Aihe josta ei voi puhua

 

Édouard Louis: Väkivallan historia

Tammi, 2020

Ranskankielinen alkuteos: Histoire de la violence (2016)

Suomentanut: Lotta Toivanen

Jos lukee todella hyvän kirjan, kuten Edouard Louisin romaanin Väkivallan historia ja sitä aikaisemmin romaanin Ei enää Eddy, oma kirjoittaminen uhkaa lamaantua. Miten pystyisin kuvailemaan erinomaisuutta? Uskallanko käyttää omia sanoja vai lätkäisenkö blogitekstiini pelkästään sitaatteja sitaattien perään?

Sekä Väkivallan historia että Ei enää Eddy kertovat raskaista, omakohtaisista aiheista. Esikoisromaani käsittelee minäkertojan homoseksuaalisen identiteetin heräämistä, raakaa koulukiusaamista, työläiskodin köyhyyttä ja rahvaanomaista elämäntapaa, jossa viina virtaa ja asenteet erilaisuutta kohtaan ovat karkeita. Päähenkilölle ei jää paljon muita vaihtoehtoja kuin osittain omaksua synnyinpaikkansa elämäntapa ja samalla yrittää piilotella omaa identiteettiään ja suunnitella pakoa johonkin parempaan.

Hullaannuin Ei enää Eddy -romaanissa kirjoitustyylin rehellisyyteen ja raakuuteen: jos asiat paskasti, miksi niistä ei voisi kertoa suoraan ja kaunistelematta. Ja suoruuteen Edouard Louis pystyy. Toinen asia, joka Louisin kirjoitustyylissä häikäisi, oli tekstin nopeus ja voima, sen spontaanius ja vaivattomuus. Lukiessa kirjoitus huumasi ja vei mukanaan, imaisi sisäänsä.

Väkivallan historia kertoo niin kammottavasta aiheesta, että siitä voi hädin tuskin puhua: mies raiskaa toisen miehen. Tuntuu siltä, että tästä pahempaa tabua ei voi edes olla olemassa. Jopa pedofiliasta ja insestistä puhutaan enemmän, ainakin julkisessa keskustelussa.

Romaanissa kahden miehen, päähenkilö Edouardin ja algerialaistaustaisen kabyylin Redan kohtaaminen, alkaa molemminpuolisella kiinnostuksella. Jouluaattona kavereidensa Geoffreyn ja Didierin juhlista palaavan ja kotiinsa päin kävelevän Edouardin seuraan tunkee puhelias, eksoottisen näköinen mies. Päähenkilö on aluksi etäinen eikä vastaa kysymyksiin. Hän alkaa tuntea vetoa, vaikka yrittää tukahduttaa halunsa. Lopulta hän antaa periksi halulleen ja miehet menevät Edouardin asuntoon.

Aluksi he harrastavat suostumuksellista, miesten välistä seksiä ja juttelevat luottamuksellisesti menneisyydestään. Reda kertoo taustastaan maahanmuuttajaisänsä jälkeläisenä. Redan isä joutui asumaan vuosia asuntolassa, jossa

”(--) pahinta arjessa eivät olleet asuntolan likaisuus, tai johtajan määräily, eivät ahtaat huoneet, jotka harvoin olivat viittä kuutta neliömetriä isompia, ei kaappitilan puute eikä vessojen löyhkä, joka oli kuin maapallon ytimestä nousevaa huurua joka kulki pitkin homeisia putkia ja läpi mätien likakaivojen saapuakseen sinne ja levitäkseen rakennuksiin, eivät ötökät, eivät torakat joita piileksi joka raossa ja kolossa ja kiikkerien huonekalujen alla eivätkä kytevät tulipalot (–) Sietämätöntä asuntolassa oli ennen kaikkea melu.”

