Sivut

torstai 17. toukokuuta 2012

Ihan kreisiä!

(tekotaiteellinen asetelma Nimetön 482974328401840b)

KIRJOITTAMINEN: "Hulluuskieli"

Jokin aika sitten Yle Teemalla esitettiin dokumenttisarja nimeltä Hulluuden historia. Jätin sen katsomatta, koska aihepiiri ahdisti liikaa. En halunnut nähdä, miten mielisairaaloihin teljettyjä ihmisiä "hoidetaan" pakkopaidoilla, eristämisellä, sähköshokeilla ja jääkylmillä suihkuilla. Sen sijaan aloin miettiä, miten hulluus voisi näkyä kielellisissä ilmaisuissa. Millaista olisi hulluskieli ja hullunkieli?

Sitä ennen pitää kai selvittää, millainen on "normaali" ja terve kielellinen ilmaisu. Tervehenkinen kielellinen ilmaisu on kai sellainen, joka noudattaa puhujan puhuman kielen kielioppia. Lisäksi lauseet ja virkkeet ovat kytkeytyneet toisiinsa joko asiayhteyksien, syy-seurauksien tai ajallisen yhteyksien takia.

Ihminen on tavallaan oman äidinkielensä vanki. Sen huomaa helposti, jos yrittää tietoisesti puhua ja kirjoittaa kieliopillisesti väärin. Kukaan suomea äidinkielenään puhuva henkilö ei esimerkiksi sanoisi kahvilanmyyjälle näin: Hau! Yksi kahveja. Ja silloin sämpylöille, juustoista. Mihin kupin ottavat? Isoksi vai pienestä? Missä vesi olivat olet? Kun pitäisi tietysti sanoa: Hei! Yksi kahvi. Ja sitten sämpylä, juustoa. Minkä kupin otan? Ison ja pienen? Missä vesi on?

Kieliopillisesti virheellinen suomi ei mielestäni ole tarpeeksi hullua, koska lauseiden merkityksen pystyy juuri ja juuri ymmärtämään. Mutta millaista olisi aidosti hullu kielellinen ilmaisu? Ehkä sellainen, jossa merkitys katoaa kokonaan: Miten olisi virke, jossa asiayhteydet ovat täysin mielivaltaisia? Tällaisen virkkeen saa helposti aikaiseksi kunhan vain ensin muotoilee virkkeitä, jossa asiayhteydet toimivat ja sitten vain vaihtaa sanat:

Seuraavassa virkkeessä asiayhteytenä on "talvinen ilta":
Lumi pöllyää, pakkanen nipistää poskia, tähdet loistavat taivaalla.
Eiköhän hulluus ala häämöttää, kunhan vain vaihtaa sanat:
Kielot pöllyävät, viemärit nipistävät silmiä, poliitikot loistavat Saharassa.

Miten olisi toinen esimerkki, tällä kertaa asiayhteytenä "junamatka":
Juna jyskyttää kiskoilla, peltoja, jättömaita, metsiä, voimalinjoja.
Ja sitten vaan vaihtamaan sanat:
Jääkaappi jyskyttää savannilla, viisareita, liukuhihnoja, sädetikkuja, puuteria.
Ja avot, hulluutta mitä hulluutta! Vai sittenkin nykyrunoutta?

Entä miten olisi syy-seuraussuhde ja sen rikkominen? Otetaan vaikka aihekokonaisuus "vastoinkäymisiä": Aamulla en voinut juoda kahvia, koska kahvijauhe oli lopussa. Myöhästyin bussista, vaikka juoksin pysäkille. Matka eteni hitaasti, vaikka ei edes ollut ruuhka-aika. Kun pääsin keskustaan, alkoi sataa räntää. Eiköhän tuostakin tekstipätkästä saa pienellä yrittämisellä jotain hulluuteen vivahtavaa: Aamulla en voinut juoda kahvia, koska emulsio tarkoittaa veden ja rasvan seosta. Myöhästyin bussista, vaikka hevoset laukkasivat irlantilaisilla nummilla. Matka eteni hitaasti, vaikka hemoglobiiniarvoni on normaali. Kun pääsin keskustaan, Pähkinäsaaren rauha solmittiin vuonna 1323 Ruotsin ja Novgorodin välillä. Jippii, jälleen täydellistä hulluutta, ei järjen häivähdystäkään!

Huomaan, että on todella helppo tuottaa hulluja lauseita yksinkertaisesti vain muuttamalla sanoja. Mutta voiko hulluskieltä tuottaa spontaanisti? Jostain lääkärikirjasta muistan lukeneeni, että skitsofrenian psykoosivaiheessa henkilön puhe on joko äärimmäisen spesifistä tai täysin epämääräistä. Yritän epämääräisyyttä. Muistan hämärästi kirjasta esimerkin hullunkielestä, jotenkin tähän tapaan: Olen lakanoista lakanoihin ja silloin punainen, kaatuvat lakanat huoneissa silloin ja olin punaisesta punaiseen. Hulluutta varmaan. Itse en ainakaan pysty havaitsemaan minkäänlaista kertomusrakennetta.

