Humalluttava konsertti

KONSERTTI  ---  Musiikkitalo 5.4.2012, kapellimestari Jukka-Pekka Saraste, sinfoniat Schubert No. 8 ja Mahler No. 9

Vinkki: Jos haluat lukea laadukkaan analyysin tai arvion kyseisestä konsertista, lopeta tämän blogitekstin lukeminen välittömästi ja siirry jollekin muulle sivustolle. Jos haluat lukea tekstin, jossa kirjoittaja kuvailee lähinnä vain omia tunteitaan ja tuntemuksiaan, tämä teksti saattaa miellyttää sinua.

Konsertti jännitti etukäteen melkoisesti. En ole nimittäin aikaisemmin ollut varsinaisessa klassisen musiikin konsertissa. Suurimpana pelkonani oli, että en ymmärtäisi musiikkia ja se näkyisi minusta liian selvästi. Pelkäsin kai, että otsaani ilmaantuisi äkisti tatuointi "Epämusikaalinen" tai että paitani kuvioista voisi lukea "Tämä henkilö ei ymmärrä klassista musiikkia" tai että kaulaani ilmaantuisi kyltti "Käännyttäkää tämä nainen jo ovella, älkääkä päästäkö häntä enää koskaan takaisin tähän rakennukseen".

Mitä suomalainen yleensä tekee, jos olo on ahdistunut ja jännittynyt? Juo alkoholia, mitäpä muutakaan. Musiikkitalossa oli totisesti vastattu kysyntään, koska alkoholia oli myynnissä lukuisissa myyntipisteissä. Aloitin pohjien vetämisen juomalla lasillisen valkoviiniä. Valitin seuralaiselleni, että viinissä maistui petos, koska sen maku oli kitkerä ja koostumus vetinen. Päätin korjata tilanteen tilaamalla lasillisen punaviiniä, vaikka tiesinkin ottavani melkoisen riskin, koska punaviineissä on paljon laadullisia eroja. Kaikkein pahimmalta maistuu vetinen litku, jota myydään Alkoissa luonnehdinnalla "kevyt". Olen törmännyt vetisiin punaviininlitkuihin jopa niinkin arvostetussa kulttuurilaitoksessa kuin Kansallisoopperassa.

Onneksi Musiikkitalossa sentään myydään täyteläistä, paksua ja läpinäkymätöntä punaviiniä. Ilmeisesti viini oli myös tanniinista, koska siitä jäi tulen maku suuhun. Viini humahti nopeasti päähäni. Seuralaiseni häpesi minua, koska kailotin kuulemma liian kovalla äänellä ja möläyttelin kaikenlaisia älyvapaita kommentteja. Väliajalla tilasin jälleen punaviinin. Silmiini ilmaantui humalaisen samea katse ja puheeni alkoi puuroutua. Tunsin itsekin, kuinka poskilihakseni alkoivat halvaantua.

Itse konsertista en muista juuri mitään. Suurimman osan ajasta taisin tuijottaa lumoutuneena kapellimestarin käsien ja vartalon liikkeitä. Se oli kuin tanssia. Katseeni nauliutui kapellimestarin purppuranpunaiseen koristevyöhön (vaatekappeleella on varmasti oma nimikin, mutta minähän en sitä tiedä).

Nyt kun olen saanut elitistiseksi leimatun korkeakulttuurin korkean kynnyksen ylitettyä, aion myöhemminkin mennä klassisen musiikin konserttiin, mutta silloin pyrin minimoimaan alkoholin kulutukseni. Seuraavalla kerralla yritän vapautua pakkomielteestä "ymmärtää" musiikkia. Ja mitä loppujen lopuksi on ymmärtäminen ja miksi ymmärtämispakkomielle kohdistuu aina vain korkeakulttuurisiin tuotteisiin? Jännittääkö kukaan pimeässä leffasalissa istuva katsoja popcornia rouskuttaessaan, että "apua, näinköhän mä ymmärrän tästä leffasta mitään?" 

(Tämä teksti on aikaisemmin julkaistu edellisessä blogissani nimeltä "Tapaus amusia")