KIRJALLISUUS --- Kari Hotakainen: Huolimattomat (WSOY, 2012)
Nyt jännittää. Aion nimittäin sanoa poikkipuolisia sanoja The Valtakunnan Kirjailija Kari Hotakaisesta. Tämän jälkeen jään odottamaan, että sähköinen postilaatikkoni alkaa täyttyä raivostuneesta palautteesta. Todennäköisesti kukaan ei kuitenkaan vaivaudu kommentoimaan tekstiäni millään lailla. Mutta turha luulla, että haluaisin provosoida. Ei, haluan vain kirjoittaa, mitä ajattelen.
Eli: en pidä Kari Hotakaisen kirjoitustyylistä. Nyt se on sanottu. Mitä tapahtuu? Musteneeko taivas? Järiseekö maa? Ei mitään.
Mikä Hotakaisessa sitten tökkii? Jos asian ilmaisee hienostuneesti, sanavalinnaksi osuisi ehkä aforistisuus. Jos käytän omia sanojani, valitsen raskassoutuisuuden, kankeuden ja jähmeyden. En yleisesti ottaen pidä romaaneista, joissa lukijan huomio kiinnittyy liikaa kirjailijan kirjoitustyyliin. Ja sellainen Hotakainen ehdottomasti on. Hänen romaaneissaan tyyli on tärkeämpi kuin sisältö.
Ihmiset, jotka pitävät Hotakaisesta, haluavat ilmeisesti lukea romaaneja hitaasti nautiskellen. Itse pidän nopealukuisista kirjoista, joissa virkkeet virtaavat, pulppuavat ja ryöppyävät. Pidän siitä, että teksti imaisee minut mukaansa. Hotakaisen kohdalla tällaista imaisuefektiä ei tapahdu, koska teksti on liian tietoinen itsestään. Hotakainen kirjoittaa makuuni liian harkitusti, liian kontrolloidusti, liian jähmeästi.
Olen ehdottomasti spontaanin kirjoitustyylin ystävä. Minulle ei ole tärkeintä se, että yksittäiset virkkeet ovat täydellisiä mestariluomuksia, vaan se, että virkkeet ovat tarttuneet toisiinsa kiinni niin saumattomasti, ettei niiden liitoskohtaa edes huomaa. Minua ei haittaa yhtään, vaikka osa virkkeistä on hutaisten luotuja, kunhan vain virkkeiden virta ei katkea. En pidä tekstistä, jossa yksittäiset virkkeet tavallaan hyppäävät silmille ja vaativat huomiota. En halua pysähtyä joka ikisen virkkeen jälkeen ja jäädä äimistelemään sen täydellisiä sanavalintoja ja muita loputtomiin hiottuja ratkaisuja.
Kun luen Hotakaista, koen jääväni jotenkin ulkopuolelle. Jään tarkkailemaan kauempaa. En pidä ulkopuolisuuden tunteesta. Haluan, että teksti veisi minut mennessään. Etsin kai jonkinlaista hypnoottista tilaa, johon vajota, upota ja heittäytyä. Hotakaista lukiessa sitä ei ole koskaan tapahtunut.
(tämä teksti on alun perin julkaistu edellisessä blogissani nimeltä "Tapaus amusia")