Ja omaa yritystä: Varjoisa mäki, tyrnimarjat purkissa, sula lyijy valuu, katiskat, menen puuhun, neulasiin. Ihan jees, mutta ei ehkä tarpeeksi epämääräinen. Uusi yritys: Maassa minä, melankolia, merettömät murheet, mirhaa. Ei onnistu. Kokeilen vielä: Laskeuduin eilen laskematon, sunnuntaina ovissa, sinä tynnyrissä, minä väärinpäin illalla taivaalla, ellei sade kaatuu. No voi voi, en ehkä ole tarpeeksi hullu, ainakaan tähän kirjoitusharjoitukseen.

Jos joku tätä tekstiä ylipäänsä kukaan lukee, se joku saattaa ihmetellä, eikö minulla todellakaan ole mitään parempaa tekemistä kuin kehitellä hullunkieltä. Tunnustan, että on, mutta olen aina tuntenut vetoa kaikenlaisiin ajatusleikkeihin riippumatta siitä, onko niistä hyötyä vai ei. Mutta pitää kai lopetella ennen kuin häkkiauto kurvaa pihaan ja valkotakkiset vievät minut pehmustettuun huoneeseen, joka sopii hyvin seinillä kiipeilyyn...

(tämä teksti on aikaisemmin julkaistu edellisessä blogissani, jonka nimeä en jaksa enää mainita)

perjantai 11. toukokuuta 2012

"Keskieurooppalaista, normaalia teatteria"

(kuvakaappaus Kansallisteatterin sivulta; kuvaaja Antti Ahonen; kuvassa Ona Kamu, Seppo Pääkkönen ja Anna Paavilainen)



TEATTERI  ---  Tumman veden päällä (näytös 10.5.2012, Kansallisteatteri, Helsinki)

Näin tämän Peter Franzenin samannimiseen romaaniin perustuvan näytelmän eilen ja kirjoittelen tunnelmistani raakoina, sulattelematta. Tämä on myös ensimmäinen teatteriaiheinen kirjoitukseni, joten ei kannata odottaa liikoja.

Mietin jonkin aikaa, otsikoinko tekstini nimellä "Uutta teatteria?" vai "Teatteria vai elokuvaa, kuunnelmaa vai animaatiota?", mutta päädyin ylläolevaan valintaan. Sitaatti on peräisin Elina Knihtilältä Yle Areenan haastattelusta. Sitaatissa Knihtilä tarkoittaa, että tämänkaltaiset "kollaasinäytelmät" (oma termini) ovat tyypillisiä Keski-Eurooppassa, mutta suhteellisen vieraita Suomessa, lukuun ottamatta tietenkin Kansallisteatteria, joka haluaa kulkea kehityksen aallonharjalla.

Näytelmä oli sekava paketti. Tavallaan se oli näytelmä, mutta kuitenkin elokuva. Se oli kuunnelma, mutta toisaalta ei. Se oli pienoismalleista tehty animaatio, mutta ei ihan kuitenkaan. Melkein musikaali, mutta ei sittenkään. Olikohan siinä vielä jotain muuta, jota en pysty palauttamaan mieleeni?

Katsojana koin asettuvani hankalaan asemaan, kun en tiennyt, mitä seurata. Katseeni harhaili valkokankaalla pyörivän "elokuvan" ja kertoja-muusikkona toimivan Ona Kamun välillä. Katseeni poukkoili pienoismallin ja näyttelijöiden välillä ja sitten oli taas pakko vilkaista muusikoita ja siitä taas valkokangasta ja välillä seurasin näyttämöllä kameroidensa kanssa hääriviä kuvaajia. Kuulostaa levottomalta, eikö vain ja sitähän se olikin.
Nettitietojen mukaan dramatisointiin on syyllistynyt Eva Buchwald. Taitaa olla saksalaista tuontitavaraa, jota on yritetty istuttaa Suomeen Janne Reinikaisen ohjauksessa.

Ehkä katselukokemukseni vastaa monen teknologiariippuvaisen ihmisen elämäntapaa. Monella netti on auki koko valveillaoloajan ja siellä googlataan, chattaillaan, mesetetään, feisbuukataan, tviitataan ja tähän tietysti vielä lisätään musiikin samanaikainen kuuntelu mp3-soittimesta ja kokonaisuuden kruunaa taukoamaton youtube-videoiden selaus. En itse kuulu tähän ryhmään enkä tunne ketään näin nettiriippuvaista, mutta olenpahan vain nähnyt riittävän monta kertaa, kuinka kahvilassa vastapäätä istuvat ihmiset näpyttävät hulluna läppäriä sen sijaan että juttelisivat vastapäätä istuvan ihmisen kanssa (jonka kanssa ovat alun perin menneet kahville).

