Sivut

keskiviikko 27. heinäkuuta 2022

5 x kesäleffa

Koska elokuvateatterin sarjalippuja on jäänyt lompakkoni pohjalle pyörimään ja ne uhkaavat pian vanhentua, olen joutunut käymään leffateatterissa oikein urakalla. Ostin sarjaliput jo keväällä. Silloin halusin nähdä psykologisen kauhuelokuvan The Innocents. Menin katsomaan sitä suurin odotuksia. Kuvittelin näkeväni jotain mullistavaa, mutta tekele osoittautui niin typeräksi ja kuvottavaksi, että leffafiilikseni katosivat pitkäksi aikaa.


Alkukesällä kävin ihan läpällä katsomassa Jurassic Parkin uusimman jatko-osan, vaikka en ole koskaan välittänyt toimintaelokuvista. Kyseinen action-pläjäys on onneksi jo lähes haihtunut mielestäni. Muistan elokuvasta vain sen biologisen ”faktan”, että dinosaurusten lajityypilliseen käytökseen kuuluu ihmisten säikyttely karjumalla ja puhaltamalla ilmaa naamalle niin, että hiukset hulmuavat. Boring.


Elokuvasta Men, sivulta IMDb
 

Trailerin perusteella innostuin brittiläisestä kauhuelokuvasta Men, jossa traumatisoitunut nainen kärsii syyllisyydestä ja pelkotiloista sen jälkeen, kun hänen epävakaa miehensä on tehnyt itsemurhan hyppäämällä kerrostalon parvekkeelta. Nainen näkee kuolleen miehensä ruhjoutuneen ruumiin kadulla. Kotona naisen mieleen palautuu jatkuvasti muistikuvia riidoista ja uhkauksista. Hänen päässään käynnistyy toistuvasti kammottava kuvasarja, jossa ilman läpi hidastetusti tippuva mies katsoo naista syyttävästi: this is your fault.


Nainen päättää vuokrata kartanon idylliseltä maaseudulta voidakseen selvittää päätään. Kun näin valkokankaalta ihanan englantilaiset, raikkaan vihreät kumpuilevat kunnaat ja viehkeän puutarhan ja kuulin brittiaksentin, luotin vielä, että elokuvassa on aineksia omaperäiseksi mestariteokseksi. Mutta vähä vähältä pettymys hiipi mieleen. Stereotyyppiset mieshahmot, kuten maalaistollo kartanonisäntä, näennäisen empaattinen mutta naisvihamielinen pappi, vallanhaluinen poliisi, häiriintynyt poika ja alastomana pelloilla ja pihoilla vaeltava mies, alkoivat tökkiä. Ovatko ne todellisia vai naisen omien pelkojen projisointeja?


Katsojana alkoi ärsyttää, koska käsikirjoituksessa tyrittiin ja jätettiin käyttämättä todellista maaseudun klaustrofobiaan liittyvää potentiaalia. Ehdin jo toivoa, että elokuvan lopussa paljastuisi katkeroituneiden miesten salaliitto, jossa maaseudulle houkutellut naiset ”katoaisivat” jossain sairaissa rituaalimurhissa, joita organisoisi pakanallinen psykopaattipappi ja hänen mieskulttinsa. Tällaisesta asetelmasta olisi saanut aikaiseksi todellista kauhua. Elokuvassa oli tähän suuntaan viitteitä, olihan kirkon kiviseen kastemaljaan kaiverrettu hämmentävää symboliikkaa, mikä vaikutti enemmän pakanalliselta kuin kristilliseltä. Sen sijaan Men-elokuvan loppukohtaus oli niin kökkö, että olisin saattanut jopa nauraa, jos olisin nähnyt sen pienessä hiprakassa nautiskelunäytöksessä viinilasi kourassani.

 

Men / IMDb


Onneksi olen nähnyt myös todellista laatua. Kyseinen elokuva on Baz Luhrmanin ohjaama ja puoliksi käsikirjoittama Elvis-leffa. Se oli minulle niin valtava elämys, etten edes halua yrittää kirjoittaa vain yhden katselukerran jälkeen. Sen sanon, että elokuvassa vain toimi kaikki: käsikirjoitus, ohjaus, kuvaus, leikkaus, näyttelijäntyö, lavastus, valaistus ja puvustus. Kaikki, aivan kaikki. Yritän kirjoittaa Elvis-elokuvasta erillisen tekstin, kunhan katson sen uudestaan. Ellen sitten lamaannu, ja sitä ennen häikäisty ja lumoudu.


Sen sijaan voisinkin tähän loppuun kertoa unesta, jonka näin viime yönä. Unessa tulkitsin katsovani elokuvaa. Kyseisessä unielokuvassa kolme naista oli kidnapattu. He pakenivat sieppaajiaan maaseudulle bunkkereihin, joiden ovien avausmekanismi toimi viheltämällä. Kidnappaajat olivat saaneet selville naisten sijainnin ja sen, että ovi aukeaa viheltämällä. Seuraavaksi naisia kuljetettiin henkilöautossa kaupungin halki. Naiset näkivät auton ikkunasta yläviistoon, kuinka puihin oli ripustettu hillitön määrä valkoisia hehkulamppuja. Unessa ajattelin, että tämä näky on nordic noir -tyyliä parhaimmillaan. Kehotin itseäni muistamaan tämän upean kohtauksen. Sitten auto pysähtyi ja naiset kysyivät toisiltaan, mikseivät he pysty liikkumaan. Joku heistä sanoi, että he ovat kuolleita. Yllättäen naiset olivat muuttuneet kissoiksi. Kissat kävelivät puiston halki kerrostaloon ja ne kiipesivät 7. kerrokseen. Sitten kissat vain kävelivät portaita alaspäin. Alaspäin kävelessään ne ehtivät nähdä paljon kohtauksia huoneistojen sisältä. Unen lopussa huomasin päätyneeni pesäpallon palkintojenjakotilaisuuteen. Seisoin luokkahuoneen etualalla. Kädessäni pidin pesäpalloa. Ihmettelin, miksi pesäpallo tuntuu käteen niin pehmeältä. Tajusin, että pesäpallon sisältä pursusi rugby-pallo.


