Sivut

torstai 24. maaliskuuta 2022

Yritän kirjoittaa komediasta

 


Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja aloitettua epäinhimillisen sotansa, olin pitkään lamaantunut, ahdistunut ja paniikissa, kuten hyvin moni muukin. Jossain vaiheessa ymmärsin, että mikään määrä panikointia ei auta ukrainalaisia millään tavalla. Ainoa, mikä tätä sorrettua kansaa auttaisi, olisi raha- tai tavaralahjoitus luotettavalle, kansainväliselle avustusjärjestölle. En ole pystynyt edes siihen, ainakaan vielä.


Miten on ylipäänsä mahdollista, että Putinin naamion taakse näkeminen on kestänyt länsimaissa niin pitkään? Eikö olisi pitänyt pystyä tajuamaan, että hallitsija joka vainoaa ja teurastaa surutta oman maansa kansalaisia, ei kunnioita minkään muunkaan maan oikeuksia? 

 

Mieleeni ponnahtelee nimiä vuosikymmenten ajalta: Anna Politkovskajan palkkamurha Putinin syntymäpäivänä, Boris Nemtsovin teloitusmurha Kremlin edustajalla juuri silloin kun valvontakamerat olivat sattumalta ”epäkunnossa”, Litvinenkon myrkytysmurha radioaktiivisella poloniumilla, oligarkki Hodorkovskin omaisuuden takavarikointi ja miehen passittaminen vankileirille vuosikymmeneksi, Skripaleiden myrkytysmurha venäläisellä novitsok-hermomyrkyllä ja Navalnyin murhayritykset ja vankeustuomio tekaistuilla syiden varjolla. 

 

Ja kerrostaloräjähdykset Moskovassa, niiden suunnittelu ja toteutus viittasi Venäjän valtiolliseen poliisiin FSB:n, vaikka syntipukeiksi valittiin tsetseenit. Ja valtiollisen poliisin epäillään toteuttaneen aseellisen hyökkäyksen moskovalaiseen teatteriin, jossa venäläisiä panttivankeja kuoli kaasuttamalla. Ja tähän päälle vielä Krimin valtaus ja sota Tsetseniassa ja Georgiassa. Lista vain jatkuu ja jatkuu.


Intuitiivinen ja tunnereaktioon pohjautuva Nato-kantani kirkastui samalla sekunnilla, kun luin Ylen uutissivustolta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Niin pitkälle en mene tässä epäpoliittisessa kulttuuriblogissani, että rupeaisin sitä erittelemään. Mitään Nato-kansanäänestystä tuskin ehtii edes tulla, joten maallikkomielipiteeni ei paljoa vaakakupissa paina. Kun analyyttinen Nato-keskustelu käynnistyy kohtapuoleen toden teolla, aion liimautua tiedotusvälineiden ääreen seuraamaan sitä.


Moni ehti naiivisti kuvitella, että kaikki muuttuu paremmaksi, kunhan koronapandemia saadaan loppusuoralle. Vielä mitä. Jotenkin tässä pitäisi kuitenkin pystyä elämään, vaikka koronavirus jatkaa jakaantumista, leviämistään ja mutatoitumistaan ja ilmastonmuutos etenee vääjäämättä ja kohta suomalaisetkin saattavat joutua vetäytymään väestönsuojiin napsimaan joditabletteja pommien tippuessa taivaalta. Kaikesta paskasta huolimatta ei voi oikeastaan muuta tehdä kuin yrittää elää niin sanottua normaalia elämää, mitä ikinä se eri ihmisillä tarkoittaakaan.


Pitkäksi venähtäneen johdannon jälkeen yritän vihdoin päästä varsinaiseen aiheeseeni eli farssiksi tai komediaksi luokiteltuun näytelmään nimeltä Näytelmä joka menee pieleen, jonka kävimme katsomassa helsinkiläisessä komediateatterissa Kalliossa/Hakaniemssä.


No okei, Nato-kantani on myönteinen. Kuulun siihen 61 prosenttiin suomalaisista, jotka tällä hetkellä kannattavat Natoon liittymistä. Eihän minun tätä pitänyt mainita. Miten tässä nyt näin? Nyt kyllä yrität kirjoittaa siitä näytelmästä, joka oli yksi hauskimmista ja omaperäisimmistä mitä olen nähnyt vähään aikaan. 

 

Alun perin brittiläiseen käsikirjoitukseen oli kasattu kaikki asiat, jotka voivat mennä pieleen: näyttämölle on päätynyt väärää rekvisiittaa, huonosti kiinnitetyt lavasteet irtoavat kesken esityksen, näyttelijöitä tuupertuu lavalla, pökertyneitä näyttelijöitä paikataan epäpätevillä mutta yli-innokkailla taustapiruilta kulisseista, osa näyttelijöistä osoittautuu huomionkipeiksi sooloilijoiksi, äänimies sekoilee ääniefektien kanssa, valomies tökkää väärät valot päälle eikä muista seurata pääesiintyjää spottivalolla, näyttelijöistä osa unohtaa repliikkinsä ja koko näytelmä kulkee vähän aikaa epärytmissä.


Komediaa/farssia seuratessa ja nauraessa unohtui muutamaksi tunniksi katastrofit maailmassa. Ei tullut kertaakaan mieleen painajaismainen Ukrainan sota, koronapandemia eikä ilmastonmuutos. Ai niin, tänään (23.3.) en olekaan tarkistanut Yle Uutisten nettisivuilta päivän tartuntalukuja: sairaalahoidossa 969 henkilöä, uusia tartuntoja 9312, uusia kuolemantapauksia 16, tähän mennessä kuolleita 2948. Tartuntaluvut ovat tietysti reippaasti alakanttiin, kuten koko pandemian ajan. Todellinen tartuntaluku on ilmoitettuun lukuun verrattuna moninkertainen. Sehän saattaa olla mitä hyvänsä 20000-50000 välillä, tai enemmänkin. Eikä mikään ihme, ovathan virologit arvioineet, että kaikki tulevat ennemmin tai myöhemmin altistumaan koronalle, tekipä mitä hyvänsä. Eikä kaikkein terveysvaarallisin paikka edes ole mikään julkinen tila, vaan oma koti jossa lymyilee oireeton tai oireileva tartuttaja.


