KIRJALLISUUS --- Patrick Suskind: Parfyymi. Erään murhaajan tarina (Suomentanut Markku Mannila)(saksankielinen alkuteos Das Parfum. Die Geschichte eines Mörders, 1985) Otava, 1986.
Olen lukenut Patrick Suskindin Parfyymi-romaanin kolme kertaa. Tässä blogitekstissä vertailen eri lukukokemuksia keskenään. Romaani kertoo siis 1700-luvun Ranskassa eläneestä fiktiivisestä hahmosta, Jean-Babtiste Grenouillesta, joka on samanaikaisesti sekä yli-ihminen että "ali-ihminen". Grenouille ylittää kaikki muut ihmiset koiramaisen tarkalla hajuaistillaan ja kyvyllään valmistaa satumaiselta tuoksuvia parfyymejä. Samanaikaisesti Grenouille on ihmisenä alamittainen, koska hän on tunnoton murhaaja. Hän yrittää lumota koko maailman valmistamalla parfyymin, johon on taltioitu 25 murhatun neitokaisen ominaistuoksu.
Kun luin tämän kirjan ensimmäisen kerran, olin nuori ja kuinkas ollakaan, lumouduin romaanin maailmasta, hurmioidun sen kielestä ja samastuin sen päähenkilöön. Nyt hieman ihmetyttää ja vähän karmii, koska samastuin rujoon, hajuttomaan ja tunnekylmään tappajaan. Ehkä viehätyin myös itserakkaasti ajatuksesta, että Grenouille on väärinymmärretty nero. Kukapa nuori (ja yllättävän moni aikuinenkin) ei tunnistaisi itseään tällaisesta luonnehdinnasta. Samastuin päähenkilössä myös ulkopuolisuuteen ja omaperäisyyteen.
Huomaan, että tunnen velvollisuutta selitellä samastumistani aivan kuin olisin syyllistynyt rikokseen. Pahoin pelkään, että olisin nuorena lukijana samastunut aivan minkälaiseen päähenkilöön tahansa, vaikka se olisi ollut natsihuora-lesboraiskaaja-psykopaatti-sarjamurhaaja-nekrofiili-pyromaani. Tämänkaltaisia henkilöitä ei vain ole kaunokirjallisuudessa pahemmin näkynyt.
Toisella romaanin lukukerralla tunnelmani olivat jo huomattavasti viilentyneet. Mietin, miten olenkin voinut hurahtaa kirjaan niin totaalisesti. Mikä tässä voi olla niin ihmeellistä? No, kieltämättä Grenouille on murhaajana poikkeuksellinen. Lisäksi hajuaistin ylikorostus tekee kirjasta mielenkiintoisen, koska pääasiallisesti ihminen kai hahmottaa maailmaa näkö- ja kuuloaistin perusteella. Hajuaistia pidetään monesti jotenkin alempiarvoisena ja eläimellisenä aistina.
Nyt kolmannella lukukerralla olin kääntänyt kelkkani täysin. Samastumisesta ei ollut tietoakaan. En hurmioitunut enkä lumoutunut, vaan pohdin kirjan rakennetta ja erityisesti mietin, minkälaista taustatyötä kirjailija Suskind oli joutunut tekemään pystyäkseen luomaan kirjan maailman. Ainakin kirjailija on joutunut tutustumaan 1700-luvun Ranskan ja erityisesti Pariisin historiallisiin oloihin. Karttoja on selvästi tutkittu, samoin arkkitehtuuria. Kirjailija on tutustunut erilaisiin ammattiryhmiin, kuten nahkureihin, imettäjiin, papistoon, parfymööreihin ja kisälli-oppipoikajärjestelmään. Tietoa on hankittu myös parfyymien valmistamisen hienouksista (tislaus, kylmäimeytys rasvaan, liuotus alkoholiin) eri aineksista (ruusu, jasmiini, lavanteli, eukalyptus, piparminttu, muskotti yms) eri muodoissa (kukkaöljy, uute, balsami, puuteri, saippua, voide, hajusuola jne).