En väitä, etteikö näytelmä olisi ollut hieno kokemus levottomuudestaan huolimatta. Eniten pidin vapaalla kädellä kuvatusta elokuvamateriaalista, jossa kuvat huojuivat. Ehkä se kuvasti laajemmalti lapsikertojan huojuvaa, psykologista todellisuutta tai muistikuvien epävarmuutta. Pidin myös Ona Kamun tahallisen lapsellisesta kertojaäänestä ja näytelmään liitetystä musiikista ylipäänsä. Pidin myös siitä, että näytelmään oli jäänyt tilaa huumorille (sekä sanalliselle että kuvalliselle), vaikka aihepiiri käsittelikin suomalaista perhehelvettiä.

Ehkä eniten ärsyynnyin näytelmää seuratessani siitä, etten pystynyt luokittelemaan sitä mihinkään lokeroon. Mutta pitää kai totutella ajatukseen, että vaikka kuvittelee menevänsä teatteriin, saattaa päätyä seuraamaan elokuvaa, kuunnelmaa tai animaatiota. Kuulisin mielelläni dramatisoijan perustelut, miksi nämä kaikki elementit on pitänyt ahtaa samaan näytelmään. Miksi? Warum? Vastaus saattaa hyvinkin löytyä netistä. Pitää kai ruveta googlaamaan, lukemaan feisbuukkauksia, tviittauksia ja katsomaan youtube-videoita.

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Epäasiantuntijalausunto Chopinista


MUSIIKKI  ---  Frederic Chopin: Nocturnes (EMI Classics, 2008)

(Siirrän taas edellisen blogini tekstejä tähän uuteen blogiini. Tuntuu edelleen pöljältä kirjoittaa musiikista, jos ei voi samalla liittää  soivaa näytettä mukaan. En vain tiedä, miten se tapahtuu enkä saa aikaiseksi ottaneeksi selvää, vaikka hoen itselleni, että "nyt oikeesti otat selvää mikä se SoundCloud on, ei voi olla noin vaikeeta". Tuskinpa ääninäytteiden lisääminen on sen vaikeampaa kuin kuvienkaan lisääminen, mutta pitäisi vain ensin nähdä vaivaa. Pyrin selvittämään asian ennen seuraavan jääkauden alkua tai viimeistään ennen maailmanloppua...)

Asiaan: Kirjoitan romantiikan ajan säveltäjästä Frederic Chopinista (1810-1849). Tai tarkemmin sanottuna en kirjoita Chopinista vaan omasta kuuntelukokemuksestani eli käytännössä kirjoitan itsestäni. Jos siis etsit blogistani järeää informaatiopakettia kyseisestä säveltäjästä, kannattaa välittömästi klikata itsensä muualle.

Kun kuuntelee romantiikan ajan säveltäjää, ei ole yllätys, että se kuulostaa romanttiselta. Muita sanoja, joita olen kuunteluni aikana raapustellut paperille, ovat herkkä, tunnelmallinen ja runollinen. Käytin myös sanoja pisaroiva, helmeilevä, hidas, hiljainen, kuulas, kirkas, selkeä, keveä, lennokas, valoisa, myönteinen ja ristiriidaton (liian pitkä adjektiivilitania, tiedän).

Kun aivan ensimmäisiä kertoja kuuntelin Chopinia, mieleeni tuli voimakas visuaalinen mielleyhtymä, jossa taivaalta sataa helmiä. Tällä kuuntelukerralla samaa visiota ei tullut, mutta sen sijaan mielessäni pyöri asioita, joihin Chopinia voisi verrata.

Jos Chopin olisi maisema, se olisi kesäinen pelto, jonka heinänkorsiin on tarttunut kastepisaroita. Jos Chopin olisi jotain syötävää, se olisi raikkaita hedelmiä, kenties valkeakuulasomenoita tai vihreitä viinirypäleitä. Jos Chopin olisi kangas, se olisi jotain keveää ja läpikuultavaa, kenties silkkiä tai organzaa. Jos Chopin olisi luonne, se olisi onnellinen, rauhallinen ja optimistinen - ja kenties rakastunut.

Juuri tällainen yltiöpositiivisuus alkoi ärsyttää. Kuudennen nocturnen kohdalla alkoi tylsistyttää ja unettaa. Musiikki tuntui liian tasaiselta, liian rauhalliselta. Kaipasin särmiä, purkauksia ja räjähdyksiä. Mutta juuri kun positiivisuus alkoi olla sietämätöntä, Chopin yllätti paatoksella ja aggressiivisella paukkeella.

Mutta paatosta ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Ehkä Chopin ei sovi nykyihmiselle, joka on tottunut hillittömään vauhtiin (mikä on usein keinotekoisesti luotu) ja urbaaniin meteliin. Ehkä nykyihminen ei pysty samastumaan Chopin edustamaan rauhallisuuteen. Ainakaan minä en pystynyt, ainakaan tällä kertaa.