Loppuuko Ukrainan sota milloinkaan? Leviääkö sota, hyökkääkö Venäjä Suomeen, syttyykö ydinsota? Miksi en ole vieläkään ostanut joditabletteja? Miksi en ole selvittänyt lähialueeni väestönsuojia? Joka kerta kun tarkistan uutiset ties kuinka monennen kerran saman päivän aikana, toivon voivani lukea uutisen, että tuo valtionjohtoon noussut sotarikollinen olisi ymmärtänyt kuolla. Mutta muuttaisiko sekään mitään? Vallankaappausta on ehkä turha toivoa maahan, jossa pelkkä Ukrainan hyökkäyssodan kutsuminen sodaksi voi johtaa 15 vuoden vankeustuomioon.


Sen verran olen venäjää joskus opiskellut, että tunnistan uutisista venäjänkielisen sanan sota, ВΟЎНА. Sana lausutaan voinaa, mutta suomalaisen korvissa se kuulostaa helposti: vainaa. Näinhän se on, mitä enemmän Venäjä tuhoaa ja tappaa Ukrainassa, sitä enemmän Venäjä ampuu omaan jalkansa.


Surkastuneella venäjän kielen taidollani pystyn tunnistamaan myös Venäjän televisiokanavan nimen, Pervij kanal, jossa lähetetään propagandan vääristämiä ”uutisia”. Sana pervij voi helposti kuulla väärin muodossa pervo. Perverssiä propagandaa ja todellisuuden tökeröä vääristämistä. Hyökkäyssota on hyökkäyssota, ei erityisoperaatio.


Jos tässä johonkin kannattaisi keskittyä, se ei ole itänaapurin epädemokraattisen diktatuurin ja epäinhimillisyyden vihaaminen ja halveksiminen, vaan ukrainalaisten auttamiseen joko raha- ja tavaralahjoituksilla. Jos Suomeen tosiaan tulee kevään aikana 40000-80000 ukrainalaista pakolaista, kuten uutisessa arvioidaan, lahjoittaa ehtii hyvin.


Järjenvalon hetkellisestä pilkahduksesta huolimatta, en pysty vapautumaan toiveesta jossa venäläiset oligarkit saisivat eliminoitua tuon vallanhimoisen yksinvaltiaan palatsivallankumouksen yhteydessä toteutettava ”erityisoperaatiossa”. Tämän päivän iltapäivälehtien lööppien ja Ylen uutisten perusteella vaikuttaa siltä, että oligarkeillakin alkaa tulla mitta täyteen, kun he eivät enää pääse Italian huviloihin ökyilemään tai Disneylandiin huvittelemaan. Sitä en tiedä, kuinka lyhyt tai pitkä matka tästä on vallankaappaukseen ja salamurhaan. Sitä odotellessa.


Ehkä tämä blogiteksti olisi voinut otsikoida ”Teksti joka menee pieleen”. Kirjoitukseni sävy vaihtelee turhautuneen raivon, pelon, haudanvakavuuden ja kostonhimoisuuden välillä. Sen sijaan "Näytelmä joka menee pieleen" eteni hillittömyydestä hulvattomuuteen, ja siksi suosittelen sitä kaikille, jotka osaavat arvostaa tasokasta huumoria.

lauantai 8. tammikuuta 2022

Hurmaavan murhaajan tarina

 

Kuva: BBC Sounds / Podcasts


How To Kill Your Family

Äänikirja/Podcast

BBC Sounds

10 jaksoa

Kirja: Bella Mackie

Lyhennetty versio: Rowan Routh

Lukija: Ell Potter


Brittiläisen Bella Mackien romaanin pohjalta toteutettu BBC:n draamapodcast How To Kill Your Family asettaa kuuntelijan hankalaan asemaan. Kun kuuntelee minämuotoisen kertojan hienostunutta, nokkelaa, ironista, hauskaa ja kekseliästä tarinaa, voi helposti samaistua murhaajan näkökulmaan. Ainakin näin kävi minulle itselleni. Onko fiktiiviseen murhaajaan samaistuminen moraalinen ongelma vai luonnollinen seuraus käsikirjoituksen ovelista ratkaisuista?


How To Kill Your Family -podcastin kertoja on nimeltään Grace Bernard. Tässä kannattaa heti huomioida päähenkilön ironinen etunimi. Sanakirjamerkityksiä sanalle grace ovat mm. viehkeys; suosionosoitus; hyvä ominaisuus ja armo (erityisesti uskonnollisessa yhteydessä). Päähenkilön murhaavassa elämäntavassa nämä attribuutit heittävät kuperkeikkaa.

 

Gracen äiti on ranskalaissyntyinen Marie Bernard, joka tuli Lontooseen tavoittelemaan menestystä mallin uralla, mikä ei toteutunut naisen kauneudesta huolimatta. Lontoon yökerhoissa juhliessaan hän tutustuu Gracen tulevaan isään, rikkaan ja yläluokkaisen suvun jälkeläiseen, Simon Artemisiin. Simon hylkää raskaaksi tulleen Marien ja jättää tämän omansa onnensa nojaan. Koko rikas suku väheksyy Marieta, joka myöhemmin joutuu raatamaan kahdessa työssä elättääkseen perheensä.


Podcastin asetelma, jossa brittiläisen luokkayhteiskunnan varallisuuserot on viety huippuunsa, onnistuu nostattamaan kuuntelijan oikeudentajun ja jopa kostonhalun. Eiköhän niiden rikkaiden ja omahyväisten paskiaisten olisikin syytä kuolla. Tähän suuntaan kuuntelijan ajattelu luisuu helposti.


Koska tässä mustalla huumorilla kuorrutetussa tarinassa tapahtumat ja tulkinnat kuvataan vain päähenkilön näkökulmasta, sivuhenkilöiden kuvaus on yksipuolistavaa ja epäinhimillistävää. Kaikki Artemis-suvun jäsenet esitetään kuin yläluokkaisten perversioiden ruumillistumia.


