Sivut

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Luurankoja kaapissa



Kuka ryösti isoäidin haudan, raahasi ruumiin ullakolle ja leikkasi siltä pään irti? Kuka sytytti isän palamaan? Mistä alastomat ihmiset ilmaantuivat olohuoneen nurkkiin virnuilemaan? Miksi poika tuntee yöllä kuristuvansa kuoliaaksi? Mikä saa äidin rakentamaan kammottavia pienoismalleja, toisintoja elämänsä tragedioista? Miksi kuolleen tytön muistikirjaan piirtyy ennekuvia?

Ylläolevat kysymykset eivät liity minun elämäni solmukohtiin, vaan Ari Asterin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan kauhuelokuvaan Hereditary – Pahan perintö. Kävin katsomassa leffan eilen. Yöllä en pystynyt nukkumaan, koska vatvoin erilaisia selitysmalleja (lisäksi liian vaaleiden verhojen läpi tulviva valo häiritsi minua, tänään onneksi hoksasin vaihtaa verhot tummempiin). 


 Mikään keksimistäni elokuvan tulkintavaihtoehdoista – hulluus, pahuus tai yliluonnollisuus – ei kata kaikkea. Paras selitys on ehkä se, että elokuvan häiriintynyttä perhettä riivaa samanaikaisesti sekä hulluus (periytyvä, hereditary, skitsofrenia ja monipersoonahäiriö) että rikolliset taipumukset. Ja koko komeuden paranormaalit ilmiöt. Suku on pahin.

Kun isoäiti kuolee, hautajaisiin tulee paljon tuntemattomia kasvoja. Tytär Annie (Toni Collette) ei tiedä, millä tavalla nämä ihmiset liittyvät hänen arkussa makaavan äitinsä elämään. Välit jäivät etäisiksi. Niitä leimasi katkeruus ja epäluulo. Vainaja piilotteli monia salaisuuksia, joista osa liittyi salaperäiseen, spiritistiseen yhteisöön. 


Kotona ei ole helppoa. Nelihenkinen perhe asuu synkän metsän keskellä tummanpuhuvassa talossa. Mutruhuulinen ja takkuhiuksinen teini-ikäinen tyttö Charlie (Milly Shapiro) näpertelee huoneessaan kummia tekeleitä. Tapetissa lukee jotain saatanaan viittaavaa. Koulussa tyttö huomaa kuolleen variksen aidan päällä. Hän napsaisee siltä pään poikki ja sujauttaa linnunpään taskuunsa. Muihin tytön outoihin tapoihin kuuluu suun naksuttelu.

Perheen teinipoika Peter (Alex Wolff) vaikuttaa ainakin ulkoisesti piirun verran tervehenkisemmältä. Kunnes kesken oppitunnin hän alkaa nähdä näkyjä ja kuulla ääniä. Pojat kasvot vääristyvät toispuoleisesti, hänen kätensä lukkiutuu ja hän alkaa paukuttaa päätään pulpettiin. 


 Perheenisä Steve (Gabriel Byrne) saa huolestuttavan puhelinsoiton. Hautausmaalta kerrotaan, että anopin hauta on häpäisty ja ruumis on teillä tietämättömillä. Perheenäiti sulkeutuu työhuoneeseensa rakentamaan pienoismalleja taidenäyttelyä varten. Iltaisin hän käy ryhmäterapiassa puhumassa surutyöstään. Parkkipaikalla hän törmää naiseen (Ann Dowd), joka on liian hyvä ollakseen totta. Jätän juonipaljastukset tähän.

Kaikesta tästä rakentuu hyytävä kokonaisuus. Kauhun tunnelmaa luodaan hitaasti mutta varmasti. Ei ihme, että Pahan perintöä on verrattu kaikkien aikojen karmeimpaan kauhuelokuvaan, Manaajaan, jonka seesteisen alun takia katsoja tuuditetaan petolliseen harhaluuloon, että mitään pahaa ei voi tapahtua.

