Sivut

maanantai 26. huhtikuuta 2021

BBC:n valeperijätär-podcast

Kuva: BBC

Fake Heiress

Podcast

BBC, 2019

Genre: draama, rikos, tositarina


Joskus nimi on enne. Venäjänkielinen sana sorokin tai sorokina tarkoittaa harakkaa. Harakat tunnetaan mieltymyksestään kiiltäviin esineisiin ja taipumuksestaan varastaa.


BBC:n uutistoimittaja Vicky Bakerin ja käsikirjoittaja Chloe Mossin toteuttama englanninkielinen podcast Fake Heiress kertoo venäläisen huijarin Anna Sorokinin skandaalinkäryisistä vaiheista. Valheita, petoksia, rikoksia.Valeidentiteettejä, luksushotelleja, megalomaanisia suunnitelmia.


Anna Sorokin syntyy Neuvostoliitossa tavalliseen työläisperheeseen, jossa isä työskentelee rekkakuskina ja äiti on töissä kaupassa. Neuvostoliiton hajottua perhe muuttaa Saksaan kapitalististen mahdollisuuksien perässä. Perheenisä haluaa hyödyntää bisnesyhteyksiään talonlämmitysfirmassa ja laajentaa toimintaa.


Jo entisessä kotimaassaan Anna herättää huomiota pukeutumalla näyttäviin muotivaatteisiin ja kanniskelematta mukanaan kiiltäväpintaisia muotilehtiä. Saksassa hän päättää toteuttaa unelmansa muodin parissa. Hän onnistuu soluttautumaan työharjoittelijaksi Purple Magazine -muotilehteen. Koska Anna on sosiaalisesti kömpelö, tyhmänoloinen ja kiusattu, hän kokee tarvetta kompensoida huonoa asemaansa panostamalla sosiaalisen median näyttäviin kuviin. Instagramissa hän paistattelee juhlissa julkkisten seurassa. Somen pinnallisen hohdokkaista valokuvista on myöhemmin hyötyä hänen huijariurallaan. Purple Magazinen aikana Sorokin alkaa ensimmäisen kerran käyttää tekaistua sukunimiä Delvey.


Kun Sorokin/Delvey pääsee ensimmäisen kerran New Yorkiin lyhyelle työmatkalle, avautuvat uudet mahdollisuudet omaksua itselleen valheellinen identiteetti ylhäisten vanhempien yltäkylläisyydessä eläneenä rikkaana perijänä, joka vain odottaa 26. syntymäpäivää, jolloin suunnaton 67 miljoonan dollarin varallisuus siirtyy hänen käytettäväkseen.


Sorokin/Delvey vetää valeperijättären roolia niin uskottavasti, että lankaan menevät hotellit, pankit, sijoittajat ja ystävätkin. Anna pääsee kalliisiin hotelleihin asumaan esittämällä eurooppalaista superrikasta. Jostain syystä tämä menee läpi eri hotelleissa kerta toisensa jälkeen. Hotelli tosin vaatii luottokortin numeron sisäänkirjautumisen yhteydessä, mutta ei ilmeisesti tarkista saldoa. Hotellissa Sorokin käyttää sumeilematta hyväkseen mahdollisuutta syödä kalliita illallisia ja juoda cocktaileja baarissa, ja siirtää kaiken huoneen laskuun maksettavaksi hamassa tulevaisuudessa. Hän haluaa myös tarjota ystävilleen ja tuttavilleen ylenpalttisia elämyksiä ravintolassa.


Oleskelusta hotellissa saattaa kertyä 30000 dollarin lasku. Kun maksusuoritusta tullaan kärttämään, Sorokin turvautuu shekkitemppuun. Hän kirjoittaa katteettoman shekin itselleen ja nostaa lyhyessä ajassa niin paljon käteistä kuin ehtii. Jenkkilässä shekit ovat yhä edelleen yleisesti käytössä. Rikollisuuteen taipuvainen ihminen pystyy hyödyntämään porsaanreikää, joka syntyy tiedonsiirron viiveestä kahden eri pankin välillä.


Sorokin/Delveyn huijaukset eskaloituvat megalomaanisiin mittoihin. Valeperijättären silmissä siintää unelma Anna Delvey Foundationista. Järjestöstä pitäisi muodostua perustajan nimeä kantava eksklusiivinen taidekeskus, joka sisältää taiteilijoiden studioita ja näyttelytiloja, fine dining -ravintoloita, cocktailbaareja ja kahviloita Manhattanin historiallisessa rakennuksessa. Näin suurisuuntaiseen projektiin Delvey/Sorokin tarvitsee pankilta lainaa ”vain” 21 miljoonaa dollaria.


Amerikkalaiset pankit harkitsevat lainahakemuksia vakavasti. Miksipä ei voisi myöntää hillitöntä lainaa eurooppalaiselle aristokraatille? Huijari onnistuu vedättämään jopa pankkeja väärennettyjen, sveitsiläisten pankkidokumenttien avulla, jotka kotona Saksassa käymässä ollut Anna rustailee omassa huoneessaan tekstinkäsittelyohjelmalla. Sveitsiläisen pankin edustajanakaan esiintyminen ei ole ongelma. Siihen ei tarvitse muuta kuin väärennetty sähköpostitili. Jos omatunto ei kolkuta, elämä näyttää olevan mutkatonta. Lainahakemus kaatuu kuitenkin lopulta siihen, että pankki vaatii fyysistä tapaamista sveitsiläisen pankkiirin kanssa.


Lopulta Sorokin/Delvey jää kiinni. Tätä ennen valeperijätär on ehtinyt huijata sekä pankkeja, hotelleja, instituutioita että yksityishenkilöitä. Vankilatuomio napsahtaa. Sorokin ehtii istua vankilassa vain muutaman vuoden. Tällä hetkellä hän on vapaalla jalalla.


Fake Heiress -podcast yhdistää nerokkaalla mutta ajoittain myös hengästyttävällä tavalla dokumentaarista tapahtumasarjojen läpikäyntiä, dramatisoituja kohtauksia ja todellisten ihmisten haastatteluja. Huijatuksi tulemisen kauhusta kertoo kuvatoimittaja Rachel Deloache Williams, joka erehtyy lähtemään mukaan Anna Sorokinin ja tämän seurueen kanssa lomamatkalle Marokon Marrakeshiin. Ennen matkalle lähtöä ”ystävä” Anna antaa ymmärtää maksavansa kaiken, mutta toimimattoman luottokortin takia koko roska eli 60000 dollaria kaatuu Rachelin niskaan. Jumpattuaan asiaa pari vuotta oikeudessa ja herättyään yöllä paniikkikohtauksiin Rachel vihdoin vapautettaan maksuvelvollisuudesta.


Podcastin dramatisoiduissa kohtauksissa Annaa esittää paksulla nasaaliäänellä, amerikkalaisella korostuksella puhuva näyttelijä, jonka nimeä en löytänyt. Käsikirjoitetut kohtaukset tiivistävät huijarin persoonaa niin osuvasti, että haksahdin pitkään pitämään niitä tosina. Marrakeshin uima-altaalla Anna juoksuttaa valokuvaajaan ympäriinsä salamavalojen räpsyessä. Tapaamisessa pankin edustajan kanssa valeperijätär muistaa aina esiintyä itsevarmasti ja hoputtaa lainankäsittelyn nopeuttamista. Kun hotellinomistaja juoksee kadulla perään ja tivaa maksua, Anna korostaa tärkeilevällä äänellä kiirehtivänsä bisnestapaamiseen. Kun huijari vihdoin joutuu oikeuteen, tärkeintä on tietysti näyttää hyvältä ja siksi oikeudenkäynnin aloitus viivästyy, koska syytetty kinastelee stylistin kanssa, missäköhän muotihepenissä menisi näyttäytymään oikeussaliin.