Gracen isovanhemmat Jeremy ja Catheline ovat Espanjan Aurinkorannikolla Marbellassa tuhlaamassa rahojaan kasinoihin, Lee-setä käy Lontoon Chinatownin paheellisilla seksiklubeilla pervoilemassa, Janine diivailee ylellisessä älykodissaan, Bryony-serkku on ärsyttävän omahyväinen influenseri, jonka sometili on täynnä itserakkaita selfiekuvia. Sentään Andrew-serkku yrittää pyristellä eroon rikkaan sukunsa vaikutuspiiristä, jossa raha on tärkeintä. Andrew osallistuu vapaaehtoiseen tiedeprojektiin, jossa tarkkaillaan sammakoiden parittelukäyttäytymistä lammikolla.


Jos ylipäänsä on olemassa viihteellisiä murhia, niin tässä podcastissa niitä on tarjolla. Artemis-suvun jäsenet murhataan toinen toistaan yllättävimmillä tavoilla. Aivan kuin podcast pyrkisi viestittämään, että jos nyt tosiaan on aivan pakko tappaa muita ihmisiä, eikö homman voisi hoitaa edes tyylikkäästi ja panostaa murhaamisessa taiteellisiin vaikutelmiin! Ei siis mitään tympeää kännipuukotusta, rahvaanomaista ampuma-aseella räiskimistä tai mautonta pesäpallomailalla hakkaamista.


Ärsyttävän influenserin murhaa varten Grace joutuu tekemään taustatyötä. Hän saa selville, että Bryony on vaikeasti allerginen persikoille, mutta samalla hän on erittäin perso ilmaisille kosmetiikkalahjoille. Näiden pohjalta Grace keksii nerokkaan suunnitelman. Hän valmistaa persikkaa sisältäviä kosmetiikkatuotteita ja lähettää ne inhokilleen postissa. Nainen kokeilee tuotteita ja kuolee allergiseen anafylaktiseen shokkiin. Grace lukee ”ikävästä” tapauksesta lehdestä.


Nöyryyttämisestä ja kuristamisesta nauttiva Lee-pervosetä kuolee tukehtumalla seksiklubilla ”onnettomuudessa”. Sammakkojen parittelua tarkkaileva Andrew-serkku hukkuu sammakoiden liman täyttämään lampeen. Lihasrelaksanttilla terästetyllä viinilasillisella on saattanut olla osuutta ”tapaturman” kanssa. Isovanhemmat kuolevat, kun heidän autonsa syöksyy rotkoon vuoristoisella tiellä. Kohta paikalle ilmaantuu nuori nainen, joka sumuttaa alkoholipitoista parfyymia ja heittää palavan tulitikun päälle. Nainen luikkii pois ennen kuin tuli räjäyttää koko bensatankin.


Kaikkein kekseliäimmin toteutettu murha on älykodin hakkerointi. Asukas lukitaan saunaan hakkeroimalla sähkölukko ja kiuas kuumennetaan täysille. Asukas ei pääse pois tulikuumasta saunasta, ja kuolee vähitellen nestevajaukseen. Teini-ikäisestä hakkeri-Petestä meinaa tulla Gracelle ongelma, koska teinipoika lähettää naiselle seksuaalissävytteisiä viestejä. Nainen vapautuu nuorukaisesta viljelemällä runsaasti raamatunlauseita vastauksissaan, vaikka ei ole tippaakaan uskonnollinen.


Vaikka nämä fiktiivisen podcastin kekseliäät murhat viihdyttivätkin (onpa se moraalitonta tai ei), tosielämän henkirikokset hyytävät. Telkkarista olen seurannut esimerkiksi dokumenttisarjaa 10 suomalaista sarjamurhaajaa. Kammottavista tapauksista on jäänyt mieleen muun muassa sarjahukuttajan, sarjakuristajan ja hammasmurhaajan tapaukset. Nämä murhat eivät fiktiota vaan totisinta totta.

maanantai 20. joulukuuta 2021

Podcast Madness


Uncanny. Bad People. I´m Not A Monster. Fake Heiress. Gangster. The Doorstep Murder.The Missing Cryptoqueen. Death in Ice Walley. The Strange Death of Innes Ewart. The Orgasm Cult. The Battersea Poltergeist. Deadhouse.

BBC Sounds / Podcasts


True Crime -genre koukuttaa. Nyt tiedän sen omasta kokemuksestani. Yllä olevat nimet ovat BBC:n englanninkielisiä podcasteja. Olen kuunnellut ne kaikki alusta loppuun tämän vuoden aikana. Esittelen tässä blogitekstissäni muutamia podareita tarkemmin, niitä jotka ovat tehneet minuun kaikkein suurimman vaikutuksen viime aikoina. Joistain podeista olen kirjoittanut jo aikaisemmin, kuten The Battersea Poltergeist ja Fake Heiress.


Keskityn tässä blogitekstissäni kolmeen podcastiin: yliluonnollisia ilmiöitä käsittelevään Uncanny-podariin, todellisia rikostapauksia syväluotaavaan podiin Bad Peopleen ja yhä ratkaisematonta rikosmysteeriä käsittelevään podcastiin Death in Ice Walley.


Death in Ice Walley. BBC Sounds / Podcasts

 

Kaikkein eniten mieleeni on jäänyt kummittelemaan ratkaisematon murha 1970-luvun Norjan Bergenistä, jota pengotaan NRK:n Marit Higraffin ja BBC:n Neil McCarthyn käsikirjoittamassa ja juontamassa podcastissa Death in Ice Walley.


Keskiaikaiseksi kuolemanlaaksoksi nimetystä Isdalenista löydettiin kuolleen naisen osittain palanut ruumis vuonna 1970. Yhä vieläkään ei tiedetä varmuudella, kuka nainen oli, minkä maan kansalainen hän oli, millä asioilla hän liikkui Norjassa, miksi hän päätyi metsäiseen laaksoon, miten hän kuoli, tappoiko hän itsensä vai murhattiinko hänet.


Rikospaikkatutkimuksissa selvisi, että naisen vaatteista kaikki tuotemerkit oli leikattu pois. Tämän on uskottu todistavan, että nainen halusi peittää alkuperänsä. Ruumiinavauksessa naisen mahalaukusta löytyi barbituraatteja, joista osa oli imeytynyt, osa imeytymättä. Barbituraattien yliannostus saattaa viitata siihen, että Isdal Woman on pakotettu nielemään tappava annos lääkkeitä. Rikospaikalta löytyi myös nuotion jäänteitä, ainakin yhden todistajan mukaan. Voiko kyseessä kuitenkin olla onnettomuus tai itsemurha?


