Sivut

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Kirja kuin labyrintti



Stuart Turton: The seven deaths of Evelyn Hardcastle
Raven Books 2018

Evelyn Hardcastle on murhattu – taas. Hänet on murhattu jo kymmeniä, satoja ellei tuhansia kertoja. Murha toistuu joka päivä samanlaisena, kunnes joku Blackheathin sukukartanoon päätyneistä henkilöistä onnistuu ratkaisemaan sen.

Yksi salapoliisikandidaateista on Aiden Bishop. Kiperän murhamysteerin lisäksi hänellä on muitakin haasteita: hän herää joka aamu vieraasta kehosta. Välillä Bishop on moraaliltaan liukuva lääkäri/huumediileri Sebastian Bell, välillä rattopoika Davies. Joinain aamuina hän huomaa tarkastelevan maailmaa ylipainoisten pankkiirin, Lord Ravencourtin, hyllyvän lihan takaa. Sieltä Bishop siirtyy sattumanvaraisesti muiden ”isäntien” kehoihin. Jonathan Derbyn nahoissa häntä ohjailee naistenmiehen väkivaltaiset impulssit, iäkkäänä ja raihnaisena herra Dancena painovoima vetää kohti maata. Siirtyessään nuoreen konstaapelin, Jim Rashtoniin, ajattelutoiminta kirkastuu.

Kun Bishop siirtyy uuden isännän sisälle, hän ei välttämättä muista, kuka itse on. Osa edellisten päivien muistoista on saattanut pyyhkiytyä pois. Bishopin on vaikea pysyä skarppina, koska vieraan isännälle ominaiset reagointi- ja kokemistavat samentavat ajattelua ja häiritsevät suunnitelmallista toimintaa. Kaikista häiriötekijöistä huolimatta murhamysteeri pitäisi pystyä ratkaisemaan. Jos ei pysty, ei pääse palaamaan oikeaan elämään.

Eikä tässä vielä kaikki. Kolkossa goottimaisessa kartanossa häärii muitakin pelureita. Viehättävä Annabel uhkaa sekoittaa pakan. Mutta kuka hän oikeasti on ja miksi hän joutunut Blackheathiin? Entä onko naamion taakse piiloutuva Plague Doctor murhaajan kätyri vai voiko häneen luottaa? Kuka on livreepukuinen Footman? Mikä on hänen roolinsa tässä murhamysteerissä?

Koska luin kirjan englanniksi, kaikki energiani kului vieraan kielen sisäistämiseen ja siksi en edes yrittänyt ratkaista palapeliä. Sen sijaan mietin, mihin genrelokeroon Turtonin esikoisromaani pitäisi työntää. Kirja on saanut vaikutteita ainakin Agatha Christien suljettuihin tiloihin sijoittuvista whodunnit-dekkareista. Turton kuitenkin venyttää fiktion rajoja niin rajusti, että kokeellinen kirjallisuus tai filosofinen ajatusleikki tuntuu sopivammalta boksilta. Toistuvasta loop-kuviosta tulee mieleen videopelit, joissa pelihahmo voi kuolla kerta toisensa jälkeen ja herätä kohta henkiin entistä ehompana. Peleissä toistetaan samaa tapahtumansarjaa yhä uudestaan, kunnes siitä saavutetaan paras mahdollinen versio. (En itse pelaa, mutta näin olen käsittänyt).

Tunnustan, että intoni romaanin monimutkaisia juonirakennelmia kohtaan alkoi lopahtaa noin sivulla 100. Seuraavien 400 sivun tankkaamisesta minulle olisi voinut maksaa urakkapalkkaa. No, tulipahan reenattua lontoota.

Tässä vielä pitkähkö sitaatti romaanin loppumetreiltä, josta selviää kirjan juju:

This was all a test”, I say slowly.
We prefer to call it rehabilitation”.
Rehabilitation...” I repeat, understanding rising within me like the sun over the house. ”This is a prison?”
Yes, except instead of leaving our prisoners to rot in a cell, we give them a chance to prove themselves worthy of release every single day. Do you see the beauty of it? The murder of Evelyn Hardcastle was never solved, and probably never would have been. By locking prisoners inside the murder, we give them a chance to atone for their own crimes by solving somebody else´s. It´s as much a service, as a punishment.”
Are there other places like this?”, I say, trying to wrap my head around it.
Thousands,” he says.


Stuart Turtonin romaanista on innostunut enemmän Elegia blogissaan Kartanon kruunaamaton lukija

maanantai 13. toukokuuta 2019

Jännittäjätyypin pelkokerroin


Joskus olen vilkaissut televisiosta Pelkokerroin-ohjelmaa ja hämmästellyt, mitä kaikkea osallistujat suostuvat tekemään rahapalkinnon toivossa. Elävää hämähäkkiä pidetään suussa, pää upotetaan torakoita kuhisevaa saaviin, moottoripyörällä ajetaan täyttä vauhtia kaasuttavan rekan takaovesta sisään. Jos kilpailuvietti on maksimissaan ja turvallisuushakuisuus minimissään, mikään ei näytä estävän hautautumista ruumisarkkuun, sukeltamista upoksiin kettingit nilkoissa tai keikkumista yläilmoissa huteralla alustalla.

