KIRJALLISUUS ---- Kirjailija-Jonka-Nimeä-En-Voi-Mainita: Kirja-Jonka-Nimeä-En-Voi-Mainita (Kustamo, ilmestymisvuosi)
Kirjoitin tästä kirjasta lukioaikana aineen otsikolla "Kirja josta löysin itseni". Kyseisen Kirjailijan-Jonka-Nimeä-En-Voi-Mainita kirjoittama Kirja-Jonka-Nimeä-En-Voi-Mainita oli myös ensimmäisiä "oikean" kaunokirjallisuuden edustajia, joihin tutustuin. Kirja teki minuun siihen aikaan suunnattoman vaikutuksen. Hurmioiduin kirjan kielestä, lumouduin sen kuvaamasta maailmasta ja ennen kaikkea samastuin kirjan päähenkilöön, jota pidin henkevänä, rohkeana ja persoonallisena boheemina.
Mutta nyt. Ei helvetti. Miten olen voinut olla täysin sokea? Miten ihmeessä en silloin kyennyt huomaamaan kaikkea, mitä huomaan nyt? Kirjan päähenkilöhän on itsekeskeinen, itsekäs, itserakas, töykeä, tyly, epäsosiaalinen, ristiriitainen ja asenteissaan naurettavan vanhanaikainen. Kaiken lisäksi päähenkilö on mies, vieläpä keski-ikäinen äijänkäppyrä, joka on alkoholisoitunut, kihdin runteleva, harhainen, lähes hullu ja todennäköisesti mielisairas. Eikä tässä vielä kaikki. Päähenkilö on hurahtatanut itämaisiin uskontoihin. Hän on riidanhaluinen pasifisti ja porvarillisuutta vihaava puoliporvari. Jos jotain päähenkilöstä jotain hyvää pitäisi löytää, se on rakkaus taiteisiin. Siihen pystyn yhä edelleen samastumaan. Mutta muuten. Ei helvetin helvetin helvetin helvetti.
Tällä lukukerralla en ihmeemmin vaikuttunut edes kirjan kielestä ja vielä vähemmän sen rakenteesta. Nuorena lukijana kuitenkin ihastuin kirjailijan polveileviin ja pulppuaviin virkkeisiin. Nyt kirjoitustyyli tuntui lähinnä ärsyttävän monisanaiselta, maalailevalta ja koukeroiselta. Kirjan kuvaamasta maailmasta ajattelin lähinnä vain että no just joo, vaikka vuosia sitten sekin tuntui kiehtovalta ja salaperäiseltä. Kirjan rakenne kieltämättä on monikerroksinen, mutta mitä siitä. Ei siinä ole mitään ainutlaatuista. Nuorena ajattelin, että kirjan viittaukset milloin mihinkin suuntiin olivat merkki kirjailijan suunnattomasta älykkyydestä, mutta nyt nekin tuntuvat teennäisiltä ja päälleliimatuilta.
Eli lyhyesti sanottuna hävettää, että olen mennyt tällaisesta kirjasta innostumaan. Häpeä on luonnollisesti syy, miksi en halua kertoa kirjan ja kirjailijan nimeä. Joku saattaa nyt miettiä, oliko pakko lukea tämä kirja ja vielä blogata siitä, jos on niin vaikeeta. Oli. Syy: taistelen edelleen lukuilon ja sen katoamisen kanssa ja siksi aion palata niihin kirjoihin, joiden lukemisesta olen edes joskus nauttinut.
Olen muutoinkin miettinyt tapoja, joilla saisin lukemiseen lisää nautintoa. Olen kokeillut esimerkiksi pirstaleista lukemista. Luen kirjasta pätkiä sieltä täältä enkä siis rupea väen väkisin lukemaan kirjaa alusta loppuun. Olen miettinyt myös yksityistä vs. yhteisöllistä lukemista. Olisiko lukemiseen mahdollista saada enemmän kielletyn hedelmän makua, jos lukisi itsekseen kertomatta kirjasta mitään kenellekään? Tuntisinko enemmän omistavani kirjan maailman, jos pitäisin lukukokemuksen pelkästään itselläni? Olen pohtinut myös julkisella paikalla lukemista. Saisiko uusia säväreitä lukemiseen, jos avaisin kirjan kahvilassa, puutarhassa tai merenrannalla? Saas nährä ny. Joka tapauksessa aion toistaiseksi jatkaa näiden vanhojen suosikkikirjojen lukemista. Saatan kirjoittaa enemmänkin blogitekstejä aiheesta "Kirjoja-Joiden-Nimeä-Ei-Voi-Mainita-Koska-Hävettää-Liikaa".
Onko bloggaaminen hävittänyt lukuilon vai onko ilmiö siitä riippumaton? Jos ajattelet, että et bloggaa ollenkaan lukemastasi, onko tilanne sama? Lukuilo ja sen katoaminen tuntuu jotenkin mahdottomalta, koska luettavan kirjo on niin valtava. Että jos yksi ei ilahduta, niin uutta peliin.