Vielä oudompaa tapauksessa oli läheiseltä Bergenin juna-asemalta löytynyt matkalaukku, joka todettiin sormenjäljen perusteella kuuluvan naiselle. Matkalaukku sisälsi useita väärennettyjä passeja, koodikielellä kirjoitettuja muistiinpanoja (esim. ML 23N MM), peruukkeja, silmälaseja ilman vahvuuksia ja muun muassa keskieurooppalaisesta erotiikkaliikkeestä ostettu tulitikkuaski.


Podcastissa spekuloidaan, toimiko Ice Walley Woman mahdollisesti agenttina, kuriirina tai prostutioituna. Agentiksi hänen toimintaa kuvataan liian huomiota herättäväksi. Hän puhui englantia murtaen ja muutoin pääasiassa saksaa. Nainen pukeutui hienoihin vaatteisiin, käytti karvahattua, hänen kultapaikkaiset hampaansa välkehtivät, hän haisi halvalle parfyymille ja valkosipulille, käyttäytyi oudosti hotelleissa. Esimerkiksi ollessaan itse sisällä hotellihuoneessa hän työnsi huonekalun käytävälle ja lähtiessään pois huoneesta, raahasi huonekalun takaisin sisälle. Voisiko hän sittenkin olla mielenterveydeltään järkkynyt rikas leski, joka on lähtenyt toteuttamaan omaperäistä agendaansa?


Toimintaa agenttina tai kuriirina ei suljeta podcastissa pois, koska naisen on havaittu liikkuneen kylmän sodan aikaisissa, huippusalaisissa norjalaisissa Penguin-ohjusten testauspaikoilla ja yrittäneen hakeutua keskusteluyhteyteen meriupseerin kanssa. Podcastissa väläytetään mahdollisuutta, että nainen on saattanut kuulua alueella mahdollisesti toimineeseen vakoilurinkiin. Hänen epäillään tehneen virheen ja päätyneen omiensa murhaamaksi.


Podcastia kuunnellessani vertani alkoi hyytää viimeistään siinä vaiheessa, kun alkoi valjeta, minkälaiseen salaisuuksien vyyhtiin rikostapaus oli kiedottu. Rikostutkinnan aikana rikostodisteita katosi, kaikkien silminnäkijöiden havaintoja ei kirjattu raportteihin, silminnäkijähavainnot ja rikosraportit olivat osin ristiriidassa keskenään. Norjan salainen poliisi astui mukaan tutkintaan ja paikallisen poliisi tutkinta keskeytettiin äkillisesti. Kaiken salakähmäisen toiminnan takia mielessäni käväisee eräs niin kammottava ajatus, etten edes viitsi kirjoittaa sitä tähän blogitekstiini.


Kuolleen naisen identiteettiä yritetään selvittää uusimpien tieteellisten tutkimusmenetelmien avulla. Ruumiinavauksen yhteydessä Isdalenin naiselta irrotettiin kultapaikkaiset hampaat, jotka viedään laboratorioihin tutkittavaksi isotooppianalyysiin ja C14-radiohiiliajoitukseen. Laboratoriotutkimuksen avulla ja samanaikaisesti muita selitysmalleja poissulkemalla pidetään todennäköisenä, että Isdalenin nainen on saattanut elää lapsuutensa 1920-30-lukujen natsipesäkkeessä Nürmbergissä ja nuoruudessaan siirtyneen Saksan ja Bergian tai Ranskan välisen rajan tuntumaan. Podcastissa spekuloidaan, olisiko nainen voinut olla juutalainen, joka jahtasi natsirikollisia tai etsi kadonneita sukulaisiaan.


Mitään lopullista ratkaisua lähes puolivuosisataiseen piinaavaan rikosmysteeriin ei podcastissa saada. Kauhu valtaa mielen. Epätietoisuus on kammottavaa. Podcastissa avoimiksi jääneiden rikostapausten todetaan kuormittavan ihmisten mieliä. Isdalin tapausta verrataan Olof Palmen tai JFK:n selvittämättömiin murhiin. Suomessa ehkä eniten hyytää Kyllikki Saaren suohauta ja kadonneiden ihmisten tapaukset.


Podcastin äänisuunnittelu vain korostaa Isdalenin tapauksen karmeutta: äänimaisemassa kuuluu toistuvasti sateen ropinaa kuin viestiäkseen ”olet yksin metsässä, sataa, kastut, palelet, alkaa hämärtää, eksyt, et löydä pois, kuolet metsässä, yksin”. Tämän lisäksi ääniraidalla soi kylmän metallinen musiikki, karmiva korkeaääninen vokaalinen laulu kuin kuolinhuuto ja epäselväksi muokattu ihmisen puheääni, kuin viestejä vieraan maan agentilta tai ääniä haudan takaa.


Uncanny. BBC Sounds / Podcasts


 

Death in Ice Walley on tähän asti kuuntelemistani podcasteista pelottavin. Sen sijaan Danny Robinsin juontama Uncanny-podari, joka käsittelee nykyajan brittien raportoimia yliluonnollisia tapauksia, ei pilannut yöuniani vaikka kuuntelin jaksoja juuri ennen nukkumaan menoa.


Ainekset pelkoreaktion syntymiseen on olemassa, käsitelläänhän podcastissa ufohavaintoja, kummittelua vanhoissa kartanoissa, kuolleen ilmestymistä ja meediokohtaamista, itsemurhayrityksen keskeyttämistä enkelin pelastavalla väliintuloon ja pahantahtoisen energian riehumista yliopiston opiskelija-asuntolassa Belfastissa 1980-luvulla. Belfastin paranormaalissa tapauksessa ei ainakaan voi väittää, etteikö akateemisesti menestynyt kokija olisi riittävän älykäs ja selväjärkinen. Tässä kohtaa näkyy brittiläisen kulttuurin ero suomalaiseen kulttuurin, koska en oikein usko että suomalaisen Teknillisen korkeakoulun professori voisi kertoa julkisesti kärsineensä teekkariasuntolassa paranormaalista toiminnasta, paitsi ehkä vappupilana!