Tähän asti kuuntelemistani BBC:n podcasteista Fake Heiress on ehdottomasti vaikein. Monella tapaa vaikea. Sanastollisesti en meinannut pysyä kärryillä vieraskielisten nimien enkä myöskään pankkitermien kanssa. Temporary overdraft? Deposit? Flow period? Trust fund? Hunter Lee Soik? Aby Rosen? Olive Zehm? Giorgio Ciabaggio? Church Mission House? Eleven Howard Hotel? Fortness Investment Group?


Kaikkein vaikeinta on ymmärtää Anna Sorokinin persoonaa, josta käytetään podcastissa kuvausta ”narsistinen sosiopaattinen machiavellisti”. Kovin paljon minulla ei ole tähän lisättävää. 


Linkki BBC:n Fake Heiress -podcastiin

sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

BBC:n dystopia-podcast

 

Kuva: BBC

Body Horror

BBC Podcast, 2020

6 episodia

Genre: draama, scifi, fantasia

 

Veltostuuko vartalosi? Roikkuuko lihasi? Näkyvätkö ikääntymisen merkit ihollasi? Rypyt, juonteet, mustat silmänaluset, silmien samentunut väri. Eivätkö päät enää käänny, kun astut huoneeseen? Tunnetko olevasi näkymätön? Mitätön. Yhdentekevä. Eikö saavutuksiasi arvosteta? Kiilaavatko nuoremmat ja kauniimmat ohitsesi työpaikkasi arvoasteikossa? Eikö kukaan enää arvosta kognitiivisia kykyjäsi, nopeaa älyäsi ja ongelmanratkaisukykyäsi? Tuntuuko, että nuorekas ulkonäkö on tärkeämpi kuin henkiset kyvyt?


Oletko harkinnut kauneuskirurgiaa? No, oletpa tietysti. Botoxia ja muita fillereitä, rasvaimuja ja implantteja. Kauhea, loputon urakka. Rahaa palaa eikä lopputulos kuin kestä kuin kuukausia tai vuosia. Taas sama rumba alusta. Mitäpä jos voisit korvata koko rapistuvan ruhosi nuoren kauniin naisen vartalolla? 2020-luvun reaalimaailmassa tämä ei vielä valitettavasti ole mahdollista, mutta jospa siirrymme 2050-luvulle dystooppiseen, brittiläiseen podcastiin Body Horror, jonka bongasin BBC:n sivulta.


Lucy Catherinen käsikirjoittamassa fiktiivisessä podcastissa 40-vuotias päähenkilö Caroline Dorothy McAleese (Jill Halfpenny) asuu rahtilaivan kuljetuskonteista kyhätyssä, valtavaa ruumisarkkua muistuttavassa urbaanissa kodissaan. Hän asuu yksin. Juttuseurana hänellä on kaikkitietävä tietokone, joka toteuttaa hänen kaikki käskyt ja tietää kaiken, mutta ei kykene tunneilmaisuun. Työssä hän käy Beyond Life Corporation -yhtiössä, jonka erikoisalaa on post life industry eli kuolemanjälkeiseen elämään liittyvät palvelut, kuten ruumiiden säilytys, maskeeraus ja hautajaisten järjestäminen. Yhtiö tarjoaa myös uutta mullistavaa palvelua, body exchange -operaatiota, jossa asiakkaalta säilytetään vain pää ja koko alaruumis vaihdetaan nuoren ja verevän kuolleen naisen vartaloon. Uusi teknologia pystyy liittämään osat yhteen ja herättämään kuolleen eloon.


Caroline Dorothy McAleesella käy hyvä tuuri. Tietokoneääni ilmoittaa hänelle puhelimessa, että hän on voittanut 30 miljoonaa dollaria kansalaisarvonnassa, jossa voittaja arvotaan sosiaaliturvatunnuksen perusteella. Nyt Carolinen ei enää tarvitse murehtia sitä, että algoritmipohjainen digitaalinen ääni on luokitellut hänen ulkonäkönsä arvosanaksi F eli failed, hylätty. Kliininen ylipaino ja ikääntymisen merkit eivät enää haittaa. Caroline päättää sijoittaa seitsemän miljoonaa dollaria lahjoittajaruumiiseen. Ruumis on peräisin pyöräilyonnettomuudessa menehtyneeltä, juuri 18 vuotta täyttäneeltä naiselta, joka on ennen kuolemaansa päättänyt lahjoittaa ruumiinsa tieteelle, kuinkas ollakaan.


Body exchange -leikkauksen toteuttaa 96-vuotias kirurgian professori Griffiths, jolla on 34- vuotiaan vartalo. Operaatio on pitkälle automatisoitu robottikirurgien avulla. Leikkauksen jälkeen potilasta pidetään keinotekoisessa koomassa 160 päivää. Tämän jälkeen alkaa sopeuttaminen uuteen kehoon. Prosessi on sekä henkinen että fyysinen.


Kun Caroline vihdoin pääsee baanalle uusine uljaine kehoineen, hän saa osakseen paljon huomiota ja ihailua. Miehet parveilevat hänen ympärillään ja hän muuttuu seksuaalisesti yliaktiiviseksi. Uuden energisyytensä ja itseluottamuksensa turvin hän päättää palata takaisin yhtiön myyntityöhön. Aikaisempi työ ruumiiden maskeerajan saa jäädä. Uusi, fressi ulkonäkö takaa menestyksen myyntityössä.


Lyhyen nousukiidon jälkeen alkavat ongelmat. Caroline huomaa persoonallisuutensa muuttuneen. Kävellessään puistossa hän saa äkillisen raivokohtauksen ja potkaisee pientä, söpöä koiraa. Ennen vartalonvaihto-operaatiota hän oli aina suhtautunut koiriin hellyydellä. Illallisella lähentelevän myyntijohtajan kanssa, Caroline tökkää haarukan miehen reiteen. Ennen väkivaltaista impulssia hän kuulee päässään vieraan äänen: Stab the dirty bastard!


Muuntunut persoonallisuus häiritsee naista niin paljon, että hän päättää hakeutua psykoanalyysiin. Psykoanalyytikko Mendez arvelee, että Carolinen ”vaihtovartalon” soluihin on säilöytynyt edellisen omistajan ”kaikuja”. Ne säteilevät mieleen, aivan kuin amputoitu ruumiinosa kummittelee aavesärkynä aivojen muistissa.


Ongelmat vain yltyvät, kun keho alkaa hyljeksiä itseään. Caroline päätyy sairaalaan, jossa hän alkaa epäillä, onko kyseisen firman toiminta eettisellä pohjalla. Ovatko vaihtovartalot kuolleet luonnollisen kuoleman? Onko heidän ”vartalonluovutustestamentti” aito vai väärennös? Podcastin loppua kohden kuviot muuttuvat entistä hämärimmiksi. Vyyhtiin on sotkeutunut vartalonvaihdon itsehoitoryhmän Mel, jonka omissa tutkimuksissa sairaalan toiminnasta löytyy kaikenlaista, mikä ei kestä päivänvaloa.


Body Horror -podcast kritisoi nykyajan ulkonäköpainotteista elämäntapaa. Siinä on viety äärimmilleen ajattelutapa, että ulkokuori ratkaisee eikä sisuksilla ole mitään merkitystä. Moni kakku päältä kaunis, ja se riittää. Olkoonpa sisukset täynnä mätää ja kuolleiden luita, kirjaimellisesti.


Podcast pyrkii fiktion keinoin selvittämään, tuleeko ulkonäön muokkauksessa raja vastaan missään vaiheessa. Jos et pidä hiustesi väristä, värjää ne. Jos ihosi on epätasaisen tai elottoman värinen, turvaudu meikkeihin. Jos läski löllyy, mene rasvaimuun. Jos muodot eivät miellytä, asennuta implantit rintoihin ja pakaroihin. Jos sääresi ovat liian lyhyet, napsauta luut poikki ja venytä jalkasi sopiviin mittoihin. Jos tavoittelet extreme-ulkonäköä, asennuta kallosi ihon alle metallilevy ja kiinnitä siihen sarvet magneetilla. Jos haluat silmäsi valkuaisen tummaksi, ruiskuta silmämunaan mustetta. Jos näkökykysi tuhoutuu, ehkä se on riskin arvoinen. Jos haluat kaksihaaraisen kielen, maksa siitä että joku halkaisee kielesi. Jne jne.


