Vääränlaista lukemista?

(tekstini ei liity kuvan kirjaan, luettu; pelkkä lavastuskuva)

Aikaisemmin olen vaikeroinut blogissani, kuuntelenko musiikkia väärin. Nyt alkanut epäillä, luenko kirjoja väärin. Intensiivisen tapani kuunnella musiikkia olen olettanut kumpuavan (kuvitteellisesta tai todellisesta) epämusikaalisuudestani. Vääränlaisen(?) tavan lukea kirjoja ja blogata niistä tai olla bloggaamatta oletan liittyvän muihin ongelmiin, mahdollisesti idioottimaisuuteeni.

Uusin kriisiytymiseni aihe: tajusin että jos todella pidän kirjasta (tai elokuvasta) ja haluan blogata siitä, joudun ja haluan lukea (tai katsoa leffan) kahteen kertaan. Se tuntuu hölmöltä. Se tuntuu vialliselta ja oudolta. Aivan kuin olisin niin hidasälyinen, etten pysty muodostamaan tarpeeksi perusteellista kokonaiskäsitystä kirjasta yhden lukukerran perusteella. Näin asia vain on. Pystyn tietysti muodostamaan kirjasta jonkinlaisen käsityksen, mutta se ei oikein riitä minulle. Aivan kuin yrittäisi katsoa peilikuvaansa sameasta peilistä.

Ensimmäisellä kerralla luen levottomasti vauhdilla, tunteella ja epämääräisesti. Kun olen saanut luettua kirjan loppuun, minulle on muodostunut kokonaiskäsitys kirjan sisällöstä ja tyylistä, pystyn rauhoittumaan ja haluan aloittaa kirjan alusta seesteisemmin. Ensin tulee tunnereaktio ja hapuileva yritys ymmärtää, vasta toisella lukukerralla pystyy tarkastelemaan kirjaa kokonaisvaltaisemmin, monipuolisemmin ja älyllisemmin. Tai no, älyllisesti ja älyllisesti.

Jos en ihmeemmin pidä kirjasta, yksi lukukerta riittää vallan mainiosti- ja siinäkin saattaa olla yksi lukukerta liikaa. Mutta silloin en yleensä halua blogata kirjasta. Jos kirja (tai elokuva) ei heilauta minussa paljon mitään mittareita, miksi vääntäisin tekstiä väkisin.

Aika vaikea hyväksyä oma ominaisluontonsa. Jos on jonkinlainen, sitten vain on. Olen vasta nyt alkanut hyväksyä, että olen musiikinkuuntelijana mustavalkoinen. Minulle on vain kaksi vaihtoehtoa: joko täydellinen keskittyminen musiikkiin tai sitten ei ollenkaan. Olen kai kirjan lukijanakin yhtä outo. Joko uppoudun kirjaan kaikella energiallani ja yritän tarkastella kirjan maailmaa oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja alhaalta, läheltä ja kaukaa ja miettiä, miten kirja muistuttaa tai eroaa aikaisemmin lukemiani kirjoja. Tai sitten vain pintapuolinen lukaisu ilman ihmeempiä intohimoja. Jos kirja on tavallaan ihan kiva mutta ei kuitenkaan kovin sytyttävä, miksi edes yrittäisin kirjoittaa siitä.

Monta asiaa voi elämässään tehdä väärin. Tulipaloja on sammutettu väärin. Osa ihmisistä hengittää väärin. Osa istuu tuolilla väärin. Osa harrastaa liikuntaa väärin. Osa ihmisistä syö väärin. Tai ainakin epäilee tekevänsä niin tai niin muut sanovat.

En tiedä, liittyisikö tämä yhdeltä istumalta puserrettu blogipökäleeni sittenkin introversioon. Ehkä liittyy, ehkä ei.Toinen i:llä alkava sana olisi idiotismi. Introversio vai idiotismi? Kummankohan valitsis.

Englanniksi luettua ja kielistä

Olen jatkanut englanninkielisten romaanien lukemista. Luin kestosuosikkini Joyce Carol Oatesin trillerityylisen Jack of Spadesin. Kahlasin läpi Stephen Kingin Doctor Sleepin vain todetakseni, että minulla ei ole King-geeniä, eikä tule. Tällä hetkellä luen brittiläisen Sadie Jonesin The Outcast-romaania. Jostain syystä alkuperäinen Hylkiö-nimi on suomennoksessa vaihdettu kaupallisempaan Kotiinpaluuseen.

Pidän Oatesin sujuvasta kirjoitustyylistä. Oates ei turhia mutkittele ja kaunistele. Sisällöllisesti Jack of Spades (suom. patasotilas) käsittelee plagiointia ja varastamista kirjallisuudessa. Kaunokirjallisesti pidän tätä Oatesin kirjaa väliteoksena huippuromaanien välillä, siksi en jaksa kirjoittaa siitä tämän enempää.

Sadie Jonesilta olen aikaisemmin lukenut teatterimaailmaan sijoittuvan romaanin Ehkä rakkaus oli totta. Suomeksi luettuna kirja tuntui raskaalta sekä kielellisesti ja teemoiltaan. Synkät aiheet toistuva myös kirjassa The Outcast (tähän mennessä: vankilatuomio kirkon tuhopoltosta, äidin tapaturmainen hukkuminen, isän sodastapaluu, ulkopuolisuus, alkava alkoholismi?), mutta kirjoitustyylin vaivattomuus helpottaa lukemista.

Mutta mutta, seuraavana vuorossa Stephen Kingin Doctor Sleep. Kirja on tavallaan jatko-osa Hohdon (The Shining) tapahtumille. Olen lukenut aikuisiässä (eli liian myöhään) muutamia Kingin kauhuromaaneja sekä suomeksi että englanniksi. Lopputulos on aina sama: ei nappaa. En tunne kauhua, pelkoa, jännitystä enkä ahdistusta, vaan... En. Yhtään. Mitään. Tunnetilani on parhaimmillaan ihmetys: mikä ihme Kingissä vetoaa niin moniin?

Doctor Sleepissa totisesti on aineksia yliluonnolliseen kauhuun. On telepatiaa, poltergeistia, kuolemia, haamuja, juonittelua, jahtaamista, väkivaltaa, insestiä ja murhia. Mutta kun ei, niin ei. Halusin pakonomaisesti selvittää, mistä kylmä reagointini johtui. Todennäköisesti seuraavista syistä: 1) King ei pysty uskottavalla tavalla kuvaamaan tunteita, esimerkiksi pelkoa ja epätoivoa; Kingin matter-of-fact-asenne puuduttaa 2) en pystynyt samastumaan kirjassa keneenkään enkä tuntenut sympatiaa ketään kohtaan; minulle oli yhdentekevää, ovatko henkilöt dead or alive 3) Kingin jähmeähkö kirjoitustyyli ei imaissut mukaansa.

King ei herännyt minulle henkiin, vaikka luin englanniksi. Aikaisemmin lukiessani romaania Tapahtumapaikkana Duma Key, oletin että vika olisi käännöksessä. Mutta ei, ongelma piilee jo alkutekstissä. Siis minun ongelmani lukijana. Miljoonille lukijoille King on tietysti kunkku ja parasta ever.
-----------

Englanniksi lukiessa tulee pakostakin mietittyä, miten äidinkieli eroaa vieraista kielistä, joita on varta vasten päässyt/joutunut opiskelemaan. Äidinkieli on aina tunteen ja ajattelun kieli. Myöhemmin opittu kieli on yleenä kommunikaation, taiteen ja tieteen kieli. Sekä informaation välittämisen kieli.

Äidinkieli on spontaani, opittu kieli enemmän tai vähemmän jäykkä. Omaa äidinkieltään puhuessaan pystyy olemaan kokonaisvaltaisesti oma itsensä, kun taas vierasta kieltä puhuessaan joutuu aina surkastuttamaan joitain puolia itsestään, koska ilmaisukyky kaatuu sanavaraston rajallisuuteen tai epävarmuuteen kieliopissa ja ääntämisessä.

Äidinkielellään ymmärtää paremmin huumoria, ironiaa, kielellisiä vivahde-eroja ja tyylejä. Äidinkielellä pystyy ymmärtämään ja ilmaisemaan itseään sekä neutraalilla asiatyylillä, hienostuneella korkeatyylillä että rähjäisellä alatyylillä. Ykköskielellään pystyy tajuamaan myös kielellisiä erikoisuuksia, esimerkiksi suomen kielen sananmuunnokset eli munansaannokset.