Pidän Uncanny-podaria onnistuneena, koska siinä paneudutaan tosissaan eri ihmisten kokemusmaailmoihin. Yliluonnollisia kokemuksia ei tyrmätä tai pilkata, vaan spekuloidaan mahdollisia selitysvaihtoehtoja kahden ääripään välillä: believer (yliluonnollisuuteen myönteisesti suhtautuva) ja skeptic (yliluonnollisuudelle luonnollisia selityksiä etsivä henkilö, joka saattaa olla brittiläisessä yliopistossa tutkijana parapsykologian laitoksella, kyllä tämä on totta Brittilässä).


Bad People. BBC Sounds / Podcasts
 
Kolmas podari, jonka haluan vielä mainita lyhyesti tässä blogitekstissäni, on Bad People. Sitä juontavat kanadalainen kriminologi Dr Julia Shaw ja Tanskasta Isoon-Britanniaan kotiutunut stand up -koomikko Sofie Hagen.


Rikoskeissejä ja harmaalla alueella liikkuvissa tapauksissa käsitellään laajalla skaalalla, esimerkkeinä vaikkapa Belle Gibsonin pseudotieteelliset terveysväittämät, taloudellista hyötyä tavoittelevat huijaussoitot, miespuoliset raiskauksen uhrit, Jonestownin uskonnollisen kultin joukkoitsemurha, omien lasten murhaaminen, kouluampujat, salaliittoteoreetikot, Horrorhaus Höxterin sadistiselta murhaajalta vaikuttava autistinen kiduttaja, Harvey Weinstein Hollywoodin saalistajana, aasialainen sarjamurhaaja Charles Sobhraj, Piggy Palacen sarjamurhat jne.


Bad People käsittelee myös laajempia ihmisryhmiä koskevaa rikollista toimintaa tai kaltoinkohtelua kuten esimerkiksi Kanadan alkuperäiskansojen riistoa sisäoppilaitoksissa, natsirikollisia ja Tuskesee Traumaa, jossa mustaihoisille amerikkalaisille tartutettiin tahallaan syfilis lääketieteellisen tutkimuksen varjolla.


Varsinaista joulutunnelmaa ei näissä podcasteissa ole tarjolla, mutta tällä hetkellä BBC Soundsilla on ajankohtaisosio nimeltä Christmas Listening, mutta siinäkin on ensimmäisenä tyrkyllä pahalta kalskahtava podcast You´re Dead To Me, jonka jaksossa paneudutaan keskiaikaiseen joulunviettoon. 

 

Jos kiinnostelee, googlaile BBC Sounds Podcasts  

sunnuntai 5. joulukuuta 2021

Koronapassilla komediateatteriin!

 


JUHLAKUNNOSSA! -revyy

Suomen Komediateatteri (Peacock, Linnanmäki)

näytös la 4.12.2021 klo 14

Rooleissa: Kiti Kokkonen, Niina Lahtinen, Krisse Salminen, Antti Tuomas Heikkinen, Antti Lang ja Tatu Siivonen

Musiikki: Katja Lappi orkestereinenn

Ohjaus: Olka Horila

Ensi-iltakuvat ja pressikuvat: Matti Rajala

Lavakuvat trailerista: Tuukka Raitala

 

Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Kahden vuoden tauon jälkeen pääsimme vihdoin viimein katsomaan teatteria livenä. Muutama päivä ennen h-hetkeä aloin pelätä, jospa näytös perutaan tai sitä rajoitetaan pahenentuneen pandemiatilanteen takia. Kirjoitin huolestuneen viestin teatterille ja sain vastauksen, että koronapassi on tulossa voimaan. Ilahduin ja helpotuin suunnattomasti. Enää ei tanssita rokottamattomien pillin mukaan. Jääkööt koteihinsa ruikuttamaan (oho, heti alkoi kiihkoilu, vaikka juuri tätähän minun piti välttää).

 


 

Matkamme kohti teatteria alkoi Rautatieaseman ratikkapysäkiltä. Hyinen pakkanen nipisteli kasvoja ja arktinen viima sai koko kehon tärisemään. Vihdoin kolmosen ratikka pyyhälsi laiturille. Ennen ratikkaan astumista piti vain saada maski kasvoille ja toivoa, etteivät maskipakkaus, pipo ja hanskat tipahda laiturille ja jää ratikkaan rynnivien ihmisten tallottavaksi.

 


Kolmosen ratikka kieputteli Kallion läpi. Sitten viime näkemän Kallion tietyömaat olivat lisääntyneet dramaattisesti. Joku talo tai kokonainen kortteli oli purettu kokonaan. Alppilassa piti olla tarkkana, että jää oikealla pysäkillä pois. Olin tarkistanut pysäkin nimen jo etukäteen: Linnanmäki pohjoinen. Toista kertaa en halua jäädä väärällä pysäkillä pois ja haahuilla jossain kallioilla ja umpimetsissä. 



Tivolitien mäki oli yllättävän jyrkkä. Asfaltti oli jäässä ja liukas. Hiekoitus oli jäänyt puolitiehen. Kun kävelimme erään tyylikkään leidin kanssa ylämäkeä, alkoi taas pelottaa, miten tässä käy. Lipeääkö jalat, lennämmekö mukkelis makkelis ja kierimme alas mäkeä? Pääsimme lyhyillä askelilla köpöttämällä mäen päälle. Ihmisvirrassa laahusti paljon muitakin. 

Ennen kuin teatteriin pääsi sisälle, ihmiset seisoivat koronapassijonossa (!). Kaksi tyyppiä tarkasti koronapassien QR-koodit lukuohjelmalla. Itselleni koronapassi oli paperille tulostettuna versiona. Olen laittanut koronapassit valmiiksi joka ikiseen laukkuun. Tähän mennessä olen tarkoituksella käynyt eräässä pikaruokalassa varmistamassa, että varmasti näytetään vihreää valoa. 


Teatterin sisällä lähes tulkoon kaikilla oli maskit naamalla, lukuunottamatta tietysti kahvilakäyntiä väliajalla. Eniten jännitin teatterikäynnissä, miten ihmeessä maski naamalla pystyy hengittämään, jos nauraa tikahtumaisillaan. Yllätyin, kuinka helppoa nauraminen maski naamalla oli. En tuntunut tukehtuvani, vaikka nauroin revyyn sketsin melkein alusta loppuun.