Jotkut pystyy, jotkut ei. Osa ihmisistä joutuu haastamaan itsensä äärirajoille, jotta saisi haluamansa adrenaliiniryöpyn. Osa saa kunnon kiksit vasta vuorenjyrkänteeltä ponnistelusta base-hypystä, osa laskettelusta vaarallisilla rinteillä. Ja sitten on olemassa kaltaisiani yliherkkiä jännittäjätyyppejä, joille ylivoimaisen tukalaksi saattaa muodostua niinkin naurettava juttu kuin Dumbo-elokuvan katsominen. Kyllä, tämä on totta. En liioittele. 

Elokuvasta Dumbo, kuvat sivulta Finnkino
 
Halusin ehdottomasti nähdä Dumbon, koska se on suosikkiohjaajani Tim Burtonin uusin elokuva. Leffa tuli teattereihin jo maaliskuun alussa, ja luulin ryntääväni heti lippuluukulle. Tosin kävi. Uskaltauduin kyllä pääkallopaikalle eli leffateatterin aulaan, mutta sitten iski jännitys ja tekosyiden suoltaminen alkoi: en voi mennä tänään, koska nälkä nakertaa ja saattaa verensokeri romahtaa. Seuraavana päivänä: näytös on liian myöhään illalla, menen huomenna päivällä. Tekosyyt seurasivat toisiaan: liikaa ihmisiä, liian vähän ihmisiä; ei kallista 3D:tä, mieluiten halvempi 2D; ei missään nimessä dubattua, vaan englanninkielinen originaaliversio; ei Kinopalatsin maanalaista luolaa, pakko päästä Tennarin avariin tiloihin. Ja kun juuri sopiva näytös oli tarjolla, jänistin kuitenkin teatterista, koska kengät hiosti tai mahaa väänsi tai pusero oli nolon kulahtanut… Aina löytyi tekosyitä.

Kun epäonnistuneet yritykseni päästä katsomaan leffa olivat jatkuneet jo kuukauden päivät, mieleeni palautui Franz Kafkan  absurdi romaani Linna, jossa maanmittaaja K. lähestyy linnaa sitä koskaan saavuttamatta. Aloin myös epäillä, onko reagointini ihan tervettä. Onneksi törmäsin erääseen täyspäiseen ihmiseen, joka sanoi, että hänkään ei ole uskaltanut mennä katsomaan Dumboa! En siis ole hullu. Tai jos olen, en ole ainoa.



Aloin miettiä, mistä lamaannuttava pelkoni oikein johtuu. Keskusteluissa muutamien ihmisten (ns. tavallisia ihmisiä, ei ammattiauttajia) kanssa oivalsin, että Dumbo-elokuvan teemat osuvat syvälle lapsuuden pelkoihin. Elokuva käsittelee suuria teemoja, kuten erilaisuudenpelkoa, hylkäämisenpelkoa ja joukosta ulossulkemisen pelkoa. Ylipäänsä sosiaalisia pelkoja. Oletan, että kaikki ihmiset ovat ainakin jossain vaiheessa elämäänsä joutuneet kohtaamaan näitä pelkoja. Pelkoa, että ei olisi hyväksytty ja rakastettu, vaan sen sijaan halveksittu ja vihattu. (Jostain tutkimuksesta muistan lukeneeni, että yksinjäämisen kipu vastaa fyysistä kipua ja voi olla haitallisuudessaan tupakoinnin luokkaa). Ainakin itse tunnistan itsestäni paljon erilaisia sosiaalisia pelkoja. Sen sijaan en muista koskaan, edes lapsena, pelänneeni pimeää, ukkosta tai ampiaisia.

Tavallaan aika jännä juttu, että minä jännitin enemmän sosiaalisia pelkoja käsittelevän lastenelokuvan katsomista kuin esimerkiksi sarjamurhaamista sisältävää, aikuisille suunnattua jännitys- tai kauhuelokuvaa. Olen joskus aikuisiällä katsonut Teksasin moottorisahamurhaajat. Leffaa katsoessani en muista pelänneeni kertaakaan, vaan sen sijaan tuhahtelin halveksivasti, koska osa näyttelijäsuorituksista on niin ala-arvoisen surkeita. Ajattelin vain, että ei kai nyt kukaan tällasta soopaa voi ottaa tosissaan.

