisuudentoivonsa huijaukselle vai se että keski-ikäinen brittinainen Jen McAdam sijoittaa perintönsä huijaukseen ja saa koko lähipiirinsä innostumaan OneCoin-vedätyksestä. Kun kammottava totuus rikollisesta juonesta vihdoin valkenee naiselle, hän tajuaa että hänen lähipiirinsä on antanut yhteensä neljännesmiljoonan valekryptovaluutalle – ja hänen suosituksestaan, olihan hän yksi verkostomarkkinoijista.


Dr. Rujan katoamistemppu


Podcastissa yritetään saada selville, missä julkisuudesta vuonna 2017 äkisti kadonnut Dr Ruja Ignatova voisi piileksiä. Hänen olinpaikkansa selvittäminen tuntuu melkein mahdottomalta tehtävältä. Edes FBI:n kansainvälinen pidätysmääräys ei näytä auttavan. 

 

Podcastin tekijöiden oma tiimi yrittää selvittää internetin käytöstä jääviä jälkiä. Toiminnasta käytetään nimeä open source intelligence eli avointen lähteiden tiedustelua. Yksi podcastin toimittajista pystyy selvittämään sosiaalisessa mediassa julkaistuista valokuvista, missä päin maailmaa ne on otettu ja milloin. Podcastissa käydään etsimässä jälkiä niin Saksassa, Bulgariassa kuin Dubaissakin. Dubai vaikuttaa näistä todennäköisimmiltä. Venäjääkään ei voi poissulkea, koska Dr. Rujalla on yhteyksiä venäläisiin rikollispiireihin.


Kryptokuningattaren perässä on vaikea pystyä, koska hänellä epäillään olevan suojelijoita sekä laillisissa, korkea-arvoisissa asemissa että kansainvälisessä rikollisuudessa. Podcastissa väläytellään mahdollisia kytköksiä itäeurooppalaiseen mafiaan. Yksi syy, mikä vaikeuttaa Dr. Rujaa ei saada kiinni, voi olla se, että hänen ulkonäköään on ilmeisesti muokattu tunnistamattomaksi lontoolaisella plastiikkakirurgilla.


Podcastissa haastatellaan useita eri alojen asiantuntijoita. Tuntuu pelottavalta kuunnella, kun lohkoketjuasiantuntija Bjorn Burkey(?)(en ole varma kuulinko nimen oikein), kertoo nieleskellen, huokaillen ja melkein itkien, kuinka hän pelkää henkensä edestä. Hän pelkää, koska hän on juuri se henkilö, joka pystyi ensimmäsenä todistamaan, että OneCoin on huijaus. Burkey(?) pelkää niin paljon, ettei hän uskalla puhua suoraan. Nieleksien hän sanoo: ”Things start to get very, very, very scary very, very fast”. Eli jos yhtään yrittää kaivautua syvemmälle rikolliseen vyyhtiin valevaluutan ympärillä, paljastuu nopeasti jotain niin karmeaa, ettei siitä voi ääneen puhua.


Podcastissa haastatellaan myös OneCoin-huijauksen vaaroista varoittavaa Timothy ”TimTayshun” Currya, joka soittaa huijatuille ihmisille ja yrittää heidät saada ymmärtämään tilanteen vakavuuden. Usein hän saa osakseen pelkkää epäuskoa ja raivoa, koska huijatut eivät joko tiedä olevansa huijauksen uhreja tai he eivät halua uskoa sitä todeksi. 

 

Dramatisoitu jännitystarina 


Jos yllä olevan tekstini perusteella on syntynyt vaikutelma, että The Missing Cryptoqueen olisi kuivahko asiapodcast, se ei pidä paikkansa. Tätä podcastia voi pikemmin kuunnella kuin dramatisoitua jännityskertomusta, ja olenkin kuunnellut tätä podaria kerta toisensa jälkeen.


Podcastin lumovoimaa selittää osaltaan musiikkivalinta. Bulgarialainen, kansanmusiikista innostunut oopperalaulaja Dessislava Stephanova laulaa maagisella äänellään säveltämiään lauluja. Hänen lauluaan myötäilee The London Bulgarian Choir. Koska laulut ovat bulgariankielisiä, ne tuntuvat entistä jännittävimmiltä ja niiden mystiseen maailmaan on helppo upota.


Podcastiin on tulossa vielä ainakin yksi uusi jakso. Se julkaistaan ilmeisesti marraskuussa.


Jos haluat kuunnella tätä podcastia, sitä voi kuunnella suoraan sivulla BBC Sounds Podcasts.

maanantai 26. syyskuuta 2022

Elokuva W: kriittinen arvio

 

Elokuvasta W, sivulta Finnkino

Kukaan ei pidä kusetetuksi tulemisen tunteesta. Kusetetuksi joutuneen ihmisen turhautunut raivo on aina sama riippumatta siitä, onko kusetus tapahtunut ihmissuhteissa, politiikassa, talouselämässä, uskonnossa tai millä elämänalueella hyvänsä.


Myös taiteessa voi kusettaa. Tämä ikävä tosiasia selvisi minulle, kun kävin katsomassa Anna Erikssonin käsikirjoittaman, ohjaaman, säveltämän ja pääosassa näyttelevän kakkoselokuvan nimeltä W. Erikssonin ensimmäinen elokuva oli nimeltään M, ja sen on annettu ymmärtää kertovan Marilyn Monroesta. Tai Mysteeristä. Tai Minäminäminästä eli Anna Erikssonista itsestään. Mistäs sen tietää. Sitä en ole nähnyt ja olen varmasti säästynyt paljolta.


W-elokuvan mustavalkoisen ja kiehtovan trailerin perusteella syntyy valheellinen vaikutelma, että W olisi poikkeuksellisen kekseliäs ja kokeellinen taide-elokuva, joka kertoo raskaan symboliikan keinoin älyllisesti haastavan poliittisen allegoran nykyajan yhteiskunnallisista asetelmista ja pyrkii kumoamaan valta-asetelmia ja haastamaan vallankumoukseen. Tai jotain muuta sekavaa scheissea.


