Innostuin
valtavasti amerikkalaisen Jim Jarmuschin zombiesatiirista The
Dead Don´t Die jo pelkkien leffateatterissa pyörivien
trailereiden perusteella. Tiesin heti, että tulen pitämään
leffasta ja maltoin tuskin odottaa maagista päivämäärää eli
viime viikon perjantaita. Ja niinhän siinä kävi, että intuitioni
osui oikeaan ja katsoin leffan alusta loppuun hymy huulillani.
Erityisesti pidin elokuvan verkkaisuudesta, kreiseistä
henkilöhahmoista, pikkutarkasta lavastuksesta ja koomisista
zombieista.
Hidastempoisessa
amerikkalaisessa Centervillen pikkukaupungissa maailmankirjat ovat
sekaisin. Aurinko ei suostu laskemaan ja kuu loistaa liian kirkkaana.
Uutislähetyksissä spekuloidaan, mistä voisi olla kyse.
Asiantuntijat veikkaavat kuun ”säröilyä”. Outo
ympäristökatastrofi vaikuttaa eläimiin ja ihmisiin - sekä eläviin
että kuolleisiin. Kuolleet heräilevät henkiin ja alkavat kaivautua
haudoistaan.
 |
| Elokuvasta The Dead Don´t Die, sivulta IMDb |
Kohta
kaduilla hoipertelee zombeja, jotka haluavat heti ensimmäiseksi
päästä veren makuun. ”Teuraaksi” päätyy niin paikallisen
kuppilan henkilökuntaa kuin suurkaupungista kruisailemaan lähteneitä
hipstereitä. Kun verenhimo on tyydytetty, zombiet kaipaavat samoja
asioita kuin eläessäänkin. Kofeiininarkkari hamuilee kahvia ja
kähisee ”Coffeeee”. Valkoviinin lipittelyyn omistautunut nainen
vaatii heti kuolonkankeuden poistuttua ja tolpille päästyään:
”Chardonnay”.
Pidin
tavasta, jolla pikkukaupungin elämää ja ihmisiä kuvataan
elokuvassa. Leffasta suunnilleen puolet körötellään poliisiauton
kyydissä. Ikkunasta välkkyy rauhoittavan vihreitä metsämaisemia.
Välillä piipahdetaan kahville ja donitsille tai käväistään
paikallisen leffafriikin kaupassa, joka on ahdettu täyteen kaikkea mahdollista
sisämaalien, jäätelöiden ja ampuma-aseiden välillä. Kaupan
seinät on kiinnitetty täyteen käsinkirjoitettuja lappusia,
esimerkiksi ”No shoplifting”. Tämä lavastuksellinen
yksityiskohta huvitti minua, kuten sekin, että monet pikkukaupungin
talojen pihat pursusivat kaikenlaista törkyä ruostuneista
kodinkoneenraatoista autonjämiin.
Pienen
paikkakunnan asukkaat sykähdyttivät minua persoonallisella ja
autenttisella tyylillään. Suurin osa asukkaista on kaikkea muuta
kuin muoti-ikoneita. Metsässä haahuilee rähjäinen erakkomies (Tom
Waits), joka tarkkailee tilanteiden kehitystä kiikareillaan.
Poliisit (Bill Murray, Adam Driver ja Chloë
Sevigny) ovat sympaattisia mutta jotenkin urpoja. Kun poliisit
kohtavat raadellut ihmisvainajat, he arvuuttelevat kahden vaihtoehdon
välillä: olivatko syyllisiä villipedot vai elävät kuolleet eli
zombiet? Virkavallan logiikka kallistuu heti zombien suuntaan.
Tykästyin
myös nörttimäiseen kaupanmyyjään (Caleb Landry Jones),
jonka leffainnostus näkyi Nosferatu-puserovalinnassa.
Kaikkein eksoottisin henkilö leffassa oli irlantilainen
hautausurakoitsija (Tilda Swinton), joka hätkähdytti monella
tavalla: suoraviivaisella kävelytyylillään, puheensa aksentilla,
mustilla vaatteillaan, karateharrastuksellaan ja karmeanihanalla
tavallaan maskeerata ruumiita.
The
Dead Don´t Die osui nappiin myös musiikkivalinnallaan ja sehän
oli luonnollisesti kepeä kantrimusa!
Ihmeellistä,
että pystyin kirjoittamaan tämän blogitekstin, vaikka olen
katsonut leffan poikkeuksellisesti vain yhden kerran. Aion kyllä
ehdottomasti mennä katsomaan sen vielä uudestaan. Oletan, että
elokuva viihdyttää enemmän satiirin ystäviä kuin vannoutuneita
zombie-harrastajia. He saattavat kummastella leffan verkkaisuutta.
Vielä
yksi erikoisuus, jonka melkein unohdin mainita, on elokuvan
metafiktiivisuus eli fiktio joka korostaa omaa fiktiivisyyttään. Tämä
keino vahvistaa elokuvan komediallisuutta.
