Henkilökohtainen musiikkivalmentaja

(kammottava kuva, pahoitteluni)

Helsingin kaupunginkirjastossa (Postitalon "Kymppikirjasto") on tarjolla palvelu nimeltä "henkilökohtainen musiikkivalmentaja". Palvelussa asiakas tutustuu valitsemaansa musiikin osa-alueeseen kirjastovirkailijan opastuksella. Palveluun ei liity minkään instrumentin soittamista, vaikka nimestä saattaa syntyä sellainen vaikutelma.

Olen jo pitkään ollut aikeissa hankkia itselleni valmentajan paikkamaan surkeaa musiikillista yleissivistystäni. Kirjastosedän mukaan eniten kysyntää on ollut jazz- ja klassisen musiikin kohdalla. Itsekin päädyin sivistämään itseäni jazzilla. Halusin tietää, mitä erilaisia tyylilajeja jazziin on kehittynyt ja niitähän riittää: traditionaalinen, bebop, fuusio, free, mainstream, acid jne.

Jazz on aina ollut minulle vieras ja pelottava planeetta, josta en ole saanut mitään tolkkua. Suoraan sanottuna en ole koskaan pitänyt jazzista, koska se aiheuttaa minulle fyysisesti levottoman olon. Ainoat jazznimet, joista olen innostunut ovat olleet Iiro Rantala (tykkään myös hauskasta persoonasta), Bo Kaspers Orkester (luokitellaan kai jazziksi) ja joskus nuorena innostuin Manhattan Transferista.


Pahimpana ongelmanani jazzissa on ollut se, etten ole pystynyt kuulemaan siinä oikein minkäänlaista rytmiä tai melodiaa enkä  pysty hahmottamaan sen rakennetta. Mitä kaoottisemmalta jazz kuulostaa, sitä tuskaisemmaksi oloni muuttuu. En tiedä, onko edes mahdollista, mutta tuntuu kuin jazz sekoittaisi elimistöni sisäisiä rytmejä, kuten hengitystä ja sydämentoimintaa. Melkein kuin olisi sydänkohtaus alkamassa, vaikka sydämessäni ei ole koskaan ollut rytmihäiriöitä. Voiko musiikki vaikuttaa näin voimakkaasti? Lisäksi tuntuu kuin persoonallisuuteni ja identiteettini rakenne olisi romahtamaisillaan. Vastaavalla tavalla vaikuttaa myös atonaalinen musiikki, jota kuunnellessa pelkään melkein psykoosin laukeamista.

Yllättäen pidin kuitenkin osasta jazzista, jota henkilökohtainen musiikkivalmenta valitsi tutustumiskohteikseni. Pidin traditionaalista jazzia edustavasta Louis Armstrongista, mutta sen sijaan bebop tuotti kärsimystä. Sanakirjamääritelmän mukaan  bebopia hallitsee "hermostuneesti liikkuva melodia ja rytmiset epäiskut". En edes tiedä, mitä epäiskut ovat, mutta arvelen että juuri ne sekoittivat sisäelinteni toiminnan. Kuuntelemani levy oli Charlie Parkerin. Lainasin epähuomiossa myös toisen bebop-levyn. Katselin cd-vihkosen kuvia, jossa muusikot vääntelehtivät kuin sairaskohtauksen kourissa. Muusikoiden kasvot ovat vääristyneet tuskasta ja epätoivosta. Jos on näin vaikeata, eikö kannattaisi vaihtaa tyylilajia?

Herbie Hancockin fuusiojazz ei pahemmin inspiroinut. Levottomuus iski tätäkin levyä kuunnellessa. Alice Coltranen freejazz tuskastutti myös. Mutta ainakin yritin ymmärtää. En voi sille mitään, että fysiikkani ei kestä näin levotonta musiikkia. 

Musiikkivalmennusprojektini tuskin loppuu tähän. Seuraavaksi taidan tutustua klassiseen musiikkiin. Tuntisin itseni paremmaksi ihmiseksi, jos tietäisin jotain eri aikakausista, esim. miten romantiikan ajan musiikki eroaa barokista jne. Jossain vaiheessa saatan tutustua jopa metallimusaan, mikä on itselleni täyttä hepreaa. Olen kuullut huhuja, että hevissäkin olisi kaikenlaisia tyylilajeja: melodinen hevi, tuomiopäivänhevi (doomheavy) ja ties mitä.