Ei menneinä vuosisatoina sen fiksumpia oltu. Jos avioon haluat, panosta pieniin jalkoihin, estä jalkaterisi kasvu typistetyillä, kiinalaisilla lootusjaloilla. Jos et meinaa mahtua kureliiviin, sahauta alimmat kylkiluut poikki. Jos olet vähällä pyörtyä tiukasti nyöritetyssä korsetissa, älä välitä, näytäthän muodikkaalta. Jos haluat vaalentaa ihoasi, syövytä ihosi lyijynvalkoisella puuterilla. Ja niin edelleen. Lista ei lopu koskaan.


Body Horror -podcast ottaa kantaa myös lääketieteen mahdollisuuksiin. Kuinka pitkälle terveyttä ja nuorekkuutta voi edistää? Painopiste podcastissa on kuitenkin sanalla horror, kauhu. Urbaanilegendoissa väitetään, että esimerkiksi sydämen elinsiirron kokeneista potilaista osa saa leikkauksessa kylkiäisenä myös lahjoittajan muistoja. Eihän sen pitäisi olla mahdollista. Muistot tallentuvat aivojen hermosoluihin, eivät sydämeen. Entäpä tapaus jossa silmän verkkokalvo siirrettiin uudelle potilaalle ja tämä alkoi nähdä kuvavälähdyksiä murhasta. Potilas vaati lääkäriä kertomaan, kenen verkkokalvon hän on saanut. Selvisi, että väkivaltarikollisen. Potilas vaati vaihtamaan verkkokalvon uusiin. Samalla hänen toinen hänen silmistään sokeutui. Mutta myös murhavisiot loppuivat.

 

Linkki BBC:n Body Horror -podcastin episodeihin:

 https://www.bbc.co.uk/programmes/p086934c/episodes/player

tiistai 9. maaliskuuta 2021

BBC: n poltergeist-podcast

 

Kuva: BBC Podcasts

The Battersea Poltergeist

Podcast, 8-osainen (yksi osa tulossa?)

BBC, 2021

 

1956, Lontoo. Battersean kaupunginosassa osoitteessa Wycliffe Road 63 asuu tavallinen työläisperhe kaupungin vuokra-asunnossa. Isä Wally Hitchings on vaununkuljettaja Lontoon metrossa, äiti Kitty työskentelee toimistossa kunnes vaikea reuma pakottaa hänet sairaseläkkeelle ja pyörätuoliin. Isoäiti Ethel on entinen sairaanhoitaja. 15-vuotias Shirley käy koulua ja harrastaa tanssimista. 20-adoptioveli John on muuttanut omilleen.


Outojen tapahtumien sarja alkaa viattomasta: Shirley löytää huoneestaan tyynyn päältä hopeanvärisen, koristeellisen avaimen. Avainta kokeillaan talon kaikkiin lukkoihin, mutta se ei sovi mihinkään. Samana yönä alkaa kuulua selittämättömiä ääniä: voimakasta pauketta, raapimisääniä ja naputuksia. Äänien lähdettä ei voida paikallistaa, ne tuntuvat kuuluvat seinien tai huonekalujen sisältä tai talon ulkopuolelta. Perhe ei pysty nukkumaan metelissä, naapurit hermostuvat ja valittavat, ja satunnaiset ohikulkijatkin huomaavat paukkeen.


Sen jälkeen esineet alkavat liikkua itsestään. Useampi ihminen todistaa, kuinka raskaat huonekalut siirtyvät paikalta toiseen kuin näkymättömät kädet työntäisivät niitä. Kengät kulkevat lattialla itsekseen ilman jalkoja. Keittiössä kattilat ja pannut lentävät ilman halki. Huoneessa, joka on lukittu ulkoapäin, tavarat siirtyvät eri järjestykseen. Lamppujen valot välkkyvät. Tulipaloja syttyy ilman näkyvää syytä. Seinille ilmaantuu vaappuvaa kirjoitusta, kuin haamu olisi sen kirjoittanut. Paperilapuissa aavemainen, huojuva teksti ilmoittaa olevansa rakastunut Shirley-teiniin. Tyttö ei pysty nukkumaan, koska haamu näyttää vainoavan häntä. Yöllä nukkuvan päältä kiskaistaan lakanat, sänkyä huojutetaan ja tärisytetään. Shirley levitoi eli lentää ilmassa vaakatasossa.


Kovaääninen paukutus, raapimisäänet ja naputus jatkuu viikkokausia. Perhe alkaa vakuuttua, että kaiken takana on yliluonnollinen poltergeist-henki, joka pyrkii kommunikoimaan perheen kanssa. Henkeä kanavoi Shirley, joka on nimennyt poltergeistin arkisesti Donaldiksi. Shirley esittää kysymyksiä, joihin poltergeist vastaa yhdellä tai kahdella naputuksella.


Battersea poltergeistin maine kiirii ympäri Lontoota. Lehdistö julkaisee artikkeleita ja haastatteluja aiheesta. Toimittajat ja valokuvat parveilevat talon ulkopuolella. Paranormaaleiden ilmiöiden tutkija Harold Chibbett ryntää paikalle. Päiväsaikaan ”Chib” työskentelee verotarkastajana ja sota-aikana hän on palvellut sotalentäjänä. Chib asuu pitkiä aikoja perheen luona voidakseen paneutua tutkimuksiinsa. Eikä tässä vielä kaikki. Perheessä vierailee myös eksorkisti Harry Hank, joka yrittää manata demonista henkeä pois Shirleystä.


Näistä aineksista BBC on toteuttanut 8-osaisen podcast-sarjan nimeltä The Battersea Poltergeist. Podcastia juontaa toimittaja ja kirjoittaja Danny Robins. Ohjelma sisältää dramatisoituja osuuksia, vertahyytävää musiikkia ja haastatteluja. Podcastissa haastatellaan todellista Shirley Hitchingsiä, joka on nykyään yli 80-vuotias.


Asiantuntijoina haastatellaan kahta psykologia, jotka edustavat kahta ääripäätä. Parapsykologisten ilmiöiden yliopistotutkija Ciarán O`Keeffe on skeptikko, joka pyrkii löytämään yliluonnolliselta vaikuttaville tapahtumille luonnollisen selityksen. Kelttiläis-pakanallisen uskomusmaailman omaksunut kirjailija Evelyn Hollow uskoo, että parapsykologiset ilmiöt ovat todellisia. Juontaja haastaa kuuntelijan valitsemaan oman leirinsä: sceptic or believer?


Podcastissa käydään läpi Wycliffe Roadin outoja ilmiöitä ja etsitään niille mahdollisia selityksiä. Ohjelmassa spekuloidaan, voisiko pauke johtua maanalaisesta rakennustyömaasta, esimerkiksi metrotunneleista. Voiko pauke kantautua samalla alueella sijaitsevasta sähkölaitoksesta? Selitystä ei löydy tutkailemalla 50-luvun karttoja. Voiko vika piillä talon lämmitysjärjestelmässä tai vesiputkissa? Voisiko esimerkiksi hajonnut boileri aiheuttaa koko naapurustoa terrorisoivaa meteliä? Johtuuko meteli ilkivallasta? Hyppiikö joku katolla? Itse epäilen sitä, että joku ihminen on saattanut tunkeutua talon kellariin tai vintille ja paukuttaa putkia tai seiniä sieltä käsin? Mitään järjellistä selitystä metelille ei podcastissa löydetä.