Uskottavasti Suskind on luonut myös Pariisin "hajukartan", jossa pikemmin löyhkää kuin tuoksuu: lanta, virtsa, lahonnut puu, pilaantunut kaali, lampaanrasva, rikki, lipeävesi, hyytynyt veri teurastamoista, kuolleet ihmisruumiit, kirkkojen suitsukkeet jne. Romaaniaan varten Suskind näyttää perehtyneen myös aikakauden teloituskäytäntöihin (esim. luiden murskaaminen). Sivukaupalla kuvataan myös aikakauden teoriaa, maafluidumiteoriaa.
Monissa kohdin kirjaa epäluuloni heräsi. Yritin havaita asiavirheitä tai sisällöllisiä ristiriitaisuuksia. Ihmettelin, miksi Grenouille ylipäänsä tarvii "neito-parfyymiä", jos hänellä kerran on kyky palauttaa mieleen mikä tahansa haju milloin tahansa. Ihmettelin myös, eikö kuolleista tytöistä tarttuisi kalmanhajua parfyymiin. Jos kerran Grenoillen hajuaisti vetää vertoja koiralle (10000 - 100000 kertaa parempi hajuaisti kuin ihmisellä), eikö hän muka olisi kyennyt haistamaan kalmanhajua juuri kuolleesta ruumiista? Tietojeni mukaan raatokärpänen pystyy haistamaan kalmanhajun jo 15 minuutin kuluttua ihmisen tai eläimen kuolemasta. (Sopivatko raatokärpäset ja kalmanhaju kulttuuriblogiin? Totta kai!)
Takerruin kirjaa lukiessani myös yhdistelmään erinomainen hajuaisti + murhavietti. Mielestäni se ei toimi. Jos Grenouillen on tarkoitus olla psykopaatti, häneltä pitäisi pikemminkin puuttua hajuaisti tai ainakin kyky tunnistaa eri hajuja. Melko luotettavasta lähteestä olen lukenut, että psykopaatit eivät kykene erottamaan tavanomaisia perushajuja, kuten kahvi, appelsiini ja nahka. Ehkä kaikkein kummallisin ristiriitaisuus kirjassa on kuitenkin se, että superhaistaja-Grenouillelta kestää parisenkymmentä vuotta huomata, että hän itse on täysin hajuton. Uskottavaa? Eipä ihan.
Mitä yritän tällä kaikella sanoa? Sitä kai että vaikka kirja on sama vuodesta toiseen, kirjan lukukokomus on aina erilainen riippuen lukijan iästä, elämänvaiheesta, elämänkokemuksesta, lukuhistoriasta jne. Et voi astua kahta kertaa samaan kirjaan.
Linkit muihin blogeihin:
Villasukka kirjahyllyssä
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
Tavaus
PS. Kerron tähän loppuu omat suosikki- ja inhokkihajuni (koska yritän epätoivoisesti todistella, että en to-del-la-kaan ole psykopaatti)
Suosikkihajuni: ulkoilma, meri, metsä, pihka, terva, mustapippuri, moottoriöljy, mustaherukka, omena, mansikka, tomaatti, syreeni, hajuherne, piipputupakka
Inhokkihajuni: kookos, kaneli, hunaja, jasmiini, banaanilikööri
Minulla on tämä kirja ollut varmaan parikymmentä vuotta hyllyssä, mutta jäänyt vaan lukematta. Nyt se alkoi kiinnostaa tämän kolmivaiheisen lukukokemuskuvauksesi ansiosta.
VastaaPoistaAnalysoiva lukeminen juonivetoisen jälkeen kuulostaa samalta mitä itsellänikin on tapahtunut. Nuorena lukee monesti niin tarinaan upoten, että muu maailma häipyy ja saa olla melkoinen häiriötekijä ennen kuin tarinan viemä lukija säpsähtää todellisuuteen.
Mielituoksut ja inhokkihajut? Käytätkö sinä sanaa haju molemmista? Minun mieheni käyttää myös. Hän sanoo 'hyvä haju' ja 'tuoksuu pahalta', mitkä sanonnat minusta ovat ristiriitaisia.