Ehkä tällainen musiikki ei sovi ihmiselle, joka tietoisesti tai alitajuisesti odottaa seuraavaa ydinvoimalaonnettomuutta, seuraavaa tsunamiaaltoa tai seuraavaa lintuinfluenssaepidemiaa. Jostain taka-alalta mieleeni tunki kauhukuvia romahtavista silloista, mutavyöryistä, myrskytuulista, saastuneista vesistä, lintujen joukkokuolemista, napajäätiköiden sulamisista ja afrikkalaisten lasten nälkakuolemista. Ei oikein sovi yhteen romantiikan ajan kanssa, vaikka eihän sekään aika tainnut olla pelkkää vaaleanpunaista hempeilyä.

Seuraavaksi varmaan harppaan ajassa eteenpäin ja tartun johonkin nykysäveltäjään. Atonaalinen musiikki kiinnostaa, koska se ei kuulosta musiikilta ollenkaan vaan meteliltä. Siihen pystyy samastumaan moni kaupunkilainen, joka on tottunut katuporan jyrinään, junien kirskuntaan ja ambulanssin ujellukseen. It feels like coming home - vai tuntuuko? Jos musiikkiaiheiset raapustukseni kiinnostavat, lue ihmeessä jatkossa, miten kävi nykysäveltäjä Kaija Saariahon cd-lätyn kanssa. Vinkki: ei mennyt niinkuin Strömsössä.

tiistai 8. toukokuuta 2012

Miten saan blogilleni lisää lukijoita?


Seuraava tekstipläjäys (joka on aikaisemmin julkaistu edellisessä blogissani) edustaa huumorintajuani eli se on huu-mo-ri-a. Ei ole siis mitään tarvetta ottaa yhteyttä poliisin, lääkäreihin ja muihin viranomaisiin. Ei ole mitään syytä jättää tutkintapyyntöä Keskusrikospoliisille tai Suojelupoliisille eikä myöskään kannata ottaa yhteyttä FBI:hin tai CIA:han tai muihin vastaaviin instansseihin.

Eli: Miten saan blogilleni lisää lukijoita? Mitkä olivat epätodennäköisimmät hankkeet, joihin voisin ryhtyä lukijamäärän kasvattamiseksi?

Suureelliset ja kalliit: Kaikkein hölmöimmältä idealta tuntuu televisiomainos. Minulla ei ole tarkkoja tietoja televisiomainosten hinnoista, mutta luulen, että tuhansia euroja palaa nopeasti. Toinen pähkähullu idea olisi etusivun mainos sanomalehdessä. Kolmantena listalleni nousee kuumailmapalloon painettu blogini nimi. Samaan sarjaan kuuluu pienlentokoneen vetämä mainosnauha blogistani.

Sairaaloiset: Raahautuisin julkiselle paikalle, esimerkiksi Senaatintorille. Telkeytyisin säiliöön tai häkkiin ja ilmoittaisin, että alan nälkälakkoon ellei blogini lukijamäärä kasva. Toinen yhtä epätoivoinen keino olisi kytkeä itsensä kettingillä kiinni mastoon tai puuhun ja huudella sieltä blogimainoksia. Erittäin näyttävä ja todella sairas keino olisi valella itsensä bensalla ja uhata sytyttää itsensä palamaan, ellei lukijoita ilmaannu lisää. Samaan sarjaan kuuluu myös uhkaus hypätä alas korkealta paikalta, ellen saa lisää huomiota blogillani. (Nämä sairaalloiset ideat ovat saaneet vaikutteita Franz Kafkan novellista Nälkätaiteilija, uutiskuvista Greenpeace-aktivisteista ja eräästä elokuvasta, jonka nimestä en ole varma, Reflecting Skin(?))

Mauttomat: Vessakirjoitukset ovat mauttomuutta pahimmillaan. Alkaisin mainostaa blogiani yleisövessojen ovissa. Vessamainokset tulisivat todella edullisiksi, mutta haittapuolena niissä olisi se, että blogini yhdistyisi ihmisten mielessä ruumiineritteisiin (ja pidän sentään kulttuuriblogia!). Hieman tyylikkäämpää olisi tyrkyttää ohikulkijoille lehtisiä, joihon on painettu blogini nimi. Todella tökeröä olisi astua metrovaunuun ruuhka-aikaan ja alkaa kailottaa blogistaan. Samalla kulkisin edestakaisin vaunussa ja keräisin rahaa blogini ylläpitokustannuksiin ja muuhun hämärään.

Lipevät: Lähettäisin suosituille bloggareille imartelevia viestejä, joissa ensin kehuisin heidän bloginsa maasta taivaisiin ja sen jälkeen mainitsisin, että by the way myös minulla on blogi. Tällöin tavoitteenani olisi saada heidät liittämään blogini heidän seuraamiensa blogien listalle.