Tein eilen testin: yritin vaihtaa ajattelukieleni suomesta englanniksi. Lopputulos oli niin teennäinen, että nolotti.

Lukijan nautintoaineet

(lasissa itsetehty jäätee)

Näin kesäkuumalla tulee mietittyä, mitä lukiessa kannattaa nauttia. Vannoutuneena kahvi-ihmisenä valintani on usein kahvi. Vaikka omistan käsikäyttöisen kahvimyllyn ja mutteripannun ja jääkaapissani on kahvipapuja, olen viime aikoina juonut paljon pikakahvia. Periaatteessa voin juoda kahvia espressona, cappuccinona tai macchiatona, kunhan kahvipapujen arabica/robusta-sekoitussuhde miellyttää makuhermojani.

Jostain syystä Suomessa (yli)arvostetaan arabicaa. Sen pitäisi maistua hedelmäiseltä, mutta minun suussani arabican suutuntuma on vetisyys. Samaa vetisyyttä voi aistia myös merlot-punaviinissä. Itse arvostan robustan paahteista aromia, josta tulee mieleen Keski- tai Etelä-Eurooppa. Arabica on makuuni liian "suomalainen". Mikään kahvi ei tietenkään ole "suomalainen" loppuun saakka, koska kahvipapuja ei viljellä Suomessa. Kahvipavut vain sekoitetaan ja paahdetaan (toisin sanoen jätetään puoliraa'oiksi vaaleapaahtoisiksi raakileiksi, joissa vihreä väri vaivoin peittyy - anteeksi negatiivisuuteni ja asenteellisuuteni).

Fanaattisista kahvimielipiteistäni huolimatta juon yllättävän usein vihreää teetä. Minulla vihreään teehen on/off-suhde: välillä paljon, välillä pitkiä taukoja ettei ollenkaan. Mustaan teehen en koske tikullakaan. Musta tee haisee pahalle (koska se on käsitelty pilalle), maistuu vielä hirveämmälle ja alkaa kivistää mahaani (anteeksi taas kitkerä asenteeni).

Alun perin rupesin juomaan vihreää teetä, koska kuulin luotettavista lähteistä, että se on varsinainen terveyspommi. Monenlaista vihreän teen lajiketta olen ehtinyt muutaman vuoden aikana maistella; gunpowder, japanilainen sencha ja bancha, kiinalainen chun mee, indonesialainen oolong, intialainen darjeeling, japanilainen "pyhäkkötee" ja alkuperältään tuntematon flowery orange pekoe.

Vakaa mielipiteeni on, että vihreä tee pitää valmistaa teenlehdistä, ei teepusseista. Suosin myös yksittäisiä teelajikkeita. Mitään "esanssipaskaa" en halua (anteeksi jälleen hyökkäävä asenteeni). En edes ymmärrä, miksi vihreän teen pitäisi maistua greipille, mansikalle ja vaniljalle. Miksei vihreä tee voi maistua - yllätysyllätys - vihreälle teelle? Jos syön perunoita, haluan että ne maistuvat perunoille - eikä esimerkiksi banaanille ja kardemummalle! Give me a break. Antakaa minulle tauko.

Keittiöalkemistina olen kokeillut erilaisia yhdistelmiä juoda jääteetä. Olen koklannut mm. yhdistelmiä vihreä tee, eteläamerikkalainen mate, inkivääri, laksitsinjuuri, kolapähkinä, gingo biloga (älkää kysykö, mitä se on) ja guarana (kyseessä valmis sekoitus). Jääteehen kuuluu luonnollisesti myös makeuden (hunajasta, olen vihdoin oppinut käyttämään hunajaa) ja happamuuden (limestä tai sitruunasta) yhdistelmä. Sekaan vielä jääpalat ja avot.

Olen viime päivinä valmistanut jääteetä paiskaamalla (siis laittamalla) siihen tupla-annoksen lakritsinjuurta. Yhdistelmä laku + lime muistuttaa kolaa. Tosin en ole juonut kolalimuja moneen vuoteen (koska ne ovat niin helvetin pahanmakuisia ja lisäksi hiilihappo raastaa kurkkuni vereslihalle (anteeksi taas kolajuomien ystävät). En ymmärrä myöskään mehujen juomista. En halua juoda hedelmiä, vaan syödä niitä (ja taas negaa, pahoitteluni).

Osalle lukijoista maistuu kamomillayrttitee (en ymmärrä), rooibos tai kaakao (valmiskaakaot liian makeita, pahaa). Loppupeleissä mikä tahansa alkoholiton vaihtoehto sopii kirjan kaveriksi. Hämmästyttävän moni kirjailija suosii yhdistelmää päihteet + kirjoittaminen (tai niin ainakin väitetään). En taaskaan ymmärrä. Luulisi, että oluesta tulisi pöhnä, viini väsyttäisi ja kirkas viina ei kirkastaisi ajattelua vaan sumentaisi sitä. Tupakkatuotteiden luulisi haittaavan verenkiertoa ja supistavan verisuonia.

Väitteiden mukaan osa kirjailijoista on kirjoittanut romaaninsa jopa huumeiden vaikutuksen alaisena. Ainakin LSD:tä ja meskaliinia on vedetty. Itseäni ei huumeidenkäyttö kiinnosta. (En ole kokeillut edes "mietoja" huumeita, joiden sivuvaikutuksena saattaa olla "vain" psykoosi). Tuntuisi aika vaikealta keskitttyä kirjaan, jos esim. LSD-tripissä joutuisin kuuntelemaan, kuinka kuolleen mummoni haamu kertoo metsäsienisalaatin valmistuksesta huoneessa, jonka seinät pullistuvat ja kupruilevat ja lattialle kuhisee toukkia, torakoita ja käärmeitä (kuvitelmani LSD-tripistä from hell). Ajoittain saattaisin ryömiä sängyn piiloon ja kuvitella juuttuneeni appelsiinin sisälle ja odottaisin että joku tulisi kuorimaan minut (tällaisia stooreja olen kuullut).

Veden juominen sopii myös lukijalle. Hanavesi on hyvä. Pullovesi on huono, koska se saastuttaa ympäristöä. Veden juomiseen ei liity ikäviä sivuvaikutuksia, jos päivittäinen määrä on noin 1-2 litraa. Olen kuullut, että jos vettä juo yli 20 litraa päivässä, saattaa jopa kuolla. (En ole lääkäri).
------------
Koska olen päässyt aika hyvin vauhtiin anteeksipyytelyn linjalla, voin lopuksi vielä esittää pahoitteni, että olen ollut niin huono bloggaaja viime aikoina. Anteeksi, että blogannut niin vähän (tai saattaahan se joillekuille olla myös ilon aihe) ja vieraillut muiden blogeissa niin vähän tai en ollenkaan kommentoinnista nyt puhumattakaan.

Sivuhuomio: Käyttökirjallisuutta?

(kirjanmerkki ostettu museosta HAM)

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, olen viime aikoina lukenut romaaneja englanniksi. Tavoitteenani on  kehittää englannin kielen taitoani. Olen siis käyttänyt kaunokirjallisuutta oppikirjoina. Aivan kuin olisin syyllistynyt jonkinlaiseen väärinkäyttöön tai peräti hyväksikäyttöön. Tuntuu melkein, että minun pitäisi pyytää anteeksi kirjailijalta, että olen käyttänyt hänen fiktiivistä luomustaan väärään tarkoitukseen.

Mitkä sitten olisivat kaunokirjallisuuden oikeita käyttötarkoituksia? Satujen sanotaan kehittävän lapsen tunne-elämää, empatiakykyä, sanavarastoa, kielellistä tajua ja mielikuvitusta. Oletan, että monet aikuiset käyttävät kaunokirjallisuutta melkein samaa tarkoitukseen. Luulisi, että fiktiivisten tarinoiden lukeminen kehittäisi myös kerronnallisten rakenteiden tajua, kielellisten tyylien tajua, muistia, ennakointikykyä ja visualisointia. Itse käytän kirjallisuutta usein elämysten metsästämiseen. Osa ihmisistä on kuitenkin sitä mieltä, että kaunokirjallisuuden lukeminen on tarpeetonta eikä se kehitä ihmisessä yhtään mitään.