VastaaPoistaTänä blogiaikana olen kyllä itse havainnut entistä vahvempana sen ilmiön, että kun kirja on luettu ja olen siitä sanottavani pusertanut, niin on tyhjä olo jonkun aikaa, eikä oikein innosta seuraava kirja. Varsinkin jos on lukenut innostavan opuksen, niin uudelle syttyminen vie aikaa.
En tiedä, mihin kaikkeen lukuilo-ongelmat liittyvät. Ehkä yleiseen levottomuuteeni ja keskittymiskyvyn ongelmiini. Osittain lukuilo on korvautunut elokuvainnostuksella. En nyt ehkä lähtisi pelkästään blogimaailmaa tästä syyttämään. Varsinkin kun olen vapaaehtoisesti blogini perustanut ja vapaaehtoisesti olen myös jatkanut blogin pitämistä. Ehkä välillä nakertaa tunne, että muut lukevat enemmän ja ettei ole tarpeeksi hyvä lukija. Välillä koen jopa muiden mielipiteet kirjoista uhkaavina. Joskus olen huomannut itsessäni mustasukkaisen tarpeen pitää joku lukukokemus pelkästään itselläni. Ennen bloggausaikaani koin tavallaan omistavani kaikki lukemani kirjat. Tää on sekava vyyhti.
PoistaMinulla ei muistaakseni ole ollut samankaltaisia tyhjentymisen tunteita kuin itse kuvailit. Kirjoitan kuitenkin vain niistä kirjoista, joista haluan kirjoittaa. Tunnen, että ennen kirjoittamista olen liian täynnä kirjaa ja kirjoittamisen jälkeen olen sopivasti tyhjentynyt.
Ai, nyt en ehtinyt ekana. Leena oli vikkelämpi. Tunnistan tuossa teidän äskeisessä keskustelussanne paljon tuttua.
VastaaPoistaTälläkin hetkellä on hieman syyllinen olo, kun olen lukenut varmaan ainakin kuusi kirjaa, joista en ole blogannut. Jos olen lukenut kirjan, josta moni on kirjoittanut, tuntuu, että pitäisi löytää jokin uusi näkökulma ennen kuin viitsii kirjoittaa. Käyn sitten vain kommentoimassa, minkä pitäisi riittää. Siis ihan turhaa syyllisyyttä.
Elokuvat ovat melkein kuin lukemista: eläytymistä, tunteita, arvojen pohtimista, tyylin ja rakenteen tarkastelua, henkilöhahmojen onnistumisen pohtimista. Ja tämähän toimii toisinkin päin; joskus kirja tuntuu aivan elokuvalta.
Olen Tuija kokenut tuon "Ei helvetti. Miten olen voinut olla täysin sokea?" -tilanteen. Olen hankkinut nostalgisissa tunnelmissa jonkin minua nuoruusvuosina hurmanneen teoksen ja todennut sen niin latteaksi, etten pysty lukemaan. Se on siinä välillä luettujen syy, maku on muuttunut.
Toivottavasti löydät taas pian lukuiloa tuottavan kirjan, mutta ei leffoissakaan mitään vikaa ole. Olet kirjoittanut hienoja kirjoituksia elokuvista.
Marjatta, älä ota mitään syyllisyyttä lukemistasi kirjoista, joista et ole blogannut. Tiedän tuon tunteen, ettei kehtaa kirjoittaa, jos "kaikki" ovat lukeneet kirjan edellisenä vuonna ja itse vasta tänä vuonna.
PoistaElokuvissa on myös kirjoja muistuttava kerronnallinen rakenne. On ennakointeja ja takaumia, on näkökulmia, on tavallaan myös kertoja tai kertojia. Elokuvissa kertojan näkökulma on aika usein sama kuin kuvakulma. Tämä ei tietenkään päde kaikkien ohjaajien kaikkiin elokuviin, mutta joka tapauksessa elokuvalla taidemuotona on enemmän yhteneväisyyksiä kirjallisuuteen kuin esimerkiksi musiikkiin tai kuvataiteeseen. Siis minun mielestäni.
Kirjat voivat muuttua aivan erilaisiksi riippuen siitä, milloin ne lukee. Nuorena luin Gogolin "Kuolleet sielut". Pidän kirjaa niin hauskana, että nauroin lukiessani suunnilleen alusta loppuun. Myöhemmin aikuisena luin sen uudelleen ja ihmettelen, että tämäkö hauska kirja?
Luen tällä hetkellä uudelleen Patrick Suskindin "Parfyymiä". Nuorena olin aivan lumoutunut kirjan maailmasta. Nyt kuivakkaana(?) aikuisena vain mietin, että minkälaista taustatyötä Suskind joutui tekemään kirjaansa varten ;)