Mihinkään halpahintaisiin säikyttelyihin ei Hereditaryssä sorruta, vaan elokuvan alkupuoli  pikemminkin viipyilevän surumielinen, kuin haikea draamaelokuva. Elokuvan henkilöihin ehtii tutustua ja heitä kohtaan alkaa kokea jopa jonkinlaista sympatiaa. Siksi henkilöiden karmeat vaiheet herättävät tunteita. Joissain muussa näkemässäni yhdentekevässä kauhuleffassa nuorisolauman joukkoteurastus autiotalossa ei herättänyt muita tunteita kuin kyllästyminen, koska lauma jäi kasvottoman massan tasolle.


Oma lukunsa on Colin Stetsonin säveltämä, tunnelmaltaan pahaenteinen elokuvamusiikki. En edes yritä kuvailla sitä sen tarkemmin, se pitää kuulla itse. Jos leffamusiikin kääntäisi fyysisiksi tuntemuksiksi, se olisi jotain tällaista: hämähäkkien ryömiminen iholla, limaisen töhnän liimautuminen selän ihoon kiinni, kämmenen hankaamiseen ruosteiseen rautaan kunnes veri tihkuu... 

Elokuva osaa aika nerokkaalla tavalla sekoittaa katsojan pään. Se tunkeutuu ihon alle. Siksi minun kai mentävä katsomaan leffa vielä toiseen kertaan. Jospa silloin saan ratkaistua muutamat kerronnalliset hämäryydet: milloin elokuvassa alkaa unijakso, milloin se loppuu ja mikä on valvetta? Ja kenen unesta on kyse? Kuka tai ketkä ovat hulluja? Keitä vai eikö ketään voi pitää tervehenkisenä? Onko joku syyllistynyt rikoksiin? Mitä on jätetty kertomatta? Mitä tapahtui aukkokohdissa? Kuka valehtelee? Kenen näkökulmasta kerrotaan? Voiko paranormaaleja ilmiöitä pitää fiktion sisäisenä totuutena vai kuvastavatko ne mielisairaan harhaisuutta? Kuinka kauan tämä elokuva vielä kummittelee mielessäni?   
 

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Animaatio aikuisille



 Amerikkalaisen Wes Andersonin ohjaama animaatio sijoittuu futuristiseen ja dystooppiseen Japaniin. Fiktiivisen Megasakin kaupungin pormestari Kobayashi on karkottanut koirat kaatopaikkasaarelle koiraflunssan verukkeella. Nopeasti leviävä tartuntatauti on ilkeän tiedemiehen varta vasten laboratoriossa valmistama. Pormestari nimittäin vihaa koiraa mutta rakastaa kissoja. Kobayashin ottopoika Atari ikävöi henkivartijakoiraansa, Spotsia, joka lähetettiin pois ensimmäisten joukossa. Hän varustaa itselleen pienkoneen ja lentää kaoottiselle saarelle, jota kansoittaa valtava koirapopulaatio. Saarella Atari kohtaa resuisia mutta hurmaavia koiria.

Ei uskoisi, että näin kummallisista aineksista saisi kasattua ihanan animaation. Näin kuitenkin kävi. Katsoin elokuvan alusta loppuun hymy huulillani. Liioittelematta voin sanoa, että hullaannuin ja suorastaan vauhkoonnuin animaation visuaalisesta tykityksestä. Minua sykähdytti myös erikoinen musiikkivalinta: japanilaiset taiko-rummut, kilkutus- ja naksutusäänet sekä hillittömän matalaääninen mieskuoro.


 Kerrontaratkaisuiltaan elokuva haastaa katsojan. Se sisältää useita jaksoja, joita keskeyttävät erilaiset takaumat. Eri jaksot on merkitty punakirjaimisilla otsikoilla.  Kerronnassa koirien ”haukut” on käännetty englanniksi, mutta ihmisten japaninkielistä puhetta ei ole tekstitetty ollenkaan! Ohjaaja perustelee ratkaisua sillä, että tunnelma välittyy joka tapauksessa. Valinta korostaa koiranäkökulmaa ja sitä tosiasiaa, että eri eläinlajien edustajat eivät ymmärrä toistensa viestintää (eikä aina edes saman lajin edustajat).