Onko edes olemassa ehdottomasti tuomittavia tapoja käyttää kaunokirjallisuutta tai muita kirjoja? Mitäpä jos ei olekaan harras uskovainen ja lukee hartauskirjallisuutta kuin piru raamattua? Mitä jos lukee nykyrunoutta kuin vitsikirjaa? Tai jos ei käytäkään dekkareita kokeakseen jännitystä, vaan rentoutumiseen juuri ennen nukahtamista? Entä jos käyttää kirjoja pelkkänä paperimassana materiaalina tilataiteessa? Mitä jos jollekulle ihmiselle kirjallisuus ei merkitse mitään, mutta hän haluaa antaa itsestään sivistyneen vaikutelman ja käyttää kirjoja hyllymetritavarana kirjahyllyssään? Minusta se olisi kirjojen halventavaa käyttöä.

En ole enää itsekään varma, mitä yritän tällä blogiraapustuksella sanoa. Kai jotain sellaista, että kaunokirjallisuuden lukeminen voi parhaimmillaan kehittää ihmisen ajattelukykyä ja persoonallisuutta yllättävän monipuolisilla tavoilla. Tämän tekstin tarkoitus on kai myös lämmitellä bloggauslihaksiani pitkähkön blogijäykkyyden jälkeen.

Vain lukea

Levottomuus vaivaa edelleen ja kriisiä pukkaa. Uusimman kriiseilyni aihe on tämä: pitääkö kaikista lukemistaan kirjoista kirjoittaa kirja/kulttuuriblogiin. Jos ei kirjoita blogitekstiä lukemastaan kirjasta, pitäisikö kirja mainita kuukausittaisella lukulistalla?

Olen hahmotellut erilaisia tapoja lukea ja kirjoittaa:

1) lukea ja kirjoittaa

Tätä pidän ideaalina. Näin toimii kunnon bloggaaja. Kunnon bloggaaja on säntillinen, tunnollinen, tehokas, ahkera, nopea, luotettava ja asiallinen.

2) lukea mutta ei kirjoittaa 

Tähän suuntaan olen mennyt. Haluan lukea kirjoja, mutta en halua kirjoittaa niistä mitään. En kirjoita, mutta sen sijaan luen mitä muut ovat kirjoittaneet. Tuntuu salakähmäiseltä. Aivan kuin vakoilisin muita ja pimittäisin tietoja itsestäni. Toisaalta on ehkä parempi jättää kirjoittamatta, jos ei pysty kirjoittamaan asiallista tekstiä kirjasta. Jos lukukokemukseni sisältää liikaa "epäasiallisia" tunteita (kuten vihaa, raivoa, inhoa, myötähäpeää, kateutta ja katkeruutta), parempi jättää kirjoittamatta. Jos kirja menee liikaa ihon alle, ei kannata kirjoittaa. Jos kirja jättää kylmäksi, tuskin kannattaa kirjoittaa.

Oikeastaan haikailen aikaa paljon ennen kirjablogeja. Kirjat olivat yksityisiä lukuelämyksiä. Kirjat olivat minun. Tunteeni ja ajatukseni olivat minun. Elämykseni ja tulkintani olivat minun. Saatoin pitää yllä illuusiota oikeassa olemisesta. Yhteisöllinen lukeminen romahduttaa lukijan kaikkitietävyyskuvitelmat. Kun lukee muiden mielipiteitä, epäily valtaa mielen. Tuntuu, että muiden mielipiteet ovat oikeita. Itselleni jää väärät tunteet, väärät tulkinnat, väärät mielipiteet. Minuus romuttuu.

3) ei lukea mutta kirjoittaa

Kirjoittaa kirjasta, jota ei ole edes lukenut? Kaikkein pahaenteisin vaihtoehto.

4) ei lukea eikä kirjoittaa

Ei hyvä. Vaarana luku- ja kirjoitustaidon heikkeneminen tai täydellinen menetys.

Mielipiteitä? Kokemuksia? Tunteita?

Melkein salissa n:o 6, osa 2

(kuvat Lapinlahdesta, suljettu mielisairaala Helsingissä)

(huom. tämä teksti sisältää tolkutonta jaarittelua asian vierestä. tekstini ei valaise mitään muuta kuin korkeintaan päänsisäistä pimeyttäni ja kaaostani. lukeminen omalla vastuulla)

Nyt kävi samalla tavalla kuin sadussa, jossa hiiri aikoi ommella kissalle takin. Ei tullut takkia, vaan tuli kukkaro. Minä kuvittelin pystyväni kirjoittamaan Anton Tsehovin novellista Sali n:o 6, mutta jouduin mahanväänteiden, ihon kihelmöinnin ja muiden levottomuusoireiden jälkeen huomaamaan, etten pysty. Ainakaan tänään. Ehkä yritän kirjoittaa Tsehovin novellista vielä kolmannen kerran. Jos epäonnistun, minulle käy samalla tavalla kuin Franz Kafkan romaanissa Linna, jossa päähenkilö lähestyy linnaa, mutta ei toistuvista yrityksistään huolimatta koskaan pääse sinne sisälle.

Kun yritin keskittyä Tsehovin fiktiiviseen mielisairaalaan, päässäni alkoi pyöriä filmi Lapinlahden suljetusta mielisairaalasta, jossa vierailin Helsinki-päivänä (kuten mainitsin edellisessä postauksessani). Kun olin Lapinlahden mielisairaalassa avoimissa ovissa, päässäni pyöri puolestaan kuvasarja Briarcliffin fiktiivisestä mielisairaalasta televisiosarjassa American Horror Story kausi Asylum.

Kun kävelin Lapinlahden valkoisia käytäviä pitkin, mielessäni välähteli koko ajan kuvasarjoja Briarcliffin tummiksi maalatuista, ahtaista käytävistä. Kun Lapinlahdessa pysähdyin käytävän levennykseen tehtyyn, huonekaluista tyhjennettyyn taukotilaan, tila täyttyi mielessäni Briarcliffin synkeällä oleskelutilalla, jossa mielisairaat (tai mielisairaiksi leimatut terveet) istuvat rähjäisillä sohvilla ja odottavat, mitä kauheaa tapahtuu seuraavaksi (sähköshokkikäsittely? pimeä eristyshuone? vesiterapia lähes kiehuvassa vedessä ammeen kahlehdittuna?).

Kun näin Lapinlahden oikeuspsykiatrisen osaston huoneen, jonka lattialla oli paksulla muovilla päällystettyjä patjoja, ajattelin kohtausta Briarcliffissa, jossa saatanan riivama nunna iskee teräaseen rukoilevan, mielisairaan naisen kaulavaltioon. Näin sisäisin silmin, kuinka veri pulppusi sykäyksittäin. Näin demonisuuden välähdyksen nunnan silmissä.

Lapinlahden mielisairaala aktivoi päässäni muitakin elokuvia/sarjoja kuin American Horror Story. Mieleeni palautui kohtauksia M. Night Shyamalan elokuvasta Kuudes aisti (1999), jossa järkensä menettänyt pikkupoika näkee hirtettyjä ihmisiä roikkumassa katosta. Aina ennen kuin kuolleet ilmaantuvat, poika aistii kylmien ilmavirtojen liikkeen lattialla. Onneksi sentään Lapinlahti-visiitin aikana oli kirkas ja lämmin kesäpäivä, joten näin karmeita mielleyhtymiä ei päässyt syntymään.

Kun näin Aleksis Kiven entisen huoneen Lapinlahden toisessa kerroksessa, mieleeni ei yllättänyt tullut yhtään kuvaa yhdestäkään elokuvasta, ei edes klassikosta Yksi lensi yli käenpesän. Aleksis Kiven entisessä huoneessa ajattelin vain, että huone on liian pieni Aleksis Kiven suuruiselle kirjailijalle. Mietin vain, miten surullista kaikki on.

Kun kävelin kolkot portaat ylös ylilääkärin entiseen asuntoon ja näin sokkeloisen huoneiston tyhjät huoneet, pystyin ehkä juuri ja juuri näkemään entisen loiston, hienot tapetit, kauniit verhot ja tyylikkäät huonekalut, taulut ja takan kaakelit. Mutta samalla mietin, onko huoneilla muisti. Pystyisivätkö huoneet kantamaan sisällään kaikkea niitä tapahtumia, joita niiden sisällä on tapahtunut? Mitä jos jossain huoneessa on vaikkapa kuristettu nainen kuoliaaksi, jääkö siitä ikuinen muistijälki huoneen muistiin?

