Eläville ja kuolleelle

Äitini osti liput Cats-musikaaliin Hartwall arenalle jo tämän vuoden maaliskuussa. Esitys oli viime viikon lauantaina. Isäni kuoli vain muutama päivä sitä ennen. Menimme esitykseen, koska emme halunneet jättää kalliita lippuja käyttämättä.

Koska ei ole mitään järkeä edes yrittää kirjoittaa Cats-musikaalista, kirjoitan aiheesta, josta haluan kirjoittaa. Isäni kuolemasta.

Uskon ja toivon, että isäni sai hyvän kuoleman. Sairaala antoi isälle rauhallisen huoneen, lisähapen ja morfiinin. Sairaanhoitajat, lähihoitajat ja lääkärit antoivat isälleni ammattitaitonsa ja välittämisensä. Parhaan mahdollisen kuoleman antaminen on sairaalan ja länsimaisen lääketieteen viimeinen lahja kuolevalle potilaalle. Toivon, että sairaalaympäristö oli isälleni paras paikka sairastaa ja kuolla. Toivon, että isäni sai muilta potilailta ja hoitajilta kokemuksen, että sairaudet ja niiden oireet ovat hyväksyttäviä ja normaaleja, ettei niitä tarvitse hävetä ja piilotella.

Vaikka isäni kuolema oli minulle tyttärenä tietysti korvaamaton menetys, koen että isäni antoi meille omaisille viimeisinä lahjoina ainakin seuraavat:

1. me kolme lähiomaista eli äitini (ex-vaimo ja ystävä), veljeni ja minä saimme kaikki olla läsnä isäni viimeisillä hetkillä. En voi tietää, antoiko isä tämän viimeisen lahjansa tarkoituksella vai vahingossa, mutta lahjana sitä pidän. Vaikka isäni kuoleman kohtaaminen oli kokemuksena epätodellinen, järkyttävä ja pelottavakin, se oli ja tulee aina olemaan arvokas ja harvinainen kokemus. Sain kohdata isäni kuoleman näkö-, kuulo-, tunto- ja jopa hajuaistillani. Koin lähestyvän kuoleman tunteen tasolla, vaistoina ja lähes yliluonnollisina tuntemuksina (niiden sisältöä en kuitenkaan  koskaan aio kertoa julkisesti, koska yksityisasiat ovat yksityisasioita). Mittaamattoman arvokas lahja on myös se, että kaikki lähiomaiset ehtivät paikalle, vaikka emme edes asu samassa kaupungissa.

2. isäni kuolema lahjoitti tai palautti minulle kykyni itkeä. Niin moneen vuoteen en pystynyt itkemään. Kun en saanut kyyneleitä ulos, jäin tavallaan ahdistuksen vangiksi, pystyin vaivoin hengittämään. Nyt kun jälleen pystyn itkemään, olen päättänyt olla häpeämättä sitä. Jos itken julkisilla paikoilla, sittenpähän itken. Jos nolaan itseni, mitä siitä. Jollekulle toiselle kyky itkeä on päivänselvä ja arkipäiväinen asia, mutta minulle se on saavutus ja lahja.

3. koen että isäni vakava sairastuminen ja tietoisuus lähestyvästä kuolemasta sysäsi minut uuteen, parempaan elämänvaiheeseen. Pidän tätä uutta mahdollisuutta elämässäni isäni antamana lahjana ja otan sen vastaan.

4. koen että isäni kuolema lahjoitti minulle uuden näkökulman masennus- ja ahdistustaipumukseeni. Tunnen, että uusia ajatuspolkuja on avautunut kalloni sisäisessä kohinassa. Niin kammottavan kliseiseltä kuin se kuulostaakin, oivalsin että elämäni on lahja, jonka haluan pitää ja käyttää tämän lahjan parhaalla osaamallani tavalla.

