Vaikuttava nuortenkirja

KIRJALLISUUS  ---  Salla Simukka: Punainen kuin veri (Tammi, 2013)(Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen)

Salla Simukan Lumikki-trilogiasta on varmasti jo kirjoitettu tyhjentävästi monessa kirjablogissa. Kehtaanko kirjoittaa siitä yhtään mitään? Ainakin sen uskallan mainita, että minua viime aikoina riivanneet kirjakammo ja lukujumi helpottuivat tämän kirjan myötä. Punainen kuin veri oli koukuttava, kiehtova, sujuvasti kirjoitettu ja uskottava.

Kirjaa lukiessani vertasin sitä jatkuvasti Lumikki-satuun. Olen viime aikoina lukenut enemmänkin Grimmin satuja. Olen lumoutunut saduissa kuvatuista voimakkaista (negatiivista) tunteista, yliluonnollista ilmiöistä ja moraalin mustavalkoisuudesta. Alkuperäisestä Lumikista mieleen palautuu ilkeä äitipuoli/kuningatar, puhuva peili, kauneus, kateus, viha, kosto, rikos, pakeneminen, kääpiöt, lasiarkku ja pelastava prinssi.

Simukka on päivittänyt satujen teemat ja motiivit nykyaikaan sopiviksi. Kirjassa ei ole puhuvaa peiliä, mutta kauneus (ja rumuus) on olennainen osa romaania. Teinitytöt hamuilevat kauneuskuningattaren asemaa. He parantelevat ulkonäköään meikeillä, rakennekynsillä ja muodikkailla vaatteilla. "Parfyymimafian" tytöt käyttävät kalliita hajuvesiä myös arkena koulussa. Kirjassa rumuutta kavahdetaan. Osa kirjan henkilöistä pitää rumuutta (tai muuta ulkoista "vääränlaisuutta") niin raskauttavana rikoksena, että se oikeuttaa koulukiusaamisen: nimittelyn, ulossulkemisen ja hakkaamisen. Lumikki on aikaisemmassa koulussaan joutunut julman kiusauksen uhriksi.

Kirjassa ei ole Grimmin sadun seitsemää kääpiötä, mutta niiden sijaan taidelukiossa mellastavat diivailevat älykääpiöt. Ainakin näin tuntuu ajattelevan ylemmyydentuntoinen Lumikki, joka on korvannut koulukiusaamisen aiheuttaman alemmuudentunteen kuvitelmilla omasta ylemmyydestä. Lumikin lyömäaseena on nimenomaan äly eikä kauneus ja suosituimmuus. Lumikin ylimielisyys onneksi laimenee kirjan edetessä, mikä on hyvä asia. Ainakin minun oli aluksi vaikea pitää henkilöstä, joka katsoo kaikkia muita nenänvarttaan pitkin.

Kirjassa ei ole konkreettista lasiarkkua, mutta sen sijaan henkisiä vankiloita on sitäkin enemmän. Loppupuolella kirjaa ilmaantuu lasiarkun korvike. Ei siitä sen enempää, koska en halua spoilata. Koulukiusaaminen on myös eräänlainen lasiarkku, joka vangitsee uhrinsa näkymättömien seiniensä sisälle. Uhri takoo seinämiä ja odottaa tilaisuutta päästäkseen pakenemaan. Kirjassa huumebisnes on kuin lasiarkku, joka tukahduttaa sisälleen kaikki ihmiset, jotka ovat sen ansaan joutuneet. Jos huumebisneksestä yrittää omaehtoisesti irtautua, päätyy helposti hauta-arkkuun.

Myrkkyjä kirjassa on monenlaisia. Ilmiselviä myrkkyjä ovat huumausaineet. Psyykettä nakertavia myrkkyjä ovat viha, kateus ja kostonhimo. Myrkytettyjä kampoja tai omenia ei kirjassa näkynyt, mutta tavallaan koko kosmetiikkateollisuus edustaa myrkkykampaa, joka levittäytyy suihkeena uhrinsa hiuksiin tai kiiltoina naisten huuliin. No ehkä tämä oli kaukaa haettu vertaus.

Kirjaa lukiessani odotin eniten ilkeän äitipuolen/kuningattaren astumista estradille. Aavistelen, että kuningattaren roolin saattaa trilogian myöhemmissä osissa omia itselleen Jääkarhu. Nimestään huolimatta Jääkarhu on nainen, tai kaksi naista. Kuningattaren ottein Jääkarhu hallitsee huumebisnestä Venäjältä käsin ja syöksee monen elämän painajaiseen.

Simukan kirjasta on kirjoitettu todella monessa blogissa, esimerkiksi näissä:
Kirsin kirjanurkka
Kirjaimellista
Luetut, lukemattomat
Kujerruksia