Puolentoista kuukauden soutamisen ja huopaamisen jälkeen minulle koitti päivä, jolloin ”Fear is not a factor for me” eli menin ja katsoin Dumbon alusta loppuun. Taattua Tim Burton- laatua. Tunnustan, että leffa oli vähintään yhtä rankka kokemus kuin Uhrilampaat. Näin on, en liioittele. Dumboa katsoessani huomasin puristavani mahaa käsilläni, vääntelehdin tuolissa, sydän jyskytti, verenpaine nousi, kädet hikosivat. Mutta pystyin siihen. I did it.


lauantai 30. maaliskuuta 2019

Valtakunnassa kaikki ei ole hyvin

(Elokuvasta "The Favourite", sivulta Finnkino)

Jos keltainen lehdistö olisi ollut olemassa 1700-luvun Englannissa, seuraavat sensaatiokäryiset lööppiotsikot olisivat olleet mahdollisia:

Kuningatar Anne hoidattaa öisiä kihtikohtauksiaan raa´alla lihalla”
Marlboroughin herttuatar lesbisessa kolmiodraamassa kuningatar Annen ja Abigail-palvelijattaren kanssa!!! - katso paparazzien ottamat salakuvat”
Kuningatar Annella 17 kania kultaisissa häkeissään – lue järkyttävä syy kanien hamstraukselle!”
Sota Ranskan kanssa jatkuu – rahoitus maaveroa tuplaamalla?”
Marlborouhin herttuatar myrkytetty – ratsastusonnettomuudesta bordelliin!”
Kuningatar Anne sekaisin? - itsetuhoista käytöstä. Katso kuvat ja lue silminnäkijän haastattelu”
Sisäpiiri kommentoi: Englanti sisällissodan partaalla – milloin solmitaan rauha Ranskan kanssa?”


No niin, ehkä vähän innostuin revittelemään. Kävin siis katsomassa kreikkalaistaustaisen Yorgos Lanthimoksen ohjaaman ja Deborah Davisin ja Tony McNamaran käsikirjoittaman elokuvan The Favourite, joka sijoittuu 1700-luvun brittihoviin. Tyylillisesti elokuvaa on luonnehdittu historialliseksi draamakomediaksi tai komedialliseksi draamaksi.

Kuningatar Anne (Olivia Colman) on elokuvassa kaikkea muuta kuin johtaja-ainesta. Hän on epävakaa, yliherkkä, ailahteleva ja hauras. Hänen tunnetilansa vaihtelevat lapsekkaasta riemusta turhautuneisiin kiukunpurkauksiin. Kuningattaren vartaloa runtelee kivulloinen kihti, ja hän kompuroi kepin varassa. Myöhemmin hän näyttää kasvoiltaan puoliksi halvaantuneelta ja lähes sokealta. Psyykkisesti kuningatar Anne on traumatisoitunut 17 lapsikuoleman jäljiltä, jotka ovat olleet joko keskenmenoja, kuolleina syntyneitä tai pian syntymän jälkeen kuolleita. Korvatakseen menetyksiä hän on hankkinut saman määrän kaneja, ja nimennyt ne kuolleiden lasten mukaan. 

 
Todellista valtaa brittihovissa käyttävät muut. Määrätietoinen ja periksiantamaton Marlboroughin herttuatar, Lady Sarah Churchill (Rachel Weisz), ohjailee kulisseista. Hän yrittää saada maaveroa nostettua kaksinkertaiseksi, koska sotatoimet Ranskaa vastaan nielevät rahaa. Vastavoimana häärii oppositiojohtaja Robert Harley (Nicolas Hoult), joka on näyttää valinneen taktiikakseen ”ylistämällä alistamisen”, hän yrittää ylenpalttisella kehumisella ohjata kuningatarta valitsemaan päinvastaisen vaihtoehdon.

Kuningattaren lähipiiriin hivuttautuu vähitellen Lady Sarahin serkku Abigail (Emma Stone), joka on alkuperäiseltä arvonimeltään Mashamin paronitar. Suku on menettänyt rahansa ja asemansa holtittoman isän uhkapelien takia. Abigail päätyy ensin hovin keittiöön lattiaa kuuraamaan. Tarkkanäköisenä juonittelijana hän kipuaa arvoasteikossa ensin kuningattaren hoitajaksi ja seuraneidiksi. Sieltä hän ylenee eräänlaiseksi makuuhuonepalvelijaksi, näin kiertoilmaisulla sanottuna. Abigail on päättänyt raivata esteet tieltään keinolla millä hyvänsä. Keinoiksi sopivat viettely, juonittelu, teeskentely, väärentäminen ja jopa myrkyttäminen. Kulissiavioliitto rikkaan ylhäisömiehen kanssa ei sodi naisen moraalia vastaan.



Elämä hovissa on hillitöntä ja hurjaa. Yläluokka pynttäytyy röyhelöihin, kasvot puuteroidaan valkoisiksi ja päähän laitetaan valtava ”tuomarinperuukki”. Syömingeissä ja juomingeissa viini virtaa ja ruokapöydät pursuavat herkkuja. Huvituksiin kuuluu ankkakilpailuja, musiikkiesityksiä, ilmaan heitettyjen kyyhkysten ampumista, ratsastusta ja miksei myös suoranaista irstailua. Yläluokan riehuessa palvelusväki raataa keittiössä. Tavallisen kansan elämästä ei näy vilaustakaan.