Vaikka olen tässä kirjoittanut yllättävistä kiitollisuudentunteista isäni kuoleman jälkeen, pääasiassa tunteeni ovat olleet jotain ihan muuta. Järkytystä, epäuskoa ja epätodellisuudentunnetta, surua, pelkoa, kauhua, syyllisyyttä, katumusta ja kaipausta. Heti kuolemaa seuraavana päivänä kärvistelin syyllisyydentunteiden kourissa, kun kerran me omaiset emme osanneet "järjestää" isälleni yhtään parempaa kuolemaa. Vasta useiden tuntien jälkeen muistin, että ai niin, kuolemaa ei "järjestetä", kuolema vain tulee. Hautajaiset järjestetään ja sairaan hoitoa järjestetään.

Toivon, että isäni koki saaneensa meiltä omaisilta lahjana parhaat mahdolliset viimeiset kuukaudet. Ainakin kaikki auttoivat isääni jaksamisensa äärirajoilla. Käytiin katsomassa milloin missäkin sairaalassa ja milloin milläkin osastolla, tuotiin isän haluamia tuliaisia, vietiin tutkimuksiin ja leikkauksiin, oltiin henkisenä tukena ja käytännön opastajana, haettiin tavaroita isäni kotoa (lähinnä äitini), tyhjennettiin jääkaappia ja siivottiin asuntoa kerta toisensa jälkeen (lähinnä äitini), vastattiin puhelimeen ja soiteltiin ja kyseltiin, lohdutettiin ja kannustettiin, yritettiin olla kärsivällisiä vaikka isäni jääräpäisyys tuskastutti. Kaikkemme annettiin, viimeisinä lahjoina isälle. Uskon, että isäni arvosti näitä viimeisiä lahjoja ja otti ne kiitollisena vastaan. Enempää ei enää voitu antaa.

Kuolemansa isäni kuitenkin joutui kohtaamaan yksin sisäisenä kokemuksena. Me omaiset kohtasivat sen vain ulkoisesti. Jokainen kohtaa oman kuolemansa loppupeleissä yksin. Sitä kokemusta ei voi enää jakaa. Jos isäni pelkäsi ennen kuolemaansa, ainakin hänen ei tarvinut odottaa sitä liian pitkään. Tiedän, että isäni halusi jo kuolla, koska hänen elämänlaatunsa oli romahtanut nopeasti muutaman kuukauden aikana. Hänen elämänsä ei ollut enää hänen elämäänsä.

Rehellisyyden nimissä haluan myöntää, että isä-tytärsuhteemme ei ollut helppo. Suoraan sanottuna se oli helvetin vaikea. Meillä oli sekä hyviä vuosia että huonoja vuosia ja vielä erittäin vaikeita vuosia. Tulen aina toivomaan, että hyviä vuosia olisi voinut olla enemmän ja että olisimme voineet ymmärtää toisiamme paremmin. Kaikista vaikeuksista huolimatta isä on aina isä. Isäsuhde on ainutlaatuinen ja korvaamaton ihmissuhde.

Menen huomenna isäni asunnolle. Siellä käyminen kuuluu osaksi surutyötäni. Aion olla siellä yksin useita tunteja. Jos olen siellä niin sekaisin, että näen isäni haamun, sittenpähän näen. En ota siitä mitään paineita. Isäni asunnolla aion istua tuolilla jolla isäni istui, maata sohvalla jolla isäni makasi, katsoa ikkunasta maisemia joita isäni katsoi, kävellä puistossa ja merenrannalla reittejä joita isäni käveli. Hyvinä vuosinaan isäni kävi kaksi kertaa päivässä lenkillä. Hän oli myös innokas pyöräilijä. Ehkä syön kaupungilla ruoka-annoksen, jonka mausta isäni olisi pitänyt.

