KIRJALLISUUS --- Kari Hotakainen: Huolimattomat (WSOY, 2012)
Nyt jännittää. Aion nimittäin sanoa poikkipuolisia sanoja The Valtakunnan Kirjailija Kari Hotakaisesta. Tämän jälkeen jään odottamaan, että sähköinen postilaatikkoni alkaa täyttyä raivostuneesta palautteesta. Todennäköisesti kukaan ei kuitenkaan vaivaudu kommentoimaan tekstiäni millään lailla. Mutta turha luulla, että haluaisin provosoida. Ei, haluan vain kirjoittaa, mitä ajattelen.
Eli: en pidä Kari Hotakaisen kirjoitustyylistä. Nyt se on sanottu. Mitä tapahtuu? Musteneeko taivas? Järiseekö maa? Ei mitään.
Mikä Hotakaisessa sitten tökkii? Jos asian ilmaisee hienostuneesti, sanavalinnaksi osuisi ehkä aforistisuus. Jos käytän omia sanojani, valitsen raskassoutuisuuden, kankeuden ja jähmeyden. En yleisesti ottaen pidä romaaneista, joissa lukijan huomio kiinnittyy liikaa kirjailijan kirjoitustyyliin. Ja sellainen Hotakainen ehdottomasti on. Hänen romaaneissaan tyyli on tärkeämpi kuin sisältö.
Ihmiset, jotka pitävät Hotakaisesta, haluavat ilmeisesti lukea romaaneja hitaasti nautiskellen. Itse pidän nopealukuisista kirjoista, joissa virkkeet virtaavat, pulppuavat ja ryöppyävät. Pidän siitä, että teksti imaisee minut mukaansa. Hotakaisen kohdalla tällaista imaisuefektiä ei tapahdu, koska teksti on liian tietoinen itsestään. Hotakainen kirjoittaa makuuni liian harkitusti, liian kontrolloidusti, liian jähmeästi.
Olen ehdottomasti spontaanin kirjoitustyylin ystävä. Minulle ei ole tärkeintä se, että yksittäiset virkkeet ovat täydellisiä mestariluomuksia, vaan se, että virkkeet ovat tarttuneet toisiinsa kiinni niin saumattomasti, ettei niiden liitoskohtaa edes huomaa. Minua ei haittaa yhtään, vaikka osa virkkeistä on hutaisten luotuja, kunhan vain virkkeiden virta ei katkea. En pidä tekstistä, jossa yksittäiset virkkeet tavallaan hyppäävät silmille ja vaativat huomiota. En halua pysähtyä joka ikisen virkkeen jälkeen ja jäädä äimistelemään sen täydellisiä sanavalintoja ja muita loputtomiin hiottuja ratkaisuja.
Kun luen Hotakaista, koen jääväni jotenkin ulkopuolelle. Jään tarkkailemaan kauempaa. En pidä ulkopuolisuuden tunteesta. Haluan, että teksti veisi minut mennessään. Etsin kai jonkinlaista hypnoottista tilaa, johon vajota, upota ja heittäytyä. Hotakaista lukiessa sitä ei ole koskaan tapahtunut.
(tämä teksti on alun perin julkaistu edellisessä blogissani nimeltä "Tapaus amusia")
En ole paras kertomaan mielipidettäni Hotakaisesta, koska olen lukenut häneltä vain yhden kirjan: Juoksuhaudantie.
VastaaPoistaSiitä on jo jonkin verran aikaa, joten ihan tarkalleen en muista kirjaa. Mutta sen toki muistan, ettei se oikeinut uponnut minuun ja olenkin sen jälkeen kartellut hänen teoksiaan.
Pitäisiköhän silti antaa Karille vielä yksi mahdollisuus? Hyllyssä nimittäin olisi Klassikko - on ollut jo aika kauan. Jostain syystä en saa itseäni lukemaan sitä, vaikka moni on kehunut kirjaa hyväksi.
Noh, ehkä ensi elämässä... ;)
Enpä tiedä, voinko suositella Klassikoa. Itselläni sen lukeminen kesti ikuisuuden. Koin sen tuskastuttavan hidaslukuisena, koska kirjoitustyyli on niin erikoinen ja onhan se muutenkin tiliskivi. Juoksuhaudantietä en ole lukenut. Mutta jos pidät haasteista, niin ehkä sinun kannattaa kahlata Klassikko läpi. ;)
PoistaHei, nakkasin sinua tunnustuksella. Käypä kurkkaamassa: http://365kulttuuritekoa.blogspot.com/2012/04/kunnia-niille-joille-se-kuuluu.html :)
VastaaPoistaAika rajua! Näköjään kannatti vaihtaa blogin nimi, koska edellistä blogiani ei juuri kukaan huomioinut. Nyt tulee paineita, jos pitää nopeassa tahdissa jakaa Liebster-tunnustus muille. Olen vasta äskettäin alkanut seurata muiden blogeja, joten on varmasti olemassa paljon hyviä blogeja, joista en edes tiedä.
Poista