W-elokuvassa on hyödynnetty trendikästä sadomasokistista kuvastoa. Kuolemansairas, puolialaston ja metallikorsettiin puettu Rouva Eurooppa lojuu kylmässä teollisuushallissa sidottuna sänkyyn ja rääkyy tuskaansa Herra Kiinalle. Muissa kohtauksissa esiintyy toinen sänkyyn sidottu nainen, tällä kertaa sairaalavaatteisiin puettuna. Nainen on ilmeettömien naispuolisten sairaanhoitajien kidutettavana epämääräisessä totalitaarisessa systeemissä. Välillä sairaanhoitajat hoipertelevat sairaalan käytävillä, pitävät rituaalinomaisia kokouksiaan ja nukkuvat yönsä ruumishuoneella. Joskus siirrytään seuraamaan kuolevan miehen sekavaa mongerrusta salissa, jonka lattialla vesi lainehtii.


Mitä tällä kaikella yritetään sanoa? En todellakaan tiedä. Onko W olevinaan tutkielma vallasta? Jos on, se on taiteellisesti teennäinen ja älyllisesti epärehellinen. Jos iskelmälaulajana paremmin tunnettu Anna Eriksson kuvittelee, että suurta taidetta syntyy korvaamalla iskelmien latteuden ja pikkusievän sievistelyn tosirankalla rankistelulla, kuten tässä elokuvassa, hän on väärässä. Ei sievistely eikä rankistelu johda taiteellisesti tasokkaaseen ilmaisuun, koska molemmista puuttuu ajattelun syvyys ja tunteiden vivahteet.


Elokuva W pyrkii ilmeisesti olemaan rohkea ja omaperäinen, mutta se ei onnistu edes tässä, koska elokuvan tyylikeinoja on käytetty jo aiemmin – ja paremmin. W näyttää lainaavan liikkumattoman kameran ideaa ruotsalaiselta ohjaajalta Roy Andersonilta. Samoin kelmeä maailma ja oudot ihmishahmot vaikuttavat imitoiduilta samalta ohjaajalta, mutta lämpö ja oivallus uupuvat, toisin kuin esikuvassaan.


Elokuva W sisältää paljon kuvottavia, joukoturkkamaisia lähikuvia ihmiskehon ruumiinosista. Kolkosti valaistut puhuvat päät on rajattu tiukasti otsasta leukaan, ja siinä pysytään minuuttikaupalla. Katsojan kestokykyä testataan myös näyttämällä oksettavia lähikuvia syljestä kiiluvia, kellertäviä hampaita ja koko valkokankaan täyttävää genitaalialueelta näyttävää lihaspoimua, jonka päällä etenee muhkurainen sormi.


Jos Erikssonin tavoitteena oli arvostella valta-asetelmia sadomasokistisen kuvaston avulla, sekin on jo tehty ja paremmin. Italialaisen Pasolinin elokuva Sodoman 120 päivää on siirretty Ranskasta fasistiseen Italiaan. Kyseenalaisen fasistisen ideologian tuputtaminen vastaanhangoittelevalle ihmiselle esitetään elokuvassa kirjaimellisesti paskan syöttämiseksi lautaselta lusikalla. Kohtaus on ällöttävä, mutta temaattisesti perusteltu.


Elokuvassa W häiritsi sekin, että hempeä wienervalssi oli yhdistetty kolkkoon sairaalakohtaukseen, aivan kuin tätäkin tehokeinoa ei olisi jo käytetty. Muistaakseni se oli juuri Auli Mantilan elokuva Neitoperho, jossa pumpulimaisen pehmeä musiikki oli sijoitettu raakaan väkivaltakohtaukseen, jolloin katsoja vaikuttuu kontrastista.


Jos epäilee, onko koskaan aikaisemmin nähnyt mitään tosirankkaa rankistelua, niin sanotaan vaikka Rammsteinin musiikkivideot.


Eli jos joku on jaksanut lukea tekstiäni tähän saakka, ymmärrätte varmaan, mikä kaikki elokuvassa W tuntui kusetukselta. No ihan kaikki.


keskiviikko 24. elokuuta 2022

Näin Elviksen kahdesti!

 

Kohtaus 1: Elvis katsoo aavikkokaupungille pystytetyn teltan raoista mustaihoista rythm´n´d blues -laulajaa ja aistillisesti tanssivaa paria.


Kohtaus 2: Vaaleanpunaiseen pukuun pukeutunut, epävarma nuori Elvis seisoo esiintymislavalla yleisön odottaessa musiikin alkamista.


Kohtaus 3: Huvipuiston maailmanpyörän vaunussa lipeväkielinen manageri lupaa Elvikselle sata tai vaikka tuhat pinkkiä Cadillac-autoa.


Kohtaus 4: Armeijasta Saksan komennukselta palannut Elvis itkee vanhempiensa vaatehuoneen lattialle ja hamuilee alkoholismiin menehtyneen äitinsä mekkoja.


Kohtaus 5: Kapinallinen Elvis villitsee kirkuvan yleisön laulullaan, lantion vatkauksellaan, jalkojen tärisyttämisellään ja lattialla kiemurtelullaan.


Kohtaus 6: Keski-ikäinen, lihonut, väsynyt ja pillereiden huumaama Elvis anelee, ettei Pricilla-vaimo jättäisi häntä ja veisi heidän yhteistä lastaan mukanaan.


Kohtaus 7: Sairaalloinen Elvis laahustaa lentokoneen portaita ylöspäin, ja kääntyy vielä vilkuttamaan viimeisen kerran, ennen kun lentokoneen oviaukko nielaisee hänet mustuuteen.



 
Elokuvasta Elvis, sivulta IMDb

Ohjaaja Baz Luhrman tunnetaan värikylläisistä, liioittelevista, karnevalistisista ja kitschiltä vivahtavilta elokuvistaan. Elvis-elokuvassa ohjaaja-käsikirjoittaja on joutunut hillitsemään pahinta revittelytaipumustaan ja nojaamaan tarinansa historiallisiin tosiasioihin. 