Näihin toimiin en siis aio ryhtyä. Selittelen itselleni, että bloggaan, koska pidän kirjoittamisesta ja onhan se totta. Mutta tietysti toivon, että joku jaksaisi lukea tekstejäni. Onhan blogit kuitenkin osa sosiaalista mediaa eikä varmaan kukaan bloggari halua työntää tekstejään tyhjään bittiavaruuteen. Jos olen oikein ymmärtänyt, blogit ovat sekoitus narsistista(?) itseilmaisun tarvetta ja sosiaalisuutta.

maanantai 7. toukokuuta 2012

Jossain vaiheessa mieheltä irtoaa pää


ELOKUVA (Elokuva-arkisto Orion, Helsinki)  ---  David Lynch: Eraserhead (1977)

(Olen jo pitkään ollut aikeissa kirjoittaa David Lynchin ja Mark Frostin Twin Peaks -televisiosarjasta, mutta ennen sitä kirjoitan tästä elokuvasta. Tämä teksti on alun perin ilmestynyt edellisessä blogissani nimeltä "Tapaus amusia".)

Olen ehdottomasti Lynch-fani, mutta tämä elokuva melkein ylitti sietokykyni. Eikä ihme kun ottaa huomioon, että elokuvan genreiksi on määritelty kauhu, sci-fi, film noir ja surrealismi. Elokuva on mustavalkoinen Lynchin esikoisohjaus, jonka teemoina ovat seksuaalisuuteen ja suvunjatkamiseen liittyvät pelot.

Kuten kaikissa Lynchin elokuvissa, tässäkin liikutaan jossain unen ja valveen rajamailla. Lynch kuvaa aina enemmän psykologista todellisuutta kuin ulkoista maailmaa. Kovin paljon kauemmas realismista ei voi etääntyä.

Elokuva ei todellakaan rakennu selkeästi etenevän juonen ympärille, mutta piruuttani kirjoitan elokuvasta nimenomaan juonireferaatin. Osa juonesta on saattanut karista mielestäni, koska syöksyin leffateatterista kauhun vallassa ja sen jälkeen olen yrittänyt unohtaa kaiken. Mutta katsotaan miten käy.

Eraserhead-juonireferaatti:

Alussa kamera kuvaa epämääräistä, rösöistä maisemaa, joka saattaa olla mistä vain - kuun pinnalta, luolasta tai maasta. Sitten kuvaan ilmaantuu ikkunan edessä istuva apaattinen mies, joka vääntää vipua. Ratas pyörii ja salamat sinkoavat.

Seuraavaksi ilmaantuu miespuolinen päähenkilö. Hän kävelee kolkossa teollisuusmaisemassa ja pomppii hiekkakasojen päällä. Mies menee naisystävän vanhempien talolle. He istuvat olohuoneessa ja keskustelevat väkinäisesti. Sieltä he siirtyvät ruokahuoneeseen syömään päivällistä. Kanaruoka tuodaan pöytään ja naisen isä pyytää miestä paloittelemaan broilerin. Mies tarttuu veitseen ja on juuri leikkaamaisillaan lihaa, kun päätön broileri alkaa heilutella siipiään. Naisen äiti alkaa aukoa suutaan kuin hullu.

He siirtyvät käytävälle. Naisen äiti alkaa tivata mieheltä yksityiskohtia heidän sukupuolielämästään. Mies raivostuu ja vaikenee. Naisen äiti kertoo, että nainen on juuri synnyttänyt. Hän sanoo: They (sairaalan henkilökunta) are not sure if it is a baby. Mies näkee "vauvan" toisessa huoneessa. Se näyttää jättikokoiselta toukalta, jolla on ylisuuri, muodoton pää. Sillä on valtava huuleton suu. Sen pistemäiset silmät sojottavat kaukana toisistaan. "Vauvan" vartalon alaosan ympärille on kieputettu sideharsoa. Jalkoja tai käsiä ei näy ollenkaan.

Mies ja nainen siirtyvät miehen asunnolle. He ottavat hirviövauvan mukaansa. Nainen lähtee pois. Mies yrittää nukkua, mutta ei pysty vauvan kitinän takia. Mies menee hirviövauvan viereen ja tunnustelee sen ihoa. Se tuntuu kuumalta. Mies työntää kuumemittarin vauvan epämuodostuneeseen suuhun ja kääntyä selkänsä. Kun hän katsoo uudelleen vauvaa, sen kasvot ovat täynnä kuvottavia paiseita. (Tässä vaiheessa lopetin suosiolla leffakarkkien syömisen).

Mies lässähtää vuoteelle vatsalleen. Hän jää tuijottamaan lämpöpatteria. Patterista näkyy laulava nainen, jolla on ylisuuret posket. Nainen laulaa lavalla ja talloo samalla maassa luikertelevia jättiläismatoja jaloillaan.


Jossain vaiheessa mieheltä irtoaa pää ja se lähtee kierimään pitkin katua. Irtonainen pää vierii korjaamoon. Samanaikaisesti mies on kuitenkin yksin - vai onko nainen jo tullut takaisin - vuoteellaan nukkumassa. Miehen uni häiriytyy, koska sänky on täynnä jättiläismatoja. Mies riuhtoo matoja irti lakanoista ja paiskoo niitä seiniin.