Kun sitten luen Tsehovin novellista Sali n:o 6 "ruostuneesta katosta, puoliksi luhistuneesta savupiipusta, lahonneista kuistin portaista, nauloitetusta lauta-aidoista" ja kaikesta "alakuloisesta ja kolkosta", mieleeni tunkeutui kuvasarja Lapinlahden rappeutuneesta ympäristöstä. Rakennusten ikkunat säröilevät ja ulkoseinistä maali halkeilee. Ovia on osin laudoitettu ja seiniä on sotattu graffiteilla.

Tsehovin novellissa rönsyilevät "takiaiset, nokkoset ja villihamput" ja pihoilla mätänevät ja löyhkäävät "vanhat repaleiset kaavut ja loppuun kulutetut jalkineet". Lapinlahteen vievällä kujalla riippuu puiden oksissa henkareissa teepaitoja ja muita vaatteita. Kun ensimmäisen kerran näin ne, pelästyin ja epäilin näköharhaa. Muitakin outoja ja pelottavan oloisia taideteoksia on kasattu pitkin piha-aluetta. Pensaissa kieppuu tuulessa kiiltäviä lappusia, joihin on kirjoitettu kummallisia lausahduksia. Puissa roikkuu metallipallukoita ja puiden runkoja on päällystetty muovipusseilla. Nurmikolla kiemurtelee seipäistä tehty aita, jolla ei ole mitään tarkoitusta. Aita ei ala mistään eikä pääty mihinkään. Aita ei suojele ketään eikä estä mitään. Hulluutta?

Kun yritän keskittyä lukemaan Tsehovin novellia, mieleeni tulee kaikenlaista kuvallista materiaalia, mitä en nähnyt Lapinlahdessa, mutta olisin voinut nähdä. Jos eri aikatasot limittyisivät, olisin voinut nähdä Lapinlahden pihapuihin hirttäytyneitä potilaita, jotka eivät enää jaksaneet jatkaa elämäänsä. Olisin voinut nähdä hulluksi tulleen entisen lääkärin jossain Lapinlahden huoneessa ja käytävällä. Olisin voinut nähdä potilaita, jotka jahtaavat muita potilaita ja hakkaavat näitä kepeillä. Olisin voinut avata pihakaivon yläpuolisen pikkurakennuksen oven ja nähdä miehen, joka oli hirttäytynyt kaivon kampeen. Kun avasin huoneen pienen vaatekaapin oven, olisin ehkä voinut nähdä vaatetankoon hirttäytyneen potilaan. Joka puolella hirttäytyneitä ihmisiä. Mutta en oikeasti nähnyt.

"Salaa" luettu kirja

KIRJALLISUUS  ----  Kirjailija-Jonka-Nimeä-En-Voi-Mainita: Kirja-Jonka-Nimeä-En-Voi-Mainita (Kustamo, ilmestymisvuosi)

Kirjoitin tästä kirjasta lukioaikana aineen otsikolla "Kirja josta löysin itseni". Kyseisen Kirjailijan-Jonka-Nimeä-En-Voi-Mainita kirjoittama Kirja-Jonka-Nimeä-En-Voi-Mainita oli myös ensimmäisiä "oikean" kaunokirjallisuuden edustajia, joihin tutustuin. Kirja teki minuun siihen aikaan suunnattoman vaikutuksen. Hurmioiduin kirjan kielestä, lumouduin sen kuvaamasta maailmasta ja ennen kaikkea samastuin kirjan päähenkilöön, jota pidin henkevänä, rohkeana ja persoonallisena boheemina.

Mutta nyt. Ei helvetti. Miten olen voinut olla täysin sokea? Miten ihmeessä en silloin kyennyt huomaamaan kaikkea, mitä huomaan nyt? Kirjan päähenkilöhän on itsekeskeinen, itsekäs, itserakas, töykeä, tyly, epäsosiaalinen, ristiriitainen ja asenteissaan naurettavan vanhanaikainen. Kaiken lisäksi päähenkilö on mies, vieläpä keski-ikäinen äijänkäppyrä, joka on alkoholisoitunut, kihdin runteleva, harhainen, lähes hullu ja todennäköisesti mielisairas. Eikä tässä vielä kaikki. Päähenkilö on hurahtatanut itämaisiin uskontoihin. Hän on riidanhaluinen pasifisti ja porvarillisuutta vihaava puoliporvari. Jos jotain päähenkilöstä jotain hyvää pitäisi löytää, se on rakkaus taiteisiin. Siihen pystyn yhä edelleen samastumaan. Mutta muuten. Ei helvetin helvetin helvetin helvetti.

Tällä lukukerralla en ihmeemmin vaikuttunut edes kirjan kielestä ja vielä vähemmän sen rakenteesta. Nuorena lukijana kuitenkin ihastuin kirjailijan polveileviin ja pulppuaviin virkkeisiin. Nyt kirjoitustyyli tuntui lähinnä ärsyttävän monisanaiselta, maalailevalta ja koukeroiselta. Kirjan kuvaamasta maailmasta ajattelin lähinnä vain että no just joo, vaikka vuosia sitten sekin tuntui kiehtovalta ja salaperäiseltä. Kirjan rakenne kieltämättä on monikerroksinen, mutta mitä siitä. Ei siinä ole mitään ainutlaatuista. Nuorena ajattelin, että kirjan viittaukset milloin mihinkin suuntiin olivat merkki kirjailijan suunnattomasta älykkyydestä, mutta nyt nekin tuntuvat teennäisiltä ja päälleliimatuilta.

Eli lyhyesti sanottuna hävettää, että olen mennyt tällaisesta kirjasta innostumaan. Häpeä on luonnollisesti syy, miksi en halua kertoa kirjan ja kirjailijan nimeä. Joku saattaa nyt miettiä, oliko pakko lukea tämä kirja ja vielä blogata siitä, jos on niin vaikeeta. Oli. Syy: taistelen edelleen lukuilon ja sen katoamisen kanssa ja siksi aion palata niihin kirjoihin, joiden lukemisesta olen edes joskus nauttinut.

Olen muutoinkin miettinyt tapoja, joilla saisin lukemiseen lisää nautintoa. Olen kokeillut esimerkiksi pirstaleista lukemista. Luen kirjasta pätkiä sieltä täältä enkä siis rupea väen väkisin lukemaan kirjaa alusta loppuun. Olen miettinyt myös yksityistä vs. yhteisöllistä lukemista. Olisiko lukemiseen mahdollista saada enemmän kielletyn hedelmän makua, jos lukisi itsekseen kertomatta kirjasta mitään kenellekään? Tuntisinko enemmän omistavani kirjan maailman, jos pitäisin lukukokemuksen pelkästään itselläni? Olen pohtinut myös julkisella paikalla lukemista. Saisiko uusia säväreitä lukemiseen, jos avaisin kirjan kahvilassa, puutarhassa tai merenrannalla? Saas nährä ny. Joka tapauksessa aion toistaiseksi jatkaa näiden vanhojen suosikkikirjojen lukemista. Saatan kirjoittaa enemmänkin blogitekstejä aiheesta "Kirjoja-Joiden-Nimeä-Ei-Voi-Mainita-Koska-Hävettää-Liikaa".

Kirja joka ei alkanut elää päässäni

(tahallisen epätarkka kuva)

KIRJALLISUUS  ---  Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (Atena, 2010)

Alkuun huomautus: kirjoitan tässä tekstissä enemmänkin lukukokemuksestani kuin itse kirjasta. Jos pääni sisäinen todellisuus ei kiinnosta sinua, mahdollinen lukijani, tekstini lukemiseen ei kannata tuhlata aikaa ja energiaa. Mutta jos lukijuuteni kiinnostaa sinua, tekstistäni saattaa olla sinulla jotain iloa.

Yleensä kun luen romaania, se alkaa elää päässäni. Pystyn visualisoimaan tapahtumat ja henkilöt. Koen tavallaan olevani romaanihenkilön pään sisällä ja näkemään tapahtumat hänen silmin. Eikä se rajoitu pelkkään näkemiseen, vaan pystyn myös kuulemaan, tuntemaan ja haistamaan toisen ihmisen kokemusmaailmasta käsin. Enkä tietenkään tarkoita mitään hallusinaatioita vaan sisäisiä mielikuvia. Oletan, että tämä on yleistä lukijoilla. Oletan myös, että tämä on yksi syistä, miksi kaunokirjallisuutta ylipäänsä luetaan.