Henkilökohtaisesti minua hämmästytti, että yläluokan puhetapa on elokuvassa esitetty kaikkea muuta kuin hienostuneena. He sanailevat toisilleen ironisen nokkelaan sävyyn, näennäisesti vailla empatiaa. Alatyylisiä ilmaisuja käytetään surutta. Korvaani särähti, kun pakko/järkiavioliitosta vastenmielisen miehen kanssa käytetään ilmaisua ”you sacrificed your cunt”. Näin puhuu herttuatar. Palvelijan asemaan alennettu, entinen yläluokkainen neitokainen puolestaan täräyttää hovimiehelle, joka tunkeutuu luvatta naisen makuuhuoneeseen: ”Are you here to seduce me or rape me?”

The Favourite -elokuva on outo sekoitus tragediaan vivahtavaa draamaa ja kepeää komediaa. Komediallisuus tulee näkyviin absurdeissa tilanteissa: kuningatar lojuu sängyllä yöpuvussaan, sotapamput tulevat hänen luokseen neuvottelemaan. Miehet levittävät kartan kuningattaren sängylle ja pyytävät hyväksyntää hyökkäyssuunnitelmalle. Kuningatar vain röhnöttää vuoteellaan eikä välitä valtion asioista tuon taivaallista.


Elokuvan visuaalisesta yleisilmeestä käyttäisin sanaa barokkimaisuus. Taidehistoriassa barokin tyylipiirteisiin kuuluu liioittelu, voimakas vastakohtaisuus, ylenpalttisuus ja tunteenomaisuus ja epäsäännöllisyys. Minua pisti silmään elokuvaa katsoessani (kahteen kertaa), kuinka paljon valon määrä vaihtelee eri kohtauksissa. Osa on kuvattu hovin hämärillä käytävillä, jota kynttilät valaisevat ja osa kohtauksista on kuvattu yöllä ulkona melkein pilkkopimeydessä! Hämmästyttävän moni puvuista on mustavalkoinen ja erikoisin ornamentein koristettu. Mustavalkoinen väritys rinnastuu mielessäni satuihin, joissa moraaliasetelmat ovat yksioikoisia: henkilöt ovat joko pahoja tai hyviä, ilman vivahteita. Kuvauksessa on hyödynnetty päällekkäiskuvia ja laajakulmaobjektiiveja. Kytevää kauhua tuo paikoittain monotonisena jyskyttävä musiikki.

En väitä, että elokuva olisi millään tympeän ylimielisellä tavalla opettavainen, mutta jotain taidetaan vihjailla ikään kuin rivien välistä. Nimittäin vallasta ja kuinka se yleensä turmelee ihmisen. Maailman myydyimmässä kirjassa eli raamatussa on sanonta ”joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”. Tätä sanontaa mukaillen tuntuu kuin elokuva kaikessa mustanpuhuvuudessaan ja pahaenteisyydessään kuiskaisi katsojan korvaan: ”joka valtapeleihin ja juonitteluihin sekaantuu, se myös valtapeleissä ja juonitteluissa tuhoutuu”. 

 
 

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Mitä jäi mieleen musikaalista

(kuvat sivulta: HKT -julkaisut)
Kävimme katsomassa Helsingin kaupunginteatterin upean Kinky Boots -musikaalin noin viikko sitten. Sen jälkeisen ajan olen jahkaillut ja pähkäillyt, kirjoitanko siitä jotain vai enkö kirjoita, ja jos kirjoitan, niin mitä. Bloggausintoani on näivettänyt myös raastava flunssa/influenssa. Keskittymiskykyäni raunioittaa yhä edelleen virkkausmania, joka ei vain hellitä otettaan. Kun kerran annoin virkkaukselle pikkusormen, se vei koko käden. Ja mielen. Kirjaimellisesti koukuttava harrastus.


Yllättäen Kinky Boots -musikaalista ei jäänyt mieleen ulkoinen loisto, vaan sanoma, minkä voi tiivistää lauseisiin:
"Hyväksy itsesi, niin voit hyväksyä myös muut!"
"Ole oma itsesi!"
"Jos et pysty rakastamaan edes itseäsi, et rakasta ketään muutakaan"
Tuttuja lauseita, mutta vaikeita toteuttaa käytännössä.

Ei siis paljetteja, glitteriä, kirkkaanpunaisia korkokenkiä vaan suvaitsevaisuutta, hyväksyntää ja rakkautta.

Kirjoittaminen ei nyt lähde käyntiin, ei sitten millään. Sitä yritän tässä sanoa, että hyväksynnän toive koskee kaikkia, kuuluupa ihminen seksuaalivähemmistöön tai -enemmistöön, onpa ihminen rohkea ja esiintymisvimmainen tai arka ja tarkkailijaluonteinen, räiskyvä ekstrovertti tai vaisu introvertti, puhelias tai hiljainen, herkkä tai epäherkkä, tehokas tai haaveileva, käytännöllinen tai sfääreissä leijuja, eksentrikko tai tavis.

Tämä taitaa olla kaikkien aikojen tönköin ja vaivalla puserretuin blogipökäleeni, mutta lätkäisen tämän nyt kuitenkin blogiini. Näköjään pakonomaisuus ja velvollisuudentunne tuhoavat viimeisetkin luovuuden rippeet. Ensi kerralla kirjoitan tunteella aiheesta josta oikeasti haluan kirjoittaa, eihän tästä muuten tule mitään.