 

Joku saattaa nyt ihmetellä, miksi kirjoitan niin vähän itse revyystä. No kun en juurikaan muista sketseistä paljon mitään. Stressi heikensi muistiani. Sen muistan, että ensimmäisen jakson aikana olin yhä edelleen jonkinlaisen alitajuisen surumielisyyden vallassa, aivan kuin en olisi voinut uskoa, että teatteriin vihdoin viimein pääsee. Vasta väliajan jälkeisellä jaksolla lopullisesti rentouduin ja keskityin nauttimaan näytöksestä. Kyllä, se on totta: olemme teatterin täydessä katsomossa, kaikki nauravat, ihmiset ovat helpottuneita ja onnellisia.

 

Jotain sketseistä sentään muistan: ajankohtaiset aiheet kuten avin sekaantumisen avioliittoon vihkimiseen, firman johtoportaan juhliminen etätyön varjolla samalla kun työntekijät raatavat, yllättävä asuntonäyttö jossa natsit ilmaantuvat marssimaan välikatosta, mies ja kiitospuhe berliininmunkista, Krisse Salmisen 20-vuotis taiteilijajuhla pikakelauksella vaatteidenvaihdon aikana, ruokahifistelijä ja arkikokkaaja keittiössä, 3000 euron televisiohankinta ja musanumerot artisteista korona-aikana. Kaikkein eniten yleisö taisi riehaantua sketsistä, jossa yliaktiivinen äiti täydentää lastensa lauseet, niin ettei kommunikaatio johda enää mihinkään kuin frustraatioon. Tässä sketsissä näyttelijät repesivät, ja yleisö tykkäsi kun näyttelijöillä itselläkään ei enää pitänyt pokka.

sunnuntai 17. lokakuuta 2021

Rokotemyönteinen kannanotto

 

Alkukeväästä 2020 sairastin koronan. Löysin diagnoosin vasta äskettäin kantapalvelusta. Diagnoosin varmuusasteeksi on merkitty varma tai todennäköinen. 


Viime vuonna kirjoitin useita korona-aiheisia tekstejä blogiini. Tämän vuoden alussa päätin, etten tänä vuonna kirjoita yhtään, mutta rokotekattavuuden (yli 12-vuotiaat) laahaaminen 75 prosentin tuntumassa sai aikaan kirjoittamisen pakkomielteen.

 

Rokotekattavuus (yli 12-vuotiaat) saavuttaa varmaankin joka tapauksessa tämän kuukauden aikana 80 prosenttia. Näinkin hyvästä kattavuudesta huolimatta Suomeen jää ihmisiä, joilla ei ole ensimmäistäkään rokotetta. Tällä hetkellä heitä taitaa olla yli 700 000 ihmistä. Koska koronavirus ei todellakaan katoa mihinkään, he tulevat sairastumaan koronaan - enemmin tai myöhemmin. 


Ihmettelen, keitä nämä ihmiset oikein ovat. Lehtiartikkelista luin, että he kuuluvat pääasiassa kolmeen ryhmään: välinpitämättömät, salaliittoteoreetikot tai "naturalistit", jotka haluavat edistää vastustuskykyään luonnonmukaisesti. Näiden lisäksi on ihmisiä, jotka eivät onnistu organisoimaan rokotekäyntiään. Juuri tänään luin Ylen nettisivuilta, että osaa koronan sairastaneista ei päästetä ottamaan toista rokotepiikkiä ainakaan kaikissa kunnissa. Tämä asia pitäisi korjata. Näiden ryhmien lisäksi on olemassa hyvin pieni määrä ihmisiä, jotka eivät voi ottaa rokotetta terveydellisistä syistä.


Itse olen koronarokotteeni ottanut kahteen kertaan. Äskettäin kävin ottamassa influenssarokotteen ja maksoin siitä muutaman kympin. Halusin hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä. Kohtapuoleen aion mennä ottamaan pneumokokkirokotteen ja maksan sen itse. Rokotteen kerta-annoksen hinta nousee yli sataseen ja annoksia tarvitaan kaksi. Mielestäni terveyden edistämisestä kannattaa maksaa. Pari sataa euroa on pieni hinta siitä, että voi minimoida riskin sairastua erilaisiin pneumokokkibakteerien aiheuttamiin tauteihin, kuten aivokalvontulehdukseen, keuhkokuumeeseen tai verenmyrkytykseen. Lähiaikoina aion ottaa myös vyöruusurokotteen, ettei tarvi sitäkään tautia enää neljättä kertaa sairastaa. Jos ei ole koskaan kärsinyt vyöruusun hermosärkyä, sitä ei pysty edes kuvittelemaan.


Keiden rokotusintoon kuvittelen tällä blogitekstilläni vaikuttavan? No en ainakaan salaliittoteoreettikojen käsityksiin. Turha edes yrittää. Ehkä naturalisteihin, joiden mielestä terveellinen ruokavalio riittää takaamaan niin hyvän vastustuskyvyn, jolla voi välttää kokonaan koronavirustaudin. Tiedoksi: ei riitä. Itsekin olin sairastumiseni aikaan normaalipainoinen, liikuntaa harrastava ja monipuolista kasvispainotteista ruokaa syövä keski-ikäinen perusterve ihminen, joka ei tupakoi ja juo alkoholia kohtuudella. 

 

Ikävä tosiasia on, että koronatartuntaan ei tarvita mitään muuta kuin se, että on väärässä paikassa väärään aikaan. Minun tapauksessa väärä paikka väärään aikaan oli mitä ilmeisemmin ruokakauppa, jossa oli yskivä kaupankassa. Tämä tapahtui siis maaliskuussa 2020. Tätä nykyä flunssaisesti oireilevaa työntekijää ei päästettäisi edes työvuoroon. 


Ehkä ainoa ihmisryhmä, johon saattaisin pystyä vetoamaan, on välinpitämättömät. Tai no, tuskin heihinkään. Eiväthän he blogissani jaksa viettää aikaansa edes sekunnin sadasosaa. Ehkä tähän jää vain ne ihmiset, jotka ajattelevat, että no enhän minä nyt mitenkään voi sairastua koronaan. Tiedoksi: kyllä voit. 


