ELOKUVA (dvd) --- Michael Powell: Pelon kasvot (Peeping Tom), alkuperäinen esitysvuosi: 1960, (Universal, 2006)
Jos tämän tirkistelyä, voyerismia ja sarjamurhaamista käsittelevän elokuvan on joskus nähnyt, sitä ei todennäköisesti koskaan unohda. Itse näin elokuvan vuosia sitten televisiossa ja siitä lähtien se on kieppunut jossain takaraivossani. Nyt katsoin sen dvd:ltä.
Michael Powellin Pelon kasvot on kaikkea muuta kuin viihteellinen ja helppo elokuva, jota katsoessa voi rauhassa rouskuttaa popcornia ja viskata aivonsa narikkaan. Käyttäisin elokuvasta ilmaisuja häiritsevä, vaikea, omituinen ja pelottava. Aikalaiskriitikot 1960-luvulla teilasivat elokuvan ja leimasivat sen saastaiseksi ja kuvottavaksi. Powellin elokuvaura tyrehtyi kritiikkiin hänen kotimaassaan, mutta jatkui muualla.
Elokuvan päähenkilö, Mark Lewis, on samanaikaisesti sekä uhri että rikollinen. Mark joutui lapsuudessaan biologi-isänsä ihmiskokeiden uhriksi. Isä altisti pojan pelolle ja kuvasi tämän reaktioita elokuvakamerallaan. Isä saattoi tutkimuksen nimissä heittää sisiliskon nukkuvan poikansa sänkyyn yöllä ja kuvata kauhun leviämistä Markin kasvoilla.
Mark ei tietoisesti kanna kaunaa isälleen, mutta hän päätyy aikuisena samankaltaisiin valintoihin kuin isänsä. Hänenkin elämäänsä hallitsee katsominen, tarkkailu ja kuvaaminen. Mark työskentelee elokuvastudiolla kameramiehenä. Vapaa-aikanaan Mark antautuu perversioilleen: hän haluaa tallentaa liikkuvalla kamerallaan murhaamiensa uhrien viimeiset hetket. Hän murhaa uhrinsa survaisemalla kameran jalustassa sojottavan veitsen uhrien kaulaan. Uhrit pakotetaan katsomaan omaa kuolinkamppailua kameraan kiinnitetystä peilistä.
Murhaaminen sinänsä ei häiritse elokuvassa, vaan se, että murhaaja esitetään sympaattisena, jolloin hän herättää empatiaa ja häneen on jopa helppo samastua. Katsojalle olisi helpompaa, jos murhaaja olisi ulkomuodoltaan yhtä vastenmielinen kuin hänen rikoksensa. Mutta Mark on hauras, säikky, pelokas ja vaivautunut. Murhaaja-Markin kasvoille on juuttunut kiltin pikkupojan arka ilme. Hänen kasvonsa loistavat puhtoisina ja hänen vaaleat hiuksensa aaltoilevat laineilla. Eihän tällaista murhaajaa voi vihata eikä edes paheksua!
Ainakin itselleni murhaajan sympaattisuus oli kaikkein vaikein asia elokuvassa. Väkivaltaahan tulee nykyään televisiosta tulvimalla. Melkein joka ilta ruudun täyttävät toinen toistaan kuvottavimmat sarjamurhaajat ja oikeuslääkärit, jotka leikkelevät uhrien ruumiita ruumishuoneella. Sarjamurhaaja on nykyään pikemminkin oletusarvo kuin poikkeus - mutta ei hellyttävä sarjamurhaaja, joka melkein kuiskaa katsojan korvaan: "Pelasta minut!"
Mark Lewis fiktiivinen murhaajahahmo toi mieleeni Anneli Auerin, joka on tällä hetkellä tuomittu seksuaalirikoksista ja sitä ennen epäilty, tuomittu ja vapautettu miehensä murhasta Ulvilassa. Käsittääkseni uusi murhaoikeudenkäynti Aueria vastaan alkaa lähitulevaisuudessa. Henkilökohtaisesti uskon Auerin syyllistyneen miehensä murhaan (käytän sanaa "uskon", koska en voi tietää varmuudella). Todellinen Auer häkellyttää samalla tavalla kuin fiktiivinen Mark Lewis, koska kumpikaan heistä ei näytä murhaajalta. Auerin tapauksessa sukupuoli vaikuttaa, koska naisten ei oleteta pystyvän raakoihin murhiin. Eikä varsinkaan Auerin tyyppisten naisten, jotka ovat herkän ja hauraan oloisia, suorastaan tyttömäisiä. Vaaleanpunaisissa hepeneissään Auer näyttää enemmän uhrilta kuin rikolliselta.
Vaikka Auer onkin murhaajaksi "väärännäköinen", uskon hänen syyllisyyteen todisteiden valossa (omituinen hätäpuhelu, lasinsirut väärällä puolella ovea, murhaamiseen käytetty kohtuuton väkivalta sekä murhan tapahtumapaikka ja -aika). En mitenkään jaksa uskoa, että kukaan murhaaja olisi niin pölvästi, että tunkeutuisi keskellä yötä uhrinsa kotiin, vaikka kiinnijäämisen riskit kasvavat.
Sivupolulta takaisin Pelon kasvot -elokuvaan. Totean vielä uudestaan, että elokuva ei ollut helppo eikä mukava, mutta mielenkiintoinen. Se pakotti miettimään, minkälaisia merkityksiä katsominen voi saada. Tässä elokuvassa katseesta tulee vaarallinen, sairas ja perverssi. Katse johtaa kuolemaan.
Powellin elokuvan katsominen innostaa minua jatkamaan sarjassa "vaikeat ja häiritsevät elokuvat". Jossain vaiheessa saatan kirjoittaa Pier Paolo Pasolinin fasismia, natsismia ja sadismia käsittelevästä elokuvasta Sodoman 120 päivää. Siitäkin on viihteellisyys kaukana, mutta eikö oletus fasismin ja sadismin viihteellisestä käsittelystä ole perverssi? Mieleen ponnahti myös muita elokuvaohjaajanimiä kuten Lars von Trier, joka on nauttinut kyseenalaista kunniaa möläytystensa takia ja päänsekoittava Peter Greenaway, jonka elokuvista osa on todella kuvottavia, osa vain lievästi kuvottavia. Yksi elokuva, joka on pitkään kiehtonut minua mutta jota en ole uskaltanut katsoa, on Jane Championin(?) Piano. Katson mieluummin vaikka Texasin moottorisahamurhaajia, Psykoa tai Manaajaa kuin näen kohtauksen, jossa pianistilta hakataan sormi irti. Miksi näin? En tiedä.