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Islantilainen hiustaiteilija

(Kuvat sivulta: Kiasma)
Kiasman nykytaiteen museossa on äskettäin avautunut islantilaisen Hrafnhildur Arnardottirin Nervescape VIII -installaationäyttely. Katosta roikkuu valtavia, riemunkirjavia tekohiusten rihmastoja. Hiustukkoja on niitattu seiniin ryijymäisiksi muodostelmiksi.

Näyttelysaliin astuessani ensimmäinen mielleyhtymäni oli vedestä nostetut merilevät, jotka sameanvihreän värin sijaan ovat värjäytyneet keinotekoisiksi neonväreiksi. Kun olin jo jonkin aikaa patsastellut salissa, silmäillyt tekohiustukkoja eri kuvakulmista ja vieläpä sivellyt (luvallisesti!) niitä, mielikuviini alkoi ponnahdella glamourin ja burleskin kuvastoa, muotia, drag queenien yliampuvia esiintymisasuja ja ehkä jotain suurkaupunkeihin liittyvää hektistä elämäntapaa. (suurkaupungilla tarkoitan tietysti New Yorkia ja muita metropoleja, niihin verrattuna Helsinki on pikkukaupunki) Ehkä oudosti minulle tuli teoksista mieleen myös uusi käsityöharrastukseni eli virkkausmaniani. Nopeasti silmäiltynä installaation värikylläisyys muistuttaa etäisesti lankakaupan hyllyjä.

Taiteilija itse antaa omille teoksilleen aivan muita merkityksiä. Videohaastettelussa Hrafnhildur "Shoplifter" Arnardottir  liittää teoksiinsa tulkintoja abstrakteista puutarhoista aivojen hermosoluihin. Itseään hän luonnehtii maksimalistiseksi poptaiteilijaksi, joka hyödyntää readymade-taiteen ideoita. Tekohiukset ja hiukset taiteen materiaalina kuvastavat sekä ihmisen eläimellistä alkuperää että hiuksia ihmisen identiteetin osina. Värikkyyden taiteilija liittää leikkiin, klovneriaan, lasten kirjojen kuvitukseen ja lapsuuden viattomuuteen. Arnardottirilla on taiteessaan ihana tavoite: hän haluaa tuottaa katsojille onnea ja iloa! Hän toivoo, että värien ilotulitus vapauttaisi aivoissa serotoniinia. Itse uskon ja toivon, että neuronien välille saattoi syntyä uusia synapseja.

Kuuntelin haastatteluvideon moneen kertaa lähinnä siksi, että halusin kuulla, miten Hrafnhildur Annardottir sanoo oman nimensä. Toistuvista yrityksistä huolimatta en saanut siitä mitään selvää. Vielä enemmän ihmettelin, miten amerikkalaiset onnistuvat kuulemaan taiteilijan nimen muodossa Shoplifter. Aina kun New Yorkissa asuva taiteilija esittelee itsenä amerikkalaisille, he vastaavat "Nice to meet you, Shoplifter!" Eihän nimessä edes ole sh-äännettä!


Herättipä nykytaide mitä hyvänsä tunteita (ilo? järkytys? inho? innostus? turhautuminen?), kannattaa käydä tsekkaamassa näyttely Kiasmassa:

Hrafnhildur Arnardottir / Shoplifter: Nervescape VIII (8.2.-15.9.2019, Kiasma)

maanantai 31. joulukuuta 2018

Yliluonnollista?


Päivi Alasalmi: Riivatut
Gummerus, 2018
(kirjastokirja)



Yhtäkkiä jauhoseula lensi ilman halki ja liukui tuvan pöydällä. Se tuli siitä suunnasta, jossa Lahja istui. Kaikki tuijottivat sitä paikoilleen lamaantuneina, ikään kuin he eivät olisi uskoneet näkemäänsä. Sitten seula alkoi riehua. Se sinkoili ja poukkoili ihmisestä toiseen ja sivalsi heidän kasvojaan. Ihmiset saivat eloa jäseniinsä, nostivat kätensä kasvoilleen ja huusivat kauhusta.”

1890-luvun hämäläisessä kylässä Ylöjärvellä tapahtuu kummia. Lauhojen torpassa ovet paukahtavat itsestään kiinni, lattia keinuu kuin maanjäristyksessä, ikkunat töhriytyvät saveen. Esineillä näyttää olevan oma tahto, ilmassa lentää milloin mitäkin: kynttilänjalkoja, jauhoseuloja, leipävartaita, virsikirjoja, puukkoja. Näkymättömät kädet pyörittävät rukkia, näkymättömät jalat kävelyttävät kenkiä. Kylmä viima puhaltaa kynttilät sammuksiin. Joku tai jokin on repinyt ja viiltänyt perheraamatun riekaleiksi.

