Paras rockkomedia ikinä!?!

(Kuva sivulta: IMDb)(Toivon, että kuvien lainaaminen blogikäyttöön on sallittua)

ELOKUVA(dvd)  ---  Rob Reiner: Spinal Tap - Hei, me rokataan! (This is Spinal Tap)(Sandre Metronome, 2004)(elokuvan alkuperäinen esitysvuosi: 1984)

Ihanaa, pääsen vihdoin viimein kirjoittamaan tästä elokuvasta, josta olen ollut aikeissa kirjoittaa jo ikuisuuden (lue: puolisen vuotta). Olen sitä mieltä, että Spinal Tap on kaikkien aikojen paras rockkomedia. Toisaalta argumenttini uskottavuutta rajoittaa se, että tämä on myös ainoa rockkomedia, jonka olen nähnyt. Ja tiedoksi: kirjoitan tätä tekstiä ihan vain fanituspohjalta, joten tekstistäni on turha etsiä mitään tajunnan räjäyttävää analyysiä.

Spinal Tap -elokuva ei ole vain komedia, vaan se on myös mokumentti eli mock-documentary, vaikkakin elokuvassa itsessään sitä luonnehditaan termillä rock-documentary, lyhennettynä rockumentary. Dokumentaarista vaikutelmaa elokuvassa on luotu käyttämällä tahallisesti kömpelön oloista kameratyöskentelyä, jossa kamerat heiluvat. Leikkauksella on myös luotu vaikutelmaa amatöörimäisestä kotivideosta.

Elokuvassa brittiläinen Spinal Tap -yhtye lähtee tuhoon tuomitulle Yhdysvaltojen kiertueelle, jossa katastrofit seuraavat toisiaan. Bändin totaalinen epäonnistuminen herättää tietysti katsojassa hillittömiä naurukohtauksia. Bändin mokailulle nauraminen tuntuu osittain kiusallista, koska dokumentaarisuuden vaikutelma saa ajoittain unohtamaan, että yhtye on fiktiivinen ja kaikki perustuu nerokkaaseen käsikirjoitukseen.

Ensimmäisillä katselukerroilla nauroin tikahtumispisteessä kohdassa, jossa bändin jäsenet eksyvät lavan alle. Vauhkoontunut yleisö huutaa salissa ja odottaa idoleitaan, mutta nämä harhailevat lavan alla. Nauroin kuollakseni myös kohdassa, jossa lavastuksen mekanismit eivät toimi. Kolmen bändin jäsenen pitäisi kuoriutua ihmisenkokoisista, läpinäkyvistä munista, mutta tietenkin erään soittajan kohtalona on jäädä munaan vangiksi ja odottaa, kunnes avustaja saa sulatettua hitsausliekillä saumakohdan auki.

Spinal Tapin musiikillinen kaari on lievästi sanottuna erikoinen. Bändi aloitteli 60-luvulla beatlesmäisillä renkutuksilla, siirtyi siitä raskaaseen rockiin ja flittaili heavymusiikin kanssa, mutta on valmis kokeilemaan jotain niinkin poikkeavaa kuin freejazz, jossa ei ole rytmistä eikä melodiasta tietoakaan. Bändi esittelee elokuvassa tuotantonsa helmiä, kuten älyvapaasti sanoitettuja lauluja Big Bottom (vapaa suomennos: Iso pylly tai Läskiperse) ja Hellhole (vapaa suomennos: Läävä tai Paskaläävä).

Spinal Tapissa on sen parikymmenvuotisen historian aikana rampannut niinkin paljon kuin 37 muusikkoa. Osa bändin jäsenistä on poistunut mystisten kuolemantapauksien takia. Eräskin rumpali kuoli tukehtumalla oksennukseen - mutta kenen? Ei välttämättä omaansa. Kuolemantapaus jää basistin mukaan selvittämättä, koska "you can't dust vomit" (oksennuksesta ei löydy sormenjälkiä). Yksi bändin lukuisista rumpaleista katosi kirjaimellisesti kesken keikan, koska syttyi spontaanisti palamaan ja jäljelle jäi vain kasa tuhkaa.

Bändin jäseniä ei ole kuvattu liialla älykkyydellä pilattuina, mutta sekin kuuluu käsikirjoitukseen. Laulaja ei ymmärrä sanojen "sexy" ja "sexist" eroa. Hän sekoittaa myös mittayksiköt ja siksi lavalle ilmaantuu kääpiökokoinen Stonehenge-lavaste viisimetrisen sijaan. Kelloakaan bändin jäsenet eivät ymmärrä. Bändin kiertueella mukana kulkeva soittajan tyttöystävä ei ole sen fiksumpi. Osa faneista ja bändäreistäkin vaikuttavat lobotomian käyneiltä. Ehkä elokuvan käsikirjoittajat haluavat viestittää tällä, että rock on bisneksenä kauttaaltaan tyhmyyden läpitunkemaa. Tai että älyvapaudesta syntyy parasta komediaa.

Spinal Tapin muusikoiden ulkoinen olemus on oma lukunsa. Muusikot vääntelehtivät lavalla tiukoissa trikoissa ja usein ilman paitaa. Kamerat kuvaavat muusikoiden miehisiä ulottuvuuksia usein alhaalta päin. Laulajan kiinteistä pakaroista on myös pari lähikuvaa. Kasvoilla välkehtivät glamour-meikit, koska tässä vaiheessa bändi on omaksunut tyylilajikseen glamrockin. Hiukset on pörrötetty 80-luvun tyyliin. Mitä tästä enempää voi kirjoittaa? Mikään teksti ei tietenkään voi ylittää itse elokuvan hauskuutta. Olen nähnyt leffan jo kymmenisen kertaa ja yhä vain jaksaa naurattaa. Suosittelen.

Voi kommentoida (mutta ei ole pakko). Pidätkö komedioista? Mikä on paras näkemäsi komedia? Parantaako huumori elämänlaatuasi? (Omat suosikkikomediani ovat Piukat paikat, Bruno, Tootsie, Johnny English, Amelie ja tietysti Spinal Tap)(Komediasarjoista suosikkijani ovat Little Britain, Todella upeeta ja Muodollisesti pätevä)(Ja tietysti aussisarja Angry Boys ja satiirinen animaatiosarja South Park)