Unennäön aikana olin sitä mieltä, että unessani on aivan selvää elokuvapotentiaalia. Valvetilassa kuitenkin tajusin, että ”elokuvani” ei ehkä sittenkään sovi kansainväliseen levitykseen.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

Aihe josta ei voi puhua


 

Édouard Louis: Väkivallan historia

Tammi, 2020

Ranskankielinen alkuteos: Histoire de la violence (2016)

Suomentanut: Lotta Toivanen



Jos lukee todella hyvän kirjan, kuten Edouard Louisin romaanin Väkivallan historia ja sitä aikaisemmin romaanin Ei enää Eddy, oma kirjoittaminen uhkaa lamaantua. Miten pystyisin kuvailemaan erinomaisuutta? Uskallanko käyttää omia sanoja vai lätkäisenkö blogitekstiini pelkästään sitaatteja sitaattien perään?


Sekä Väkivallan historia että Ei enää Eddy kertovat raskaista, omakohtaisista aiheista. Esikoisromaani käsittelee minäkertojan homoseksuaalisen identiteetin heräämistä, raakaa koulukiusaamista, työläiskodin köyhyyttä ja rahvaanomaista elämäntapaa, jossa viina virtaa ja asenteet erilaisuutta kohtaan ovat karkeita. Päähenkilölle ei jää paljon muita vaihtoehtoja kuin osittain omaksua synnyinpaikkansa elämäntapa ja samalla yrittää piilotella omaa identiteettiään ja suunnitella pakoa johonkin parempaan.


Hullaannuin Ei enää Eddy -romaanissa kirjoitustyylin rehellisyyteen ja raakuuteen: jos asiat paskasti, miksi niistä ei voisi kertoa suoraan ja kaunistelematta. Ja suoruuteen Edouard Louis pystyy. Toinen asia, joka Louisin kirjoitustyylissä häikäisi, oli tekstin nopeus ja voima, sen spontaanius ja vaivattomuus. Lukiessa kirjoitus huumasi ja vei mukanaan, imaisi sisäänsä.


Väkivallan historia kertoo niin kammottavasta aiheesta, että siitä voi hädin tuskin puhua: mies raiskaa toisen miehen. Tuntuu siltä, että tästä pahempaa tabua ei voi edes olla olemassa. Jopa pedofiliasta ja insestistä puhutaan enemmän, ainakin julkisessa keskustelussa.


Romaanissa kahden miehen, päähenkilö Edouardin ja algerialaistaustaisen kabyylin Redan kohtaaminen, alkaa molemminpuolisella kiinnostuksella. Jouluaattona kavereidensa Geoffreyn ja Didierin juhlista palaavan ja kotiinsa päin kävelevän Edouardin seuraan tunkee puhelias, eksoottisen näköinen mies. Päähenkilö on aluksi etäinen eikä vastaa kysymyksiin. Hän alkaa tuntea vetoa, vaikka yrittää tukahduttaa halunsa. Lopulta hän antaa periksi halulleen ja miehet menevät Edouardin asuntoon.


Aluksi he harrastavat suostumuksellista, miesten välistä seksiä ja juttelevat luottamuksellisesti menneisyydestään. Reda kertoo taustastaan maahanmuuttajaisänsä jälkeläisenä. Redan isä joutui asumaan vuosia asuntolassa, jossa


(--) pahinta arjessa eivät olleet asuntolan likaisuus, tai johtajan määräily, eivät ahtaat huoneet, jotka harvoin olivat viittä kuutta neliömetriä isompia, ei kaappitilan puute eikä vessojen löyhkä, joka oli kuin maapallon ytimestä nousevaa huurua joka kulki pitkin homeisia putkia ja läpi mätien likakaivojen saapuakseen sinne ja levitäkseen rakennuksiin, eivät ötökät, eivät torakat joita piileksi joka raossa ja kolossa ja kiikkerien huonekalujen alla eivätkä kytevät tulipalot (–) Sietämätöntä asuntolassa oli ennen kaikkea melu.”


Vaikka Reda onkin joutunut maahanmuuttajan jälkeläisenä kohtaamaan kurjuutta, köyhyyttä, keinottomuutta ja rasismia, se ei oikeuta hänen tekojaan, kun suostumuksellinen seksi vaihtuu raiskaukseen, tapon yritykseen, raivoon, syyttelyyn ja uhkailuun. Ennen kuin Reda suostuu poistumaan asunnosta, hän yrittää varastaa mieheltä arvotavaroita ja jäätyään kiinni hän alkaa syyttää kunnianloukkauksesta.


Raiskauksen uhrin tuntemukset vaihtelevat tunteesta omasta saastaisuudesta, pakonomaisesta peseytymisestä ja pesemisestä. Edouard haluaa tuhota tai puhdistaa kaiken, jonka raiskaaja on kosketuksellaan saastuttanut. Kohta mielen valtaa pakonomainen puhumisen vimma sekä tutuille että tuntemattomille. Poliisille päähenkilö ei halua mennä, mutta lopulta ystävät melkein raahaavat hänet poliisiasemalle. Siellä tapahtumien kulun seikkaperäinen vatvominen vain jatkuu. Jossain vaiheessa uhri uupuu, pyrkii etääntymään tapahtuneesta ja alkaa pelätä näkevänsä raiskaajan milloin missäkin.


Toisin kuin monissa raiskauksen uhrien kuvauksista voi lukea, Edouardin häpeäntunnetta tai syyllisyydentunteita ei kuvata, koska sitä ei ilmeisesti ole. Muista lähteistä olen lukenut, että raiskaustapauksissa on tavallista, että uhri tuntee syyllisyyttä, vaikka raiskaaja on ainoa ihminen, jonka pitäisi tuntea syyllisyyttä. Ehkä häpeän ja syyllisyydentunteen puuttuminen johtuu siitä, että rikos oli niin räikeän raaka. Jos uhrin kaulaa tummentavat kuristamisen jäljet, victim blamingille (uhrin syyllistäminen) ei ole sijaa.


Se, mistä pidin omaelämäkerrallisessa(?) romaanissa Väkivallan historia, oli sen päätähuimaava rohkeus kirjoittaa suoraan aiheesta, josta ei juurikaan uskalleta edes puhua. Vaikutuin myös kaunokirjallisesta tyylistä, jonkinlaisesta räjähtävästä voimasta, joka saa tekstin virtaamaan, pulppuamaan ja roiskumaan yli äyräidensä. Pidin kerronnallisesta keinosta, jossa yli nivottu yhteen kaksi ääntä: Edouard ja hänen sisarensa Clara tavallaan puhuvat toistensa puolesta, päälle, viereen ja ohi:


(--) Edouardin mieli olisi halunnut viedä Redan kotiin mutta kroppa lateli Redalle omiaan, ja mieli sätti kroppaa (ja minä vihasin ruumistani) mutta sättiminen ei auttanut mitään, Edouard valehteli edelleen ja sanoi Redalle (tai pikemmin ruumiini puhui puolestani) Arvaa mikä haloo siitä tulisi, jos veisin sinut kotiisi (--)”