 

Elokuva kertoo ikonisesta laulajasta Elvis Presleystä (1935-1977), joka on jäänyt musiikinhistorian kirjoihin afroamerikkalaisilla vaikutteillaan, samettisella lauluäänellään, villiä seksuaalisuutta tihkuvilla lavaesiintymisillään, mutta myös pilleririippuvuudellaan ja menehtymisellään 42-vuotiaana sydänsairauteen.


Kävin katsomassa Elvis-leffan kahteen kertaan, koska ensimmäisellä katselukerralla reagoin kaikkeen näkemääni ja kuulemaani pelkästään tunteella. Lumouduin lähes kaikesta elokuvassa. Vasta toisella katselukerralla pystyin analysoimaan elokuvan kerrontaa, rakennetta ja tyylikeinoja. Aloin tiedostaa, että elokuva on aina historiallisuudestaan huolimatta taiteellinen tuote, missä ohjaajalla on suuri valta kertoa tarina haluamallaan tavalla.




Ensimmäisellä kerralla hullaannuin siis kaikesta, aivan kaikesta: käsikirjoituksesta, ohjauksesta, kuvauksesta, leikkauksesta, lavastuksesta, puvustuksesta, maskeerauksesta ja luonnollisesti näyttelijöiden häikäisevistä suorituksista.


Ylipäänsä elokuvaohjaajissa pidän eniten niistä, joilla on omaperäinen ja jäljittelemätön tyyli. Luhrmanilla on ehdottomasti persoonallinen tyyli, joskus jopa hillittömyyteen ja levottomuuteen saakka, kuten elokuvissa Moulin Rouge ja Romeo+Julia.


Elokuvan leikkauksessa ällistyin tavasta, jolla Elviksen lapsuuden vaikutteita nivottiin yhteen: afroamerikkalainen blueslaulaja ja mustaihoisen parin intiimi tanssi rinnastui gospel-telttakokouksen hurmokseen, jossa uskovaiset vapisivat ja vääntelehtivät kuin transsissa. Leikkauksessa kuva hyppää bluesista gospeliin, bluesista gospeliin.




Käsikirjoituksessa pystyin jo ensimmäisellä katselukerralla oivaltamaan, kuinka paljon taustatyötä se on vaatinut. Elviksen elämäkertojen penkomisen ja aikalaisten haastattelujen lisäksi myös koko amerikkalaisen yhteiskunnan ajankuva on pitänyt tuoda esille. 

 

60-luvun Amerikassa korostui mustien ja valkoihoisten erottelu, rotusorto ja ihmisoikeustaistelu, mikä johti myös mustaihoisen aktivistin murhaan. Aikakauden rajoittunut henkinen ilmapiiri näkyi Elviksen lantionliikkeiden sensurointiyrityksinä. Jos valkoinen mies liikkui kuin musta mies, sen epäiltiin yllyttävän ihmismassoja kuohuntaan ja ajavan koko maan kaaokseen!


Näyttelijöiden suorituksissa häikäisi tietysti eniten Austin Butler Elviksen roolissa. Butler pystyi jäljittelemään Elviksen liikehdintää, ilmeitä, eleitä ja lauloi suoraan sydämeen ja otti koko lavan (tai katsomon) haltuun. Näyttelijä tavoitti hyvin myös ikääntyvän ja yhä syvemmälle päihderiippuvuuteen vajonneen Elviksen väsähtäneen olemuksen.




Ensimmäisellä katselukerralla muistan ajatelleeni, että Austin Butler antoi itsestään kaiken, niin paljon, ettei enempää olisi voinut edes antaa. Tunsin jopa itsekin jotenkin tyhjentyneeni energiasta imiessäni kaikki vaikutteet Butlerin huikaisevasta näyttelijäntyöstä. Tietysti myös vaikutuin myös Pricillasta (Olivia DeJonge) eversti Tom Parkerista (Tom Hanks) ja Elviksen äidistä (Helen Thompson).


Elvis-elokuvan toisella katselukerralla vapauduin tunnepohjaisesta reagoinneistani ja järjenääntäkin alkoi kuulua, ainakin välillä. Huomasin reagoinneissani kaksi muutosta: liiallinen samaistuminen Elvikseen, hänen ”neuvominen” petollisen managerin kynsistä ja tuskastuminen, koska artisti ei pysty irtautumaan hyväksikäyttävän ja manipuloivan managerin kuristusotteesta. Katsomossa jupisin itsekseni: ”Älä usko sen huijarin hölinöitä! Ei se mikään eversti ole, se on pelkkä rikollinen! Hankkiudu nyt siitä verenimijästä eroon!”


Toiseksi aloin kyseenalaistaa käsikirjoituksen painotuksia ja tajusin, kuinka paljon se ohjailee katsojan reagointeja tai oikeastaan pakottaa katsojan reagoimaan tietyllä tavalla. 

 

Käsikirjoituksessa korostuu vastakohtaisuus: Elvis ilmaisuvoimaisena taiteilijana ja petollinen manageri lähes demonisena hahmona. Kun asetelma on näin kaksijakoinen, se tavallaan pakottaa katsojan asettumaan Elviksen puolelle ja puolustamaan häntä kaikissa vastoinkäymisissä: pilleriaddiktio, sekavuustila, ylensyöminen, eristäytyminen, avioliiton kuihtuminen, etääntyminen omasta pienestä tyttärestä, avioero ja lapsen poisvieminen.




Jos elokuvan käsikirjoituksessa olisi sen sijaan päätetty alleviivata sitä tosiasiaa, että Elvis aloitti suhteen vasta 14-vuotiaan Pricillan kanssa, katsojilla ei välttämättä olisi herunut sympatioita pedofilialta haiskahtavalle kuviolle. En itsekään tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. Jos olen käsittänyt oikein, Elvis taisi olla suhteen alkuaikoina kaksi vuotta armeijassa Saksan komennuksella. Onneksi.


