Kuka
ryösti isoäidin haudan, raahasi ruumiin ullakolle ja leikkasi siltä pään irti? Kuka
sytytti isän palamaan? Mistä alastomat ihmiset ilmaantuivat olohuoneen nurkkiin
virnuilemaan? Miksi poika tuntee yöllä kuristuvansa kuoliaaksi? Mikä saa äidin
rakentamaan kammottavia pienoismalleja, toisintoja elämänsä tragedioista? Miksi
kuolleen tytön muistikirjaan piirtyy ennekuvia?
Ylläolevat
kysymykset eivät liity minun elämäni solmukohtiin, vaan Ari Asterin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan kauhuelokuvaan
Hereditary – Pahan perintö. Kävin katsomassa leffan eilen. Yöllä en pystynyt
nukkumaan, koska vatvoin erilaisia selitysmalleja (lisäksi liian vaaleiden
verhojen läpi tulviva valo häiritsi minua, tänään onneksi hoksasin vaihtaa
verhot tummempiin).
Mikään
keksimistäni elokuvan tulkintavaihtoehdoista – hulluus, pahuus tai yliluonnollisuus – ei kata
kaikkea. Paras selitys on ehkä se, että elokuvan häiriintynyttä perhettä riivaa
samanaikaisesti sekä hulluus
(periytyvä, hereditary, skitsofrenia ja monipersoonahäiriö) että
rikolliset taipumukset. Ja koko
komeuden paranormaalit ilmiöt. Suku on pahin.
Kun
isoäiti kuolee, hautajaisiin tulee paljon tuntemattomia kasvoja. Tytär Annie (Toni Collette) ei
tiedä, millä tavalla nämä ihmiset liittyvät hänen arkussa makaavan äitinsä
elämään. Välit jäivät etäisiksi. Niitä leimasi katkeruus ja epäluulo. Vainaja
piilotteli monia salaisuuksia, joista osa liittyi salaperäiseen, spiritistiseen
yhteisöön.
Kotona ei
ole helppoa. Nelihenkinen perhe asuu synkän metsän keskellä tummanpuhuvassa
talossa. Mutruhuulinen ja takkuhiuksinen teini-ikäinen tyttö Charlie (Milly Shapiro) näpertelee
huoneessaan kummia tekeleitä. Tapetissa lukee jotain saatanaan viittaavaa.
Koulussa tyttö huomaa kuolleen variksen aidan päällä. Hän napsaisee siltä pään
poikki ja sujauttaa linnunpään taskuunsa. Muihin tytön outoihin tapoihin kuuluu suun naksuttelu.
Perheen
teinipoika Peter (Alex Wolff) vaikuttaa ainakin ulkoisesti piirun verran tervehenkisemmältä. Kunnes
kesken oppitunnin hän alkaa nähdä näkyjä ja kuulla ääniä. Pojat kasvot
vääristyvät toispuoleisesti, hänen kätensä lukkiutuu ja hän alkaa paukuttaa
päätään pulpettiin.
Perheenisä Steve (Gabriel Byrne)
saa huolestuttavan puhelinsoiton. Hautausmaalta kerrotaan, että anopin hauta on
häpäisty ja ruumis on teillä tietämättömillä. Perheenäiti sulkeutuu työhuoneeseensa
rakentamaan pienoismalleja taidenäyttelyä varten. Iltaisin hän käy ryhmäterapiassa
puhumassa surutyöstään. Parkkipaikalla hän törmää naiseen (Ann Dowd), joka on liian hyvä
ollakseen totta. Jätän juonipaljastukset tähän.
Kaikesta
tästä rakentuu hyytävä kokonaisuus. Kauhun tunnelmaa luodaan hitaasti mutta
varmasti. Ei ihme, että Pahan perintöä
on verrattu kaikkien aikojen karmeimpaan kauhuelokuvaan, Manaajaan, jonka seesteisen alun takia katsoja tuuditetaan
petolliseen harhaluuloon, että mitään pahaa ei voi tapahtua.
Mihinkään
halpahintaisiin säikyttelyihin ei Hereditaryssä sorruta, vaan elokuvan alkupuoli pikemminkin
viipyilevän surumielinen, kuin haikea draamaelokuva. Elokuvan henkilöihin ehtii
tutustua ja heitä kohtaan alkaa kokea jopa jonkinlaista sympatiaa. Siksi
henkilöiden karmeat vaiheet herättävät tunteita. Joissain muussa näkemässäni
yhdentekevässä kauhuleffassa nuorisolauman joukkoteurastus autiotalossa ei
herättänyt muita tunteita kuin kyllästyminen, koska lauma jäi kasvottoman
massan tasolle.
Oma
lukunsa on Colin Stetsonin säveltämä, tunnelmaltaan pahaenteinen elokuvamusiikki. En edes yritä kuvailla sitä sen tarkemmin, se pitää kuulla
itse. Jos leffamusiikin kääntäisi fyysisiksi tuntemuksiksi, se olisi jotain
tällaista: hämähäkkien ryömiminen iholla, limaisen töhnän liimautuminen selän ihoon
kiinni, kämmenen hankaamiseen ruosteiseen rautaan kunnes veri tihkuu...
Elokuva
osaa aika nerokkaalla tavalla sekoittaa katsojan pään. Se tunkeutuu ihon alle.
Siksi minun kai mentävä katsomaan leffa vielä toiseen kertaan. Jospa silloin saan
ratkaistua muutamat kerronnalliset hämäryydet: milloin elokuvassa alkaa unijakso,
milloin se loppuu ja mikä on valvetta? Ja kenen unesta on kyse? Kuka
tai ketkä ovat hulluja? Keitä vai eikö ketään voi pitää tervehenkisenä? Onko joku syyllistynyt rikoksiin? Mitä on jätetty kertomatta? Mitä tapahtui aukkokohdissa? Kuka valehtelee? Kenen näkökulmasta
kerrotaan? Voiko paranormaaleja ilmiöitä pitää fiktion sisäisenä totuutena vai kuvastavatko
ne mielisairaan harhaisuutta? Kuinka kauan tämä elokuva vielä kummittelee
mielessäni?