(kuvat sivulta: Finnkino) |
Miksi kirjoitan tästä ohjelmistosta jo poistumassa olevasta elokuvasta? Siksi koska elokuvalla on merkitystä itselleni. Elokuva on pyörinyt päässäni jo muutaman viikon ajan. En kirjoita tätä tekstiä sosiaalisista syistä, vaan selventääkseni omaa päätäni.
My Life with Liberace perustuu Scott Thorsonin samannimiseen kirjaan, jossa hän kertoo homoseksuaalisesta suhteestaan edesmenneeseen viihde/ravintola/show/glitter-pianistiin Lee Liberaceen. Liberacea esittää Michael Douglas ja Scott Thorsonia Matt Damon. Elokuvan on ohjannut Steven Soderbergh, jonka aikaisemmasta tuotannosta en tiedä mitään.
Elokuvaa katsoessani mietin, kuinka haastavaa tai helppoa heteroseksuaalisen miehen on uskottavasti esittää homoseksuaalia miestä. Käsittääkseni molemmat päänäyttelijät ovat siviilissä sataprosenttisia heteroita. Onko homoseksuaalinen rooli vain yksi rooli muiden joukossa vai onko se kaikkein vaikein rooli? Onko vaikeampi esittää homoseksuaalia kuin esimerkiksi narkomaania, sarjamurhaajaa, terroristia tai mitä tahansa muuta omasta kokemusmaailmasta poikkeavaa roolia?
Sekä Michael Douglas että Matt Damon esittivät homomiehiä uskottavasti. Kumpikin loi vaikutelmaa homoudesta hillityn hienoeleisesti. Douglasilla naismaisuus syntyi pehmeistä kasvojen ilmeistä ja tavasta kallistaa päätä puhuessa. Niiden kontrastina oli Douglasin erittäin matala puheääni, jota aluksi epäilin äänimanipulaation tuotteeksi. Douglasilla "homotyyli" näkyi loisteliaissa, kimaltavissa ja paljettikoristelluissa vaatteissa. Matt Damon oli puolestaan poikamainen nuori homoseksuaali. Kumpikaan ei sortunut stereotyyppisiin homomaneereihin, kuten liioteltuihin ranneliikkeisiin tai keinuvaan kävelytyyliin.
Elokuvan loppupuolella Scottin ja Liberacen suhde alkaa kariutua. Pianistin uralleen omistautunut Liberace alkaa vilkuilla muita nuoria miehiä. Scott turhautuu yksin Liberacen palatsimaisessa kodissa kaiken ylellisen kitschin keskellä. Suhdetta nakertaa myös huomattava ikäero. Liberace on kuusikymppinen, Scott kaksikymppinen. Scott kammoaa identiteettinsä menetystä. Aikaisemmin hän työskenteli eläinten parissa, nyt hän ei ole muuta kuin ylläpidetty rattopoika ja maestron palvelija.
Elokuvassa minua kiehtoi ulkoisen ja sisäisen todellisuuden välinen ristiriita. Mietin, millaista on olla onneton kaiken ulkoisen loiston keskellä? Liberacen palatsimaisessa kodissa kristallikruunut säteilevät, kulta ja marmori hehkuvat, plyysit ja sametit laskeutuvat kauniisti. Värimaailma on harmoninen. Beigen, ruskean ja kullan sävyt hallitsevat. Miten näin kauniissa ympäristössä voi voida niin huonosti? Miten näin tasapainoisessa ympäristössä voi vajota niin syvälle henkiseen epätasapainoon? Scott kärsii huumeriippuvuudesta, yksinäisyydestä ja tarpeettomuuden tunteesta.
Olen muissakin yhteyksissä miettinyt ulkoisen maiseman tai muun ulkoisen tilan välistä yhteyttä henkilön sisäiseen kokemusmaailmaan? Pitäisikö ulkoisen ympäristön jotenkin myötäillä henkilön sielunmaisemaa? Ei tarvitse, mutta oletus ulkoisen ja sisäisen yhteneväisyydestä syntyy helposti, melkein automaattisesti. Aivan kuin auringonpaisteessa ei voisi olla masentunut. Tai aivan kuin myrskysäällä ei voisi olla henkisesti tasapainoinen. Tai kuin henkilö ei voisi saada syöpädiagnoosia, jos hänen kodissaan parketit kiiltävät, peilit loistavat ja puhtaista ikkunoista näkee kauas merelle. Tai kuin hääpäivänä ei voisi sataa kaatamalla.
Ehkä eksyin kauaksi elokuvasta, mutta mitä väliä sillä on, koska oikeastaan kirjoitan tätä tekstiä itselleni. En vain saa sitä yhtä kohtausta mielestäni.
Elokuvassa Scott tavallaan saa kaiken, mutta samalla menettää kaiken. Hän saa materiaalisesti kaiken, mutta henkisesti menettää kaiken eli kadottaa oman identiteettinsä. Jostain syystä tällaiset kontrastit kiehtovat minua. Scott on ulkoisesti lähellä täydellisyyttä, mutta sisäisesti tyhjä. Hän asuu ulkoisesti täydellisessä kodissa (joka ei ole hänen omansa), mutta samalla voi sisäisesti pahemmin kuin aikoihin. Mietin tätä: onko parempi voida hyvin rumassa ympäristössä kuin voida pahoin kauniissa ympäristössä? Tuntuuko henkinen kärsimys pahemmalta loistolukaalissa kuin mökinrähjässä? Vai onko henkinen kärsimys aina samanlainen ympäristöstä riippumatta?
Oikeastaan kysymys on absurdi. Se kuuluu samaan sarjaan kuin "jäätyisitkö mieluummin kuoliaaksi vai palaisitko kuoliaaksi?" Kaikkea sitä tuleekin mietittyä elokuvissa. Kiitos ja anteeksi!
Elokuvasta on kirjoitettu ainakin tässä blogissa:
Tämän kylän homopoika