Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja aloitettua epäinhimillisen sotansa, olin pitkään lamaantunut, ahdistunut ja paniikissa, kuten hyvin moni muukin. Jossain vaiheessa ymmärsin, että mikään määrä panikointia ei auta ukrainalaisia millään tavalla. Ainoa, mikä tätä sorrettua kansaa auttaisi, olisi raha- tai tavaralahjoitus luotettavalle, kansainväliselle avustusjärjestölle. En ole pystynyt edes siihen, ainakaan vielä.
Miten on ylipäänsä mahdollista, että Putinin naamion taakse näkeminen on kestänyt länsimaissa niin pitkään? Eikö olisi pitänyt pystyä tajuamaan, että hallitsija joka vainoaa ja teurastaa surutta oman maansa kansalaisia, ei kunnioita minkään muunkaan maan oikeuksia?
Mieleeni ponnahtelee nimiä vuosikymmenten ajalta: Anna Politkovskajan palkkamurha Putinin syntymäpäivänä, Boris Nemtsovin teloitusmurha Kremlin edustajalla juuri silloin kun valvontakamerat olivat sattumalta ”epäkunnossa”, Litvinenkon myrkytysmurha radioaktiivisella poloniumilla, oligarkki Hodorkovskin omaisuuden takavarikointi ja miehen passittaminen vankileirille vuosikymmeneksi, Skripaleiden myrkytysmurha venäläisellä novitsok-hermomyrkyllä ja Navalnyin murhayritykset ja vankeustuomio tekaistuilla syiden varjolla.
Ja kerrostaloräjähdykset Moskovassa, niiden suunnittelu ja toteutus viittasi Venäjän valtiolliseen poliisiin FSB:n, vaikka syntipukeiksi valittiin tsetseenit. Ja valtiollisen poliisin epäillään toteuttaneen aseellisen hyökkäyksen moskovalaiseen teatteriin, jossa venäläisiä panttivankeja kuoli kaasuttamalla. Ja tähän päälle vielä Krimin valtaus ja sota Tsetseniassa ja Georgiassa. Lista vain jatkuu ja jatkuu.
Intuitiivinen ja tunnereaktioon pohjautuva Nato-kantani kirkastui samalla sekunnilla, kun luin Ylen uutissivustolta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Niin pitkälle en mene tässä epäpoliittisessa kulttuuriblogissani, että rupeaisin sitä erittelemään. Mitään Nato-kansanäänestystä tuskin ehtii edes tulla, joten maallikkomielipiteeni ei paljoa vaakakupissa paina. Kun analyyttinen Nato-keskustelu käynnistyy kohtapuoleen toden teolla, aion liimautua tiedotusvälineiden ääreen seuraamaan sitä.
Moni ehti naiivisti kuvitella, että kaikki muuttuu paremmaksi, kunhan koronapandemia saadaan loppusuoralle. Vielä mitä. Jotenkin tässä pitäisi kuitenkin pystyä elämään, vaikka koronavirus jatkaa jakaantumista, leviämistään ja mutatoitumistaan ja ilmastonmuutos etenee vääjäämättä ja kohta suomalaisetkin saattavat joutua vetäytymään väestönsuojiin napsimaan joditabletteja pommien tippuessa taivaalta. Kaikesta paskasta huolimatta ei voi oikeastaan muuta tehdä kuin yrittää elää niin sanottua normaalia elämää, mitä ikinä se eri ihmisillä tarkoittaakaan.
Pitkäksi venähtäneen johdannon jälkeen yritän vihdoin päästä varsinaiseen aiheeseeni eli farssiksi tai komediaksi luokiteltuun näytelmään nimeltä Näytelmä joka menee pieleen, jonka kävimme katsomassa helsinkiläisessä komediateatterissa Kalliossa/Hakaniemssä.
No okei, Nato-kantani on myönteinen. Kuulun siihen 61 prosenttiin suomalaisista, jotka tällä hetkellä kannattavat Natoon liittymistä. Eihän minun tätä pitänyt mainita. Miten tässä nyt näin? Nyt kyllä yrität kirjoittaa siitä näytelmästä, joka oli yksi hauskimmista ja omaperäisimmistä mitä olen nähnyt vähään aikaan.
Alun perin brittiläiseen käsikirjoitukseen oli kasattu kaikki asiat, jotka voivat mennä pieleen: näyttämölle on päätynyt väärää rekvisiittaa, huonosti kiinnitetyt lavasteet irtoavat kesken esityksen, näyttelijöitä tuupertuu lavalla, pökertyneitä näyttelijöitä paikataan epäpätevillä mutta yli-innokkailla taustapiruilta kulisseista, osa näyttelijöistä osoittautuu huomionkipeiksi sooloilijoiksi, äänimies sekoilee ääniefektien kanssa, valomies tökkää väärät valot päälle eikä muista seurata pääesiintyjää spottivalolla, näyttelijöistä osa unohtaa repliikkinsä ja koko näytelmä kulkee vähän aikaa epärytmissä.
