"Keskieurooppalaista, normaalia teatteria"

(kuvakaappaus Kansallisteatterin sivulta; kuvaaja Antti Ahonen; kuvassa Ona Kamu, Seppo Pääkkönen ja Anna Paavilainen)

TEATTERI  ---  Tumman veden päällä (näytös 10.5.2012, Kansallisteatteri, Helsinki)

Näin tämän Peter Franzenin samannimiseen romaaniin perustuvan näytelmän eilen ja kirjoittelen tunnelmistani raakoina, sulattelematta. Tämä on myös ensimmäinen teatteriaiheinen kirjoitukseni, joten ei kannata odottaa liikoja.

Mietin jonkin aikaa, otsikoinko tekstini nimellä "Uutta teatteria?" vai "Teatteria vai elokuvaa, kuunnelmaa vai animaatiota?", mutta päädyin ylläolevaan valintaan. Sitaatti on peräisin Elina Knihtilältä Yle Areenan haastattelusta. Sitaatissa Knihtilä tarkoittaa, että tämänkaltaiset "kollaasinäytelmät" (oma termini) ovat tyypillisiä Keski-Eurooppassa, mutta suhteellisen vieraita Suomessa, lukuun ottamatta tietenkin Kansallisteatteria, joka haluaa kulkea kehityksen aallonharjalla.

Näytelmä oli sekava paketti. Tavallaan se oli näytelmä, mutta kuitenkin elokuva. Se oli kuunnelma, mutta toisaalta ei. Se oli pienoismalleista tehty animaatio, mutta ei ihan kuitenkaan. Melkein musikaali, mutta ei sittenkään. Olikohan siinä vielä jotain muuta, jota en pysty palauttamaan mieleeni?

Katsojana koin asettuvani hankalaan asemaan, kun en tiennyt, mitä seurata. Katseeni harhaili valkokankaalla pyörivän "elokuvan" ja kertoja-muusikkona toimivan Ona Kamun välillä. Katseeni poukkoili pienoismallin ja näyttelijöiden välillä ja sitten oli taas pakko vilkaista muusikoita ja siitä taas valkokangasta ja välillä seurasin näyttämöllä kameroidensa kanssa hääriviä kuvaajia. Kuulostaa levottomalta, eikö vain ja sitähän se olikin.
Nettitietojen mukaan dramatisointiin on syyllistynyt Eva Buchwald. Taitaa olla saksalaista tuontitavaraa, jota on yritetty istuttaa Suomeen Janne Reinikaisen ohjauksessa.

Ehkä katselukokemukseni vastaa monen teknologiariippuvaisen ihmisen elämäntapaa. Monella netti on auki koko valveillaoloajan ja siellä googlataan, chattaillaan, mesetetään, feisbuukataan, tviitataan ja tähän tietysti vielä lisätään musiikin samanaikainen kuuntelu mp3-soittimesta ja kokonaisuuden kruunaa taukoamaton youtube-videoiden selaus. En itse kuulu tähän ryhmään enkä tunne ketään näin nettiriippuvaista, mutta olenpahan vain nähnyt riittävän monta kertaa, kuinka kahvilassa vastapäätä istuvat ihmiset näpyttävät hulluna läppäriä sen sijaan että juttelisivat vastapäätä istuvan ihmisen kanssa (jonka kanssa ovat alun perin menneet kahville).

En väitä, etteikö näytelmä olisi ollut hieno kokemus levottomuudestaan huolimatta. Eniten pidin vapaalla kädellä kuvatusta elokuvamateriaalista, jossa kuvat huojuivat. Ehkä se kuvasti laajemmalti lapsikertojan huojuvaa, psykologista todellisuutta tai muistikuvien epävarmuutta. Pidin myös Ona Kamun tahallisen lapsellisesta kertojaäänestä ja näytelmään liitetystä musiikista ylipäänsä. Pidin myös siitä, että näytelmään oli jäänyt tilaa huumorille (sekä sanalliselle että kuvalliselle), vaikka aihepiiri käsittelikin suomalaista perhehelvettiä.

Ehkä eniten ärsyynnyin näytelmää seuratessani siitä, etten pystynyt luokittelemaan sitä mihinkään lokeroon. Mutta pitää kai totutella ajatukseen, että vaikka kuvittelee menevänsä teatteriin, saattaa päätyä seuraamaan elokuvaa, kuunnelmaa tai animaatiota. Kuulisin mielelläni dramatisoijan perustelut, miksi nämä kaikki elementit on pitänyt ahtaa samaan näytelmään. Miksi? Warum? Vastaus saattaa hyvinkin löytyä netistä. Pitää kai ruveta googlaamaan, lukemaan feisbuukkauksia, tviittauksia ja katsomaan youtube-videoita.