Mutta kun luin Pasi Ilmari Jääskeläisen romaania, mitään ei tapahtunut. En nähnyt mitään. En ollut missään. En tuntenut mitään. Koko lukukokemukseni ajan mietin, miksi näin kävi. Puuttuiko kirjasta jotain olennaista? Jättikö kirja jonkin aistin kuvaamatta kokonaan? Eikö siinä ollut ollenkaan tunteita? En tiedä, mitä siitä puuttui.

Periaatteessa kirjassa olisi ollut juonen ja rakenteen tasolla paljon potentiaalia visualisuuteen. Päähenkilö Olli Suominen on kirjakustantaja ja kirkkovaltuutettu Jyväskylässä. Hänen perheeseensä kuuluu Aino-vaimo ja pikkupoika. Olli törmää facebookissa nuoruudenrakastettuun Kerttu Karaan, joka kirjoittaa suosittua kirjaa "Elokuvallinen elämänopas". Kohta Kerttu saapuu Jyväskylään kirjoittamaan "Maagista kaupunkiopasta" Jyväskylästä. Ollin ja Kertun suhde alkaa lämmetä uudestaan.

Tilanne muuttuu uhkaavaksi, kun Aino ja poika siepataan. Sieppaus kytkeytyy jollain tavalla lapsuuden Viisikko-leikkeihin, joissa olivat mukana myös Anne, Riku, Leo ja Karri. Viisikon aikuistuneet ex-jäsenet ohjailevat sieppausdraamaa facebookin kautta. Lapsina viisikolla oli tapana seikkailla Jyväskylän salakäytävissä. Paljastuu, että salakäytävät ovat yhä olemassa joko konkreettisina luolastoina tai abstrakteina muistin käytävinä.

Miksi sitten  näinkin raflaava tarina ei lähtenyt elämään päässäni? Yritin koko lukuprosessini ajan selvittää, mitä kirjasta puuttui. Jos romaanihenkilö esimerkiksi käveli kadulla, jättikö kirjailija kuvaamatta jotain itselleni olennaista informaatiota? Eikö hän kuvaillut esimerkiksi taivaan sinisyyttä, soran ratinaa kenkien alla tai kengänpohjien napsumista asvaltilla? Hiekan tai mullan hajun kuvaus? Puuttuiko tuulenviren kuvaus tai autojen hurinan kuvaus? Tai maininta ilmankosteudesta tai henkilön tunnetilan kuvaus? Ympärillä olevien talojen kuvaus tai puistonäkymän luonnehdinta? Vaikka kuinka yritin selvittää, mitä puuttui, en päässyt selvyyteen.

Myöskään elokuvallisesti maailmaan suhtautuva Kerttu Kara ei herännyt henkiin päässäni. En pystynyt visualisoimaan edes Kertun päärynäkuvioista mekkoa, mikä mainittiin romaanissa toistuvasti. Kertun kasvonpiirteet ovat minulle täysi blanco. Ei mitään. Tavallaan luulisi, että "cinemaattisessa", "vahvasti tunnelmallisessa", "merkityshiukkasilla latautuneessa" ja "esteettisen elämäntavan valinneessa" Kertussa olisi ollut paljon visualisoitavaa. Mutta ei, romaanihenkilö jäi minulle pelkäksi valkoiseksi paperiarkiksi.

Paperinmakuinen tunnelma jatkui myös kohdissa, jossa romaanihenkilöt seikkailevat salakäytävissä. En saanut selvää, olivatko käytävät tarkoitettu konkreettisiksi tiloiksi vai enemmänkin mielentiloiksi kuten muistoiksi tai haaveiksi. Ilmeisesti ainakin lasten leikeissä ne olivat todellisia tiloja. Maanalaiset luolat eivät kuitenkaan alkaneet elää päässäni, koska niiden kuvauksesta puuttui taas jotain. Ehkä maan kosteaa ja lievästi mätää hajua ei ollut mainittu ja siksi en pystynyt tuntemaan, että itsekin ryömisin samanaikaisesti maanalaisissa tunneleissa.

Jotain puuttui koko ajan, mutta mitä. Lukiessani mietin myös sitä, millaiset asiat kerronnassa pitäisi mielestä mainita, jotta kirja alkaisi elää päässäni. Mielestäni myös päivänselviä asioita pitäisi mainita, kuten että taivas on sininen, mullassa on mullan haju, nurmikko upottaa kevyesti tai että tuuli tuntuu iholla. Tavallaan asiat ovat itsestään selviä, mutta jos ne jättää mainitsematta, kertomus ei ala elää ainakaan minun päässäni. Ja miksi lukea kertomusta, joka ei tunnu elävältä?

Lukiessani mietin myös sitä, mitkä asiat ovat liian itsestään selviä mainittavaksi. Eihän romaanihenkilöistä yleensä mainita, että heillä on kaksi silmää, yksi nenä, yksi suu ja kaksi korvaa. Lukijat olettavat joka tapauksessa, että romaanihenkilöllä on nenä, ellei sitä erikseen kielletä.

En ole päässyt pohdinnoissani oikeastaan mihinkään. En edellenkään tiedä, miksi suuri osa romaaneista alkaa elää päässäni ja osa ei. Ehkä romaanin kerronta vain vastaa minun tapaani hahmottaa maailmaa. Ainoa asia, jonka varmasti tiedän, on se että haluan lukea romaaneja, jotka pystyn visualisoimaan.

Myöhempi lisäys:
Luin muiden bloggajien arviot kirjasta vasta nyt. Huomasin, että muut bloggaajat ovat kehuneet kirjaa maasta taivaisiin. Muutamia linkkejä:
Kirsin kirjanurkka
Sallan lukupäiväkirja
Morren maailma
Kannesta kanteen

Lukuelämyksistä (ruikutus jatkuu)

(kuva ei liity tekstiin)

Varoitus: Tässä tekstissä selvittelen omaa kupoliani. Tekstini sisältää lähinnä itsekeskeistä ruikutusta, purkauksia, räjähdyksiä ja kiukun kihinää - mutta myös epärealistista toiveajattelua.

Haikailen niitä kaukaisia aikoja, jolloin sain kirjallisuudesta voimakkaita elämyksiä. Olin silloin 15-20-vuotias ja luin ensimmäistä kertaa elämässäni ns. aikuisten kirjoja. Mieleen ovat jääneet ainakin nämä: Hermann Hessen Arosusi, Jonathan Swiftin Gulliverin retket, Emile Zolan Nana, Viktor Hugon Kurjat, Franz Kafkan novellit ja Mika Waltarin historialliset romaanit (yllättäen kaikki mieskirjailijoita).

Nuo kirjat ravisuttivat, lumosivat ja pökerryttivät. Mutta johtuiko se vain iästäni? Olisinko lumoutunut mistä tahansa aikuisten kirjasta? Olisin tai en, joka tapauksessa ikävöin lumoutumisen tunnetta. En ole saanut sitä kirjallisuudesta enää pitkiin aikoihin. Tai lievemmässä muodossa, jos olen lukenut romaaneja englanniksi tai ruotsiksi. Alkukielellä lukemalla olen kokenut uutuudenviehätystä, lumousta, innostusta ja lukemisen iloa.

En tiedä, etsinkö kirjoista vääriä asioita tai odotanko lukemiselta liikaa. Toivon aina lukuelämykseltä todella intensiivistä kokemusta, jotain hypnoottista ja tainnuttavaa. Haluan, että teksti imaisee minut sisäänsä ja nielaisee omaan fiktiiviseen maailmaansa. Haluan lumoutua lauseiden rytmistä ja kerronnasta. Haluan, että voisin aistia tekstin takaista todellisuutta kaikeilla aisteillani. Haluan, että pystyn visualisoimaan kuvatun todellisuuden, haluan päästä henkilöhahmojen ihon sisälle, haluan nähdä, kuulla ja haistaa. Jos kirjassa kuvataan esimerkiksi metsää, haluan pystyä haistamaan metsän tuoksut ja kuulla oksien rasahdukset. En tietenkään tarkoita mitään hallusinaatioita vaan erittäin voimakasta (itse)hypnoottista tilaa.