Komediaa/farssia seuratessa ja nauraessa unohtui muutamaksi tunniksi katastrofit maailmassa. Ei tullut kertaakaan mieleen painajaismainen Ukrainan sota, koronapandemia eikä ilmastonmuutos. Ai niin, tänään (23.3.) en olekaan tarkistanut Yle Uutisten nettisivuilta päivän tartuntalukuja: sairaalahoidossa 969 henkilöä, uusia tartuntoja 9312, uusia kuolemantapauksia 16, tähän mennessä kuolleita 2948. Tartuntaluvut ovat tietysti reippaasti alakanttiin, kuten koko pandemian ajan. Todellinen tartuntaluku on ilmoitettuun lukuun verrattuna moninkertainen. Sehän saattaa olla mitä hyvänsä 20000-50000 välillä, tai enemmänkin. Eikä mikään ihme, ovathan virologit arvioineet, että kaikki tulevat ennemmin tai myöhemmin altistumaan koronalle, tekipä mitä hyvänsä. Eikä kaikkein terveysvaarallisin paikka edes ole mikään julkinen tila, vaan oma koti jossa lymyilee oireeton tai oireileva tartuttaja.
Loppuuko Ukrainan sota milloinkaan? Leviääkö sota, hyökkääkö Venäjä Suomeen, syttyykö ydinsota? Miksi en ole vieläkään ostanut joditabletteja? Miksi en ole selvittänyt lähialueeni väestönsuojia? Joka kerta kun tarkistan uutiset ties kuinka monennen kerran saman päivän aikana, toivon voivani lukea uutisen, että tuo valtionjohtoon noussut sotarikollinen olisi ymmärtänyt kuolla. Mutta muuttaisiko sekään mitään? Vallankaappausta on ehkä turha toivoa maahan, jossa pelkkä Ukrainan hyökkäyssodan kutsuminen sodaksi voi johtaa 15 vuoden vankeustuomioon.
Sen verran olen venäjää joskus opiskellut, että tunnistan uutisista venäjänkielisen sanan sota, ВΟЎНА. Sana lausutaan voinaa, mutta suomalaisen korvissa se kuulostaa helposti: vainaa. Näinhän se on, mitä enemmän Venäjä tuhoaa ja tappaa Ukrainassa, sitä enemmän Venäjä ampuu omaan jalkansa.
Surkastuneella venäjän kielen taidollani pystyn tunnistamaan myös Venäjän televisiokanavan nimen, Pervij kanal, jossa lähetetään propagandan vääristämiä ”uutisia”. Sana pervij voi helposti kuulla väärin muodossa pervo. Perverssiä propagandaa ja todellisuuden tökeröä vääristämistä. Hyökkäyssota on hyökkäyssota, ei erityisoperaatio.
Jos tässä johonkin kannattaisi keskittyä, se ei ole itänaapurin epädemokraattisen diktatuurin ja epäinhimillisyyden vihaaminen ja halveksiminen, vaan ukrainalaisten auttamiseen joko raha- ja tavaralahjoituksilla. Jos Suomeen tosiaan tulee kevään aikana 40000-80000 ukrainalaista pakolaista, kuten uutisessa arvioidaan, lahjoittaa ehtii hyvin.
Järjenvalon hetkellisestä pilkahduksesta huolimatta, en pysty vapautumaan toiveesta jossa venäläiset oligarkit saisivat eliminoitua tuon vallanhimoisen yksinvaltiaan palatsivallankumouksen yhteydessä toteutettava ”erityisoperaatiossa”. Tämän päivän iltapäivälehtien lööppien ja Ylen uutisten perusteella vaikuttaa siltä, että oligarkeillakin alkaa tulla mitta täyteen, kun he eivät enää pääse Italian huviloihin ökyilemään tai Disneylandiin huvittelemaan. Sitä en tiedä, kuinka lyhyt tai pitkä matka tästä on vallankaappaukseen ja salamurhaan. Sitä odotellessa.
Ehkä tämä blogiteksti olisi voinut otsikoida ”Teksti joka menee pieleen”. Kirjoitukseni sävy vaihtelee turhautuneen raivon, pelon, haudanvakavuuden ja kostonhimoisuuden välillä. Sen sijaan "Näytelmä joka menee pieleen" eteni hillittömyydestä hulvattomuuteen, ja siksi suosittelen sitä kaikille, jotka osaavat arvostaa tasokasta huumoria.