Ikään kuin todistaakseni epäluuloisille, että Edouard kirjoittaa Kaunokirjallisuutta isolla koolla, laitan vielä yhden sitaatin kohdasta, jossa päähenkilö pelkää kuolevansa henkirikoksen uhrina:


Minä puhun itsekseni ja hän puhuu itsekseen, hän näyttää siltä ettei ikinä väsy vaan jaksaa karjua, haukkua ja käyttää väkivaltaa vuosikymmeniä, vuosisatoja, kun taas minun voimani ehtyvät kovaa vauhtia, jokaisella sydämenlyönnillä voimaa valuu pois, karkaa, purkautuu silmistä, korvista, sieraimista, suusta, haluaisin pidätellä sitä, en jaksa taistella koko yötä, tämän täytyy loppua, tulee hetki jolloin uupumus käy liian raskaaksi ja lamaannuttaa minut lopullisesti. Ja minä ajattelen: Reda ei ole murhaaja. Ei murhaajia niin vain kohtaa kadulla (--)”

tiistai 24. toukokuuta 2022

CHRONIC PODCAST MADNESS SYNDROME

 

Kun kuuntelen podcasteja – joko suomenkielisiä Yle Areenasta tai englanninkielisiä BBC Soundsista – koen oloni turvalliseksi ja rentoutuneeksi. Tämäkö on se syy, miksi podcastien kuuntelu on niin addiktoivaa? Enhän ole ainoa, joka on jäänyt koukkuun joko podcasteihin tai äänikirjoihin. Yritän tässä blogitekstissäni selvitellä, mistä kaikesta podarihulluudessani on oikein kyse.


Kun kuuntelen podcasteja, olen kotona ja teen oloni mahdollisimman mukavana. Käyn sängylle lojumaan, laitan villasukat jalkaan, kääriydyn villapeittoihin, laitan päälle pöytälampun, josta leviää huoneeseen lämpimän kellertävää valoa. Juuri tämän amber-värisävyn on todettu rentouttavan ihmisiä parhaiten ennen nukahtamista. Pimennysverhot olen vetänyt ikkunoiden eteen, joten mitään häiritsevää valosaastetta ei pääse läpi. Älypuhelimen on jättänyt tyynyn viereen, josta minun on helppo valita sopiva podcast valikosta ja napauttaa se pyörimään.


Podcast ei ehdi kauan edetä, kun olen jo vajonnut syvän rentoutuneen tilaan, missä saatan liukua unen ja valveen välillä. Olen alkanut epäillä, olisiko kyseessä jonkinlainen hypnoottinen tila. Jostain muistan lukeneeni, että aivosähkökäyrien kannalta kaikki ihmiset ovat kaksi kertaa päivässä hypnoottisessa tilassa eli juuri ennen heräämistään ja juuri ennen nukahtamistaan. Muistan myös kuulleeni tai lukeneeni jostain, että ihminen voi vajota itsehypnoottiseen tilaan, jos on voimakkaan keskittynyt esimerkiksi lukemaansa kirjaan tai katsomaansa elokuvaan. Silloinhan voi uppoutua niin keskittyneesti fiktiiviseen maailmaan, että ulkomaailma tavallaan lakkaa olemasta.


Onpa kyseessä kevyen hypnoottinen tila tai pelkkä rentoutuminen, se on erittäin miellyttävä ja siinä mielessä koukuttava. Rentoutuneeseen olotilaan pääseminen ei synny pelkästään podcastien äänimaailmasta, vaan myös villapeiton tuoman tasaisen lämmön rauhoittavasta vaikutuksesta tuntoaistiin ja hermostoon sekä visuaalisten ärsykkeiden vähäisyydestä tai puuttumisesta. Hajuaistiakaan ei kannata ylikuormittaa, ja siksi pidän ikkunaa raollaan, jolloin raikas ilmavirta ulkoa viestittää koko keholle, että nyt hyvä hengittää.


Rentoutuneessa tilassa ulkomaailma todella lakkaa hetkellisesti olemasta. Podcastien kuuntelun laukaisemassa eskapismissa voi unohtaa sodan melskeen, tuhotut kaupungit ja tapetut ihmiset. Ei tarvitse miettiä, hyväksytäänkö kotimaamme puolustusliittoon vai torppaako sen joku mielivaltainen hallitsija ja vyöryvätkö sen jälkeen tankit rajan yli ja lentävätkö pommit. Eikä tarvitse vatvoa, tuleeko yhden pandemian tilalle saman tien toinen pandemia. Eli kaukana katala maailma.


Ehkä podcastien kuuntelussani on tavoitteena irtautua aivan kokonaan nykyhetkestä ja taantua johonkin varhaisempaan aikaan, jonka olen jo kadottanut ja joka ei enää koskaan palaa. Ehkä lapsuuden tilanteeseen, jossa joku lukee minulle jotain, vain minulle. Podeja kuunnellessa voi helposti luoda illuusion, että äänikertoja puhuu suoraan minulle ja vain minulle. Jos äänikertojan ääni tulee kymmenen sentin päähän sijoitetun älypuhelimen mikrofonista, kuvitelma läheisyydestä syntyy helposti.


Tulikin tässä välissä mieleen kahden vuoden takainen kamppailu koronaan sairastumiseni kanssa. Kun olin kokonaisen kuukauden kotona potemassa koronan moninaisia oireita ja pelätessäni, epäillessäni tai joskus jopa toivoessani, että saatan kuolla, rauhoitin itseäni kuuntelemalla toistuvasti Antti Holman hillittömän hauskaa podcastia Radio Sodoma. Taudin kourissa se ei tietenkään edes naurattanut, mutta holmalainen helvetti tyynnytti tuttuudellaan ja turvallisuudellaan!


Yhteenvetona voisin sanoa, että podcastien kuuntelussa on minun tapauksessani kyse ainakin hypnoottisesta rentoutumisesta, turvallisuudentunteen hakemisesta, lapsenomaisesta regressiosta, eskapismista maailman myllerryksestä, mutta myös elämysten hakemisesta ja uutuuden viehätyksestä.