Pahinta mitä lukijana tiedän, on ulkokohtainen kyräily. Jos teksti ei vedä minua sisäänsä, jään ulkopuolelta mittailemaan sitä, analysoimaan ja arvioimaan sitä. Tekstin pitää sytyttää, sen pitää viekoitella ja houkuttaa, se ei saa jättää kylmäksi.

En tiedä, olenko jotenkin vinksahtanut, koska haluan/toivon kirjallisuudelta kokonaisvaltaista elämystä. Haluan, että teksti jollain tavalla täyttää koko kehoni. Että lauseiden virta tavallaan imeytyisi verenkiertooni, että voisin hengittää lauseita tai että lauseiden rytmi ei ainakaan rikkoisi hengitykseni rytmiä. Haluan, että voisin kokea tekstin tavallaan koko elimistölläni: lihaksissani, luissani, kaikissa kudoksissani ja soluissani. Onko tämä outoa? Ehkä on. Ehkä yleensä musiikin odotetaan herättävän kuulijallaan kokonaisvaltaisia reaktioita, mutta ei kirjallisuuden.

Ehkäpä seuraavaksi latistan tunnelmaa kertomalla, mitkä kirjat ovat olleet aikuisikäni pahimpia lukuelämyksiä, lukukokemuksia suoraan helvetistä. Ensimmäisenä tulee mieleen Mario Vargas Llosan Vihreä talo (hyi h#+%&tti mitä p¤&+aa). Seuraavana mieleeni luikertelee painajaismaisen pitkäveteinen ja täysin yhdentekevä lukukokemus Antti Hyryn romaanista Uuni (voi v¤&#u kun en tajunnut jättää kesken sitä s&%+&nan p¤#"aa). Ja ensimmäisenä naiskirjailijana tässä tekstissä mainitsen inhokkini Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija (voi jum#"?¤ta mitä v?#un lässytystä s"%&#na).

Ylläolevia kirjoja lukiessani pystyin jo melkein käsittämään, miltä juutalaisista tuntui keskitysleirin kaasukammiossa, kun tappava kaasu alkoi virrata "suihkusta". Yhtä hyvin pystyn myös käsittämään, miltä tuntuu viettää ikuisuus helvetin kiehuvassa järvessä kuoleman jälkeen. Tai miltä tuntuu istua sähkötuolissa ja odottaa omaa teloitustaan. Tai seisoa hirttolavalla köysi kieputettuna kaulan ympärille ja odottaa milloin lattialuukku avautuu jalkojen alta. No niin, eivätköhän nämä esimerkit kuvaa kärsimystäni riittävän selvästi.

Nyt nousi verenpaine ja pulssi, kun kirjoitin nuo nimet. Toivon totisesti, että en enää ikinä-ikinä-ikinä-ikinä-IKINÄ lue sellaista kirjaa loppuun, jota lukiessa en pysty ajattelemaan mitään muuta kuin "Eiks tää s#¤%"+&%n p"#¤a lopu koskaan?" 

Oh-hoh, olipa taas purkaus. Jos joku on erehtynyt lukemaan teksini loppuun, otan osaa. Toivottavasti en ihan kokonaan pilannut päivääsi. Ehkä lähdenkin tästä lenkille. Jospa saisin lenkkipolulla kupolini vihdoin kuntoon. Lähtisi ketutuskäyrät laskuun.

Lukuilon korvikkeet

Äskettäin ruikutin lukuilon ja keskittymiskyvyn katoamisesta. Eilen aloin huolestuneena miettiä, osaanko ylipäänsä enää lukea ollenkaan. Pelkäsin, että mekaaninen lukutaito ja luetun ymmärtäminen näivettyy kokonaan kahden viikon lukutauon jälkeen. Mutta yllätys: osaan edelleen lukea ja jopa ymmärrän lukemaani! Luin eilen yhden luvun Joyce Carol Oatesin romaanista The Accursed.

Pääasiallisesti lukuiloni on kuitenkin piileksinyt jossain nurkan takana tai kiven sisällä. Koska en pysty uppoutumaan fiktiivisiin maailmoihin, olen niiden sijaan hurahtanut muihin juttuihin. Teeinnostukseni on lähtenyt täysin lapasesta. Ensimmäistä kertaa elämässäni maistoin vihreää teetä Orient-tyylisenä pussiteenä, joka oli maustettu tähtianiksella, kanelilla ja fenkolilla.

Kohta huomasin ostaneeni vihreää teetä irtoteenä eri makuisena. Ensimmäinen tuttavuuteni oli gunpowder -vihreä tee. Kun avasin pussin, sieltä pöllähti vanhentuneen oliiviöljyn haju. Epäilin hajuharhaa, mutta sanakirjasta selvisi, että tee sisältää itse asiassa eteerisiä öljyjä. Oudosta hajusta huolimatta gunpowder maistuu hyvältä. Seuraavaksi maistelin Earl Grey -vihreää teetä, joka on maustettu pistävänhajuisella bergamottiaromilla. Maku on siedettävä. Sitten hairahduin ostamaan jasmiiniteetä, joka haisee tympeän makealle. Valmiissa teessä jasmiini ei enää lemahda eikä maistu. Seuraavaksi aion hankkia japanilaista sencha-teetä ja tutustua mintulla maustettuun vihreään teehen.

Vihreän teen lisäksi olen innostunut afrikkalaisesta rooibos-teestä. Olen juonut sitä maustamattomana sekä mangolla, limellä ja lakritsinjuurella maustettuna. Raa'alla inkivääriviipaleella maustettu rooibos maistuu myös pirteältä. Yritän hillitä itseäni, etten innostu ostelemaan kaiken maailman yrttejä ja mausteita, joita voi sekoittaa rooiboksen kanssa, kuten kiinanruusun kuivattuja lehtiä, sitruunaruohoa, vaniljatankoja ja lakritsinjuuripaloja, mutta kiusaus on kova.

Eikä tässä vielä kaikki. Teeintoilun lisäksi olen lähtenyt hifistelemään kahvien kanssa. Italialaisen mutteripannun olen hankkinut jo aiemmin, mutta nyt sorruin ostamaan käsin veivattavan kahvimyllyn, jota varten olen tietysti ostanyt myös kahvipapuja, mitäpä muutakaan kuin sataprosenttista arabicaa. Näillä aineksilla ja vehkeillä pyöräytän ihanan tuoretta ja pehmeän makuista espressoa (tai mokkakahvia, miten sitä nyt haluaa kutsua). Juon tätä pikkiriikkisestä kupista hitaasti siemaillen.

En tiedä, onko keulimiseni tervettä vai sairasta. Missä vaiheessa innostus menee niin överiksi, että hulluuuden tunnusmerkit täyttyvät? Toisaalta pidän hyvänä asiana, että ylipäänsä kykenen innostumaan jostain enkä ole vajonnut täydelliseen apatiaan. Koen olevani oma itseni, jos olen utelias, innostunut ja tunnen voimakasta uutuudenviehätystä.

Tätä ennen olen innostunut mm. chileistä ja kuivatuista pavuista. Laajimmillaan papuvalikoimaani kuului pientä ja suurta valkoista papua, ruskeaa ja mustaa papua, pintopapua, adukipapua, kidneypapua, mustasilmäpapua, mungpapua ja näiden lisäksi vielä kikherneet ja kolmenlaista linssiä. Chili-innostukseni pahinta keulimista hillitsi habanero-chilin laukaisema voimakas paniikki ja kuolemanpelko. Nykyään chili on minulle vain yksi mauste muiden mausteiden joukossa. Pavuistakin on tullut perusmättöä.

Yletön innostuminen ei ehkä ole hyvä asia, mutta aina voisi mennä huonommin. Enpähän ole ainakaan lähtenyt kokeilemaan huumeita, en vedä viinaa enkä polta tupakkaa. En harrasta mitään extreme-urheilulajia, jossa voi murtaa luunsa, halvaantua tai päätyä koomaan. Enkä ole päätynyt rikoskierteeseen. En ryöstä laukkuja enkä potki mummoja, en suunnitele pyramidihuijauksia enkä ole hurahtanut sarjamurhaamiseen (jos tässä yhteydessä voi puhua hurahtamisesta). Jos asiani olisivat todella huonosti, kämpässäni lojuisi valtava arkkupakastin, johon olisin säilönyt murhaamieni ihmisten paloiteltuja ruumiinosia. Säännöllisin väliajoin sulattaisin pakasteen ja valmistaisin siitä kannibalistisen aterian. Eli tällaiseen kauhukuvaan verrattuna toimintani on täysin normaalia.