Kauheudet jylläävät pihallakin. Navetassa lampaat löytyvät jalat yhteen sidottuna, kananpää loistaa verenpunaisena. Liiteri syttyy palamaan. Noitana pidetty nainen kaatuu kuolleena maahan.

Yliluonnollisia tapahtumia voi selittää monella tavalla. Ovatko tupaan pakkautuneet kyläläiset naukkailleet liikaa paloviinaa? Ovatko he päätynyt viinanhuuruissaan joukkopsykoosiin? Onko kyse huijauksista ja silmänkääntötempuista? Voiko kylässä harjoitettu pakanallinen noituus tuoda riivaajahenget paikalle riehumaan? Kummitteletko kuolleiden levottomat sielut, erityisesti nuorena nukkuneiden lasten henget? Vai voisiko hyväksikäytetyn piikatytön, Hertan, kiehuva raivo ladata mökin täyteen negatiivista energiaa? Ehkä ainakin osaa väkivaltaisista tapahtumista voi selittää ilkivallalla. Vai haiskahtaako tapauksissa sittenkin emävale?

Tätä kaikkea saapuu selvittämään Hugo Untamo, vastaperustetun Aamulehden sanomalehtimies. Hugoa riivaa kunnianhimo mutta myös menneisyyden murheet.

Romaanin kerronnassa vuorottelevat Hugon ja Hertan näkökulmat. Hugon ääni pyrkii edustamaan puntaroivaa järkeä ja luotettavaa tiedonvälitystä, mutta välillä se uhkaa lipsua huomionkipeäksi sensaatiojournalismiksi. Hertta kertoo tapahtumista tuvan asukkina ikään kuin näköalapaikalta. Hänen kerrontansa luotettavuutta murentaa katkeruus ja kostonhalu.



Riivatut-romaani on tunnelmaltaan tiheä psykologinen jännityskirja, jonka tulkinta aukeaa moneen suuntaan.

Romaaniin uppoutuessani kiinnitin huomiota taustatyön määrään. Päivi Alasalmi on luonnollisesti perehtynyt historiallisesti dokumentoituun Ylöjärven poltergeist -tapaukseen, mikä vaikuttaa tarinan taustalla, tosin kirjailija on ottanut valtuudet muokata sitä fiktiiviseen suuntaan. Kun olin kuuntelemassa kirjailijaa kirjamessuilla, samalla haasteltiin Pasi Klemettilää, joka on sattumalta samana vuonna julkaissut tietokirjan Karjalan räyhähenget. Ylöjärven keissi esitellään kyseisessä kirjassa, jota en ole vielä lukenut.

Ihailin tapaa, jolla Alasalmi onnistuu herättämään menneisyyden aikakauden henkiin monilla yksityiskohdilla. Köyhälistö kulkee tuohivirsuilla kesät talvet, heinää niitetään viikatteella, paloviinaa keitetään rukiista, tupia valaistaan polttamalla lampaanihrakynttilöitä, yöllä nukutaan olkipatjoilla tai kylmillä lattioilla. Rikkaiden koteihin on hankittu uusi näppärä vempain, telefoni. Puheluita yhdistää sentraalisantra, joka pystyy halutessaan myös salakuuntelemaan puheluita.

Myös aikakauden asenteet ja uskomukset tuntuivat uskottavasti esitetyiltä. Maatalousyhteiskunnassa jyräävät jäykät yhteiskunnalliset asetelmat, joissa kukin pysyköön omassa ”karsinassaan”: torpparit, mäkitupalaiset, piiat, rengit, loiset(!) sekä kaupunkiporvaristo ja maaseudun kartanoiden ja rusthollien perilliset. Ihmisten eriarvoista asemaa pidettiin itsestäänselvänä, eikä heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevien kaltoinkohtelusta tehty numeroa, esimerkiksi piikojen seksuaalinen hyväksikäyttö ja raiskaus näytti olevan hiljaisesti hyväksytty maan tapa.

Riivatut-romaanista huomaa, kuinka uskonnolliset asenteet ovat muuttuneet. Näkyvän todellisuuden rinnalla eli näkymätön todellisuus, jossa vaikuttivat kristilliset Piru ja Jumala, mutta myös pakanalliset taiat ja noitumiset. Jossain näiden välissä liihottavat vielä vainajahenget:

Joskus kummitukset kuiskivat, mutta yleensä ne lähettävät viestejä muuta kautta (–) Ne kertovat olevansa paikalla vaikka niin, että istuvat keinutuoliin ja kiikkuvat siinä. Keinutuoli narisee, vaikkei ketään näy. Ne voivat pysäyttää kaappikellon tai kaataa maitopäälärin, sellainen käy niiltä ihan helposti. Ne voivat pudottaa seinältä heistä maalatun taulun tai rikkoa kukkaruukun, johon he ovat istuttaneet eläessään hengen.”

 

Riivatut-romaanissa on paljon pahuutta, rumuutta ja kauheuksia, mutta myös kauneutta ja yllättävää koomisuutta omintakeisten kyläläisten muodossa.

