KIRJALLISUUS --- Mario Vargas Llosa: Vihreä talo (Tammi, 2010), Suomentanut Matti Brotherus, (alkuteos espanjaksi: La casa verde, 1965)
Olen jälleen kerran pakottanut itseni lukemaan romaanin loppuun, vaikka en pitänyt siitä ollenkaan. Nobelisti Mario Vargas Llosan romaanissa suunnilleen kaikki oli vastenmielistä: henkilöhahmot, tapahtumapaikat, juoni, kerronta ja kieli. Tavallaan romaani on kasattu mielenkiintoisista aineksista (Etelä-Amerikka, sademetsät, viidakot, kaupungit, alkuperäiskansat, nunnat, ryöstäjät, salakuljettajat, sotilaat, prostutioidut, ilotalot, papit, muusikot jne), mutta kokonaisuus ei ihastuttanut. Kaikkein eniten häiritsi kirjailijan kokeellinen kieli ja kerronnan epäselvyys.
Monilla lukijoilla on hallussaan keskenjättämisen jalo taito, mutta minulta se uupuu. Tai sitten en halua jättää kirjaa kesken, koska se tuntuisi tappiolta. Aivan kuin kirjailija olisi nujertanut minut ja ilkkuisi minulle selkäni takana: Ha-haa, etpäs pystynyt lukemaan tuotostani loppuun!
Romaanien läpikahlaaminen on minulle kuin urheilulaji, jossa vaaditaan kestävyyttä ja sitkeyttä. Periksi ei saa antaa, vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Vähän samaan tapaan kuin jos olen lähtenyt lenkille, vedän lenkin loppuun, vaikka taivas syytäisi päälleni jäätävää tihkua tai paiskoisi kasvoilleni kynnenkokoisia rakeita. Tai jos olen ottanut steppilaudan esille, vedän tunnin treenin, mutta huolehdin sentään siitä, ettei silmissä mustene ja verisuonet katkeile päästä.
Tietysti toivon, että voisin pitää lukemastani romaanista. Odotan lumoutumista ja hurmioitumista, mutta jos sitä ei tule, alan lukea tekstiä kylmän objektiivisella otteella, analyyttisesti. Ehkä on kuitenkin hyvä, että kirjoja tulee luettua sekä tunteella että järjellä, koska molempia tarvitaan: eläytymistä ja etäisyyttä.
Toinen toistaan vastenmielisempiä romaaneja on tullut kahlattua läpi. Inhokeista elävämmin ovat jääneet mieleen Will Selfin kaksi romaania. Jos muistan nimet oikein näin vuosien kuluttua, ne olivat Suuret Apinat ja Kuinka kuolleet elävät. Jälkimmäisessä romaanissa eniten häiritsi kirjoitustyylin kuvottavuus, tähän tyyliin: Henkilöhahmo X länttäsi selluliittikuoppien kuvioiman ahterinsa kusenkeltaiselle sohvalle. Oksennus- ja ulosteroiskeiden täplittämällä matolla istui henkilöhahmo Y, joka kaivoi nenästään räkäisiä klimppejä ja viskoi niitä X:n päälle. X puolestaan raapi kasvojaan kellastuneilla, liuskoittuneilla kynsillään. Hänen kyntensä raapaisivat rikki mätäpaiseen , josta pursusi lemuavaa töhnää. Samalla Y valutti suupielestään myrkynvihreää limaa. Hänen silmänsä pullistuivat päästä ja hänen raajansa alkoivat sätkiä..."
Suuret apinat -romaanissa oli ongelmana kerronnan yksioikoisuus. Tiivistän tähän romaanin juonta sellaisena kuin sen muistan:
luku 1: Ihmisapinat myökkäävät ostoskeskuksessa.
luku 2: Ihmisapinat myökkäävät teatterissa.
luku 3: Ihmisapinat myökkäävät parlamentissa.
luku 4: Ihmisapinat myökkäävät avaruusasemalla.
luku 5: Ihmisapinat myökkäävät museossa.
Muistikuvani Will Selfin kirjoista ei ehkä ole luotettavia, koska olen lukenut romaanit vuosia sitten. Esimerkit kuitenkin valottavat periaatettani: kesken ei jätetä, vaikka miltä tuntuisi. Mutta ei minunkaan kirjallinen sietokykynikään aivan loputtomiin veny. Kesken olen jättänyt muun muassa Volter Kilven Alastalon salissa (kukapa ei olisi!) ja James Joycen Odysseuksen (Penan suomennos, jota Leevi Lehto käytti "raakatekstinään" omassa suomennostyössään).
Vihreä talo periaatteessa tosiaan vaikuttaa kiinnostavalta (mainitsemasi aihepiirit), mutta nähtävästi ei pelasta kokonaisuutta. Täytynee laittaa se listalle "varo, ettet vahingossakaan lue". ;) Minullakin on nimittäin kohtuullisen korkea keskyttämiskynnys eikä tee mieli hampaat irvessä lukea kirjaa loppuun.
