Henkilöhahmot, älkää menkö pois!

KIRJALLISUUS  ---  Donna Tartt: The Secret History (Penguin Books, 2006)(ensimmäisen kerran ilmestynyt vuonna 1992)(ilmestynyt myös suomeksi nimellä Jumalat juhlivat öisin)

Donna Tarttin esikoisromaani on yksi suosikkikirjoistani. Luin sen ensimmäisen kerran 90-luvun puolivälissä suomeksi ja se teki minuun valtavan vaikutuksen. Jos joku ei ole romaania lukenut, on syytä briiffata juonta lyhyesti: Viisi nuorta opiskelee kreikkaa amerikkalaisessa collegessa. Tiivis ryhmä viettää aikaa lähinnä keskenään. Karismaattinen kreikanlehtori onnistuu katkaisemaan ryhmän yhteydet muuhun opiskelijamaailmaan. Eräällä luennolla lehtori kuvailee antiikinaikaista bakkanaalia, jossa voi kirjoitusten mukaan kadottaa minuutensa ja saada yhteyden jumaluuteen. Opiskelijat yrittävät saavuttaa bakkanaalisen ekstaasin ja lopulta se onnistuu. Hinta on kuitenkin kova: rituaalin aikana he tulevat tappaneeksi tuntemattoman miehen. Ja sen jälkeen toisenkin miehen - opiskelukaverinsa, joka ei osaa pitää suutaan tukossa.

Lukukokemukseni aikana tapahtui jotain outoa. Ihastuin henkilöhahmoihin ja uppouduin niin perusteellisesti heidän maailmaansa, että kirjan lukemisen jälkeen aloin ikävöidä heitä. Samalla sätin itseäni odottamattomien mieltymysteni takia. Miten voi tuntea vetoa henkilöhahmoihin, jotka ovat toinen toistaan omituisempia? Vai pidinkö heistä juuri eksentrisyyden takia?

Jos reaalitodellisuudessa törmäsin vastaavanlaisiin ilmestyksiin, luultavasti vain kavahtaisin ja yrittäisin vältellä heitä. Mutta fiktiivisessä maailmassa tilanne on toinen. Henkilöhahmot eivät ole sellaista, mitä voi nähdä, kuulla ja haistaa, vaan he ovat olemassa vain kerronnassa ja sieltä ne siirtyvät mielikuvitukseeni.

Eniten tunsin vetoa henkilöhahmoon nimeltä Henry Winter. Hän on pitkä, tummahiuksinen ja melkein komea, ellei olisi lähes ilmeetön. Hän on älykäs ja latelee sujuvasti tietoiskuja milloin mistäkin asiasta, mutta samalla hänen tunne-elämänsä alikehittynyt. Hän pukeutuu pukuun ja käyttää valesilmälaseja näyttääkseen fiksummalta. Hänellä on tapana kanniskella mukanaan kirjallisuuden merkkiteoksia, vaikka olisi matkalla vain ravintolaan syömään. Jos reaalimaailmassa törmäisin tällaiseen ilmestykseen, luokittelisin hänet nopeasti pelleksi, snobiksi, diivaksi ja ehkä jopa psykopaatiksi, koska Henry on kuvattu lähes tunteettomaksi, empatiakyvyttömäksi ja manipuloivaksi.

Toiseksi eniten romaanissa hullannuin henkilöhahmoon nimeltä Francis Abernathy. Francis on punatukkainen, laiha, kasvoiltaan kulmikas - ja homoseksuaali. Luonteeltaan hän on jossain määrin neuroottinen, epävarma ja hänellä on tapana tarrautua ihmisiin.

Entäpä kaksoset sitten? Camilla ja Charles Macaulay sävähdyttävät kampuksella pukeutumalla kauttaaltaan valkoisiin vaatteisiin, kun suurin osa opiskelijoista pukeutuu mustiin antaakseen itsestään taiteellisen älykkövaikutelman. Camilla on kaunis, mutta olemukseltaan androgyyninen. Charlesille kehittyy romaanin aikana valtava alkoholiongelma. Humalassa hän on usein töykeä ja myös väkivaltainen. Hän suhtautuu sisareensa omistushaluisesti. Romaanin loppupuolella paljastuu, että kaksosilla on insestinen suhde (spoileri, sori). Jos tässä ei ole vielä tarpeeksi rappiota, on lisättävä Charlesin murhanhimoinen raivo, joka kohdistuu Henryyn.

Kaikkein vähiten pidin romaanissa Bunny Corcoranista, joka on ääliömäinen, sovinistinen ja rasistinen. Jotenkin sopii, että juuri hän kuolee romaanissa, eihän näin vastenmielistä henkilöhahmoa voi elossakaan pitää. Romaanin kertoja Richard Papen jätti minut välinpitämättömäksi. Richard on liian järkevä, tavallinen ja säntillinen kiinnostaakseen minua.

Niin se kai on, että kirjallisuudessa voi tuntea vetoa ihmisiin (siis henkilöhahmoihin), joihin ei halua törmätä reaalitodellisuudessa. Mitä syvemmin rappeutunut ihminen, sen parempi. Mitä häiriintyneempi, sen parempi. En ainakaan itse jaksa innostua fiktiivisistä ihmisistä, jotka ovat kauttaaltaan moraalisia, rationaalisia, sovinnaisia ja kaikin puolin edustuskelpoisia. Kirjallisuudessa puolihulluus on aina plussaa.