Minua kosketti kahden nuoren rakkaus. Keuhkotautinen, langanlaiha ja vähä-älyiseksi haukuttu Hertta-piika ihastuu kampurajalkaiseen Niklas-renkiin. Aluksi Hertta yrittää voittaa Niklaksen itselleen taikojen avulla ja samalla kammeta Serafina-neidin sivuun. Hertan ja Niklaksen välille puhkeaa aito ja kaunis rakkaus:

Kun Niklas lausui Hertan nimen, se kuulosti aivan erilaiselta kenenkään muun sanomana. Siinä soi kissankellon tiuku, auringon paahde, keskikesän poutasää, uunituore vehnänen, lypsylämmin maito, vastaniitetty luonnonheinä ja itikansavu. Se muistutti Herttaa siitä kesäpäivästä heinäniityllä, jolloin he olivat tavanneet ensimmäisen kerran.”

Lopulta kuitenkin käy, että nuorten halu elää ja taistella asemastaan kovassa maailmassa koituu erään toisen kuolemaksi. Niin alas en vajoa, että kertoisin kenen.




Ennen tämän tekstin kirjoittamista olen lukenut Alasalmelta keskiaikaan sijoittuvan saamelaistrilogian, jonka kaksi viimeistä osaa ovat nimeltään Pajulinnun huuto ja Siipirikon kuiskaus. Lyyrisistä nimistään huolimatta kirjoista ei puutu jännitystä, valtataisteluita eikä raakuuksia. Romaanit tekivät minuun vaikutuksen kielellisellä rikkaudellaan, vetävällä juonellaan ja monipuolisella taustatyöllään. En pystynyt tai halunnut kirjoittaa näistä romaaneista. Ennen bloggausaikaani olen lukenut Alasalmelta ainakin Vainola-romaanin, joka on tulkittu goottilaisen kauhutarinan parodiaksi.

Tunnustan, että yliluonnollisuus kiehtoo minua. Äskettäin luin suomalaisten kokemusasiantuntijoiden haastatteluihin perustuvan tietokirjan kuolemanrajakokemuksista. Kirjamessuilla ostin tietokirjat Helsingin henget ja Aavetaloja ja ihmiskohtaloita 2. Pokkarina olen lueskellut Maailman merkillisimmät kummitustarinat -tietokirjaa. Olen lukenut valokuvauksen historiaa käsittelevää tietokirjan Kummat kuvat, jonka yhdessä luvussa käsiteltiin pysäyttävästi viktoriaanista post mortem – valokuvausta (asetelmallisia muotokuvia kuolleista ihmisistä; osin epäselvistä kuvista ei aina saa selvää, onko niissä eläviä, kuolleita vai kummituksia). En ole blogannut mistään näistäkään kirjoista, koska en ole halunnut tai en ole pystynyt.

Lukemissani tietokirjoissa kieltäydytään ottamasta kantaa, onko kummittelua tai yliluonnollisia ilmiöitä olemassa. Sen sijaan yliluonnollisia kokemuksia on ollut osalla ihmisistä kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Päivi Alasalmen romaanin tulkitsen niin, että osa yliluonnollisilta vaikuttavilta tapahtumista voi laittaa ilkivallan piikkiin, mutta osalle ei löydy mitään luonnollista syytä. En myöskään usko, että kaikki silminnäkijät näkisivät harhoja tai valehtelisivat eli jotain kummaa on todella täytynyt tapahtua.

Omakohtaista kokemusta kummittelusta minulla ei valitettavasti ole. Tai no, valitettavasti ja valitettavasti. Sen sijaan minulla on yksi kokemus ruumiista irtautumisesta. Kenelläpä ei olisi. Erään kirjan mukaan ruumiista irtautuminen luokitellaan yliluonnolliseksi kokemukseksi. Minun mielestäni se oli luonnollinen kokemus epäluonnollisen kammottavassa tilanteessa.


Riivatut-romaanista on kirjoitettu ainakin blogeissa:
Kirsin kirjanurkka 
Tuijata 

lauantai 17. marraskuuta 2018

Maailmanloppu - hyvät ja huonot puolet

Kuvaaja: Tom Röllich

Kävimme äitini kanssa katsomassa hillittömän hauskan Suomen komediateatterin Maailmanlopun Revyyn Peacock-teatterissa Helsingissä 10. marraskuuta päivänäytöksessä.

Aluksi meille kävi paha kämmi: jäimme pois väärällä pysäkillä Linnanmäen eteläportin kohdalla ja jouduimme kiertämään koko Linnanmäen. Ensin noustiin asvaltoitua polkua ylös, sitten rämmittiin jossain umpimetsässä, sieltä raahauduttiin puolilahoja portaita alas, sitten törmättiin johonkin tietyömaahan. Aivoittelimme, että oikealle on varmaan pakko jatkaa. Käveltiin taas jyrkkää mäkeä ylös, jonka varrella oli kymmenittäin Sealife-mainoksia, mutta ei pieninkään vinkkiä Peacockin sijainnista. Olin jo tosi käärmeissäni, ja äitikin tykkäsi kyttyrää. Alkoi potuttaa, että eikö sitä saakelin puljua löydy mistään. Viimein pujahdettiin Linnanmäen pohjoisportista sisään, eikä vieläkään mitään informaatiota. Sadattelin, että jostain sen teatterin on löydyttävä. Lopulta huomattiin Peacockin värikkäät valokirjaimet. Päästiin sisälle iloisen väriseen aulaan ja onneksi lähti fiilikset heti nousukiitoon, kun saatiin esitekin ihan ilmatteeks.