VastaaPoistaTuo Will Selfin Kuinka kuolleet elävät voisi periaatteessa kiinnostaa minua, jos siinä on siis juoni. Ällöttävä kieli ei välttämättä haittaa, mutta ei sellaista jaksa lukea "huvin" vuoksi (eli se juoni voisi olla kiva yllätys!).
Vihreässä talossa sivuja oli nelisensataa. Oli siinä kestämistä. Dialogin esittäminen vaihteli, välillä oli ranskalaista viivaa, välillä sitaattia, välillä dialogia oli tungettu virkkeiden sekaan. Tähän vielä lisätään ajan ja paikan hallitsemattomat vaihtelut ja se, ettei aina tiennyt, kenen näkökulmasta kerrotaan. Plus henkilönimien vaihtelu. En todellakaan suosittele kirjaa, mutta sen sijaan Vargas Llosan "Tuhma tyttö" oli ihan mukiinmenevä.
VastaaPoistaWill Selfin kirjan juonta en muista, mutta sellainen oli. Mieleen jäi vain kuvotuksen tunne. Tätäkin luin hampaat irvessä ja lisäksi kiukkurypyt ja otsarypyt syvenivät. Botoksia jouduin jo harkitsemaan. ;)
Kohtalotoverini :) Minullekin kirjan kesken jättäminen on äärimmäisen vaikeaa ja lähes tuskallista (muistan ja voisin luetella heti keskeyttämäni kirjat). Sama koskee sarjoja, nekin pitäisi lukea loppuun (puhumattakaan lukemisjärjestyksestä: kannesta kanteen, ei mitään poukkoiluja tai ylihyppelyitä, sarjat oikeassa järjestyksessä jne.)... Aion kuitenkin opetella keskeyttämään kirjan, joka ei anna minulle yhtään mitään. Ajattelinpa jopa olla niin hurja, että lukisin yhdestä sarjasta vain toisena julkaistun osan!
VastaaPoistaArvasin, että kommentoisit, kohtalotoverini! ;) Niin pitkälle en ole edennyt, että sarjatkin olisi "pakko" lukea loppuun ja vieläpä oikeassa järjestyksessä. Ei hyvänen aika! Sinulla taitaa olla vielä voimakkaampi "loppuun vaikka väkisin" -pakkomielle kuin minulla. Omista keskeytetyistä kirjasarjoista en muista muita kuin Proustin "Kadonnutta aikaa etsimässä".
VastaaPoistaEn vieläkään tiedä, mitä tällaisesta pakkopullalukemisesta pitäisi ajatella. Toisaalta pidän sitkeyttä hyvänä luonteenpiirteenä, mutta rajansa kai silläkin...
Vihreä talo on jotenkin niin houkuttelevan oloinen kirja, joten harmi kuulla, että sen lukeminen oli pakkopullaa. Keskeyttäminen on kyllä hyvä taito, itselläni on nytkin monta kirjaa kokonaan vai väliaikaisesti kesken.
VastaaPoistaMutta nyt taisin saada yhden kirjavinkin "huonon kirjan" teemaviikolleni, jollaisen aion pitää joskus loka-marraskuun taitteessa. Vinkki on erinomainen siksi, että laatukirjallisuuskin voi olla "huonoa".
Vaikea sanoa, oliko se hyvä vai huono. Ehkä käyttäisin sanoja vastenmielinen, raskassoutuinen ja vaikealukuinen. Sisäliepeellä kirjaa mainostettiin sanalla "kunnianhimoinen", mikä melkein tuntui kiertoilmaisulta tekotaiteellisuudelle ja epäonnistumiselle (ihan vaan omia fiiliksiäni).
VastaaPoistaYllättäen Vargas Llosan "Tuhma tyttö" oli helppolukuinen ja melkein viihteellinen. Muita kirjailijan kirjoja en ainakaan muista lukeneeni. Ehkä "Vihreän talon" tolkuttomuuteen vaikuttaa myös se, että se edustaa kirjailijan varhaistuotantoa. Kunnianhimoisuus ja kokeiluvimma taisi olla silloin huipussaan(?)
Lue ihmeessä romaani, niin saadaan vaihtelevia näkemyksiä. ;) Silmäilin muutamia blogitekstejä kirjasta. Kahdessa oli muistettu mainita vaikeaselkoisuus. Pitäisi varmaan jaksaa linkittää ne omaan tekstiini.
Nimenomaan on vaikea määrittää hyvää ja huonoa. Kirjabloggaajana olemisessa on se hyvä puoli, että voi iloisesti todeta kirjan olleen itselleen huono. Lehtikritiikissä niin ei voi tehdä. Ja huonon kirjallisuuden viikolla voi myös yllättyä iloisesti, kun alkaa lukea jotain hankalaksi tai vastenmieliseksi ajattelemaansa teosta ja huomaakin pitävänsä siitä.
PoistaVaikeaselkoisuus voi olla joskus hyväkin asia. :)
Niin, on aika korkea kynnys kutsua nobelistin kirjaa huonoksi! :D Toisaalta kutsuin sitä epäonnistuneeksi, mikä taitaa olla sama asia.
VastaaPoistaHuonon kirjallisuuden viikko! Alan jo odottaa sitä...