Entäpä raapimisäänet? Itse epäilisin hiiriä tai rottia, jotka yöaktiivisina eläiminä kaivavat tunneleita ja tonkivat jätteitä? Mutta jos raapimisäänen epäillään kuuluvat huonekalujen sisältä ja seinien sisältä, selitys ontuu. Mitä naputusäänistä pitäisi ajatella? Ohjelmassa käydään läpi teoriaa, jonka mukaan epämuodostunut, vasaramainen varpaanluu voisi aiheuttaa naputusta. Henkilö ei välttämättä edes itse olisi tietoinen ongelmasta. Mystinen naputus vain seuraa ihmistä kaikkialle. Mitään varmuutta ei löydy. Entäpä naputus poltergeistin kommunikaatiomuotona? Voiko ihminen alitajuisesti tai tahallisesti naputtaa vastauksena omiin kysymyksiinsä? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Vai onko talon asukkailla kuuloharhoja? Ovatko he kaikki hulluja? Valehtelevatko he kaikki julkisuuden toivossa?


Kuinka luotettava tai epäluotettava ihmisen havaintokyky ylipäänsä on? Kuinka helppo tai vaikea ihmisen havaintoja on vääristää? Juontaja Danny Robins osallistuu Ciarán O´Keeffen järjestämään tutkimukseen, jossa koehenkilö altistetaan virtuaalitodellisuudessa voimakkaille pelkoelämyksille. Sen koehenkilö siirretään tutkimushuoneeseen, jonka sisustus on lavastettu muistuttamaan 50-luvun keittiötä, samantyylisesti kuin Hitchingsien perheellä.


Tutkimuksessa selviää, että voimakkaassa pelkotilassa tutkittava alkaa havainnoida ympäröivää todellisuutta oudolla tavalla. Koehenkilö eli Danny Robins alkaa kuvitella, että pöydällä oleva muki liikkuu itsekseen, että valot himmenevät ja että jokin yliluonnollinen olio tarkkailee häntä. Lopulta tutkija kertoo, että huoneessa ei oikeasti tapahdu mitään outoa. Eli käytännössä koe osoittaa, että kenen tahansa havaintokyky ja todellisuudentaju voi vääristyä voimakkaassa pelkotilassa. Jos tähän vielä lisätään unideprivaatio, mikä tunnetusti voi laukaista psykoottisia harhoja, kuvio vain syvenee.


Mutta voisiko ”haamukirjoitus” tai spontaanisti syttyneet tulipalot edes olla yliluonnollisia? Podcastissa haastatellaan käsialatutkija Emma Batesia. Hänelle lähetetään sekä Shirleyn kirjoittamia kirjeitä että Donaldin kirjoittamiksi väitettyjä paperilappusia, joita ilmestyi taloon 12 vuoden aikana jopa 3000-4000! Enimmillään Donald saattoi raapustella jopa 60 viestiä päivässä.


Käsialatutkija arvioi, että sekä Shirleyn että Donaldin käsialoissa näkyy samoja piirteitä: kallistuminen vasemmalla, pitkä välimatka sanojen välillä ja yletön koristeellisuus. Koristeellisuus on kuin nätti fasadi, jonka taakse kirjoittaja piilottaa todellisen luonteensa. Bates arvioi, että kirjoittaja on sama. Kun kuulin tämän, kaikelta raflaavilta yliluonnollisilta tulkinnoilta putosi pohja. Kieltämättä hieman petyin. Podcastin kiehtova maailma oli imaissut minut mukaansa. Jakso jaksolta odotin aina vain rankempia ja rankempia käänteitä, mitä myös lupailtiin koko ajan ja niitä tarjottiin, ja nyt sitten tämä. Plääh.


Eli Shirley ei olekaan poltergeistin uhri, vaan sen pääarkkitehti. Mutta miksi ihmeessä? Kun juontaja kertoi Shirleylle käsialatutkijan näkemyksen, 80-vuotias Shirley kiljaisi korkealla brittiaksentillaan: Who? Me? Onko hän tosiaan 65 vuoden ajan elämästään uskotellut itselleen ja muille, että hän ei ole osaa eikä arpaa koko tapauksen kanssa? Nyt menee jännäks. Minkälaisesta psykiatrisesta ongelmasta oikein puhumme? Onko tässä taustalla jakautunut persoonallisuus, patologinen valehtelu, huomionhakuinen persoonallisuushäiriö, sadistinen persoonallisuushäiriö, empatiakyvyttömyys, psykopatia, skitsofrenia vai teini-iän angsti, joka on venähtänyt koko elämän mittaiseksi? En todellakaan ymmärrä. Tuleeko tähän hommaan ikinä mitään selvyyttä? Joskus olen väittänyt rakastavani monitulkintaisuutta ja mysteerejä, mutta nyt tuli kyllä raja vastaan.


Podcastissa on väläytelty myös mahdollisuutta, että adoptioveli-Johnilla saattaa olla näppinsä pelissä. John koki elämässä järkytyksen, kun hänelle selvisi vasta 18-vuotiaana , että hänen todellinen äitinsä on Kitty, eikä Ethel kuten hänelle on annettu ymmärtää. Mutta johtiko pettymyksensekainen raivo koko perheen terrorisointiin, sitä ei voi tietää. Itse voin melkein nähdä turhautuneen Johnin piiloutuneena kellariin ja paukuttamassa seiniä ja putkistoja. Mutta miten hän olisi voinut jatkaa toimintaansa vuosikausien ajan jäämättä koskaan kiinni, on asia erikseen.


BBC:n The Battersea Poltergeist -podcastista on tulossa vielä yksi jakso, jossa vastataan kuuntelijoiden lähettämiin kysymyksiin ja kaikkeen saadaan lopullinen vastaus. Tai sitten ei. Pessimistinä varaudun jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Napolilainen painajainen

 


Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Italiankielinen alkuteos: L´amore molesto (2005)

Suomentanut: Taru Nyström

WSOY, 2019


Kerran elämässäni olen ostanut napolilaista kahvimerkkiä Paská eräästä helsinkiläisestä erikoiskaupasta. Kahvimerkin nimi huvitti niin paljon, että uteliaisuuteni voitti ja ostin lopulta kahvipapupaketin. Jauhoin kahvin käsikäyttöisellä kahvimyllylläni ja keitin kahvin italialaisella, ruostumattomasta teräksestä valmistetulla mutteripannullani. Valmis kahvi maistui todella voimakkaalta. Luonnehtisin makuprofiilia maanläheiseksi ja savuiseksi. Asiantuntevalta myyjältä sain tietää, että Paskán täyteläinen maku syntyy robusta-papujen suuresta osuudesta verrattuna arabica-papuihin. Pakko myöntää, että seuraavalla kerralla palasin takaisin tuttuihin Lavazza- ja Segafredo-suosikkeihini.


Maanläheinen, voimakas, läpitunkeva. Ehkä jotain samaa on Elena Ferranten esikoisromaanissa Amalian rakkaus. Aikaisemmin olen lukenut samalta kirjailijalta muutaman romaanin. Pidän Ferranten sujuvasta kerronnasta, rikkaasta kielestä, psykologisen kuvauksen syvyydestä ja tarkoista havainnoista yhteiskunnasta ja sosiaalisista suhteista. Samalla minua kauhistuttaa eteläisen Italian elämänmenon köyhyys ja raakuus. Ihmiset puhuvat toisilleen räävittömästi ja väkivalta rehottaa. Mutta jos se on tosiasia, mitä sitä peittelemään?


Romaani alkaa rajusti: minäkertoja Delian äiti Amalia on kuollut. Hänen ruumiinsa on löytynyt merenrannalta puolialastomana. Ei ole selvää, onko kyseessä tahallinen hukuttautuminen vai henkirikos. Hautajaisia varten Delia matkustaa pohjoisen Italian vauraasta ja sivistyneestä ilmapiiristä takaisin synnyinseudulleen Napoliin. Hautajaisissa hän kohtaa etääntyneet sisaruksensa, jotka luikkivat tiehensä heti tilaisuuden tulleen.