Sängyn keskelle ilmaantuu lammikko. Nainen ja mies syleilevät siinä toisiaan. Jossain vaiheessa nainen katoaa. Mies törmää rappukäytävässä naapurihuoneiston viekoittelevaan naiseen. He menevät yhdessä miehen asunnolle. He alkavat suudella, mutta siitä ei tule mitään, koska hirviövauvan kähinä tai käkätys häiritsee heitä.

Elokuvan lopussa mies kimpaantuu hirviövauvaan. Lopulta hän päättää selvittää, miksi vauvan alaosa on kääritty sideharsoon. Hän leikkaa sideharson auki ja sieltä paljastuu epämääräistä mössöä, mikä muistuttaa etäisesti sisäelimiä. Hirviövauva kirkuu ja kuolee.

Näin kirjoitettuna elokuva tuntuu selkeältä eikä ollenkaan pelottavalta. On helpottavaa, ettei tarvitse kuulla elokuvan äänimaisemaa eli säröilevää hälyääntä, mikä välillä voimistui liian kovaksi. Elokuvassa kauhun tunnelma rakentui yhtä paljon äänistä kuin kuvista. En tiedä, voiko tätä varsinaisesti suositella kenellekään.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Henkilöhahmot, älkää menkö pois!


KIRJALLISUUS  ---  Donna Tartt: The Secret History (Penguin Books, 2006)(ensimmäisen kerran ilmestynyt vuonna 1992)(ilmestynyt myös suomeksi nimellä Jumalat juhlivat öisin)

Donna Tarttin esikoisromaani on yksi suosikkikirjoistani. Luin sen ensimmäisen kerran 90-luvun puolivälissä suomeksi ja se teki minuun valtavan vaikutuksen. Jos joku ei ole romaania lukenut, on syytä briiffata juonta lyhyesti: Viisi nuorta opiskelee kreikkaa amerikkalaisessa collegessa. Tiivis ryhmä viettää aikaa lähinnä keskenään. Karismaattinen kreikanlehtori onnistuu katkaisemaan ryhmän yhteydet muuhun opiskelijamaailmaan. Eräällä luennolla lehtori kuvailee antiikinaikaista bakkanaalia, jossa voi kirjoitusten mukaan kadottaa minuutensa ja saada yhteyden jumaluuteen. Opiskelijat yrittävät saavuttaa bakkanaalisen ekstaasin ja lopulta se onnistuu. Hinta on kuitenkin kova: rituaalin aikana he tulevat tappaneeksi tuntemattoman miehen. Ja sen jälkeen toisenkin miehen - opiskelukaverinsa, joka ei osaa pitää suutaan tukossa.

Lukukokemukseni aikana tapahtui jotain outoa. Ihastuin henkilöhahmoihin ja uppouduin niin perusteellisesti heidän maailmaansa, että kirjan lukemisen jälkeen aloin ikävöidä heitä. Samalla sätin itseäni odottamattomien mieltymysteni takia. Miten voi tuntea vetoa henkilöhahmoihin, jotka ovat toinen toistaan omituisempia? Vai pidinkö heistä juuri eksentrisyyden takia?

Jos reaalitodellisuudessa törmäsin vastaavanlaisiin ilmestyksiin, luultavasti vain kavahtaisin ja yrittäisin vältellä heitä. Mutta fiktiivisessä maailmassa tilanne on toinen. Henkilöhahmot eivät ole sellaista, mitä voi nähdä, kuulla ja haistaa, vaan he ovat olemassa vain kerronnassa ja sieltä ne siirtyvät mielikuvitukseeni.

Eniten tunsin vetoa henkilöhahmoon nimeltä Henry Winter. Hän on pitkä, tummahiuksinen ja melkein komea, ellei olisi lähes ilmeetön. Hän on älykäs ja latelee sujuvasti tietoiskuja milloin mistäkin asiasta, mutta samalla hänen tunne-elämänsä alikehittynyt. Hän pukeutuu pukuun ja käyttää valesilmälaseja näyttääkseen fiksummalta. Hänellä on tapana kanniskella mukanaan kirjallisuuden merkkiteoksia, vaikka olisi matkalla vain ravintolaan syömään. Jos reaalimaailmassa törmäisin tällaiseen ilmestykseen, luokittelisin hänet nopeasti pelleksi, snobiksi, diivaksi ja ehkä jopa psykopaatiksi, koska Henry on kuvattu lähes tunteettomaksi, empatiakyvyttömäksi ja manipuloivaksi.

Toiseksi eniten romaanissa hullannuin henkilöhahmoon nimeltä Francis Abernathy. Francis on punatukkainen, laiha, kasvoiltaan kulmikas - ja homoseksuaali. Luonteeltaan hän on jossain määrin neuroottinen, epävarma ja hänellä on tapana tarrautua ihmisiin.