Minulla on tapana päivittäin plarata Yle Areenan ja BBC Soundsin sivut ja tsekata, oisko tullut mitään uutta jännää. Ja usein on. Viime aikoina olen bingettänyt (vrt. englannin sana binge, ahmia) mm. näitä podareita:


Viimeinen johtolanka (Yle Areena Audio)


 

Unreal: A Critical History of Reality TV (BBC Sounds)


 

Empire of Pain: The Secret History of the Sackler Dynasty by Patrick Radden Keefe (BBC Sounds)


 

torstai 24. maaliskuuta 2022

Yritän kirjoittaa komediasta

 


Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja aloitettua epäinhimillisen sotansa, olin pitkään lamaantunut, ahdistunut ja paniikissa, kuten hyvin moni muukin. Jossain vaiheessa ymmärsin, että mikään määrä panikointia ei auta ukrainalaisia millään tavalla. Ainoa, mikä tätä sorrettua kansaa auttaisi, olisi raha- tai tavaralahjoitus luotettavalle, kansainväliselle avustusjärjestölle. En ole pystynyt edes siihen, ainakaan vielä.


Miten on ylipäänsä mahdollista, että Putinin naamion taakse näkeminen on kestänyt länsimaissa niin pitkään? Eikö olisi pitänyt pystyä tajuamaan, että hallitsija joka vainoaa ja teurastaa surutta oman maansa kansalaisia, ei kunnioita minkään muunkaan maan oikeuksia? 

 

Mieleeni ponnahtelee nimiä vuosikymmenten ajalta: Anna Politkovskajan palkkamurha Putinin syntymäpäivänä, Boris Nemtsovin teloitusmurha Kremlin edustajalla juuri silloin kun valvontakamerat olivat sattumalta ”epäkunnossa”, Litvinenkon myrkytysmurha radioaktiivisella poloniumilla, oligarkki Hodorkovskin omaisuuden takavarikointi ja miehen passittaminen vankileirille vuosikymmeneksi, Skripaleiden myrkytysmurha venäläisellä novitsok-hermomyrkyllä ja Navalnyin murhayritykset ja vankeustuomio tekaistuilla syiden varjolla. 

 

Ja kerrostaloräjähdykset Moskovassa, niiden suunnittelu ja toteutus viittasi Venäjän valtiolliseen poliisiin FSB:n, vaikka syntipukeiksi valittiin tsetseenit. Ja valtiollisen poliisin epäillään toteuttaneen aseellisen hyökkäyksen moskovalaiseen teatteriin, jossa venäläisiä panttivankeja kuoli kaasuttamalla. Ja tähän päälle vielä Krimin valtaus ja sota Tsetseniassa ja Georgiassa. Lista vain jatkuu ja jatkuu.


Intuitiivinen ja tunnereaktioon pohjautuva Nato-kantani kirkastui samalla sekunnilla, kun luin Ylen uutissivustolta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Niin pitkälle en mene tässä epäpoliittisessa kulttuuriblogissani, että rupeaisin sitä erittelemään. Mitään Nato-kansanäänestystä tuskin ehtii edes tulla, joten maallikkomielipiteeni ei paljoa vaakakupissa paina. Kun analyyttinen Nato-keskustelu käynnistyy kohtapuoleen toden teolla, aion liimautua tiedotusvälineiden ääreen seuraamaan sitä.


Moni ehti naiivisti kuvitella, että kaikki muuttuu paremmaksi, kunhan koronapandemia saadaan loppusuoralle. Vielä mitä. Jotenkin tässä pitäisi kuitenkin pystyä elämään, vaikka koronavirus jatkaa jakaantumista, leviämistään ja mutatoitumistaan ja ilmastonmuutos etenee vääjäämättä ja kohta suomalaisetkin saattavat joutua vetäytymään väestönsuojiin napsimaan joditabletteja pommien tippuessa taivaalta. Kaikesta paskasta huolimatta ei voi oikeastaan muuta tehdä kuin yrittää elää niin sanottua normaalia elämää, mitä ikinä se eri ihmisillä tarkoittaakaan.


Pitkäksi venähtäneen johdannon jälkeen yritän vihdoin päästä varsinaiseen aiheeseeni eli farssiksi tai komediaksi luokiteltuun näytelmään nimeltä Näytelmä joka menee pieleen, jonka kävimme katsomassa helsinkiläisessä komediateatterissa Kalliossa/Hakaniemssä.


No okei, Nato-kantani on myönteinen. Kuulun siihen 61 prosenttiin suomalaisista, jotka tällä hetkellä kannattavat Natoon liittymistä. Eihän minun tätä pitänyt mainita. Miten tässä nyt näin? Nyt kyllä yrität kirjoittaa siitä näytelmästä, joka oli yksi hauskimmista ja omaperäisimmistä mitä olen nähnyt vähään aikaan. 

 

Alun perin brittiläiseen käsikirjoitukseen oli kasattu kaikki asiat, jotka voivat mennä pieleen: näyttämölle on päätynyt väärää rekvisiittaa, huonosti kiinnitetyt lavasteet irtoavat kesken esityksen, näyttelijöitä tuupertuu lavalla, pökertyneitä näyttelijöitä paikataan epäpätevillä mutta yli-innokkailla taustapiruilta kulisseista, osa näyttelijöistä osoittautuu huomionkipeiksi sooloilijoiksi, äänimies sekoilee ääniefektien kanssa, valomies tökkää väärät valot päälle eikä muista seurata pääesiintyjää spottivalolla, näyttelijöistä osa unohtaa repliikkinsä ja koko näytelmä kulkee vähän aikaa epärytmissä.


Komediaa/farssia seuratessa ja nauraessa unohtui muutamaksi tunniksi katastrofit maailmassa. Ei tullut kertaakaan mieleen painajaismainen Ukrainan sota, koronapandemia eikä ilmastonmuutos. Ai niin, tänään (23.3.) en olekaan tarkistanut Yle Uutisten nettisivuilta päivän tartuntalukuja: sairaalahoidossa 969 henkilöä, uusia tartuntoja 9312, uusia kuolemantapauksia 16, tähän mennessä kuolleita 2948. Tartuntaluvut ovat tietysti reippaasti alakanttiin, kuten koko pandemian ajan. Todellinen tartuntaluku on ilmoitettuun lukuun verrattuna moninkertainen. Sehän saattaa olla mitä hyvänsä 20000-50000 välillä, tai enemmänkin. Eikä mikään ihme, ovathan virologit arvioineet, että kaikki tulevat ennemmin tai myöhemmin altistumaan koronalle, tekipä mitä hyvänsä. Eikä kaikkein terveysvaarallisin paikka edes ole mikään julkinen tila, vaan oma koti jossa lymyilee oireeton tai oireileva tartuttaja.