Kuolleen äitinsä asunnolle Delia menee hoitamaan käytännön asioita. Rappukäytävässä hän kohtaa naapurin naisen De Rison, joka puheillaan vihjaa Amalian salaisesta suhteesta komeaan mutta hämäräperäiseen mieheen. Asunnolla Delia ei näe aaveita, mutta aistii että jotain on vialla. Miksi vesihana on jätetty valumaan, onko joku käynyt asunnolla? Vaatekaappeja ja likapyykkikoria setviessään hän huomaa, että jotain puuttuu. Mutta miksi kukaan varastaisi alusvaatteita?


Kiinnitin huomiota, miten ruumiillisuus toistuu romaanissa eri muodoissaan. Delian molemmat vanhemmat työskentelevät ruumiillisuuden tai kehollisuuden parissa. Amalia ompelee hansikkaita ja pukuja varakkaille naisille. Hän katsoo ihmiskehoa kylmän ammatillisesti, arvioi sen mittoja ja mittasuhteita ja laskelmoi, miten ne kääntyivät vaatekappaleiksi. Hänelle ihmiset ovat kuin eläviä telineitä ompeluksille.


Delian tusinataidemaalirina työskentelevä isä rahastaa ihmiskeholla eri tavalla. Hän käyttää vaimoaan mallina mustalaistyttömaalauksille, joita hän kaupittelee toreilla. Hän muuntaa vaimonsa vartalon myyntiartikkeliksi ja monistaa sitä rahaa vastaan lukuisiksi samankaltaisiksi versioiksi. Mies kokee omistavansa naisen machokulttuurin ajattelumallin sisäistäneensä. Hän kyttää Amalian jokaista silmänliikettä, hymyä ja elettä ja hakkaa naisen, jos kuvittelee tämän mielistelevän muita miehiä.


Romaanissa korostuu kerta toisensa jälkeen, kuinka ihmisen – erityisesti naisen – ruumiillisia rajoja ei kunnioiteta, vaan niitä rikotaan järjestelmällisesti joka paikassa. Julkisissa kulkuvälineissä miehillä on tapana painaa elimensä naismatkustajien vartaloita vasten. Yleistä tapaa voi kai kutsua rakenteelliseksi väkivallaksi, mitä ei juurikaan edes kyseenalaisteta.


Delia puolestaan on hedelmällisen kehonsa eritteiden vanki. Kuukautisveren tahraamat alushousut mainitaan usein. Kuukautissuojia ollaan vaihtamassa säännöllisesti. Satunnaisessa seksuaalisessa kohtaamisessa naisen halukkuus tai sen puute ei näytä olevan prioriteettilistalla kovin korkealla. Machokulttuurissa on tietysti tärkeintä miehen tarpeet. Lisäksi Delian menneisyydestä kumpuaa jokin kammottava kokemus, niin kammottava, että sen muistaminen jää huterien ja katkonaisten muistikuvien varaan.


Romaanin ristiriitaisin hahmo on Amalian rakastettu Caserta. Alkuperin mies oli torimaalarin liikekumppani, mutta luottamuksen tuhouduttua välit rikkoutuvat ja vihanpito alkaa. Casertan häikäilemätön ja julma luonne vaikuttaa tyypilliseltä Ferranten romaaneissa, samankaltaiset ilkimykset toistuvat myöhemmässä tuotannossa. Casertassa on hankala kaksijakoinen piirre: hän hukuttaa ihailemansa naisen lahjoihin, vaikka hyvin tietää että se laukaisee aviomiehessä mustasukkaista raivoa ja väkivallan purkauksia.


Napolin murre on romaanissa kuvattu fyysisenä ja psyykkisenä kokemuksena. Näin asian tulkitsen. Aivan kuin jokin loinen, joka kerran elimistöön tunkeuduttuaan ei lähde sieltä enää pois millään tehokuurilla. Delia yrittää katkaista siteen murteeseen ja siirtyä italian yleiskieleen, mutta karkeat murreilmaisut ja niihin sisältyvät ikävät muistot luikertelevat aina takaisin:


Napolin murre oli äidinkieleni jonka olin turhaan yrittänyt unohtaa yhdessä monien muiden äitini asioiden kanssa. Kun tapasimme minun luonani tai kun tulin Napoliin puoli päivää kestäville pikavierailuille, äitini yritti käyttää haparoivaa kirjakieltä ja minä liuin kiusaantuneena murreilmaisuihin häntä auttaakseni. Käyttämäni murre ei ollut iloista tai nostalgista vaan luonnotonta ja pakotettua, epäröiden äännettyä kuin huonosti osattu vieras kieli. Sanoissa, jotka äänsin epävarmasti, kaikuvat rajut riidat joita Amalia oli käynyt isäni kanssa, isäni hänen sukulaistensa kanssa ja hän isäni sukulaisten kanssa.”


Vaikka romaanin Amalian rakkaus maailman on raju ja raaka, pidin kirjasta. Romaanissa sekoittuu eri genrejä, jännityskirjallisuuden kihelmöintiä, psykologista tutkielmaa muistin ja havaintojen luotettavuudesta, yhteiskuntakritiikkiä, kaupunkiviidakon kuvausta ja ihmissuhteiden vaikeuksien perkaamista.


sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Miksi kuuntelen Yle Areena audiota?

Kuvat: Yle Areena audio

Kun muutama vuosi sitten hankin älypuhelimen, sillä on ollut yllättäviä vaikutuksia. Pahimmillaan se on tarkoittanut googlausaddiktioni syvenemistä. Jostain syystä minuun iskee aika ajoin pakonomainen tarve hakea googlen kuvahakuina äärimmäisen kuvottavia kuvia. Ilmeisesti tavoittelen voimakkaita inhoelämyksiä tai kauhun väristyksiä


Inhokkikuvia googlaan pelkästään englanniksi, koska silloin pääsee nopeasti käsiksi laajaan kuvavalikoimaan. Säväreitä olen saanut plaraamalla kuvia kammottavista rokkopaiseista, rakennekynsien alla muhivista sieni-infektioista, myrkyllisten tatuointivärien syövyttämästä ihosta, huumeidenkäytön rapauttavasta vaikutuksesta ulkonäköön, epäonnistuneista kauneusleikkauksista ja vaikkapa rikollisten pidätyskuvista. Epäilen, että en todellakaan ole ainoa, jota kiehtoo inhoelämykset. Sen voi päätellä siitä, että google ehdottaa automaattisesti toisen toistaan karmeimpia hakuja. Sen verran minulla on onneksi tyylitajua, että tajuan olla listaamatta tähän hakusanojani.


No niin, tulipahan tämäkin dirty little secret paljastettua. Kaikilla meillä on varmasti omat salaiset paheemme. No, ainakaan en ole keskustelupalstoilla trollaamassa, tilaamassa laitonta materiaalia pimeästä verkosta enkä levittele älyvapaita salaliittoteorioita missään foorumissa. Vieläkin huonommin voisi aikansa käyttää, kuten eräs väistyvä valtionjohtaja joka yllytti kannattajiaan väkivaltaan ja jopa onnistui siinä, kuten uutisissa on kerrottu.

 


Jos en ole levottoman tuskaisuuden tai sairaalloisen uteliaisuuden vallassa, päädyn usein silmäilemään Yle Areenan loputonta ohjelmatarjontaa netistä. Haahuilen enemmän Yle Areenan audion puolella kuin televisiopuolella. Saattaisin kuluttaa enemmänkin visuaalista puolta, jos omistaisin älytelevision. Tietokoneen näytöltä ei vain jaksa kytätä pitkiä elokuvia tai edes sarjoja.