Koronapassin ilmaantuminen saattaa onneksi lisätä monien rokotusintoa ihan käytännöllisistä syistä: jos ravintolaan tai baariin on pakko päästä bilettämään joka viikonloppu, kalliiksihan se tulisi, jos joka kerta pitäisi maksaa koronatesti ihan omasta pussista. Myös ulkomaille matkustavat ottavat varmasti rokotteet, koska elämä helpottuu siitä huomattavasti.


Jospa tähän loppuun vielä muistin virkistykseksi kerron, millaisesta taudista oli kyse minun tapauksessani. Ja minun tapaukseni voi olla myös sinun tapauksesi, ellet ole rokotettu.

 

Varsinaiset oireeni: yskähtely, päänsärky, silmäsärky, korvat soi, verenkierron kohina päässä, pistäviä kipuaistimuksia ympäri kehoa, sydämen tiheälyöntisyys, hengitysvaikeuksia, pistävä ja puristava tuntemus keuhkoissa, ummetuksen ja ripulin vuorottelu, migreenikohtauksia, kuolemanpelko, lihaskipuja, nivelkipuja, luiden vihlontaa, kurkkukipua, pahoinvointisuus, huimaus, tasapainohäiriöitä, huojuminen, totaalinen väsymys, ruokahaluttomuus, "kupliminen" reisilihaksissa. Kesto 1 kk.

 

Jälkioireet: verisuonen tykytys, sydänrytmihäiriöitä, korkea leposyke, sydämen muljahtelu, sydämen äkillinen takominen ilman syytä, satunnaisia hengitysvaikeuksia, puristava ja pistävä tunne keuhkoissa, paineen tunne keuhkoissa, pistävää kipuaistimusta ympäri kehoa, lihaskipuja, nivelkipuja, luiden vihlontaa, koronatrauma. Kesto yli vuoden, jälkioireet aaltoilevia ja väheneviä.


Todellakin. Kannattaako ottaa rokote vai kannattaako sairastua tautiin? Kannattaako miettiä, no mutta entä jos rokotteella on jotain sivuvaikutuksia? Ja itse taudillako ei ole mitään "sivuvaikutuksia"? Kyllä on, pahimmillaan kuolema. 


Koronarokote. Suosittelen. Influenssarokote. Suosittelen. Pneumokokkirokote. Suosittelen. 

 

Jos olen maallikkopohjalta oikein käsittänyt, ei ole olemassa mitään ylärajaa, kuinka monta samanaikaista infektiota ihmisellä voi olla. Eli jos huonosti käy, voit olla samanaikaisesti sairastunut sekä koronaan, influenssaan että esimerkiksi pneumokokin aiheuttamaan keuhkokuumeeseen, aivokalvontulehdukseen ja verenmyrkytykseen. Jos näin kävisi sinulle, luuletko tosiaan selviäväsi?

 

Jos et ole rokotetta vielä ottanut, ota se.  


Myöhempi lisäys: Yle Uutisten nettisivuilta huomasin juuri tänään (30.10) kolmen nuoren huippu-urheilijan kertomukset heidän sairastamistaan koronataudeista jälkioireineen. Toivon, että heidän kertomuksensa auttaa erityisesti nuoria ymmärtämään, että koronaan voi sairastua kuka hyvänsä - myös erinomaisessa fyysisessä kunnossa oleva ihminen.

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Miten tässä nyt näin kävi?

 

Tarja Kulhon rikospodcast

Podcast, 7 jaksoa

Yle Areena audio, 2021


Tippuiko Sulo Seger humalassa Frantsilan kaivoon Toijalassa vuonna 1928? Pelastettiinko Inga turmioon hukkumasta Helsingin Sörnäisissä vuonna 1913? Varastiko Aili Loikkanen Bertta Virtasen laamapaidan vuonna 1934 Kuusankoskella vai syyllistyikö hän kunnianloukkaukseen ja perättömän tiedon levittelyyn? Onko Ruotsin Halmstadin ufohavainnoilla vuonna 1950 suora yhteys popyhtye Roxetten menestykseen 1980-luvulla?


Muun muassa näitä ”rikoskeissejä” selvitellään Paula Norosen käsikirjoittamassa ja esittämässä Yle Areenan podcastissa Tarja Kulhon rikospodcast. Tarja Kulho tunnetaan Norosen luomana fiktiivisenä hahmona, korsolaisena räkkärimarketin kassana. Podcastissa Tarja Kulho on lomautettu räkkärimarketista ja vapaa-aikanaan hän menee opiskelemaan rikospodcastin tekoa vantaalaiseen harrasteopistoon.


On todella yllättävää, että olen suorastaan hullaantunut tähän podcastiin. Outoa siinä mielessä, että Paula Norosen huumori ei ole koskaan aikaisemmin osunut minuun. Kun telkkarista tuli suosikkiviihdeohjelma Hyvät ja huonot uutiset, muistan nauraneeni kaikkien muiden paitsi Norosen vitseille. Räjähdin nauramaan, kun kuulin letkautuksia Niina Lahtiselta, Mikko Kuustoselta, Riku Niemiseltä, Pirjo Heikkilältä, Kari Ketoselta tai Juha Vuoriselta. Kun Paula Noronen ilmaantui ruutuun, hymyni hyytyi ja kuuntelin häntä pokerinaamana.


Yleensä olen huomannut pitäväni repivästä, mauttomasta ja oudosta huumorista. Paula Norosen huumori on toista ääripäätä, se on lämminhenkistä, hyväntahtoista, inhimillistä ja samaistuttavaa. Hänen huumorinsa ei saa räjähtämään nauramaan, vaan pikemmin hymyilemään tai myhäilemään. Koen podcastin myös äärimmäisen rentouttavana, koska se synnyttää läsnäolon ja välittömyyden illuusion sekä rehellisyyden tai viattomuuden vaikutelman. Podcastin kuuntelu tuntuu siltä kuin seuraisi lähietäisyydeltä jonkun tutun ihmisen toilailuja.