En halua kommentteja. Jos haluat keskustella kuolemasta tai elämästä, ole hyvä ja keskustele sellaisen ihmisen kanssa, jonka voit kohdata kasvokkain. Saat tästä ihmisestä näkö-, kuulo-, tunto- ja hajuhavainnot. Kohtaat tämän ihmisen sataprosenttisesti eli nonverbaalinen viestintä (80 %) ja verbaalinen viestintä (20 %). Blogikommentoinnissa ja muussa somekeskustelussa toisen ihmisen kohtaa lopulta vain 20 prosenttisesti (tämä on mielestäni syy, miksi "blogi-ihmissuhteet" ovat jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittuja yrityksiä). Blogikommentointi on tietysti myös arvokas kohtaaminen, mutta elämän ja kuoleman peruskysymyksiä kannattaa käsitellä vain sellaisen ihmisen kanssa, jonka voit nähdä (ilmeet ja eleet), kuulla (äänenpainot ja äänensävyt), tuntea (kosketus tai muu läsnäolon aistiminen) ja jopa haistaa (ihon ominaishaju, lisätyt hajusteet ja ihmisten "hajuviestit" eli feromonit; tutkimuksissa on selvinnyt että ihminen pystyy tunnistamaan ainakin uhkaan, pelkoon ja vetovoimaan liittyvät feromoni-viestit, niiden tunnistaminen tapahtuu aivoissa alitajuisesti eli ei-tietoisesti).

Yritän kirjoittaa Cats-musikaalista kokonaan erillisen tekstin joskus myöhemmin, heti kun pystyn. Silloin kirjoitan varmaankin dvd-levyn pohjalta. 

Näyttely josta olisin halunnut kirjoittaa ja josta ehkä vielä kirjoitan

Julian Rosefeldtin Manifesto-näyttely päättyi eilen Taidehallissa Helsingissä.

Sofia Coppolan uusin elokuva

(Kuvat sivulta: Finnkino)

Jos elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja on nainen, onko lopputulos naistenelokuva? Jos suurin osa näyttelijöistä on naisia, onko elokuva vielä suuremmalla syyllä naistenelokuva? Jos elokuva ottaa naisnäkökulman miesohjaajan ja mieskirjailijan alkuperäisteoksiin, ollaanko naiselokuvan ytimessä? Vai feminismin? Enpä tiedä. Koko sana "naistenelokuva" (kai se kirjoitetaan yhteen, kuten naistenvaatteet) on minulle yhtä hämärä kuin termi "lukuromaani". Romaani, joka soveltuu lukemiseen?

Joka tapauksessa Sofia Coppolan Lumotut-elokuva (The Beguiled, 2017) sijoittuu 1860-luvulle Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan. Etelävaltiolaisessa, virginialaisessa tyttöjen sisäoppilaitoksessa asustaa johtajatar (Nicole Kidman), opettaja (Kirsten Dunst) ja muutama oppilas, jotka eivät ole paenneet sodan jylyn keskeltä.

Sisäoppilaitoksen rauha rikkoutuu, kun nuori tyttö törmää sienestysretkellään haavoittuneeseen vihollissotilaaseen (Colin Farrell). Tyttö raahaa jalkaan ammutun miehen sisäoppilaitokseen. Johtajatar poimii luodit miehen jalasta pinsetillä ja ompelee koukkuneulalla repeytyneen ihon kiinni. Sotilas jää paranemaan naisten hoitoon.

Tyttökoulun ainoana miehenä sotilas sekoittaa pakan nopeasti. Tytöt ja naiset hakeutuvat miehen seuraan kuka mistäkin syystä. Yksi haikailee kuolleen rakastettunsa perään ja etsii korviketta, yksi toivoo itselleen pelastajaa, osa haluaa testata vetovoimaansa ja montaa houkuttelee petiseura.

Tilanteet kärjistyvät. Sisäoppilaitoksen sisällä riehuva valtataistelu vetää vertoja ulkopuoliselle sodalle. Naiset liittoutuvat milloin keskenään, milloin sotilaan kanssa. Elokuvassa soditaan monella rintamalla ja kaikilla keinoilla: juonitellaan, liittoudutaan, petetään luottamus, harhautetaan, hyökätään ja jopa murhataan.