Onneksi en ole myöskään kehittänyt itselleni mitään kummallisia fetissejä ja fiksaatioita. Minulla saattaisi esimerkiksi olla pakkomielle seurustella yksisilmäisen, puujalkaisen, kuusisormisen korealais-ugandalaisen shemalen kanssa, joka puhuu äidinkielinään tanskaa ja harrastaa jodlausta. Mutta ei ole. Eli loppujen lopuksi kaikki on hyvin. Mutta jos jotain toivon, niin lukuilo, tule takaisin.

Lukuilo hoi, älä jätä!

KIRJALLISUUS / LUKEMINEN  ---  Ongelmana lukuilon ja keskittymiskyvyn katoaminen

Tämä on ruikutuspostaus. Eli: keskittymiskykyni on pilalla, lukuiloni on kateissa. Haikailen takaisin niitä kaukaisia aikoja, jolloin keskittymiskykyni ja lukuiloni olivat huipussaan. Se oli yläaste- ja lukioaikaa. Silloin pystyin myös lumoutumaan kirjallisuudesta helposti, koska lähes kaikki oli uutta. Nyt mikään ei tunnu miltään. Kaikki on on väljähtynyttä. En pääse tunnelmaan, kirjat eivät imaise minua sisälleen.

Onko kaikki lopullisesti menetetty? Palaavatko lukuiloni ja keskittymiskykyni enää koskaan? Pitääkö minun vain sopeutua tällaiseen laimeuteen? En halua. Onneksi sentään pystyn saamaan säväreitä ja kiksejä muista taidemuodoista, kuten elokuvista ja musiikista. Mutta kirjallisuus, mutta kirjallisuus.

Miten tässä kävi näin? Voin syyttää paljolti itseäni. Ehkä tärkein syy lukuiloni näivettymiseen on sairaalloinen tapani pakottaa itseni lukemaan kirja loppuun, jos kerran olen ollut niin hölmö, että olen sen aloittanut. En osaa jättää kirjaa kesken. Luen väkisin loppuun hampaat irvessä ja otsa rypyssä. Hengitykseni muuttuu pinnalliseksi ja jännitän lihaksiani. Miksi teen näin? Eihän kukaan pakota minua jatkamaan. Miksi ajattelen typerästi, että luovuttaminen kielisi tappiosta. Ja miksi se olisi minun tappioni? Eikö se ole kirjailijan tappio, koska hän ole onnistunut tuottamaan minulle mielihyvää tekstillään? Pääsenkö ikinä eroon pakkomielteestäni? Miten ihmeessä ajattelutavan muuttaminen voi olla näin vaikeaa?

Toinen syy keskittymiskykyni huonomiselle tai tuhoutumiselle on ikävä kyllä tämä blogi ja sosiaalinen media yleensä. Vai onko naurettavaa syyttää itsensä ulkopuolista tahoa, jos vika on oikeasti omassa päässäni? Mutta eikö tämä ole jo moneen kertaan tutkittu juttu, että some hajauttaa ihmisten ajattelua? Enkä edes ole mukana missään muualla kuin blogimaailmassa. En ymmärrä, miten ne ihmiset jotka myös feisbuukkaavat ja tviittaavat, pystyvät keskittymään enää yhtään mihinkään? Pitäisikö minun sitten lopettaa koko bloggaus? En halua sitäkään, koska blogeista on myös paljon iloa. Pitääkö minun vain hyväksyä, että somen takia ajatukseni säntäilevät milloin minnekin? Vai onko minulla joku aivosairaus? Dementia? Jospa sen merkit alkavat näkyä jo nyt.

Haluaisin, korjaan haluan, oppia uudelleen nauttimaan lukemisesta. Haluan oppia pois lukemisesta suorittamisena. Siksi tiedän erittäin hyvin, että minun ei todellakaan kannata tukahduttaa pienenpientä lukuiloni siementä osallistumalla kilpailuhenkisiin lukutempauksiin (tai ainakaan kaikkiin niistä). Olen todennut tämän aikaisemmin. Tiedän tämän. Mitä tästä enää jauhaa? Kilpailuhenkiset lukuhaasteet sopivat monille ihmisille, mutta ne eivät sovi minulle. Piste. Asia on selvä. Vai onko? Mikä tässäkin voi olla niin vaikeaa? Senkun jättäytyy kaiken suorituskeskeisen ja kilpailuhenkisen lukemisen ulkopuolelle. Sehän on helppoa. Tai ainakin se olisi helppoa, jos en olisi mukana sosiaalisessa mediassa. Mutta kun olen. Ja aion pysyä. Umpikuja.

Haluan takaisin lukemisen ilon. Haluan takaisin lumoutumisen tunteen. En ole kiinnostunut lukemieni sivujen määrästä vaan omista tunteistani ja tunnetiloistani. Miksei tämä onnistu? Kuinka vaikeaa voi olla saada takaisin jotain, minkä on joskus osannut?

Tilanteeni ei kuitenkaan ole toivoton. Lukuiloni on palaillut hetkittäin, kun olen lukenut kirjoja, joita olen jo lukenut joko kokonaan tai osittain. Kuten esimerkiksi kuvan näyte Kantelettaresta. Mutta tämäkin on ongelma. Miksi en voi antaa itselleen lupaa lukea kirjaa, jonka/jota olen jo lukenut. Aivan kuin koko ajan pitäisi lukea jotain, mitä ei ole vielä lukenut. Mikä ongelma siinäkin olla, jos lukee kirjoja, joista on aikaisemminkin pitänyt? Enkö saa koskaan avattua näitä ajatussolmujani?

Lukumaraton vai slow reading ja muut ongelmat

LUKEMISEN JA KIRJOITTAMISEN ONGELMISTA

Monessa kirjablogissa on viime aikoina ollut tapetilla 24 tunnin lukumaraton. Maratonia on suoritettu mm. blogeissa Pihin naisen elämää ja Anna minun lukea enemmän (muitakin blogeja löytyy, mutta laiskuuksissani en jaksa linkittää enempää).

Pitäisikö minunkin lähteä mukaan lukumaratoniin, koska "kaikki" muutkin lähtevät? Ei missään nimessä. Yritän päästä toiseen äärilaitaan eli hitaaseen ja nautiskelevaan lukutapaan. Haluan oppia lukemaan tekstiä makustellen (juuri tähän sanaan olen törmännyt joissain blogeissa) ja pysähdellen, tarvittaessa jopa lukien samoja virkkeitä tai kappaleita moneen kertaan.

Haluan oppia maistelemaan tekstiä, samalla tavalla kuin maistellaan tummaa suklaata, espressoa tai chiliruokia. Tummaa suklaata, voimakasta kahvia tai chiliä ei edes pysty hotkimaan. Niiden maut ovat niin voimakkaita, että ne vaativat keskittymistä, pysähtymistä ja ehkä jopa hiljentymistä. Vastaavanlaisia kokemuksia haluan etsiä myös lukemisesta. Sen sijaan että ahmisin pikaruokaa, haluan siirtyä italialaisten lanseeraamaan slow foodiin ja itse kehittämääni termiini slow reading.

Yllä olevalla kappaleella en tietenkään tarkoita, että paheksuisin lukumaratoneja. Ne ovat varmasti hauskoja kokeiluluonteisia juttua, mutta eivät vain ole minun heiniäni. Mutta mistä tahansa tekstistä ei tietenkään pysty nautiskelemaan, jossa tekstissä ei ole mitään, mistä nauttia. Kuvan Johanna Venhon romaani Syntysanat soveltui hyvin slow reading -kokeiluuni, koska se on kirjoitettu runollisella tyylillä. Romaani ei myöskään ole juonivetoinen, vaan pikemminkin tunnelmapainotteinen.

---------------------------

Lukemiseni ja (blogi)kirjoittamiseni on kriisiytynyt myös muista syistä. Olen jälleen kerran syyllistynyt naiiviin ajatteluvirheeseen kuvitellessani, että luonteestani puuttuisi kokonaan ominaisuus nimeltä miellyttämishalu tai että sosiaalinen paine ei millään tavalla vaikuttaisi minuun. Olen kokenut sosiaalisen paineen aika pusertavana viime aikoina. Painetta tulee sekä kirjablogien sisältä että niiden ulkopuolelta.