Sen sijaan käytän älypuhelinta kuin miniradiota, jonka on siirtää mukanaan minne tahansa. Jos haluan oikein rentoutua ja keskittyä ohjelmaan, käyn sängylle pötköttelemään villahuopiin kääriytyneenä. Villasta leviää ihanan tasaisen lämmön aalto, mikä tuo turvallisuuden tunteen. Kattovalon tietysti sammutan ja annan pöytävalon luoda miellyttävän himmeän valaistuksen. 

 


Yle Areenan kuuntelussa rakastan ominaisuutta, mitä ei ole radiosta uupuu eli nettiohjelman voi käynnistää ihan milloin sattuu huvittamaan, sen voi keskeyttää milloin tahansa ja sitä voi jatkaa milloin hyvänsä. Podcasteja ja muita nettiohjelmia voi näppärästi kuunnella missä huvittaa, sisällä tai ulkona.


Tunnen kiusausta yrittää vertailla radio-ohjelmia ja Yle Areena audion nettiohjelmia. Vertailua hankaloittaa se tosiasia, että olen lopettanut radion kuuntelun jo vuosikausia sitten. Hermoni menivät pilalle, kun ehdin kuulla liian monta kertaa rasittavia tunnareita, typerää lässytystä tai tarpeetonta informaatiota esimerkiksi siitä, mikä tie on juuri parhaillaan tukossa. Mihin ihmeeseen tarvitsisin kyseistä tietoa, jos istun kotona tuolilla enkä ole menossa mihinkään? 

 



Oletan, että podcasteissa voi irrotella ja kokeilla enemmän kuin varsinaisissa radio-ohjelmissa. Aihepiirit saattavat olla moninaisempia. Kielenkäyttö tuntuu vapautuneemmalta. Jos muistan oikein historian ilmiöitä pohdiskelevassa podcastissa Pieleen mennyt historia kysytään: Missä vaiheessa kaikki alkoi mennä persettä? Hauska kysymyksen asettelu, mitä tuskin sallittaisiin ”virallisessa” ohjelmassa tai muuten alkaisivat palautepuhelimet piristä.


Vaikuttaa siltä, että äänen käsittely voidaan viedä nettiohjelmissa pidemmälle. Näin tapahtuu ainakin puolidokumentaarisissa feature-ohjelmissa ja äänitaiteessa, jossa voidaan ottaa kaikki ilo irti äänimateriaalin muokkauksesta. Tästä muistan ainakin Radio Variaaton feature-ohjelman Suo soi.

 

Alun perin Yle Areena audion kuuntelu lähti minulla käyntiin Antti Holman käsikirjoittamasta ja näyttelemästä huumoripläjäyksestä Radio Sodoma. Olin nähnyt siitä värikkään mainoksen televisiossa ja pakkohan se oli selvittää. Toinen vähintään yhtä mustaa huumoria sisältä podari on Jari Salmen Tapporadio. Fiktiivisessä radio-ohjelmassa rautahermoinen juontaja Kaino Kaipainen vastaa soittajien kinkkisiin tilanteisiin. Tappotilanteet ovat lähteneet käyntiin naurettavistakin syistä: pyykkejä narulle ripustavan naapurin pyllistely häiritsee niin pahasti, että haulikkoon on tartuttava!


Huumori-podcast Naisen kosto herätti ristiriitaisia tunteita. Ei siksi ettenkö hyväksyisi naisille vihan ja kostonhalun tunteita, vaan oliko pakko tunkea psykoanalyysiä tähän ohjelmaan? Jos sen onnistuu sivuuttamaan, voi ihailla tekijöiden kykyä löytää tapausesimerkkejä kostosta sekä kaunokirjallisuudesta että todellisesta elämästä ja paketoida nämä vetäväksi kokonaisuudeksi. Tässä podcastissa kuten myös Tapporadiossa pidin myös foley- ja ambience-äänten taitavasta käytöstä. 

 



Nyt talven pimeydessä olen innostunut tutustumaan kuunnelmiin. Uteliaisuudesta päätin kuunnella Hella Vuolijoen Juurakon Huldan. Kuunnelman loppuratkaisu ällistytti. Vaikka kuunnelman psykologinen taso ei vakuuttanutkaan, tulipahan tutustuttua vanhaan puhekieleen tyyliin: Mitäs se Hulda siellä keittiössä niin nyreissään murjottaa? Enemmän pidin Maria Jotunin kuunnelmasta Tohvelisankarin vaimo.


Osan kuunnelmista olen lukenut myös kirjana. Ymmärrän, että kuunnelmissa tai näytelmissä joudutaan rajaamaan jotain pois alkuperäisestä teoksesta ja valitsemaan painotuksia. Aina en pitänyt valintoja onnistuneina. Maria Jotunin perhehelvettiä kuvaavasta kirjasta Huojuva talo oli mielestäni tehty liian pliisu kuunnelma. Naisnäyttelijän liian rauhallinen ja lässyttävä puhetyyli alkoi käydä hermoon. Miesroolista puuttui kierroksia. Käsikirjoitus oli lytistetty.


Oudoksuin myös, miksi kuunnelmassa Franz Kafkan Oikeusjutusta ja kuunnelmassa Nikolai Gogolin Mielipuolen päiväkirjasta oli häivytetty kaikki huumori. Alkutekstejä pidän tragikoomisina. Mielipuolen päiväkirjasta olen muistavina, kuinka virastossa turhautuva virkamies alkaa vähitellen menettää järkensä. Päiväkirjaansa hän raportoi koirien välisistä keskusteluista. Asteittain yhä oudommiksi muuttuvista päivämäärämerkinnöistä näkee, että järjenvalo alkaa sammua: 45. päivä maaliskuuta, 97. päivä toukomarraskuuta … ja sitä rataa.

 


Kauhukuunnelmista tykästyin Jekyll ja Hydeen sekä jo poistuneeseen Manaajaan. Jekyll ja Hydeä en ole lukenut kirjana, mutta olen nähnyt puistattavan elokuvaversion.


Tietopohjaisia podcasteja olen myös kuunnellut ja innostunut niistä. Kauhuelokuvia analysoidaan podcastissa Outolaakso. Taloudenpitoaan saa vinkkejä kuuntelemalla podari Melkein kaikki rahasta. Tähtitiedettä voi yrittää ottaa haltuun kuuntelemalla podcast Tähtisarja.


Viime aikoina olen kuunnellut synkkiä rikosaiheisia podcasteja. Viimeinen johtolanka käsittelee Tampereella kadonneen nuoren koripalloilijatytön tapausta, jota ei vieläkään saatu selvitettyä. Virolaiseen kannibalistiseen sarjamurhaaja mielenmaisemaan ja tekoihin pureudutaan podarissa Ihmissyöjä. Aika hyytävää kuultavaa, mutta ei kuitenkaan niin karmeaa kuin suomalaisten lastenkotien törkeistä väärinkäytöksistä ja väkivallasta kertova Huostassa. Ohjelmassa oli muutama kohta, joka sai vereni hyytymään. On kuitenkin hyvä, että niinkin karmeista asioista kerrotaan suoraan. Eivät virkavallan väärinkäytökset ainakaan vaikenemalla katoa. Huostassa on hyvin toteutettu podcast. Ainoa, mikä meni mönkään, oli ajoitukseni eli keskiyö. Sen jälkeen ei meinannut tulla uni silmään.

 

tiistai 1. joulukuuta 2020

Auttaako komedia korona-ahdistukseen?

Ennen kuin elokuvateatterit suljettiin täällä Helsingissä, ehdin vielä käydä katsomassa Reetta Aallon ohjaaman ja Anna Ruohosen käsikirjoittaman elokuvan Naurun varjolla. Lyhyesti luonnehdittuna se on komedia koomikoista. Leffan perusteella suomalainen stand up- koomikot näyttävät olevan itkeviä klovneja. Lavalle he menevät terapioimaan itseään. Huumoria revitään oman elämän kipukohdista, kuten vaikeista ihmissuhteista, epävarmuudesta ja turhautumisesta.