Onpa katsoja mitä mieltä hyvänsä Elvis Presleyn persoonasta ja elämästä, elokuva havahduttaa keskittymään legendan musiikkiin. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni pystyin todella kuulemaan Elviksen (tai Adam Butlerin) lauluäänen samettisuuden, syvyyden ja lämmön.





keskiviikko 27. heinäkuuta 2022

5 x kesäleffa

Koska elokuvateatterin sarjalippuja on jäänyt lompakkoni pohjalle pyörimään ja ne uhkaavat pian vanhentua, olen joutunut käymään leffateatterissa oikein urakalla. Ostin sarjaliput jo keväällä. Silloin halusin nähdä psykologisen kauhuelokuvan The Innocents. Menin katsomaan sitä suurin odotuksia. Kuvittelin näkeväni jotain mullistavaa, mutta tekele osoittautui niin typeräksi ja kuvottavaksi, että leffafiilikseni katosivat pitkäksi aikaa.


Alkukesällä kävin ihan läpällä katsomassa Jurassic Parkin uusimman jatko-osan, vaikka en ole koskaan välittänyt toimintaelokuvista. Kyseinen action-pläjäys on onneksi jo lähes haihtunut mielestäni. Muistan elokuvasta vain sen biologisen ”faktan”, että dinosaurusten lajityypilliseen käytökseen kuuluu ihmisten säikyttely karjumalla ja puhaltamalla ilmaa naamalle niin, että hiukset hulmuavat. Boring.


Elokuvasta Men, sivulta IMDb
 

Trailerin perusteella innostuin brittiläisestä kauhuelokuvasta Men, jossa traumatisoitunut nainen kärsii syyllisyydestä ja pelkotiloista sen jälkeen, kun hänen epävakaa miehensä on tehnyt itsemurhan hyppäämällä kerrostalon parvekkeelta. Nainen näkee kuolleen miehensä ruhjoutuneen ruumiin kadulla. Kotona naisen mieleen palautuu jatkuvasti muistikuvia riidoista ja uhkauksista. Hänen päässään käynnistyy toistuvasti kammottava kuvasarja, jossa ilman läpi hidastetusti tippuva mies katsoo naista syyttävästi: this is your fault.


Nainen päättää vuokrata kartanon idylliseltä maaseudulta voidakseen selvittää päätään. Kun näin valkokankaalta ihanan englantilaiset, raikkaan vihreät kumpuilevat kunnaat ja viehkeän puutarhan ja kuulin brittiaksentin, luotin vielä, että elokuvassa on aineksia omaperäiseksi mestariteokseksi. Mutta vähä vähältä pettymys hiipi mieleen. Stereotyyppiset mieshahmot, kuten maalaistollo kartanonisäntä, näennäisen empaattinen mutta naisvihamielinen pappi, vallanhaluinen poliisi, häiriintynyt poika ja alastomana pelloilla ja pihoilla vaeltava mies, alkoivat tökkiä. Ovatko ne todellisia vai naisen omien pelkojen projisointeja?


Katsojana alkoi ärsyttää, koska käsikirjoituksessa tyrittiin ja jätettiin käyttämättä todellista maaseudun klaustrofobiaan liittyvää potentiaalia. Ehdin jo toivoa, että elokuvan lopussa paljastuisi katkeroituneiden miesten salaliitto, jossa maaseudulle houkutellut naiset ”katoaisivat” jossain sairaissa rituaalimurhissa, joita organisoisi pakanallinen psykopaattipappi ja hänen mieskulttinsa. Tällaisesta asetelmasta olisi saanut aikaiseksi todellista kauhua. Elokuvassa oli tähän suuntaan viitteitä, olihan kirkon kiviseen kastemaljaan kaiverrettu hämmentävää symboliikkaa, mikä vaikutti enemmän pakanalliselta kuin kristilliseltä. Sen sijaan Men-elokuvan loppukohtaus oli niin kökkö, että olisin saattanut jopa nauraa, jos olisin nähnyt sen pienessä hiprakassa nautiskelunäytöksessä viinilasi kourassani.

 

Men / IMDb


Onneksi olen nähnyt myös todellista laatua. Kyseinen elokuva on Baz Luhrmanin ohjaama ja puoliksi käsikirjoittama Elvis-leffa. Se oli minulle niin valtava elämys, etten edes halua yrittää kirjoittaa vain yhden katselukerran jälkeen. Sen sanon, että elokuvassa vain toimi kaikki: käsikirjoitus, ohjaus, kuvaus, leikkaus, näyttelijäntyö, lavastus, valaistus ja puvustus. Kaikki, aivan kaikki. Yritän kirjoittaa Elvis-elokuvasta erillisen tekstin, kunhan katson sen uudestaan. Ellen sitten lamaannu, ja sitä ennen häikäisty ja lumoudu.


Sen sijaan voisinkin tähän loppuun kertoa unesta, jonka näin viime yönä. Unessa tulkitsin katsovani elokuvaa. Kyseisessä unielokuvassa kolme naista oli kidnapattu. He pakenivat sieppaajiaan maaseudulle bunkkereihin, joiden ovien avausmekanismi toimi viheltämällä. Kidnappaajat olivat saaneet selville naisten sijainnin ja sen, että ovi aukeaa viheltämällä. Seuraavaksi naisia kuljetettiin henkilöautossa kaupungin halki. Naiset näkivät auton ikkunasta yläviistoon, kuinka puihin oli ripustettu hillitön määrä valkoisia hehkulamppuja. Unessa ajattelin, että tämä näky on nordic noir -tyyliä parhaimmillaan. Kehotin itseäni muistamaan tämän upean kohtauksen. Sitten auto pysähtyi ja naiset kysyivät toisiltaan, mikseivät he pysty liikkumaan. Joku heistä sanoi, että he ovat kuolleita. Yllättäen naiset olivat muuttuneet kissoiksi. Kissat kävelivät puiston halki kerrostaloon ja ne kiipesivät 7. kerrokseen. Sitten kissat vain kävelivät portaita alaspäin. Alaspäin kävelessään ne ehtivät nähdä paljon kohtauksia huoneistojen sisältä. Unen lopussa huomasin päätyneeni pesäpallon palkintojenjakotilaisuuteen. Seisoin luokkahuoneen etualalla. Kädessäni pidin pesäpalloa. Ihmettelin, miksi pesäpallo tuntuu käteen niin pehmeältä. Tajusin, että pesäpallon sisältä pursusi rugby-pallo.