Entäpä kaksoset sitten? Camilla ja Charles Macaulay sävähdyttävät kampuksella pukeutumalla kauttaaltaan valkoisiin vaatteisiin, kun suurin osa opiskelijoista pukeutuu mustiin antaakseen itsestään taiteellisen älykkövaikutelman. Camilla on kaunis, mutta olemukseltaan androgyyninen. Charlesille kehittyy romaanin aikana valtava alkoholiongelma. Humalassa hän on usein töykeä ja myös väkivaltainen. Hän suhtautuu sisareensa omistushaluisesti. Romaanin loppupuolella paljastuu, että kaksosilla on insestinen suhde (spoileri, sori). Jos tässä ei ole vielä tarpeeksi rappiota, on lisättävä Charlesin murhanhimoinen raivo, joka kohdistuu Henryyn.

Kaikkein vähiten pidin romaanissa Bunny Corcoranista, joka on ääliömäinen, sovinistinen ja rasistinen. Jotenkin sopii, että juuri hän kuolee romaanissa, eihän näin vastenmielistä henkilöhahmoa voi elossakaan pitää. Romaanin kertoja Richard Papen jätti minut välinpitämättömäksi. Richard on liian järkevä, tavallinen ja säntillinen kiinnostaakseen minua.

Niin se kai on, että kirjallisuudessa voi tuntea vetoa ihmisiin (siis henkilöhahmoihin), joihin ei halua törmätä reaalitodellisuudessa. Mitä syvemmin rappeutunut ihminen, sen parempi. Mitä häiriintyneempi, sen parempi. En ainakaan itse jaksa innostua fiktiivisistä ihmisistä, jotka ovat kauttaaltaan moraalisia, rationaalisia, sovinnaisia ja kaikin puolin edustuskelpoisia. Kirjallisuudessa puolihulluus on aina plussaa.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Inhimillinen taiteilija


TAIDENÄYTTELY  ---  Outi Heiskanen: Alkumeri (11.2.-19.8.2012, Didrichsen, Helsinki)

Näin näyttelyn kolmisen viikkoa sitten. Olen ollut aikeissa kirjoittaa siitä jo aiemmin, mutta pääsen vasta nyt sorvin äärelle. Näyttelyssä lumouduin Outi Heiskasen grafiikasta ja muista teoksista, mutta kaikkein eniten mieleeni on jäänyt kieppumaan Heiskasen taiteilijapersoona, johon pääsi tutustumaan katsomalla näyttelytilan alakerrassa pyörivän televisiohaastattelun. Ohjelma taisi olla nimeltään Punainen lanka, jossa haastattelijana toimi Maarit Tastula.

 

Hämmästyin avoimmuudesta, jolla taiteilija kertoi itsestään - ja erityisesti inhimillisistä ominaisuuksista, joita voi kutsua myös vioiksi. Heiskanen kertoi mitenkään häpeämättä tai peittelemättä yliherkkyydestään, jonka takia hän itkee päivittäin ja vieläpä useita kertoja. Hän paljasti myös taipumuksensa nukahtaa toistuvasti päiväsaikaan. Jos muistan oikein, Heiskanen liitti tämän narkolepsiaan. Jos hieman kärjistän, dokumentista syntyi vaikutelma, että taiteilija nukahtaa suunnilleen puolen tunnin välein ja purskahtaa itkemään kerran tunnissa.

Näin pitkälle viety avoimuus ja rehellisyys on mielestäni ihailtava ominaisuus ihmisessä. On aina piristävää ja rentouttavaa, jos joku kertoo inhimillisistä puutteistaan. En tarkoita, että olisin vahingoniloinen, vaan ajattelen, että jos joku uskaltaa kertoa puutteistaan, niin miksi en minäkin. Toisaalta jäin miettimään, onko äärimmäinen avoimuus loppujen lopuksi vain taiteilijoille sallittua ylellisyyttä? Minkä muun ammattiryhmän edustaja voisi raastaa itsensä auki kaikkien nähtäville? Miltä kuulostaisi jos vaikkapa Jorma Ollila kertoisi televisiossa kärsivänsä korkeanpaikankammosta, kleptomaniasta ja paniikkikohtauksista (kuvitteellinen esimerkki)? Olisiko se sosiaalisesti hyväksyttävää? Ei välttämättä olisi, koska talous- ja teknologia-alalla uskottavuus on kaikki kaikessa.

Taitelijalla uskottavuus ei näytä romuttuvan, vaikka kertoisi avoimesti mistä tahansa inhimillisestä viasta, puutteesta tai sairaudesta. Rockmuusikoilla ura ei katkea, vaikka he toitottaisivat lehdissä alkoholi- ja huumeongelmistaan. Tanssijalla voi olla syömishäiriöitä, kuvataiteilijalla ties mikä persoonallisuushäiriö ja kirjailijalla melkein mikä tahansa mielisairaus tai mielenterveyshäiriö eikä niistä puhuminen kohahduta samalla tavalla kuin jos yritysjohtaja puhuisi niistä. Eikö tämä ole huomattava etu tai suorastaan ylellisyys?