Vaikka en edes ole varsinainen, puhdasverinen kirjabloggaaja, vaan sekasikiötä muistuttava kulttuuribloggaaja, imen vaikutteita kirjablogeista. Tuntuu siltä kuin kirjablogeissa olisi hyväksyttävämpää kirjoittaa uusista, vastailmestyneistä kirjoista kuin vanhoista, homeisista(?) klassikoista. Äskettäin kirjastossa käydessäni huomasin ajattelevani, että voinko kirjoittaa tai edes lukea peräti kaksi vuotta vanhaa kirjaa! Ennen bloggausaikaani tällainen kysymys ei olisi edes käväissyt mielessäni. Mutta kirjastossa mietin aivan tosissani, onko jotenkin häpeällistä kirjoittaa kirjoista, jotka eivät ole tulleet painosta suunnilleen viikko sitten. Aivan kuin kirjan pitäisi olla höyryävän kuuma, suoraan uunista otettu, että siitä voisi blogata.

Ja sitten: oma lukunsa on kirjablogien ulkopuolelta tuleva kritiikki, nälvinen, mollaaminen, mustamaalaaminen ja vaientamisyritykset. Tuntuu siltä, että kirjoittipa kirjoista blogeissa mitä hyvänsä, kaikki on väärin. Kirjabloggaajien arvostelijoita näyttää olevan mahdoton miellyttää. Jos kaikki tavat kirjoittaa kirjoista blogeissa ovat arvostelijoiden mielestä väärin, eikö se käytännössä tarkoita sitä, että kirjablogikriitikot toivovat kirjabloggaajien vaikenevan lopullisesti. (Ja piruuttani käsittelen kirjablogikriitikoita yhtenäisenä massana, koska niinhän he itsekin tekevät kirjoittaessaan kirjabloggaajista).

Mikäli olen kirjablogikriitikoita oikein käsittänyt, kirjabloggaajat tekevät kaiken aina väärin, esim:

- jos kehuu kirjaa, se on naurettavaa peukutusta, varsinkin jos kyseessä on arvostelukappaleena saatu kirja. Arvostelukappaletta ei kerta kaikkiaan voi kehua, koska silloinhan bloggaaja osoittaa olevansa kustantamon talutusnuorassa ja sätkivänsä kuin tahdoton marionetti
- jos haukkuu kirjaa tai millään tavalla kritisoi sitä, on ilkeämielinen tylyttäjä.
- jos kirjoittaa kirjasta ympäripyöreän ja neutraalin blogitekstin, ei osaa tai uskalla arvioida kirjaa

- jos kirjoittaa kirjasta blogitekstin, joka muistuttaa liikaa sanomalehtikritiikkiä, on valekriitikko, joka talloo oikean kriitikon varpaille ja vie leivän tämän suusta
- jos ei kirjoita kirjasta sanomalehtikritiikkiä muistuttavaa blogitekstiä, syyllistyy mutuhuttuun

Jos mikään kirjoista kirjoitettu blogiteksti ei kelpaa, eikö se käytännössä tarkoita sitä, että bloggaajien olisi syytä lopettaa koko bloggaus ja luovuttaa äänensä niille ihmisille, jotka ovat kirjoista aikaisemminkin kirjoittaneet?

Kyllähän tällainen vähän ihmetyttää. Ehkä myös naurattaa. Vai itkeäkö pitäisi? Kai tässä olisi jo ainesta jollekin komediasarjan käsikirjoittajalle - suomalainen kirjablogikeskustelu. Jotenkin tulee mieleen aussikomediasarja Angry Boys, jossa napit vastakkainen ovat uuden ja vanhan liiton surffaajat.

"Mä luen tän kirjan loppuun vaikka henki menis"

KIRJALLISUUS  ---  Mario Vargas Llosa: Vihreä talo (Tammi, 2010), Suomentanut Matti Brotherus, (alkuteos espanjaksi: La casa verde, 1965)

Olen jälleen kerran pakottanut itseni lukemaan romaanin loppuun, vaikka en pitänyt siitä ollenkaan. Nobelisti Mario Vargas Llosan romaanissa suunnilleen kaikki oli vastenmielistä: henkilöhahmot, tapahtumapaikat, juoni, kerronta ja kieli. Tavallaan romaani on kasattu mielenkiintoisista aineksista (Etelä-Amerikka, sademetsät, viidakot, kaupungit, alkuperäiskansat, nunnat, ryöstäjät, salakuljettajat, sotilaat, prostutioidut, ilotalot, papit, muusikot jne), mutta kokonaisuus ei ihastuttanut. Kaikkein eniten häiritsi kirjailijan kokeellinen kieli ja kerronnan epäselvyys.

Monilla lukijoilla on hallussaan keskenjättämisen jalo taito, mutta minulta se uupuu. Tai sitten en halua jättää kirjaa kesken, koska se tuntuisi tappiolta. Aivan kuin kirjailija olisi nujertanut minut ja ilkkuisi minulle selkäni takana: Ha-haa, etpäs pystynyt lukemaan tuotostani loppuun!

Romaanien läpikahlaaminen on minulle kuin urheilulaji, jossa vaaditaan kestävyyttä ja sitkeyttä. Periksi ei saa antaa, vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Vähän samaan tapaan kuin jos olen lähtenyt lenkille, vedän lenkin loppuun, vaikka taivas syytäisi päälleni jäätävää tihkua tai paiskoisi kasvoilleni kynnenkokoisia rakeita. Tai jos olen ottanut steppilaudan esille, vedän tunnin treenin, mutta huolehdin sentään siitä, ettei silmissä mustene ja verisuonet katkeile päästä.

Tietysti toivon, että voisin pitää lukemastani romaanista. Odotan lumoutumista ja hurmioitumista, mutta jos sitä ei tule, alan lukea tekstiä kylmän objektiivisella otteella, analyyttisesti. Ehkä on kuitenkin hyvä, että kirjoja tulee luettua sekä tunteella että järjellä, koska molempia tarvitaan: eläytymistä ja etäisyyttä.

Toinen toistaan vastenmielisempiä romaaneja on tullut kahlattua läpi. Inhokeista elävämmin ovat jääneet mieleen Will Selfin kaksi romaania. Jos muistan nimet oikein näin vuosien kuluttua, ne olivat Suuret Apinat ja Kuinka kuolleet elävät. Jälkimmäisessä romaanissa eniten häiritsi kirjoitustyylin kuvottavuus, tähän tyyliin: Henkilöhahmo X länttäsi selluliittikuoppien kuvioiman ahterinsa kusenkeltaiselle sohvalle. Oksennus- ja ulosteroiskeiden täplittämällä matolla istui henkilöhahmo Y, joka kaivoi nenästään räkäisiä klimppejä ja viskoi niitä X:n päälle. X puolestaan raapi kasvojaan kellastuneilla, liuskoittuneilla kynsillään. Hänen kyntensä raapaisivat rikki mätäpaiseen , josta pursusi lemuavaa töhnää. Samalla Y valutti suupielestään myrkynvihreää limaa. Hänen silmänsä pullistuivat päästä ja hänen raajansa alkoivat sätkiä..."

Suuret apinat -romaanissa oli ongelmana kerronnan yksioikoisuus. Tiivistän tähän romaanin juonta sellaisena kuin sen muistan:
luku 1: Ihmisapinat myökkäävät ostoskeskuksessa.
luku 2: Ihmisapinat myökkäävät teatterissa.
luku 3: Ihmisapinat myökkäävät parlamentissa.
luku 4: Ihmisapinat myökkäävät avaruusasemalla.
luku 5: Ihmisapinat myökkäävät museossa.

Muistikuvani Will Selfin kirjoista ei ehkä ole luotettavia, koska olen lukenut romaanit vuosia sitten. Esimerkit kuitenkin valottavat periaatettani: kesken ei jätetä, vaikka miltä tuntuisi. Mutta ei minunkaan kirjallinen sietokykynikään aivan loputtomiin veny. Kesken olen jättänyt muun muassa Volter Kilven Alastalon salissa (kukapa ei olisi!) ja James Joycen Odysseuksen (Penan suomennos, jota Leevi Lehto käytti "raakatekstinään" omassa suomennostyössään).