Unennäön aikana olin sitä mieltä, että unessani on aivan selvää elokuvapotentiaalia. Valvetilassa kuitenkin tajusin, että ”elokuvani” ei ehkä sittenkään sovi kansainväliseen levitykseen.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

Aihe josta ei voi puhua


 

Édouard Louis: Väkivallan historia

Tammi, 2020

Ranskankielinen alkuteos: Histoire de la violence (2016)

Suomentanut: Lotta Toivanen



Jos lukee todella hyvän kirjan, kuten Edouard Louisin romaanin Väkivallan historia ja sitä aikaisemmin romaanin Ei enää Eddy, oma kirjoittaminen uhkaa lamaantua. Miten pystyisin kuvailemaan erinomaisuutta? Uskallanko käyttää omia sanoja vai lätkäisenkö blogitekstiini pelkästään sitaatteja sitaattien perään?


Sekä Väkivallan historia että Ei enää Eddy kertovat raskaista, omakohtaisista aiheista. Esikoisromaani käsittelee minäkertojan homoseksuaalisen identiteetin heräämistä, raakaa koulukiusaamista, työläiskodin köyhyyttä ja rahvaanomaista elämäntapaa, jossa viina virtaa ja asenteet erilaisuutta kohtaan ovat karkeita. Päähenkilölle ei jää paljon muita vaihtoehtoja kuin osittain omaksua synnyinpaikkansa elämäntapa ja samalla yrittää piilotella omaa identiteettiään ja suunnitella pakoa johonkin parempaan.


Hullaannuin Ei enää Eddy -romaanissa kirjoitustyylin rehellisyyteen ja raakuuteen: jos asiat paskasti, miksi niistä ei voisi kertoa suoraan ja kaunistelematta. Ja suoruuteen Edouard Louis pystyy. Toinen asia, joka Louisin kirjoitustyylissä häikäisi, oli tekstin nopeus ja voima, sen spontaanius ja vaivattomuus. Lukiessa kirjoitus huumasi ja vei mukanaan, imaisi sisäänsä.


Väkivallan historia kertoo niin kammottavasta aiheesta, että siitä voi hädin tuskin puhua: mies raiskaa toisen miehen. Tuntuu siltä, että tästä pahempaa tabua ei voi edes olla olemassa. Jopa pedofiliasta ja insestistä puhutaan enemmän, ainakin julkisessa keskustelussa.


Romaanissa kahden miehen, päähenkilö Edouardin ja algerialaistaustaisen kabyylin Redan kohtaaminen, alkaa molemminpuolisella kiinnostuksella. Jouluaattona kavereidensa Geoffreyn ja Didierin juhlista palaavan ja kotiinsa päin kävelevän Edouardin seuraan tunkee puhelias, eksoottisen näköinen mies. Päähenkilö on aluksi etäinen eikä vastaa kysymyksiin. Hän alkaa tuntea vetoa, vaikka yrittää tukahduttaa halunsa. Lopulta hän antaa periksi halulleen ja miehet menevät Edouardin asuntoon.


Aluksi he harrastavat suostumuksellista, miesten välistä seksiä ja juttelevat luottamuksellisesti menneisyydestään. Reda kertoo taustastaan maahanmuuttajaisänsä jälkeläisenä. Redan isä joutui asumaan vuosia asuntolassa, jossa


(--) pahinta arjessa eivät olleet asuntolan likaisuus, tai johtajan määräily, eivät ahtaat huoneet, jotka harvoin olivat viittä kuutta neliömetriä isompia, ei kaappitilan puute eikä vessojen löyhkä, joka oli kuin maapallon ytimestä nousevaa huurua joka kulki pitkin homeisia putkia ja läpi mätien likakaivojen saapuakseen sinne ja levitäkseen rakennuksiin, eivät ötökät, eivät torakat joita piileksi joka raossa ja kolossa ja kiikkerien huonekalujen alla eivätkä kytevät tulipalot (–) Sietämätöntä asuntolassa oli ennen kaikkea melu.”


Vaikka Reda onkin joutunut maahanmuuttajan jälkeläisenä kohtaamaan kurjuutta, köyhyyttä, keinottomuutta ja rasismia, se ei oikeuta hänen tekojaan, kun suostumuksellinen seksi vaihtuu raiskaukseen, tapon yritykseen, raivoon, syyttelyyn ja uhkailuun. Ennen kuin Reda suostuu poistumaan asunnosta, hän yrittää varastaa mieheltä arvotavaroita ja jäätyään kiinni hän alkaa syyttää kunnianloukkauksesta.


Raiskauksen uhrin tuntemukset vaihtelevat tunteesta omasta saastaisuudesta, pakonomaisesta peseytymisestä ja pesemisestä. Edouard haluaa tuhota tai puhdistaa kaiken, jonka raiskaaja on kosketuksellaan saastuttanut. Kohta mielen valtaa pakonomainen puhumisen vimma sekä tutuille että tuntemattomille. Poliisille päähenkilö ei halua mennä, mutta lopulta ystävät melkein raahaavat hänet poliisiasemalle. Siellä tapahtumien kulun seikkaperäinen vatvominen vain jatkuu. Jossain vaiheessa uhri uupuu, pyrkii etääntymään tapahtuneesta ja alkaa pelätä näkevänsä raiskaajan milloin missäkin.