Loppuuko Ukrainan sota milloinkaan? Leviääkö sota, hyökkääkö Venäjä Suomeen, syttyykö ydinsota? Miksi en ole vieläkään ostanut joditabletteja? Miksi en ole selvittänyt lähialueeni väestönsuojia? Joka kerta kun tarkistan uutiset ties kuinka monennen kerran saman päivän aikana, toivon voivani lukea uutisen, että tuo valtionjohtoon noussut sotarikollinen olisi ymmärtänyt kuolla. Mutta muuttaisiko sekään mitään? Vallankaappausta on ehkä turha toivoa maahan, jossa pelkkä Ukrainan hyökkäyssodan kutsuminen sodaksi voi johtaa 15 vuoden vankeustuomioon.


Sen verran olen venäjää joskus opiskellut, että tunnistan uutisista venäjänkielisen sanan sota, ВΟЎНА. Sana lausutaan voinaa, mutta suomalaisen korvissa se kuulostaa helposti: vainaa. Näinhän se on, mitä enemmän Venäjä tuhoaa ja tappaa Ukrainassa, sitä enemmän Venäjä ampuu omaan jalkansa.


Surkastuneella venäjän kielen taidollani pystyn tunnistamaan myös Venäjän televisiokanavan nimen, Pervij kanal, jossa lähetetään propagandan vääristämiä ”uutisia”. Sana pervij voi helposti kuulla väärin muodossa pervo. Perverssiä propagandaa ja todellisuuden tökeröä vääristämistä. Hyökkäyssota on hyökkäyssota, ei erityisoperaatio.


Jos tässä johonkin kannattaisi keskittyä, se ei ole itänaapurin epädemokraattisen diktatuurin ja epäinhimillisyyden vihaaminen ja halveksiminen, vaan ukrainalaisten auttamiseen joko raha- ja tavaralahjoituksilla. Jos Suomeen tosiaan tulee kevään aikana 40000-80000 ukrainalaista pakolaista, kuten uutisessa arvioidaan, lahjoittaa ehtii hyvin.


Järjenvalon hetkellisestä pilkahduksesta huolimatta, en pysty vapautumaan toiveesta jossa venäläiset oligarkit saisivat eliminoitua tuon vallanhimoisen yksinvaltiaan palatsivallankumouksen yhteydessä toteutettava ”erityisoperaatiossa”. Tämän päivän iltapäivälehtien lööppien ja Ylen uutisten perusteella vaikuttaa siltä, että oligarkeillakin alkaa tulla mitta täyteen, kun he eivät enää pääse Italian huviloihin ökyilemään tai Disneylandiin huvittelemaan. Sitä en tiedä, kuinka lyhyt tai pitkä matka tästä on vallankaappaukseen ja salamurhaan. Sitä odotellessa.


Ehkä tämä blogiteksti olisi voinut otsikoida ”Teksti joka menee pieleen”. Kirjoitukseni sävy vaihtelee turhautuneen raivon, pelon, haudanvakavuuden ja kostonhimoisuuden välillä. Sen sijaan "Näytelmä joka menee pieleen" eteni hillittömyydestä hulvattomuuteen, ja siksi suosittelen sitä kaikille, jotka osaavat arvostaa tasokasta huumoria.

lauantai 8. tammikuuta 2022

Hurmaavan murhaajan tarina

 

Kuva: BBC Sounds / Podcasts


How To Kill Your Family

Äänikirja/Podcast

BBC Sounds

10 jaksoa

Kirja: Bella Mackie

Lyhennetty versio: Rowan Routh

Lukija: Ell Potter


Brittiläisen Bella Mackien romaanin pohjalta toteutettu BBC:n draamapodcast How To Kill Your Family asettaa kuuntelijan hankalaan asemaan. Kun kuuntelee minämuotoisen kertojan hienostunutta, nokkelaa, ironista, hauskaa ja kekseliästä tarinaa, voi helposti samaistua murhaajan näkökulmaan. Ainakin näin kävi minulle itselleni. Onko fiktiiviseen murhaajaan samaistuminen moraalinen ongelma vai luonnollinen seuraus käsikirjoituksen ovelista ratkaisuista?


How To Kill Your Family -podcastin kertoja on nimeltään Grace Bernard. Tässä kannattaa heti huomioida päähenkilön ironinen etunimi. Sanakirjamerkityksiä sanalle grace ovat mm. viehkeys; suosionosoitus; hyvä ominaisuus ja armo (erityisesti uskonnollisessa yhteydessä). Päähenkilön murhaavassa elämäntavassa nämä attribuutit heittävät kuperkeikkaa.

 

Gracen äiti on ranskalaissyntyinen Marie Bernard, joka tuli Lontooseen tavoittelemaan menestystä mallin uralla, mikä ei toteutunut naisen kauneudesta huolimatta. Lontoon yökerhoissa juhliessaan hän tutustuu Gracen tulevaan isään, rikkaan ja yläluokkaisen suvun jälkeläiseen, Simon Artemisiin. Simon hylkää raskaaksi tulleen Marien ja jättää tämän omansa onnensa nojaan. Koko rikas suku väheksyy Marieta, joka myöhemmin joutuu raatamaan kahdessa työssä elättääkseen perheensä.


Podcastin asetelma, jossa brittiläisen luokkayhteiskunnan varallisuuserot on viety huippuunsa, onnistuu nostattamaan kuuntelijan oikeudentajun ja jopa kostonhalun. Eiköhän niiden rikkaiden ja omahyväisten paskiaisten olisikin syytä kuolla. Tähän suuntaan kuuntelijan ajattelu luisuu helposti.


Koska tässä mustalla huumorilla kuorrutetussa tarinassa tapahtumat ja tulkinnat kuvataan vain päähenkilön näkökulmasta, sivuhenkilöiden kuvaus on yksipuolistavaa ja epäinhimillistävää. Kaikki Artemis-suvun jäsenet esitetään kuin yläluokkaisten perversioiden ruumillistumia.


Gracen isovanhemmat Jeremy ja Catheline ovat Espanjan Aurinkorannikolla Marbellassa tuhlaamassa rahojaan kasinoihin, Lee-setä käy Lontoon Chinatownin paheellisilla seksiklubeilla pervoilemassa, Janine diivailee ylellisessä älykodissaan, Bryony-serkku on ärsyttävän omahyväinen influenseri, jonka sometili on täynnä itserakkaita selfiekuvia. Sentään Andrew-serkku yrittää pyristellä eroon rikkaan sukunsa vaikutuspiiristä, jossa raha on tärkeintä. Andrew osallistuu vapaaehtoiseen tiedeprojektiin, jossa tarkkaillaan sammakoiden parittelukäyttäytymistä lammikolla.