Eniten minua kiinnosti Isle of Dogs -animaatiossa sen loistelias ja kekseliäs visuaalisuus, jossa on yhdistetty erilaisia tekniikoita. Erilaisia nettisivuja lueskelematta olen onnistunut selvittämään, että animaatio on toteutettu stop motion -tekniikalla, jossa liikkuvaan kuvavirtaan tarvitaan 12 valokuvaa sekunnissa. Koko elokuva sisältää 130000 still-valokuvaa! Internetin kiehtovasta maailmasta selvisi, että muitakin digitaalisia teknologioita on hyödynnetty: DSLR, stop-frame software, visual effects augmentation ja 3b printing (minulla ei ole aavistustakaan, mitä nämä tarkoittavat). Animaatio-ohjaaja Mark Waring kertoo haastattelussaan, että Anderson tavoitteli nimenomaan käsintehdyn animaation tuntua, ei liian siloista cg-vaikutelmaa (computer generated).


Animaatiota varten rakennettiin 240 erilaista näyttämöä. Eri kohtauksia varten tarvittiin 1000 nukkehahmoa, joista 500 oli ihmisnukkea ja 500 koiranukkea. Nukkeja tarvittiin näin valtava määrä, koska eri kohtauksia varten vaadittiin erikokoisia nukkeja (lähikuva, kaukokuva jne.) Katsojana ihastelin koirien ilmeikkyyttä. Kaikki koirat ovat valloittavia persoonia.

Isle of Dogs sekoittaa kiehtovalla tavalla sekä uutta että vanhaa visuaalista ilmaisua. Elokuvaa katsoessani (kahteen otteeseen) silmäni ehtivät rekisteröidä ainakin klassisilta japanilaisilta puupiirroksilta näyttäviä taustoja, mustavalkojulisteita ja ilmeisesti paint brush -tekniikalla toteutettuja akvarellimaisia kuvia. Taidehistoriaan perehtyneitä hemmotellaan viitteillä klassisiin teoksiin, kuten Hokusain Suuri aalto -maalaus. Andersonin elokuvan väitetään viittaavan japanilaisen elokuvan merkkiteoksiin: Akiro Kurosawa, Yasujiro Ozu, Seijun Suzuki ja 50-luvun kauhuelokuviin (valitettavasti pääosin minulle täyttä hepreaa).


 Jossain nettitekstissä elokuvan huikean visuaalisen ilotulituksen väitetään hämärtävän kerrontaa ja hukuttavan alleen teemat. Joku meni jopa niin, että näki leffassa kannanoton rasismia ja rotusortoa vastaan. Miksi näin suurisuuntaista? Eikö riitä vain ihmisen ja lemmikkieläimen ystävyys tai eläinten oikeudet tai taistelu sortoa vastaan? Kissaihmisenä ja kissojen omistajana arvioin näin. Hassuista hännänheiluttajistakin olen ruvennut pitämään entistä enemmän. Yleensä ihoani nuuhkaisevat koirat tykkäävät ominaishajustani.

  
Isle of Dogs ei tietenkään ole ainoa aikuisille suunnattu animaatio. Muista "aikuisanimaatioista" fanitan amerikkalaisten Trey Parkerin ja Matt Stonen luomaa hervotonta satiirisarjaa South Parkia. Sarjan hahmoista olen tykästynyt eniten Eric Cartmaniin, joka on Wikipedian määritelmän mukaan ”ilkeä, valehteleva ja manipuloiva sosiopaatti, antisemitisti ja rasisti, jonka pyrkimykset ovat aina sairaalloisen itsekkäitä”. Hahmon suosio kumpuaa varmasti siitä, että Cartmaniin itseään vertaamalla lähes tulkoon kuka tahansa voi tuntea moraalista ylemmyyttä.    

(tätä blogitekstiä kirjoittamista varten olen googlannut tolkuttoman määrän erilaisia hakusanoja ja lukenut artikkeleita, haastatteluita ja arvioita suomeksi ja englanniksi. jos vielä jaksan, liitän googlauslistan tai linkkilistan loppuun. tuskin mitään jaksan kuitenkaan. ei se ole blogeissa niin nöpönuukaa)