Toisin kuin monissa raiskauksen uhrien kuvauksista voi lukea, Edouardin häpeäntunnetta tai syyllisyydentunteita ei kuvata, koska sitä ei ilmeisesti ole. Muista lähteistä olen lukenut, että raiskaustapauksissa on tavallista, että uhri tuntee syyllisyyttä, vaikka raiskaaja on ainoa ihminen, jonka pitäisi tuntea syyllisyyttä. Ehkä häpeän ja syyllisyydentunteen puuttuminen johtuu siitä, että rikos oli niin räikeän raaka. Jos uhrin kaulaa tummentavat kuristamisen jäljet, victim blamingille (uhrin syyllistäminen) ei ole sijaa.


Se, mistä pidin omaelämäkerrallisessa(?) romaanissa Väkivallan historia, oli sen päätähuimaava rohkeus kirjoittaa suoraan aiheesta, josta ei juurikaan uskalleta edes puhua. Vaikutuin myös kaunokirjallisesta tyylistä, jonkinlaisesta räjähtävästä voimasta, joka saa tekstin virtaamaan, pulppuamaan ja roiskumaan yli äyräidensä. Pidin kerronnallisesta keinosta, jossa yli nivottu yhteen kaksi ääntä: Edouard ja hänen sisarensa Clara tavallaan puhuvat toistensa puolesta, päälle, viereen ja ohi:


(--) Edouardin mieli olisi halunnut viedä Redan kotiin mutta kroppa lateli Redalle omiaan, ja mieli sätti kroppaa (ja minä vihasin ruumistani) mutta sättiminen ei auttanut mitään, Edouard valehteli edelleen ja sanoi Redalle (tai pikemmin ruumiini puhui puolestani) Arvaa mikä haloo siitä tulisi, jos veisin sinut kotiisi (--)”


Ikään kuin todistaakseni epäluuloisille, että Edouard kirjoittaa Kaunokirjallisuutta isolla koolla, laitan vielä yhden sitaatin kohdasta, jossa päähenkilö pelkää kuolevansa henkirikoksen uhrina:


Minä puhun itsekseni ja hän puhuu itsekseen, hän näyttää siltä ettei ikinä väsy vaan jaksaa karjua, haukkua ja käyttää väkivaltaa vuosikymmeniä, vuosisatoja, kun taas minun voimani ehtyvät kovaa vauhtia, jokaisella sydämenlyönnillä voimaa valuu pois, karkaa, purkautuu silmistä, korvista, sieraimista, suusta, haluaisin pidätellä sitä, en jaksa taistella koko yötä, tämän täytyy loppua, tulee hetki jolloin uupumus käy liian raskaaksi ja lamaannuttaa minut lopullisesti. Ja minä ajattelen: Reda ei ole murhaaja. Ei murhaajia niin vain kohtaa kadulla (--)”

tiistai 24. toukokuuta 2022

CHRONIC PODCAST MADNESS SYNDROME

 

Kun kuuntelen podcasteja – joko suomenkielisiä Yle Areenasta tai englanninkielisiä BBC Soundsista – koen oloni turvalliseksi ja rentoutuneeksi. Tämäkö on se syy, miksi podcastien kuuntelu on niin addiktoivaa? Enhän ole ainoa, joka on jäänyt koukkuun joko podcasteihin tai äänikirjoihin. Yritän tässä blogitekstissäni selvitellä, mistä kaikesta podarihulluudessani on oikein kyse.


Kun kuuntelen podcasteja, olen kotona ja teen oloni mahdollisimman mukavana. Käyn sängylle lojumaan, laitan villasukat jalkaan, kääriydyn villapeittoihin, laitan päälle pöytälampun, josta leviää huoneeseen lämpimän kellertävää valoa. Juuri tämän amber-värisävyn on todettu rentouttavan ihmisiä parhaiten ennen nukahtamista. Pimennysverhot olen vetänyt ikkunoiden eteen, joten mitään häiritsevää valosaastetta ei pääse läpi. Älypuhelimen on jättänyt tyynyn viereen, josta minun on helppo valita sopiva podcast valikosta ja napauttaa se pyörimään.


Podcast ei ehdi kauan edetä, kun olen jo vajonnut syvän rentoutuneen tilaan, missä saatan liukua unen ja valveen välillä. Olen alkanut epäillä, olisiko kyseessä jonkinlainen hypnoottinen tila. Jostain muistan lukeneeni, että aivosähkökäyrien kannalta kaikki ihmiset ovat kaksi kertaa päivässä hypnoottisessa tilassa eli juuri ennen heräämistään ja juuri ennen nukahtamistaan. Muistan myös kuulleeni tai lukeneeni jostain, että ihminen voi vajota itsehypnoottiseen tilaan, jos on voimakkaan keskittynyt esimerkiksi lukemaansa kirjaan tai katsomaansa elokuvaan. Silloinhan voi uppoutua niin keskittyneesti fiktiiviseen maailmaan, että ulkomaailma tavallaan lakkaa olemasta.


Onpa kyseessä kevyen hypnoottinen tila tai pelkkä rentoutuminen, se on erittäin miellyttävä ja siinä mielessä koukuttava. Rentoutuneeseen olotilaan pääseminen ei synny pelkästään podcastien äänimaailmasta, vaan myös villapeiton tuoman tasaisen lämmön rauhoittavasta vaikutuksesta tuntoaistiin ja hermostoon sekä visuaalisten ärsykkeiden vähäisyydestä tai puuttumisesta. Hajuaistiakaan ei kannata ylikuormittaa, ja siksi pidän ikkunaa raollaan, jolloin raikas ilmavirta ulkoa viestittää koko keholle, että nyt hyvä hengittää.