Tarja Kulhon rikospodcastissa minua viehättää sen häpeämättömän amatöörimäinen meininki, mikä on tietysti luotu tietoisesti käsikirjoittamalla, mutta kuuntelijana voin helposti ottaa sen todesta. Tarja Kulhon maailma on oikeastaan laskelmoidun somemaailman vastakohta. Kun somessa rajataan, leikataan ja kaunistellaan filttereillä, niin Tarja Kulho näyttää suoraan ja rehellisesti kaikki hapuilut, tunaroinnit ja virheet. Häpeälle tai lamaannukselle ei kuitenkaan anneta tilaa, vaan jatketaan ylpeästi omalla tyylillä.


Olen kuunnellut podcastin kerta toisensa jälkeen jo pelkästään sen äänimaailman takia. Tutkimusmatkoillaan päähenkilö ajaa paljon autolla. Jostain syystä minusta on rentouttavaa kuunnella autoilun äänimaailmaa: auton hurinaa, penkin narinaa ja vilkun naksutusta. Ehkä siksi että korona-aikana moni on jumiutunut omalle asuinpaikkaansa, tuntuu ihanalta kuunnella niinkin eksoottisia ääniä kuin huoltoaseman kahvinkaato, kolikoiden kilinä ja seteleiden kahina, kahvin hörppäyksen ääni, servietin rapina ja vaimea taustamusiikki.


Ääninäyttelijät ilahduttavat myös monipuolisuudellaan. Tutunoloisilta tuntuvat esimerkiksi itsepalvelupostin väsähtäneellä ja kyllästyneellä äänellä puhuva ”asiakaspalvelija”, Helsingin Punavuoresta Ruotsiin maaseudulle muuttanut elämänmuutoksen tehnyt l- ja s-vikainen hipsteri ja käheä-ääni mies joka kertoo puolimaailman demimondeista, joka istuvat kapakoissa hiukset onduloituina eli kiharrettuina. Oma lukunsa ovat milloin mistäkin haalitut miehet, jotka lukevat sanoja väärin painottaen ja epärytmisesti lehtileikkeitä menneiltä vuosikymmeniltä. 

 

Alun perin podcast on saanut innoituksensa Ylen Äkkilähtöjä menneisyyteen -nettisivuilta.

  

Linkki Tarja Kulhon rikospodcastiin:

https://areena.yle.fi/audio/1-50910519


sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Herkullista huumoria

 

Elokuvasta Peruna, sivulta Finnkino

 

Blogiteksteissäni olen vuosien varrella kokeillut erilaisia kirjoittamistyylejä: kritiikkiä, analyysiä, elämyspohjaista fiilistelyä, tajunnanvirtaa, hurmahenkistä paatosta, raivohullua räyhäämistä, henkilökohtaista vuodatusta ja psykoottista poukkoilua.


Huumorin saralla olen revitellyt parodian, ironian, mustan huumorin ja freudilaisen lipsauttelun tehokeinoilla. On tullut koluttua myös dialogit, sitaattikokoelmat, uudissanat, unista kertominen, kokeellinen kirjoittaminen ja sairaskertomukset. Mutta yhtä en muista testanneeni: lyhyt, selkeä ja informatiivinen teksti. Nyt on aika kokeilla!

 



Pekko Pesonen käsikirjoittamassa ja Joona Tenan ohjaamassa Peruna-komediassa revitään huumoria anakronismista eli tahallisesta epähistoriallisuudesta. 1600-luvun Suomen bisnes-skenen start-up-pöhinöissä markkinoidaan uutta innovaatiota, maapäärynää eli perunaa. Pitchaus-illoissa Hevonperän kylän innokas myyntitykki pääsee esittelemään kehitysvisioitaan. Perunan tuottolaskelmia räknätään, sen kustannustehokkuudessa halutaan päihittää aikakauden suosikkijuures nauris. Perunan myyntipuhe tarinallistetaan keksimällä sentimentaalinen stoori perheestä, joka nälänhädän keskellä joutuu uhraamaan Rosamunda-lapsensa (vrt. uuniperuna Rosamunda).


Muita anakronismin lähteitä ovat muun muassa huoli pyövelin jäämisestä palkattomaan ylityöhön kiduttamaan ihmisiä ruuvipenkissä, innovaatio puhdistustuotteesta ”joka räjäyttää lian pois” ja Tinder-deittailukuvioiden siirtäminen 1600-luvulle swaippaamalla viskottavien kuvakorttien muodossa. Nykypäivän työnhakutilanteista tuttuun kysymykseen ”missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua?”, voi 1600-luvulla vastata totuudenmukaisesti ”ruttoon tai koleraan kuolleena”.

 

Anakronismin lisäksi Peruna-elokuvassa viljellään historiallisia tosiasioita kuten jähmeät yhteiskuntaluokat, porvariston nousu, uskonnon ja papiston valta ja arvovalta, teloitusten seuraaminen viihdemuotona, naisten huono asema, vähäinen lukutaito ja alhainen elinajanennuste. Uusina keksintöinä saapuvat kääntöaura, paperi ja kellot. Kellon edeltäjä tiimalasi on niin so-last-season.



Elokuvan kuvauspaikaksi on valittu Liettua, jossa vehreitä metsiä, pulppuavia jokia ja vanhoja linnoja näyttää riittävän. Elokuvan näyttelijäkaartiin kuuluu muun muassa Joonas Nordman linnan puhtaanapitoyksikön ”kakkapoikana”, Alex Anton innokkaana yrittäjänä, Kari Hietalahti pedanttisena kanslerina, Kari Ketonen juonittelevana linnanherran neuvonantajana, Linnea Leino kiertokoulun lanseeraavana sisarena, Ville Myllyrinne perunan ”saatanallisuudesta” saarnaavana kirkonmiehenä, Tommi Korpela enkelisijoittajana, Mikko Penttilä vähäpukeisena ja empaattisena pyövelinä, joka tekee sivuduunina keikkaa peruna-alalla. 

 


 

Vielä pitäisi selvittää, mistä käsikirjoittaja Pekko Pesonen sai alun perin idean perunanviljelyn päivittämisestä nykyajan markkinointijargoniin. Mistä tuli tarve irvailla maanista ja yltiöoptimistista start-up-skeneä? Olisiko oma lehmä ojassa? Aikaisemmin Pesonen on käsikirjoittanut elokuvat Napapiirin sankarit ja Jättiläinen.

Peruna-elokuvan huumori puri allekirjoittaneeseen. Jäi hyvä maku suuhun.