Lukumaraton vai slow reading ja muut ongelmat

LUKEMISEN JA KIRJOITTAMISEN ONGELMISTA

Monessa kirjablogissa on viime aikoina ollut tapetilla 24 tunnin lukumaraton. Maratonia on suoritettu mm. blogeissa Pihin naisen elämää ja Anna minun lukea enemmän (muitakin blogeja löytyy, mutta laiskuuksissani en jaksa linkittää enempää).

Pitäisikö minunkin lähteä mukaan lukumaratoniin, koska "kaikki" muutkin lähtevät? Ei missään nimessä. Yritän päästä toiseen äärilaitaan eli hitaaseen ja nautiskelevaan lukutapaan. Haluan oppia lukemaan tekstiä makustellen (juuri tähän sanaan olen törmännyt joissain blogeissa) ja pysähdellen, tarvittaessa jopa lukien samoja virkkeitä tai kappaleita moneen kertaan.

Haluan oppia maistelemaan tekstiä, samalla tavalla kuin maistellaan tummaa suklaata, espressoa tai chiliruokia. Tummaa suklaata, voimakasta kahvia tai chiliä ei edes pysty hotkimaan. Niiden maut ovat niin voimakkaita, että ne vaativat keskittymistä, pysähtymistä ja ehkä jopa hiljentymistä. Vastaavanlaisia kokemuksia haluan etsiä myös lukemisesta. Sen sijaan että ahmisin pikaruokaa, haluan siirtyä italialaisten lanseeraamaan slow foodiin ja itse kehittämääni termiini slow reading.

Yllä olevalla kappaleella en tietenkään tarkoita, että paheksuisin lukumaratoneja. Ne ovat varmasti hauskoja kokeiluluonteisia juttua, mutta eivät vain ole minun heiniäni. Mutta mistä tahansa tekstistä ei tietenkään pysty nautiskelemaan, jossa tekstissä ei ole mitään, mistä nauttia. Kuvan Johanna Venhon romaani Syntysanat soveltui hyvin slow reading -kokeiluuni, koska se on kirjoitettu runollisella tyylillä. Romaani ei myöskään ole juonivetoinen, vaan pikemminkin tunnelmapainotteinen.

---------------------------

Lukemiseni ja (blogi)kirjoittamiseni on kriisiytynyt myös muista syistä. Olen jälleen kerran syyllistynyt naiiviin ajatteluvirheeseen kuvitellessani, että luonteestani puuttuisi kokonaan ominaisuus nimeltä miellyttämishalu tai että sosiaalinen paine ei millään tavalla vaikuttaisi minuun. Olen kokenut sosiaalisen paineen aika pusertavana viime aikoina. Painetta tulee sekä kirjablogien sisältä että niiden ulkopuolelta.

Vaikka en edes ole varsinainen, puhdasverinen kirjabloggaaja, vaan sekasikiötä muistuttava kulttuuribloggaaja, imen vaikutteita kirjablogeista. Tuntuu siltä kuin kirjablogeissa olisi hyväksyttävämpää kirjoittaa uusista, vastailmestyneistä kirjoista kuin vanhoista, homeisista(?) klassikoista. Äskettäin kirjastossa käydessäni huomasin ajattelevani, että voinko kirjoittaa tai edes lukea peräti kaksi vuotta vanhaa kirjaa! Ennen bloggausaikaani tällainen kysymys ei olisi edes käväissyt mielessäni. Mutta kirjastossa mietin aivan tosissani, onko jotenkin häpeällistä kirjoittaa kirjoista, jotka eivät ole tulleet painosta suunnilleen viikko sitten. Aivan kuin kirjan pitäisi olla höyryävän kuuma, suoraan uunista otettu, että siitä voisi blogata.

Ja sitten: oma lukunsa on kirjablogien ulkopuolelta tuleva kritiikki, nälvinen, mollaaminen, mustamaalaaminen ja vaientamisyritykset. Tuntuu siltä, että kirjoittipa kirjoista blogeissa mitä hyvänsä, kaikki on väärin. Kirjabloggaajien arvostelijoita näyttää olevan mahdoton miellyttää. Jos kaikki tavat kirjoittaa kirjoista blogeissa ovat arvostelijoiden mielestä väärin, eikö se käytännössä tarkoita sitä, että kirjablogikriitikot toivovat kirjabloggaajien vaikenevan lopullisesti. (Ja piruuttani käsittelen kirjablogikriitikoita yhtenäisenä massana, koska niinhän he itsekin tekevät kirjoittaessaan kirjabloggaajista).

Mikäli olen kirjablogikriitikoita oikein käsittänyt, kirjabloggaajat tekevät kaiken aina väärin, esim:

- jos kehuu kirjaa, se on naurettavaa peukutusta, varsinkin jos kyseessä on arvostelukappaleena saatu kirja. Arvostelukappaletta ei kerta kaikkiaan voi kehua, koska silloinhan bloggaaja osoittaa olevansa kustantamon talutusnuorassa ja sätkivänsä kuin tahdoton marionetti
- jos haukkuu kirjaa tai millään tavalla kritisoi sitä, on ilkeämielinen tylyttäjä.
- jos kirjoittaa kirjasta ympäripyöreän ja neutraalin blogitekstin, ei osaa tai uskalla arvioida kirjaa

- jos kirjoittaa kirjasta blogitekstin, joka muistuttaa liikaa sanomalehtikritiikkiä, on valekriitikko, joka talloo oikean kriitikon varpaille ja vie leivän tämän suusta
- jos ei kirjoita kirjasta sanomalehtikritiikkiä muistuttavaa blogitekstiä, syyllistyy mutuhuttuun

Jos mikään kirjoista kirjoitettu blogiteksti ei kelpaa, eikö se käytännössä tarkoita sitä, että bloggaajien olisi syytä lopettaa koko bloggaus ja luovuttaa äänensä niille ihmisille, jotka ovat kirjoista aikaisemminkin kirjoittaneet?

Kyllähän tällainen vähän ihmetyttää. Ehkä myös naurattaa. Vai itkeäkö pitäisi? Kai tässä olisi jo ainesta jollekin komediasarjan käsikirjoittajalle - suomalainen kirjablogikeskustelu. Jotenkin tulee mieleen aussikomediasarja Angry Boys, jossa napit vastakkainen ovat uuden ja vanhan liiton surffaajat.