Rentoutuneessa tilassa ulkomaailma todella lakkaa hetkellisesti olemasta. Podcastien kuuntelun laukaisemassa eskapismissa voi unohtaa sodan melskeen, tuhotut kaupungit ja tapetut ihmiset. Ei tarvitse miettiä, hyväksytäänkö kotimaamme puolustusliittoon vai torppaako sen joku mielivaltainen hallitsija ja vyöryvätkö sen jälkeen tankit rajan yli ja lentävätkö pommit. Eikä tarvitse vatvoa, tuleeko yhden pandemian tilalle saman tien toinen pandemia. Eli kaukana katala maailma.


Ehkä podcastien kuuntelussani on tavoitteena irtautua aivan kokonaan nykyhetkestä ja taantua johonkin varhaisempaan aikaan, jonka olen jo kadottanut ja joka ei enää koskaan palaa. Ehkä lapsuuden tilanteeseen, jossa joku lukee minulle jotain, vain minulle. Podeja kuunnellessa voi helposti luoda illuusion, että äänikertoja puhuu suoraan minulle ja vain minulle. Jos äänikertojan ääni tulee kymmenen sentin päähän sijoitetun älypuhelimen mikrofonista, kuvitelma läheisyydestä syntyy helposti.


Tulikin tässä välissä mieleen kahden vuoden takainen kamppailu koronaan sairastumiseni kanssa. Kun olin kokonaisen kuukauden kotona potemassa koronan moninaisia oireita ja pelätessäni, epäillessäni tai joskus jopa toivoessani, että saatan kuolla, rauhoitin itseäni kuuntelemalla toistuvasti Antti Holman hillittömän hauskaa podcastia Radio Sodoma. Taudin kourissa se ei tietenkään edes naurattanut, mutta holmalainen helvetti tyynnytti tuttuudellaan ja turvallisuudellaan!


Yhteenvetona voisin sanoa, että podcastien kuuntelussa on minun tapauksessani kyse ainakin hypnoottisesta rentoutumisesta, turvallisuudentunteen hakemisesta, lapsenomaisesta regressiosta, eskapismista maailman myllerryksestä, mutta myös elämysten hakemisesta ja uutuuden viehätyksestä.


Minulla on tapana päivittäin plarata Yle Areenan ja BBC Soundsin sivut ja tsekata, oisko tullut mitään uutta jännää. Ja usein on. Viime aikoina olen bingettänyt (vrt. englannin sana binge, ahmia) mm. näitä podareita:


Viimeinen johtolanka (Yle Areena Audio)


 

Unreal: A Critical History of Reality TV (BBC Sounds)


 

Empire of Pain: The Secret History of the Sackler Dynasty by Patrick Radden Keefe (BBC Sounds)


 

torstai 24. maaliskuuta 2022

Yritän kirjoittaa komediasta

 


Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja aloitettua epäinhimillisen sotansa, olin pitkään lamaantunut, ahdistunut ja paniikissa, kuten hyvin moni muukin. Jossain vaiheessa ymmärsin, että mikään määrä panikointia ei auta ukrainalaisia millään tavalla. Ainoa, mikä tätä sorrettua kansaa auttaisi, olisi raha- tai tavaralahjoitus luotettavalle, kansainväliselle avustusjärjestölle. En ole pystynyt edes siihen, ainakaan vielä.


Miten on ylipäänsä mahdollista, että Putinin naamion taakse näkeminen on kestänyt länsimaissa niin pitkään? Eikö olisi pitänyt pystyä tajuamaan, että hallitsija joka vainoaa ja teurastaa surutta oman maansa kansalaisia, ei kunnioita minkään muunkaan maan oikeuksia? 

 

Mieleeni ponnahtelee nimiä vuosikymmenten ajalta: Anna Politkovskajan palkkamurha Putinin syntymäpäivänä, Boris Nemtsovin teloitusmurha Kremlin edustajalla juuri silloin kun valvontakamerat olivat sattumalta ”epäkunnossa”, Litvinenkon myrkytysmurha radioaktiivisella poloniumilla, oligarkki Hodorkovskin omaisuuden takavarikointi ja miehen passittaminen vankileirille vuosikymmeneksi, Skripaleiden myrkytysmurha venäläisellä novitsok-hermomyrkyllä ja Navalnyin murhayritykset ja vankeustuomio tekaistuilla syiden varjolla. 

 

Ja kerrostaloräjähdykset Moskovassa, niiden suunnittelu ja toteutus viittasi Venäjän valtiolliseen poliisiin FSB:n, vaikka syntipukeiksi valittiin tsetseenit. Ja valtiollisen poliisin epäillään toteuttaneen aseellisen hyökkäyksen moskovalaiseen teatteriin, jossa venäläisiä panttivankeja kuoli kaasuttamalla. Ja tähän päälle vielä Krimin valtaus ja sota Tsetseniassa ja Georgiassa. Lista vain jatkuu ja jatkuu.


Intuitiivinen ja tunnereaktioon pohjautuva Nato-kantani kirkastui samalla sekunnilla, kun luin Ylen uutissivustolta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Niin pitkälle en mene tässä epäpoliittisessa kulttuuriblogissani, että rupeaisin sitä erittelemään. Mitään Nato-kansanäänestystä tuskin ehtii edes tulla, joten maallikkomielipiteeni ei paljoa vaakakupissa paina. Kun analyyttinen Nato-keskustelu käynnistyy kohtapuoleen toden teolla, aion liimautua tiedotusvälineiden ääreen seuraamaan sitä.


Moni ehti naiivisti kuvitella, että kaikki muuttuu paremmaksi, kunhan koronapandemia saadaan loppusuoralle. Vielä mitä. Jotenkin tässä pitäisi kuitenkin pystyä elämään, vaikka koronavirus jatkaa jakaantumista, leviämistään ja mutatoitumistaan ja ilmastonmuutos etenee vääjäämättä ja kohta suomalaisetkin saattavat joutua vetäytymään väestönsuojiin napsimaan joditabletteja pommien tippuessa taivaalta. Kaikesta paskasta huolimatta ei voi oikeastaan muuta tehdä kuin yrittää elää niin sanottua normaalia elämää, mitä ikinä se eri ihmisillä tarkoittaakaan.