Komedian huumori nauratti minua. Korona-aika näkyi siinä, että olin salissa ainoana katsojana! No, sainpa ainakin huoletta rapistella karkkipapereita ja mässyttää karkkeja. Olisin voinut selvittää, miltä tuntuu työntää jalat edellisen penkkirivin selkänojalle, mutta unohdin.

Mutta auttoiko komedia korona-ahdistukseeni? Lyhytaikaisesti kyllä, mutta vaikutus haihtui nopeasti. Jostain syystä ahdistuneisuuteni on kasvanut ekspotentiaalisesti talven edetessä ja tartuntatapausten lisääntyessä. Panikointiani ei helpota ainakaan se, että aina heti ensimmäiseksi aamulla tarkistan Yle Uutisten nettisivuilta päivän tartuntaluvut. Vilkuilen samaa sivustoa useita kertoja päivässä. Välillä käväisen myös BBC:n tai CNN:n sivuilla. Mitään huojentavia uutisia ei yleensä löydy, lukuun ottamatta tietysti rokotetutkimuksen etenemistä harppauksin.

Näköjään kirjoitan tämän(kin) blogitekstin terapoidakseni itseni ja hahmottaakseni, millä tavoilla omaa mielenrauhaa voisi edistää. Jos tästä koronajaarittelustani on jollekulle jotain hyötyä, hyvä niin. Jos ei, niin eipä voi mitään. 

En ymmärrä itsekään, miksi koronapaniikkini ilmaantuu vasta nyt. Ehkä reagointini johtuu keväällä sairastetun (diagnosoimattoman) tartuntataudin jälkireagoinnista. Posttraumaattinen stressireaktio saattaa olla ylimitoitettu arvio, mutta jokin sen kaltainen tässä haiskahtaa. Nyt kun koen olevani lähes parantunut kevään tartuntataudista yli 7 (!) kuukautta kestäneiden satunnaisten jälkioireiden jälkeen, pelkään sairastuvani uudelleen. Keväällä olin kuukauden kotona sairastamassa. En ihan välttämättä halua kokea samaa uudestaan.

Vaikka luontainen taipumukseni on juuttua ongelmakeskeiseen ajatteluun, yritän tässä tekstissä kammeta itseäni kohti ratkaisukeskeisyyttä. Osa ratkaisumalleista ovat käynnistyneet itsestään. Ne kuuluvat varmaan ihmislajin luontaiseen selvitysmisvaistoon. Ratkaisumallejani korona-ahdistuksen vähentämiseen:

1. Hamstrausvimma

Tätä tapahtui monelle keväällä. Ihmiset pelkäsivät jäävänsä mottiin koteihinsa ja  ruokakaupoista käytiin tyhjentämässä hyllyjä. Olen huomannut hamstrausviettini aktivoituneen näin marras-joulukuussa. Kotona ahdistun todella, jos kaapeista puuttuu jotain. Ylimääräisiä pakkauksia pitää haalia ainakin hapankorpuista, näkkileivistä, kierremakaronista, pastakastikkeista, pikakahvista, vadelmakaurapuurosta, pähkinäsekoituksista, tummasta suklaasta ja tietysti se klassikko eli  vessapaperi. Ruokakaupassa katseeni haravoi hyllyjä ja alitajuntani tykittää viestejä: Lisää omenoita! Niitä ei voi olla koskaan liikaa! Osta rusinoita! Lisää pähkinäsekoituksia! Kahvikermaa pari purkkia jääkaappiin varalle! Vielä jotain! Osta nyt, kun vielä pystyt!

2. Siivoushysteria

En ole siivousorientoitunut ihminen (näin kauniisti sanottuna), mutta jatkuva huoli uudesta sairastumisesta on nostanut siivousmotivaationi ihan uudelle levelille. Rauhoitun kun asetan itselleni tavoitteen päivittäisestä siivousoperaatiosta ja toteutan sen. Mielessäni välkkyy koko ajan kauhukuva, jos taas jään kotiin jumiin kuukaudeksi enkä sinä aikana pysty viemään edes roskia roskiin. Pelkkä ajatus laukaisee hengenahdistusta. 

3. ASMR ja muut rentoutumistekniikat

Tutustuin alun perin ASMR-ilmiöön katsottuani uteliaisuudesta dokumentin Teemalta. Nykyään katselen tai pelkästään kuuntelen Youtubesta brittiläisiä ja amerikkalaisia ASMR-kanavia lähes päivittäin. Suomalaiset ASMR-artistit eivät ole ainakaan tähän mennessä kiinnostaneet. Ehkä haluan eskapismia tai eksotiikkaa. Aika harvoin saavutan tavoite-elämyksen eli englanniksi tingles. Ne tuntuvat kylminä väreinä päässä. Suosikkiääniäni ovat aikakauslehden sivujen kääntämisen ääni ja kaikenlaiset rapistelut ja kahinat.

4. Nostalgiset ruoka-aineet ja ruoat

En ihmettele, että niin moni ihminen halua syödä tuttuja ja turvallisia ruokia ajalta ennen tätä koronapandemiaa. Kyllä näyttää lihapullat ja perunat kiinnostavan. Itse en punaisesta lihasta perusta, mutta nostalgiatrippailen menneisyyteen lohipyöryköillä, keitetyillä perunoilla, raejuustolla, maustekurkulla ja keitetyllä kananmunilla. Nam. Kyllä peruna on aina peruna.

Eniten kuitenkin ikävöin mummoni tekemää sienisalaattia. Mikä ihana kirpeän raikas maku! Siinä oli  sipulia, metsäsieniä, suolaa, etikkaa ja sokeria. Yritin jotain sen suuntaista ruokakaupasta ostetulla sienisekoituksella. Ei tullut hyvä sienisalaatti, tuli huono sienisalaatti. No, onneksi sentään tuoreet herkkusienet toimivat aina ja niitä voi tunkea melkein kaikkiin ruokiin, lukuun ottamatta kaurapuuroa. 

5. Sosiaalisuus

Kasvokkain tai puhelimessa mielelläni keskustelen (lue: puhisen turhautuneena) koronapainajaisesta tuttujen ja luotettavien ihmisten kanssa. Korona on kyllä hyvä ja helppo keskustelunaihe, koska ainakin kaikki ovat kuulleet siitä. Ainakaan itse en ole koskaan osallistunut tällaiseen keskusteluun:

- Kyl mua tää pandemia rassaa.

- Ai mikä pandemia?

- No korona tietysti.

- Ai niin se. Onks se vielä?

 6. Liikunta

Lenkkeily on aina tähän mennessä auttanut minua. Ongelma on vain siinä, etten ole saanut raahattua itseäni lenkkipolulle. Yritän luopua ajatuksesta, että jos ylipäänsä lähtee lenkille, täytyisi jaksaa vetää joku tunnin hikilenkki. Mitä vikaa on esimerkiksi puolen tunnin löntystelylenkissä?

7. Huumori

Tänään tulee telkkarista brittiläinen satiirinen nukkeanimaatio Spitting Image. Toivottavasti se tepsii ahdistukseen ja naurattaa. Suomalaisista huumoripläjäyksistä tykkään ja arvostan Noin viikon studiota ja Hyviä ja huonoja uutisia. Miksei siitä tule uusia jaksoja? Kari Ketonen takaisin juontajaksi!

8. Rokote

Rokote, tulis nyt jo. Totta kai rokote annetaan ensin terveydenhuollon henkilökunnalle, ikäihmisille ja riskiryhmille. Sitten kun oma vuoroni tulee, aion ottaa sen ilomielin, olenpa immuuni tai en.