Eli vink vink, jos tätä lukee joku Peacockin vastuuhenkilö: laittakaa ne opasteet kondikseen, myös eteläportille!!!



Sitten revyyseen. Aluksi revyyn sanakirjamääritelmä: kevyt viihteellinen puhe-, laulu-, tanssi- ja musiikkiesitys. Koska kirjoitan tätä blogitekstiä viiveellä, turvaudun omiin muistiinpanoihin. Revyyn sketsien sisällöt kattoivat laajan aihepiirin: kukkapuseroinen surffaripoika viettämässä mafiassa "välivuotta", NDA-operaattorin mainos jossa sarjamurhiin syyllistynyt mies tunnustaa rikoksensa Puolasta käsin ja vaimo ihailee hyvää puhelinyhteyttä, mash up -musiikkiesitys jossa 70-luvun poliittinen laulu on ympätty Antti Tuiskun Mun on pakko tverkkaa -biisiin, erilaiset versiot Saatanasta mm. Krisse Salmisen kukkamekkoinen kevytversiosaatana.


Nauroimme myös koomiselle tanssiesitykselle, jossa Niina Lahtisen esittämä reipasotteinen tanssija retuuttaa miesparterinsa melkein hengiltä, epähuomiossa tietysti. Koska maailmanloppua sivutaan, toikkaroidaan matkaoppaan johdolla erilaisisissa ympäristökatastrofien runtelemissa turistikohteissa, kuten aasialaisen suurkaupungin savusumussa. Eniten nauroimme sketsille, jossa äidin ja tyttären keskusteluyhteys kaatuu toisen ärsyttävään tapaan keskeyttää  ja täydentää lauseita, tähän tyyliin (ei todellakaan suora sitaatti):

- Mä olin eilen --
- Pankkiryöstössä?
- No en.
- Koomassa?
- No ei vaan --
- Viemärisukeltajana?
- No eikun Alepassa.
- Ahaa,  no oisit heti sanonu.
- No enhän mä voi, kun sä keskeytät koko ajan. Mä olen muuten --
- Kyborgi?
- No en tietenkään vaan --
- Sairaalloisen ylipainoinen?
- En!
- Muuttamassa Afganistaniin?
- En vaan todella turhautunut.
- Ahaa, mikset heti kertonut.

Tykkäsimme molemmat todella paljon Maailmanlopun Revyystä. Lopputulos on tietysti priimatavaraa, koska tekijätkin ovat priimatavaraa. Käsikirjoittajatiimiin kuuluu Anna Dahlman, Atte Järvinen, Joonas Nordman, Pirjo Heikkilä, Niina Lahtinen, Krisse Salminen, Ville Nummenpää ja Kiti Kokkonen. Revyyn ohjasi Anna Dahlman. Musiikista vastasi Katja Lappi. Koreografian suunnitteli Marko Keränen.


Loppuun haluan vielä lisätä jotenkin nolon paljastuksen, että olen jo pitkään fanittanut Niina Lahtista. Ihailen Lahtisen Niinassa seuraavia ominaisuuksia: riehakkuus, rohkeus, räväkkyys, kekseliäisyys, fiksuus, nopeaälyisyys, luovuus ja tietysti hauskuus. Kaiken lisäksi on vielä kaunis. Haluaisin löytää itsestäni niinalahtismaisuutta. Aika epätodennäköiseltä vaikuttaa, koska olen arka ja säikky, mutta sentään ärsyyntyneenä kuin räjähtävä ruutitynnyri. Yritän jatkossa kanavoida primitiivistä aggressiota johonkin subliimiin kohteeseen. Siksi aloitin äskettäin virkkauksen.

Eikun sittenkin vielä yksi lisäys otsikkoon liittyen. Helsingin kirjamessuilla kuuntelin mm. keskustelua "Huumorin ja naurun filosofia". Haastateltavana ollut Heli Sutela sanoi (jos muistan oikein), että huumorissa on olennaista yllättävyys ja tutun asian tarkastelu oudosta näkökulmasta. Maailmanloppu ei ole tuttu asia, mutta yritän löytää siitä jotain hyviä puolia. Hmmm, jos maailmanloppu tulee, loppuvat myös seuraavat ikävyykset kertaheitolla: putkiremontit, soteväännöt, kiire, tungos, melu, poskiontelotulehdus, tuskastuttavat ihmissuhdekoukerot, VR:n myöhästelyt, ketsuppipurkin lopputörähdykset, ärsyttävät mainokset, välilevynpullistumat, kännisössötykset ja banaaninkuoriin liukastumiset!