Pitkäksi venähtäneen johdannon jälkeen yritän vihdoin päästä varsinaiseen aiheeseeni eli farssiksi tai komediaksi luokiteltuun näytelmään nimeltä Näytelmä joka menee pieleen, jonka kävimme katsomassa helsinkiläisessä komediateatterissa Kalliossa/Hakaniemssä.


No okei, Nato-kantani on myönteinen. Kuulun siihen 61 prosenttiin suomalaisista, jotka tällä hetkellä kannattavat Natoon liittymistä. Eihän minun tätä pitänyt mainita. Miten tässä nyt näin? Nyt kyllä yrität kirjoittaa siitä näytelmästä, joka oli yksi hauskimmista ja omaperäisimmistä mitä olen nähnyt vähään aikaan. 

 

Alun perin brittiläiseen käsikirjoitukseen oli kasattu kaikki asiat, jotka voivat mennä pieleen: näyttämölle on päätynyt väärää rekvisiittaa, huonosti kiinnitetyt lavasteet irtoavat kesken esityksen, näyttelijöitä tuupertuu lavalla, pökertyneitä näyttelijöitä paikataan epäpätevillä mutta yli-innokkailla taustapiruilta kulisseista, osa näyttelijöistä osoittautuu huomionkipeiksi sooloilijoiksi, äänimies sekoilee ääniefektien kanssa, valomies tökkää väärät valot päälle eikä muista seurata pääesiintyjää spottivalolla, näyttelijöistä osa unohtaa repliikkinsä ja koko näytelmä kulkee vähän aikaa epärytmissä.


Komediaa/farssia seuratessa ja nauraessa unohtui muutamaksi tunniksi katastrofit maailmassa. Ei tullut kertaakaan mieleen painajaismainen Ukrainan sota, koronapandemia eikä ilmastonmuutos. Ai niin, tänään (23.3.) en olekaan tarkistanut Yle Uutisten nettisivuilta päivän tartuntalukuja: sairaalahoidossa 969 henkilöä, uusia tartuntoja 9312, uusia kuolemantapauksia 16, tähän mennessä kuolleita 2948. Tartuntaluvut ovat tietysti reippaasti alakanttiin, kuten koko pandemian ajan. Todellinen tartuntaluku on ilmoitettuun lukuun verrattuna moninkertainen. Sehän saattaa olla mitä hyvänsä 20000-50000 välillä, tai enemmänkin. Eikä mikään ihme, ovathan virologit arvioineet, että kaikki tulevat ennemmin tai myöhemmin altistumaan koronalle, tekipä mitä hyvänsä. Eikä kaikkein terveysvaarallisin paikka edes ole mikään julkinen tila, vaan oma koti jossa lymyilee oireeton tai oireileva tartuttaja.


Loppuuko Ukrainan sota milloinkaan? Leviääkö sota, hyökkääkö Venäjä Suomeen, syttyykö ydinsota? Miksi en ole vieläkään ostanut joditabletteja? Miksi en ole selvittänyt lähialueeni väestönsuojia? Joka kerta kun tarkistan uutiset ties kuinka monennen kerran saman päivän aikana, toivon voivani lukea uutisen, että tuo valtionjohtoon noussut sotarikollinen olisi ymmärtänyt kuolla. Mutta muuttaisiko sekään mitään? Vallankaappausta on ehkä turha toivoa maahan, jossa pelkkä Ukrainan hyökkäyssodan kutsuminen sodaksi voi johtaa 15 vuoden vankeustuomioon.


Sen verran olen venäjää joskus opiskellut, että tunnistan uutisista venäjänkielisen sanan sota, ВΟЎНА. Sana lausutaan voinaa, mutta suomalaisen korvissa se kuulostaa helposti: vainaa. Näinhän se on, mitä enemmän Venäjä tuhoaa ja tappaa Ukrainassa, sitä enemmän Venäjä ampuu omaan jalkansa.


Surkastuneella venäjän kielen taidollani pystyn tunnistamaan myös Venäjän televisiokanavan nimen, Pervij kanal, jossa lähetetään propagandan vääristämiä ”uutisia”. Sana pervij voi helposti kuulla väärin muodossa pervo. Perverssiä propagandaa ja todellisuuden tökeröä vääristämistä. Hyökkäyssota on hyökkäyssota, ei erityisoperaatio.


Jos tässä johonkin kannattaisi keskittyä, se ei ole itänaapurin epädemokraattisen diktatuurin ja epäinhimillisyyden vihaaminen ja halveksiminen, vaan ukrainalaisten auttamiseen joko raha- ja tavaralahjoituksilla. Jos Suomeen tosiaan tulee kevään aikana 40000-80000 ukrainalaista pakolaista, kuten uutisessa arvioidaan, lahjoittaa ehtii hyvin.


Järjenvalon hetkellisestä pilkahduksesta huolimatta, en pysty vapautumaan toiveesta jossa venäläiset oligarkit saisivat eliminoitua tuon vallanhimoisen yksinvaltiaan palatsivallankumouksen yhteydessä toteutettava ”erityisoperaatiossa”. Tämän päivän iltapäivälehtien lööppien ja Ylen uutisten perusteella vaikuttaa siltä, että oligarkeillakin alkaa tulla mitta täyteen, kun he eivät enää pääse Italian huviloihin ökyilemään tai Disneylandiin huvittelemaan. Sitä en tiedä, kuinka lyhyt tai pitkä matka tästä on vallankaappaukseen ja salamurhaan. Sitä odotellessa.


Ehkä tämä blogiteksti olisi voinut otsikoida ”Teksti joka menee pieleen”. Kirjoitukseni sävy vaihtelee turhautuneen raivon, pelon, haudanvakavuuden ja kostonhimoisuuden välillä. Sen sijaan "Näytelmä joka menee pieleen" eteni hillittömyydestä hulvattomuuteen, ja siksi suosittelen sitä kaikille, jotka osaavat arvostaa tasokasta huumoria.