9. Kirjoittaminen

Luen kirjoittamani tekstin läpi ja korjasin sekaan lirvahtaneet pianovihreet. Tajusin, että tekstini on yllättävän tervehenkinen kirjoittamakseni! Taidanpa sitten lisätä listaani kirjoittamisen, koska omien sekavien ajatuksentynkien siirtäminen tietokoneen näytölle selkiyttää nuppia. Ja keho rauhoittuu. Vau, mikä efekti.

Vielä yksi lisäys seuraavana päivänä:

10. Virkkaus tai muu vastaava käsillä näpräys

Aloitin virkkauksen pari vuotta sitten. Neulojien keskuudessa käytetetään humoristista ilmaisua neuloosi. Ihminen voi joutua neuloosiin, jolloin hän saattaa jatkaa neulomistaan tuntikausia. Omaa toimintaani voi kai kutsua sanalla virkkoosi eli virkkausmania. Jos englanniksi ei ole vielä olemassa sanaa crochetomania, se pitää luoda.

Ja vielä yksi lisäys parin päivän viiveellä:

11. Mika Salminen

Istuessani bussissa (maski naamalla, totta kai) matkalla keskustaan, oivalsin että THL:n Mika Salmisen televisioesiintymisten katselua ja kuuntelua voi verrata meditaatioharjoitukseen! Kyllä siinä hermosto tyyntyy. Ihanan nallekarhumainen olemus ja rauhallinen puhetyyli! Samaa mieltä on myös Katja Ståhl, joka esitteli mikasalmis-tatuointiaan haastatteluohjelmassa. No, siirtokuvaksi se paljastui, mutta kuitenkin. Erinomainen idea.

 Terveyttä!

keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Kahden maailman rajalla

Kylläpä elokuvaharrastajia nyt hemmotellaan. Samanaikaisesti leffateatterissa pyörii paljon mielenkiintoisia elokuvia. Palkitusta korealaisesta Parasite-elokuvasta on ilmaantunut uusi, mustavalkoinen versio. Japanilainen animaatio Children of the Sea houkuttaa edelleen. Tenet-elokuvassa kiinnostaa, miten ajatusleikki ihmismieleen tunkeutumisesta on toteutettu visuaalisesti. Tai jotain sinne päin. Virpi Suutarin ohjaama dokumentaarinen elokuva Aalto kiehtoo feministisellä lähestymistavallaan. Tove-leffakin on vielä näkemättä. Haluan tietää ainakin sen, miten Krista Kososelta luonnistuu ruotsin kielen puhuminen. Mistä näille kaikille leffoille saisi nipistettyä aikaa? Ja rahaa.

Leffalistani kärkeen kiilasi kuitenkin brittiläisen Rose Glassin käsikirjoittama ja ohjaama psykologinen kauhuelokuva Saint Maud. Elokuvan traileri ja juliste syöpyivät heti mieleeni eikä pakkomielteinen kiinnostus jättänyt rauhaan yölläkään. Yritin arvuutella loppuratkaisua, mutta en onnistunut. 

Tunnustan, että ulkoelokuvallinen (vrt. ulkokirjallinen) seikka painoi vaakakupissani. Halusin tietää, minkälaisen elokuvan tekee eteerisen näköinen mutta röntgenkatseellaan tuijottava punatukkainen nainen, jonka nimessä välkehtii ja kilahtelee lasinen ruusu, rose glass. Kaiken lisäksi elokuvan on tuottanut sama studio kuin kauhuleffat Hereditary ja Midsommar. Näitä elokuvia olen hehkuttanut aikaisemmissa blogiteksteissäni.

Saint Maud -elokuvan juoni on pelkistetty. Nuori sairaanhoitaja Katie (Morfydd Clark) päätyy hoitamaan parantumattomasti sairasta, kuolevaa taiteilijapersonaa Amandaa (Jennifer Ehle) englantilaiseen kartanoon. Tanssitaiteellaan kuuluisaksi noussut nainen ei ole ihmisenä helpoimmasta päästä, ja siksi hoitajat ovat vaihtuneet tiuhaan. Katie läpäisee työnantajan seulan, vaikka hänen menneisyydessään painaa selvittämätön kuolemantapaus entisessä työpaikassa sairaalassa. 

 

Kammottava tapahtumasarja sairaalassa mullisti nuoren sairaanhoitajan elämän. Katie päättää jättää entisen syntisen elämäntapansa baareissa juopotteluineen ja irtosuhteineen. Hän kokee voimakkaan uskonnollisen herätyksen ja omaksuu uudeksi identiteetikseen pyhimysmäisen Maud-nimen. 

Mauden uskonnollinen kokemus saa nopeasti outoja, mahdollisesti psykoottisia piirteitä. Hän alkaa kuulla pyhimyskuvien puhuvan ja uskoo niiden antavan hänelle ohjeita. Lihaansa hän alkaa kuolettaa raastamalla ihoaan rikki ja kävelemällä kengillä, jonka pohjallisiin on tökitty nastoja. Jumalallisen läsnäolon Maud tuntee ekstaattisina tai eroottisina väristyksinä kehossaan. Englanniksi lukemassani haastattelussa ohjaaja käyttää niistä ilmaisua God-gasm. Ne ovat saattaneet saada vaikutteita keskiaikaisen nunnan, Teresa Avilalaisen hurmoksellisista kirjoituksista.

Hoitaessaan kuolemansairasta naista Maud pyrkii esiintymään pelastavana enkelinä. Hän kokee pyhäksi velvollisuudekseen pelastaa elämän ja kuoleman rajalla häilyvän naisen sielun. Hoidokki antaa ymmärtää suhtautuvansa avoimin mielin kristinuskoon, mutta elokuvan edetessä paljastuu että hän vannoutunut ateisti, joka ei epäröi pilkata toisen uskoa. Naisella ei ole aikomustakaan henkistyä, vaan viimeisillä voimillaan hän polttaa tupakkaa ketjussa, naukkailee viiniä riehakkaissa juhlissa ja rietastelee sängyssä naisten ja miesten kanssa.
Yritän olla paljastamatta liikaa elokuvan juonesta, ja siksi siirryn analysoimaan elokuvaa. Saint Maud sisältää useita vastakkaisia maailmoja, joiden välillä huojutaan. Kristinusko ja ateismi muodostavat vastakohtaparin. Muita vastakohtia ovat terveys ja sairaus, elämä ja kuolema, nykyisyys ja menneisyys, muisti ja unohtaminen. Vastakohtia sekä konkreettisessa että henkisessä mielessä ovat likaisuus ja puhtaus, hämäryys ja valo.

Keskeisenä vastakohtana vallitsee tervejärkisyys ja hulluuteen kuuluvat harhat. Psykoottiseen mielisairauteen liittyy jaottelu, tapahtuuko jokin asia ulkoisessa maailmassa vai kuuluuko se pelkästään henkilön sisäiseen kokemusmaailmaan. Voiko ikoniseinä huojua? Voiko taivas aueta? Voiko ihminen leijua? 

Elokuva sekoittaa katsojan päätä tehokkaasti. Kauhu syntyy tiedon pimittämisestä: mitä ihmettä verisessä sairaalahuoneessa tapahtui? Oliko Katie/Maud viaton sivustakatsoja ja aktiivinen tekijä? Katsojalta estetään pääsy naisen kaoottisen mielen sisälle. Mitä hän aikoo seuraavaksi? Miksi hän hiippailee goottilaisen linnan pihalle lakanaan verhoutuneena? Mitä hänen silmänsä näkevät? Katsoja takertuu kiinni takaumien ja ennakointien tahmeaan verkkoon. 

Saint Maud on vähäeleistä ja tyylikästä psykologista kauhua. Mikään ei estä kutsumasta elokuvaa onnistuneeksi draamaksi, johon on lisätty kauhuelementtejä. Odotan innolla Rose Glassin seuraavaa teosta. Toivottavasti sen voi nähdä myös Suomessa.