Minulla on muutamia samoja suosikkeja, ei kuitenkaan moottoriöljy eikä hajuherne. Sen sijaan lampaan haju (se on haju, myönnetään) on ihana. Ja jasmiini kuuluu minulla suosikkeihin. Niihin kuuluvat myös magnolia ja mimosa ja vauvan tuoksu sekä hyvän tumman kahvin tuoksu. Narulla kuivunut pyykki - ah!
Jos luet kirjan, varmaankin yksi lukukerta riittää ;) Olen itsestäni huomannut, että lukemiseni muuttuu analysoivaksi, jos en pidä kirjasta tai luen samaa kirjaa uudestaan. Tai no, kai nyt aina kirjaa lukiessaan samalla myös analysoi sitä, vaikka ei edes kiinnitä siihen huomiota.
PoistaSana "haju" on ongelmallinen. Yritän käyttää sitä sekä neutraalissa merkityksessä että negatiivisena sanana. Neutraalina kuten hajuhavainto, mikä vastaa näkö- tai kuulohavaintoa. Minusta "tuoksu" on aina hyvä tuoksu. En sanoisi, että "tuoksuu pahalle" tai "haisee hyvältä". Olen samaa mieltä ristiriidasta.
Lampaan hajusta en tiedä. Saattaa olla sama kuin märät lapaset. Ainakin se on mielenkiintoinen haju. Jasmiini taas haisee nenääni läpitunkevan makealta. Syreeni on myös melko voimakas, mutta kun niitä oli mummolan pihalla, niin pidän. Magnoliaa ja mimosaa en tiedä. Puhdas pyykki on myös hyvä tuoksu.
Muita suosikkituoksujani ovat maakellari, popcorn ja hyvin monet ruoka-aineet (kaurahiutaleet, kidneypavut, kahvipavut), mutta inhoan paistettujen silakoiden ja paistetun jauhelihan löyhkää, ei hyvä. Silakoita voisin syödä mutta jauhelihaan en koskisi tikullakaan.
Kiva lukea useiden lukukokemusten vertailua! Niinhän se menee, että vaikka kirja pysyy samana lukija muuttuu.
VastaaPoistaMinä näin tähän kirjaan pohjautuvan elokuvan ennen kuin edes tiesin kirjasta. En muista milloin elokuva olisi ollut niin vahva elämys kuin tämä! Tuntui, että kaikki ne hajut pystyi melkein haistamaan ja tunnelataus oli muutenkin todella vahva. Katsoin elokuvan alusta loppuun todennäköisesti suu hölmistyneenä auki.
Süskindille pisteet taitavasta tarinankerronnasta ja taustatyöstä, minua vietiin lukijana kuin pässiä narussa. Miten hän on onnistunutkin luomaan niin läpeensä pahan hahmon, jota kohtaan kuitenkin tunsi paikoin vahvaa sympatiaa!?!
Anteeksi hävyttömän hidas vastaustahtini! En ole taaskaan avannut tätä rakkinetta pariin viikkoon.
PoistaEn ole varma, olenko nähnyt elokuvaa ollenkaan. Aivan kuin olisin katsonut vähän alkua ja kyllästynyt saman tien. Ajattelin kai, ettei elokuva kuitenkaan voi ylittää kirjaa.
Suskind oli tosiaan pirullisesti manipuloinut lukijaa, koska kerrontatyyli melkein pakottaa samastumaan murhaajaan. Yleensä kai lukija samastuu helpoimmin päähenkilöön (olipa se minkälainen tahansa) tai sivuhenkilöön, joka on kuvattu moniulotteisimmin. Esimerksi Tintti-sarjakuvissa muistan samastuneeni Kapteeni Haddockiin, koska sillä on kaikkein värikkäin tunneskaala. En kuitenkaan samastunut Haddockin viskinjuontiongelmaan, onneksi ;)
Olen kuullut elokuvasta "M - kaupunki etsii murhaajaa", jossa myös tavallaan pakotetaan katsoja samastumaan murhaajaan ja jopa tuntemaan sääliä tätä kohtaan. Pitäisi nähdä.