Vaikka Reda onkin joutunut maahanmuuttajan jälkeläisenä kohtaamaan kurjuutta, köyhyyttä, keinottomuutta ja rasismia, se ei oikeuta hänen tekojaan, kun suostumuksellinen seksi vaihtuu raiskaukseen, tapon yritykseen, raivoon, syyttelyyn ja uhkailuun. Ennen kuin Reda suostuu poistumaan asunnosta, hän yrittää varastaa mieheltä arvotavaroita ja jäätyään kiinni hän alkaa syyttää kunnianloukkauksesta.

Raiskauksen uhrin tuntemukset vaihtelevat tunteesta omasta saastaisuudesta, pakonomaisesta peseytymisestä ja pesemisestä. Edouard haluaa tuhota tai puhdistaa kaiken, jonka raiskaaja on kosketuksellaan saastuttanut. Kohta mielen valtaa pakonomainen puhumisen vimma sekä tutuille että tuntemattomille. Poliisille päähenkilö ei halua mennä, mutta lopulta ystävät melkein raahaavat hänet poliisiasemalle. Siellä tapahtumien kulun seikkaperäinen vatvominen vain jatkuu. Jossain vaiheessa uhri uupuu, pyrkii etääntymään tapahtuneesta ja alkaa pelätä näkevänsä raiskaajan milloin missäkin.

Toisin kuin monissa raiskauksen uhrien kuvauksista voi lukea, Edouardin häpeäntunnetta tai syyllisyydentunteita ei kuvata, koska sitä ei ilmeisesti ole. Muista lähteistä olen lukenut, että raiskaustapauksissa on tavallista, että uhri tuntee syyllisyyttä, vaikka raiskaaja on ainoa ihminen, jonka pitäisi tuntea syyllisyyttä. Ehkä häpeän ja syyllisyydentunteen puuttuminen johtuu siitä, että rikos oli niin räikeän raaka. Jos uhrin kaulaa tummentavat kuristamisen jäljet, victim blamingille (uhrin syyllistäminen) ei ole sijaa.

Se, mistä pidin omaelämäkerrallisessa(?) romaanissa Väkivallan historia, oli sen päätähuimaava rohkeus kirjoittaa suoraan aiheesta, josta ei juurikaan uskalleta edes puhua. Vaikutuin myös kaunokirjallisesta tyylistä, jonkinlaisesta räjähtävästä voimasta, joka saa tekstin virtaamaan, pulppuamaan ja roiskumaan yli äyräidensä. Pidin kerronnallisesta keinosta, jossa yli nivottu yhteen kaksi ääntä: Edouard ja hänen sisarensa Clara tavallaan puhuvat toistensa puolesta, päälle, viereen ja ohi:

”(--) Edouardin mieli olisi halunnut viedä Redan kotiin mutta kroppa lateli Redalle omiaan, ja mieli sätti kroppaa (ja minä vihasin ruumistani) mutta sättiminen ei auttanut mitään, Edouard valehteli edelleen ja sanoi Redalle (tai pikemmin ruumiini puhui puolestani) Arvaa mikä haloo siitä tulisi, jos veisin sinut kotiisi (--)”

Ikään kuin todistaakseni epäluuloisille, että Edouard kirjoittaa Kaunokirjallisuutta isolla koolla, laitan vielä yhden sitaatin kohdasta, jossa päähenkilö pelkää kuolevansa henkirikoksen uhrina:

”Minä puhun itsekseni ja hän puhuu itsekseen, hän näyttää siltä ettei ikinä väsy vaan jaksaa karjua, haukkua ja käyttää väkivaltaa vuosikymmeniä, vuosisatoja, kun taas minun voimani ehtyvät kovaa vauhtia, jokaisella sydämenlyönnillä voimaa valuu pois, karkaa, purkautuu silmistä, korvista, sieraimista, suusta, haluaisin pidätellä sitä, en jaksa taistella koko yötä, tämän täytyy loppua, tulee hetki jolloin uupumus käy liian raskaaksi ja lamaannuttaa minut lopullisesti. Ja minä ajattelen: Reda ei ole murhaaja. Ei murhaajia niin vain kohtaa kadulla (--)”