Henkilökohtaisesti minua ei kuitenkaan kiinnostanut niinkään elokuvan teema eli valtataistelu eri muodoissaan, vaan minua kiehtoi enemmän elokuvan visuaalisuus ja äänimaailma. Mielenkiinnosta kävin katsomassa elokuvan kahteen kertaan.

Elokuvan värimaailma on poikkeuksellisen vaaleasävyinen. Vaaleus kertautuu naisten leninkien hennoissa väreissä ja toistuu tyttökoulun sisustuksessa. Tuntui kuin naistet ja tytöt sulautuisivat asuinympäristöönsä. Monessa kohtauksessa vallitsee hämärä päivänvalo tai illan kynttilävalo, mikä häivyttää rajoja. Ympäröivässä luonnossa sävyt painottuvat vihreänharmaaseen. Ilmassa leijuu usein sumua. Sumu vääristää havaintoja ja peittää todellisuutta.

Elokuvan visuaalisuus hämmensi minua. Aivan kuin en olisi tiennyt, mmitä oikein katson: vanhaa öljyväreillä maalattua maisemamaalausta, valolla "maalattua" valokuvaa vai uutta elokuvaa. Monesti ihmishahmo näytti tavallaan hukkuvan luonnon keskelle. Kuvien rajaus korosti ihmisen pienuutta verrattuna puiden valtavaan kokoon. Tavallaan kuvausvalinnat jäljittelivät maatalousyhteiskunnassa elävän ihmisen kokemusmaailmaan: ihminen on vain pieni osa luontoa, ei sen keskipiste.

Elokuvan äänimaailma on erittäin hiljainen. Musiikkia on käytetty hyvin säästeliäästi. Musiikin ovat korvanneet erilaiset luonnonäänet. Linnut livertävät, tuuli humisee ja kahisuttaa puiden lehtiä. Jostain kuuluu tasaisen sirittävää ääntä (heinäsirkat? sammakot? linnut?). Miellyttävän luontoidyllin rikkoo tykkien jylinä.

Sisätiloissa naisten kengät kopisevat lautalattioilla ja hameiden kankaat kahisevat. Pidin elokuvassa sen hiljaisuudesta: ylisentimentaalista taustamusiikkia ei kaadeta katsoja päälle jatkuvalla syötöllä. Liiallinen musiikki ei edes vavahduta, vaan pelkästään kyllästyttää ja ärsyttää. Lumotut-elokuvan musiikista muistan vain "säröäänet" kaikkein dramaattisimmissa kohdissa.

Jotkut elokuvan yksityiskohdista kuitenkin mietityttivät ja nakersivat vähän elokuvan uskottavuutta. Sodanaikainen yltäkylläisyys epäilytti: kynttilöitä poltettiin kuin hygge-kirjassa, kermavaahdolla mässäiltiin ja naisten vaatekaapeista löytyi juhlahepeniä. Takerruin myös kohtaukseen, jossa jenkkisotilas huudahtaa ruokapöydässä yllättävän moderniin tyyliin: Tsiisus! Kummeksuin elokuvan ränsistymään päässyttä hyötypuutarhaa, jonka penkkejä tytöt vain epämääräisesti sohivat kuokalla kuin teeskennelläkseen kuokkimista.

Eniten oudoksutti kohtaus, jossa haavoittuneen sotilaan jalkaa ommellaan ilman puudutusta paksulla neulalla ja villalangalla(?), eikä mies värähdäkään kivusta. No, ehkä se oli menettänyt tajuntansa tai sammunut juotuaan pullollisen brandyä. Tai miksei joillakuilla voisi olla tavanomaista huomattavasti korkeampi kipukynnys, hmmm. Voi olla, että niuhotan ihan turhasta. Jos nämä yksityiskohdat sivuuttaa, Lumotut-elokuva on oikein mallikasta katsottavaa. Itse asiassa elokuva lumosi minut niin, että voisin jopa harkita dvd:n ostamista sitten myöhemmin.

Sofia Coppolan elokuvia: Virgin Suicides, Lost in Translation, Marie Antoinette ja The Bling Ring.