Jos ylipäänsä on olemassa viihteellisiä murhia, niin tässä podcastissa niitä on tarjolla. Artemis-suvun jäsenet murhataan toinen toistaan yllättävimmillä tavoilla. Aivan kuin podcast pyrkisi viestittämään, että jos nyt tosiaan on aivan pakko tappaa muita ihmisiä, eikö homman voisi hoitaa edes tyylikkäästi ja panostaa murhaamisessa taiteellisiin vaikutelmiin! Ei siis mitään tympeää kännipuukotusta, rahvaanomaista ampuma-aseella räiskimistä tai mautonta pesäpallomailalla hakkaamista.


Ärsyttävän influenserin murhaa varten Grace joutuu tekemään taustatyötä. Hän saa selville, että Bryony on vaikeasti allerginen persikoille, mutta samalla hän on erittäin perso ilmaisille kosmetiikkalahjoille. Näiden pohjalta Grace keksii nerokkaan suunnitelman. Hän valmistaa persikkaa sisältäviä kosmetiikkatuotteita ja lähettää ne inhokilleen postissa. Nainen kokeilee tuotteita ja kuolee allergiseen anafylaktiseen shokkiin. Grace lukee ”ikävästä” tapauksesta lehdestä.


Nöyryyttämisestä ja kuristamisesta nauttiva Lee-pervosetä kuolee tukehtumalla seksiklubilla ”onnettomuudessa”. Sammakkojen parittelua tarkkaileva Andrew-serkku hukkuu sammakoiden liman täyttämään lampeen. Lihasrelaksanttilla terästetyllä viinilasillisella on saattanut olla osuutta ”tapaturman” kanssa. Isovanhemmat kuolevat, kun heidän autonsa syöksyy rotkoon vuoristoisella tiellä. Kohta paikalle ilmaantuu nuori nainen, joka sumuttaa alkoholipitoista parfyymia ja heittää palavan tulitikun päälle. Nainen luikkii pois ennen kuin tuli räjäyttää koko bensatankin.


Kaikkein kekseliäimmin toteutettu murha on älykodin hakkerointi. Asukas lukitaan saunaan hakkeroimalla sähkölukko ja kiuas kuumennetaan täysille. Asukas ei pääse pois tulikuumasta saunasta, ja kuolee vähitellen nestevajaukseen. Teini-ikäisestä hakkeri-Petestä meinaa tulla Gracelle ongelma, koska teinipoika lähettää naiselle seksuaalissävytteisiä viestejä. Nainen vapautuu nuorukaisesta viljelemällä runsaasti raamatunlauseita vastauksissaan, vaikka ei ole tippaakaan uskonnollinen.


Vaikka nämä fiktiivisen podcastin kekseliäät murhat viihdyttivätkin (onpa se moraalitonta tai ei), tosielämän henkirikokset hyytävät. Telkkarista olen seurannut esimerkiksi dokumenttisarjaa 10 suomalaista sarjamurhaajaa. Kammottavista tapauksista on jäänyt mieleen muun muassa sarjahukuttajan, sarjakuristajan ja hammasmurhaajan tapaukset. Nämä murhat eivät fiktiota vaan totisinta totta.

maanantai 20. joulukuuta 2021

Podcast Madness


Uncanny. Bad People. I´m Not A Monster. Fake Heiress. Gangster. The Doorstep Murder.The Missing Cryptoqueen. Death in Ice Walley. The Strange Death of Innes Ewart. The Orgasm Cult. The Battersea Poltergeist. Deadhouse.

BBC Sounds / Podcasts


True Crime -genre koukuttaa. Nyt tiedän sen omasta kokemuksestani. Yllä olevat nimet ovat BBC:n englanninkielisiä podcasteja. Olen kuunnellut ne kaikki alusta loppuun tämän vuoden aikana. Esittelen tässä blogitekstissäni muutamia podareita tarkemmin, niitä jotka ovat tehneet minuun kaikkein suurimman vaikutuksen viime aikoina. Joistain podeista olen kirjoittanut jo aikaisemmin, kuten The Battersea Poltergeist ja Fake Heiress.


Keskityn tässä blogitekstissäni kolmeen podcastiin: yliluonnollisia ilmiöitä käsittelevään Uncanny-podariin, todellisia rikostapauksia syväluotaavaan podiin Bad Peopleen ja yhä ratkaisematonta rikosmysteeriä käsittelevään podcastiin Death in Ice Walley.


Death in Ice Walley. BBC Sounds / Podcasts

 

Kaikkein eniten mieleeni on jäänyt kummittelemaan ratkaisematon murha 1970-luvun Norjan Bergenistä, jota pengotaan NRK:n Marit Higraffin ja BBC:n Neil McCarthyn käsikirjoittamassa ja juontamassa podcastissa Death in Ice Walley.


Keskiaikaiseksi kuolemanlaaksoksi nimetystä Isdalenista löydettiin kuolleen naisen osittain palanut ruumis vuonna 1970. Yhä vieläkään ei tiedetä varmuudella, kuka nainen oli, minkä maan kansalainen hän oli, millä asioilla hän liikkui Norjassa, miksi hän päätyi metsäiseen laaksoon, miten hän kuoli, tappoiko hän itsensä vai murhattiinko hänet.


Rikospaikkatutkimuksissa selvisi, että naisen vaatteista kaikki tuotemerkit oli leikattu pois. Tämän on uskottu todistavan, että nainen halusi peittää alkuperänsä. Ruumiinavauksessa naisen mahalaukusta löytyi barbituraatteja, joista osa oli imeytynyt, osa imeytymättä. Barbituraattien yliannostus saattaa viitata siihen, että Isdal Woman on pakotettu nielemään tappava annos lääkkeitä. Rikospaikalta löytyi myös nuotion jäänteitä, ainakin yhden todistajan mukaan. Voiko kyseessä kuitenkin olla onnettomuus tai itsemurha?


Vielä oudompaa tapauksessa oli läheiseltä Bergenin juna-asemalta löytynyt matkalaukku, joka todettiin sormenjäljen perusteella kuuluvan naiselle. Matkalaukku sisälsi useita väärennettyjä passeja, koodikielellä kirjoitettuja muistiinpanoja (esim. ML 23N MM), peruukkeja, silmälaseja ilman vahvuuksia ja muun muassa keskieurooppalaisesta erotiikkaliikkeestä ostettu tulitikkuaski.