Outi Heiskanenkin voi huoletta itkeä ja nukahtaa "työpaikallaan" (eli omassa ateljeessaan) eikä "työsuhde" katkea siihen. Taiteilija voi aivan hyvin tulla vajaakuntoisena tai myöhässä "työvuoroonsa" eikä siitä aiheudu mitään ongelmia. Mutta voisiko samalla lailla toimia esimerkiksi kaupankassa, bussikuski tai vaikkapa lennonjohtaja? Eipä taida onnistua. Potkut tulisi nopeasti.

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Jännitystä - missä?


KIRJALLISUUS (dekkari)  ---  Ruth Rendell: Tigerlily's orchids (Hutchinson, 2010)

Uskokaa tai älkää, mutta luin tämän kirjan englanniksi. Heti alkuun pilaan kaikkien ilon, jotka kenties ovat aikeissa lukea kyseisen kirjan tai muuten vain fanittavat Ruth Rendelliä. Eli: tämä ei todellakaan ole Rendellin paras kirja vaan ehkä pikemminkin huonoin. Itselleni eniten on kolahtanut Rendellin dekkari Nokikolarin poika (The Chimney Sweeper's Boy), jonka henkilöhahmoilla on psykologista syvyyttä ja juonessa vetoa. Toisin kuin tässä dekkarissa, joka lähenee pitkäveteisyyden maailmanennätystä (no, ehkä hieman liioittelin).

Vaikka tiesin Rendellin kirjoitustyylin jo entuudestaan, odotin kuitenkin jotain räväkämpää materiaalia. Onhan kirja kuitenkin luokiteltu kirjastossa kohtaan "Jännitys". Tahtomattami vertasin Rendellin latteaa maailmaa Patricia Cornwelliin, Nicki Frenchiin ja Karin Slaughteriin. Näitä dekkaristeja ei ainakaan voi syyttää tapahtumien puutteesta. Kellarista voi löytyä ruumis, jonka pää on leikattu irti. Sataman säiliötankissa lojuu mädäntynyt ruumis, joka on muuttunut vihertävänkukertavaksi ja löyhkää kuvottavasti. Kaatopaikalta löytyy ruttopaiseiden täplittämä ihmisraato, jolta on leikattu moottorisahalla raajat irti. Joka puolella vaaniskelee toinen toistaan häiriintyneimpiä sarjamurhaajia. Joka toisesta kadunkulmasta löytyy sadistisen sarjamurhien uhreja. Kun on tottunut tällaiseen kerrontaan, ei oikein jaksaisi lukea rikosromaania, jossa ensimmäinen ruumis ilmaantuu vasta puolivälin jälkeen eikä sitäkään ole tapettu sävähdyttävällä tavalla, vaan "vain" puukotettu kuoliaaksi.

Muutenkin Rendellin kirjassa ei paljon muuta tehdä kuin seurataan erään lontoolaisen taloyhtiön asukkaita tyyliin huoneistossa kolme asuu vaikeasti alkoholisoitunut nainen, huoneistossa viisi asuu kaakaota lipittävä mies, huoneistossa kahdeksan asuu kolme nuorta menevää naista... Ja sitten annetaan ymmärtää, että jotain hämärää saattaisi olla tekeillä, koska huoneistossa numero se ja se asuu epäilyttävä aasialainen mies, joka piilottelee kämpässään kolmea kaakkois-, luoteis- tai lounaisaasialaista tyttöä. Mitä hämärää siellä oikein tapahtuu? Onko huoneistossa se ja se asuva nettipedofiili jotenkin sekaantuntu tapahtumiin? Kuvataanko siellä lapsipornoa? Pidetäänkö tyttöjä seksiorjina? Pyöritetäänkö siellä bordellia? Ja miksi huoneisto on niin kuuma - kasvatetaanko siellä oikeasti orkideoita? Mutta ei, lopulta paljastuu, että asunnossa ei tehdä mitään sen ihmeellisempää kuin kasvatetaan kannabista. Miten latteaa! Olisi ollut edes heroiinia tai jotain eksoottisia, huumaavia sieniä.

Rendellin dekkaria lukiessa mieleeni tulivat lapsena lukemani Kolme Etsivää -kirjasarja. Vai oliko se Viisikko? Joka tapauksessa lapsietsivät tutkivat kirjoissa poikkeuksellisen "jännittäviä" tapauksia. Kadulta saattoi esimerkiksi löytyä johtolankana tulitikkulaatikko, jossa oli valkoinen langanpätkä. Mitä tämä paljastaa epäillystä? Tai miksi autiotalossa paloivat valot kello 23.30? Todella rankaa! Alkaa oikein mahaa vääntää, kun miettii, mitä siellä tapahtuu. Rendelliä lukiessa tuntui melkein samalta.

Välillä tulivat mieleen myös lapsuuden paperinuket. Tässä kirjassa henkilöhahmot olivat yhtä latteita ja paperinmakuisia. Parhaiten Rendell on onnistunut alkoholistista naista kuvatessaan, mutta ajattelin vain, että hoh hoijaa. Mutta korostan edelleen, että Rendell pystyy paljon parempaan. Tämä dekkari vaikuttaa kiireessä sutaistulta väliteokselta.