Podcastissa spekuloidaan, toimiko Ice Walley Woman mahdollisesti agenttina, kuriirina tai prostutioituna. Agentiksi hänen toimintaa kuvataan liian huomiota herättäväksi. Hän puhui englantia murtaen ja muutoin pääasiassa saksaa. Nainen pukeutui hienoihin vaatteisiin, käytti karvahattua, hänen kultapaikkaiset hampaansa välkehtivät, hän haisi halvalle parfyymille ja valkosipulille, käyttäytyi oudosti hotelleissa. Esimerkiksi ollessaan itse sisällä hotellihuoneessa hän työnsi huonekalun käytävälle ja lähtiessään pois huoneesta, raahasi huonekalun takaisin sisälle. Voisiko hän sittenkin olla mielenterveydeltään järkkynyt rikas leski, joka on lähtenyt toteuttamaan omaperäistä agendaansa?


Toimintaa agenttina tai kuriirina ei suljeta podcastissa pois, koska naisen on havaittu liikkuneen kylmän sodan aikaisissa, huippusalaisissa norjalaisissa Penguin-ohjusten testauspaikoilla ja yrittäneen hakeutua keskusteluyhteyteen meriupseerin kanssa. Podcastissa väläytetään mahdollisuutta, että nainen on saattanut kuulua alueella mahdollisesti toimineeseen vakoilurinkiin. Hänen epäillään tehneen virheen ja päätyneen omiensa murhaamaksi.


Podcastia kuunnellessani vertani alkoi hyytää viimeistään siinä vaiheessa, kun alkoi valjeta, minkälaiseen salaisuuksien vyyhtiin rikostapaus oli kiedottu. Rikostutkinnan aikana rikostodisteita katosi, kaikkien silminnäkijöiden havaintoja ei kirjattu raportteihin, silminnäkijähavainnot ja rikosraportit olivat osin ristiriidassa keskenään. Norjan salainen poliisi astui mukaan tutkintaan ja paikallisen poliisi tutkinta keskeytettiin äkillisesti. Kaiken salakähmäisen toiminnan takia mielessäni käväisee eräs niin kammottava ajatus, etten edes viitsi kirjoittaa sitä tähän blogitekstiini.


Kuolleen naisen identiteettiä yritetään selvittää uusimpien tieteellisten tutkimusmenetelmien avulla. Ruumiinavauksen yhteydessä Isdalenin naiselta irrotettiin kultapaikkaiset hampaat, jotka viedään laboratorioihin tutkittavaksi isotooppianalyysiin ja C14-radiohiiliajoitukseen. Laboratoriotutkimuksen avulla ja samanaikaisesti muita selitysmalleja poissulkemalla pidetään todennäköisenä, että Isdalenin nainen on saattanut elää lapsuutensa 1920-30-lukujen natsipesäkkeessä Nürmbergissä ja nuoruudessaan siirtyneen Saksan ja Bergian tai Ranskan välisen rajan tuntumaan. Podcastissa spekuloidaan, olisiko nainen voinut olla juutalainen, joka jahtasi natsirikollisia tai etsi kadonneita sukulaisiaan.


Mitään lopullista ratkaisua lähes puolivuosisataiseen piinaavaan rikosmysteeriin ei podcastissa saada. Kauhu valtaa mielen. Epätietoisuus on kammottavaa. Podcastissa avoimiksi jääneiden rikostapausten todetaan kuormittavan ihmisten mieliä. Isdalin tapausta verrataan Olof Palmen tai JFK:n selvittämättömiin murhiin. Suomessa ehkä eniten hyytää Kyllikki Saaren suohauta ja kadonneiden ihmisten tapaukset.


Podcastin äänisuunnittelu vain korostaa Isdalenin tapauksen karmeutta: äänimaisemassa kuuluu toistuvasti sateen ropinaa kuin viestiäkseen ”olet yksin metsässä, sataa, kastut, palelet, alkaa hämärtää, eksyt, et löydä pois, kuolet metsässä, yksin”. Tämän lisäksi ääniraidalla soi kylmän metallinen musiikki, karmiva korkeaääninen vokaalinen laulu kuin kuolinhuuto ja epäselväksi muokattu ihmisen puheääni, kuin viestejä vieraan maan agentilta tai ääniä haudan takaa.


Uncanny. BBC Sounds / Podcasts


 

Death in Ice Walley on tähän asti kuuntelemistani podcasteista pelottavin. Sen sijaan Danny Robinsin juontama Uncanny-podari, joka käsittelee nykyajan brittien raportoimia yliluonnollisia tapauksia, ei pilannut yöuniani vaikka kuuntelin jaksoja juuri ennen nukkumaan menoa.


Ainekset pelkoreaktion syntymiseen on olemassa, käsitelläänhän podcastissa ufohavaintoja, kummittelua vanhoissa kartanoissa, kuolleen ilmestymistä ja meediokohtaamista, itsemurhayrityksen keskeyttämistä enkelin pelastavalla väliintuloon ja pahantahtoisen energian riehumista yliopiston opiskelija-asuntolassa Belfastissa 1980-luvulla. Belfastin paranormaalissa tapauksessa ei ainakaan voi väittää, etteikö akateemisesti menestynyt kokija olisi riittävän älykäs ja selväjärkinen. Tässä kohtaa näkyy brittiläisen kulttuurin ero suomalaiseen kulttuurin, koska en oikein usko että suomalaisen Teknillisen korkeakoulun professori voisi kertoa julkisesti kärsineensä teekkariasuntolassa paranormaalista toiminnasta, paitsi ehkä vappupilana!


Pidän Uncanny-podaria onnistuneena, koska siinä paneudutaan tosissaan eri ihmisten kokemusmaailmoihin. Yliluonnollisia kokemuksia ei tyrmätä tai pilkata, vaan spekuloidaan mahdollisia selitysvaihtoehtoja kahden ääripään välillä: believer (yliluonnollisuuteen myönteisesti suhtautuva) ja skeptic (yliluonnollisuudelle luonnollisia selityksiä etsivä henkilö, joka saattaa olla brittiläisessä yliopistossa tutkijana parapsykologian laitoksella, kyllä tämä on totta Brittilässä).


Bad People. BBC Sounds / Podcasts
 
Kolmas podari, jonka haluan vielä mainita lyhyesti tässä blogitekstissäni, on Bad People. Sitä juontavat kanadalainen kriminologi Dr Julia Shaw ja Tanskasta Isoon-Britanniaan kotiutunut stand up -koomikko Sofie Hagen.


Rikoskeissejä ja harmaalla alueella liikkuvissa tapauksissa käsitellään laajalla skaalalla, esimerkkeinä vaikkapa Belle Gibsonin pseudotieteelliset terveysväittämät, taloudellista hyötyä tavoittelevat huijaussoitot, miespuoliset raiskauksen uhrit, Jonestownin uskonnollisen kultin joukkoitsemurha, omien lasten murhaaminen, kouluampujat, salaliittoteoreetikot, Horrorhaus Höxterin sadistiselta murhaajalta vaikuttava autistinen kiduttaja, Harvey Weinstein Hollywoodin saalistajana, aasialainen sarjamurhaaja Charles Sobhraj, Piggy Palacen sarjamurhat jne.


Bad People käsittelee myös laajempia ihmisryhmiä koskevaa rikollista toimintaa tai kaltoinkohtelua kuten esimerkiksi Kanadan alkuperäiskansojen riistoa sisäoppilaitoksissa, natsirikollisia ja Tuskesee Traumaa, jossa mustaihoisille amerikkalaisille tartutettiin tahallaan syfilis lääketieteellisen tutkimuksen varjolla.


Varsinaista joulutunnelmaa ei näissä podcasteissa ole tarjolla, mutta tällä hetkellä BBC Soundsilla on ajankohtaisosio nimeltä Christmas Listening, mutta siinäkin on ensimmäisenä tyrkyllä pahalta kalskahtava podcast You´re Dead To Me, jonka jaksossa paneudutaan keskiaikaiseen joulunviettoon. 

 

Jos kiinnostelee, googlaile BBC Sounds Podcasts  

sunnuntai 5. joulukuuta 2021

Koronapassilla komediateatteriin!

 


JUHLAKUNNOSSA! -revyy

Suomen Komediateatteri (Peacock, Linnanmäki)

näytös la 4.12.2021 klo 14

Rooleissa: Kiti Kokkonen, Niina Lahtinen, Krisse Salminen, Antti Tuomas Heikkinen, Antti Lang ja Tatu Siivonen

Musiikki: Katja Lappi orkestereinenn

Ohjaus: Olka Horila

Ensi-iltakuvat ja pressikuvat: Matti Rajala

Lavakuvat trailerista: Tuukka Raitala

 

Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Kahden vuoden tauon jälkeen pääsimme vihdoin viimein katsomaan teatteria livenä. Muutama päivä ennen h-hetkeä aloin pelätä, jospa näytös perutaan tai sitä rajoitetaan pahenentuneen pandemiatilanteen takia. Kirjoitin huolestuneen viestin teatterille ja sain vastauksen, että koronapassi on tulossa voimaan. Ilahduin ja helpotuin suunnattomasti. Enää ei tanssita rokottamattomien pillin mukaan. Jääkööt koteihinsa ruikuttamaan (oho, heti alkoi kiihkoilu, vaikka juuri tätähän minun piti välttää).

 


 

Matkamme kohti teatteria alkoi Rautatieaseman ratikkapysäkiltä. Hyinen pakkanen nipisteli kasvoja ja arktinen viima sai koko kehon tärisemään. Vihdoin kolmosen ratikka pyyhälsi laiturille. Ennen ratikkaan astumista piti vain saada maski kasvoille ja toivoa, etteivät maskipakkaus, pipo ja hanskat tipahda laiturille ja jää ratikkaan rynnivien ihmisten tallottavaksi.

 


Kolmosen ratikka kieputteli Kallion läpi. Sitten viime näkemän Kallion tietyömaat olivat lisääntyneet dramaattisesti. Joku talo tai kokonainen kortteli oli purettu kokonaan. Alppilassa piti olla tarkkana, että jää oikealla pysäkillä pois. Olin tarkistanut pysäkin nimen jo etukäteen: Linnanmäki pohjoinen. Toista kertaa en halua jäädä väärällä pysäkillä pois ja haahuilla jossain kallioilla ja umpimetsissä. 



Tivolitien mäki oli yllättävän jyrkkä. Asfaltti oli jäässä ja liukas. Hiekoitus oli jäänyt puolitiehen. Kun kävelimme erään tyylikkään leidin kanssa ylämäkeä, alkoi taas pelottaa, miten tässä käy. Lipeääkö jalat, lennämmekö mukkelis makkelis ja kierimme alas mäkeä? Pääsimme lyhyillä askelilla köpöttämällä mäen päälle. Ihmisvirrassa laahusti paljon muitakin. 

Ennen kuin teatteriin pääsi sisälle, ihmiset seisoivat koronapassijonossa (!). Kaksi tyyppiä tarkasti koronapassien QR-koodit lukuohjelmalla. Itselleni koronapassi oli paperille tulostettuna versiona. Olen laittanut koronapassit valmiiksi joka ikiseen laukkuun. Tähän mennessä olen tarkoituksella käynyt eräässä pikaruokalassa varmistamassa, että varmasti näytetään vihreää valoa. 


Teatterin sisällä lähes tulkoon kaikilla oli maskit naamalla, lukuunottamatta tietysti kahvilakäyntiä väliajalla. Eniten jännitin teatterikäynnissä, miten ihmeessä maski naamalla pystyy hengittämään, jos nauraa tikahtumaisillaan. Yllätyin, kuinka helppoa nauraminen maski naamalla oli. En tuntunut tukehtuvani, vaikka nauroin revyyn sketsin melkein alusta loppuun.

 

Joku saattaa nyt ihmetellä, miksi kirjoitan niin vähän itse revyystä. No kun en juurikaan muista sketseistä paljon mitään. Stressi heikensi muistiani. Sen muistan, että ensimmäisen jakson aikana olin yhä edelleen jonkinlaisen alitajuisen surumielisyyden vallassa, aivan kuin en olisi voinut uskoa, että teatteriin vihdoin viimein pääsee. Vasta väliajan jälkeisellä jaksolla lopullisesti rentouduin ja keskityin nauttimaan näytöksestä. Kyllä, se on totta: olemme teatterin täydessä katsomossa, kaikki nauravat, ihmiset ovat helpottuneita ja onnellisia.

 

Jotain sketseistä sentään muistan: ajankohtaiset aiheet kuten avin sekaantumisen avioliittoon vihkimiseen, firman johtoportaan juhliminen etätyön varjolla samalla kun työntekijät raatavat, yllättävä asuntonäyttö jossa natsit ilmaantuvat marssimaan välikatosta, mies ja kiitospuhe berliininmunkista, Krisse Salmisen 20-vuotis taiteilijajuhla pikakelauksella vaatteidenvaihdon aikana, ruokahifistelijä ja arkikokkaaja keittiössä, 3000 euron televisiohankinta ja musanumerot artisteista korona-aikana. Kaikkein eniten yleisö taisi riehaantua sketsistä, jossa yliaktiivinen äiti täydentää lastensa lauseet, niin ettei kommunikaatio johda enää mihinkään kuin frustraatioon. Tässä sketsissä näyttelijät repesivät, ja yleisö tykkäsi kun näyttelijöillä itselläkään ei enää pitänyt pokka.