Kirja joka ei alkanut elää päässäni

(tahallisen epätarkka kuva)

KIRJALLISUUS  ---  Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (Atena, 2010)

Alkuun huomautus: kirjoitan tässä tekstissä enemmänkin lukukokemuksestani kuin itse kirjasta. Jos pääni sisäinen todellisuus ei kiinnosta sinua, mahdollinen lukijani, tekstini lukemiseen ei kannata tuhlata aikaa ja energiaa. Mutta jos lukijuuteni kiinnostaa sinua, tekstistäni saattaa olla sinulla jotain iloa.

Yleensä kun luen romaania, se alkaa elää päässäni. Pystyn visualisoimaan tapahtumat ja henkilöt. Koen tavallaan olevani romaanihenkilön pään sisällä ja näkemään tapahtumat hänen silmin. Eikä se rajoitu pelkkään näkemiseen, vaan pystyn myös kuulemaan, tuntemaan ja haistamaan toisen ihmisen kokemusmaailmasta käsin. Enkä tietenkään tarkoita mitään hallusinaatioita vaan sisäisiä mielikuvia. Oletan, että tämä on yleistä lukijoilla. Oletan myös, että tämä on yksi syistä, miksi kaunokirjallisuutta ylipäänsä luetaan.

Mutta kun luin Pasi Ilmari Jääskeläisen romaania, mitään ei tapahtunut. En nähnyt mitään. En ollut missään. En tuntenut mitään. Koko lukukokemukseni ajan mietin, miksi näin kävi. Puuttuiko kirjasta jotain olennaista? Jättikö kirja jonkin aistin kuvaamatta kokonaan? Eikö siinä ollut ollenkaan tunteita? En tiedä, mitä siitä puuttui.

Periaatteessa kirjassa olisi ollut juonen ja rakenteen tasolla paljon potentiaalia visualisuuteen. Päähenkilö Olli Suominen on kirjakustantaja ja kirkkovaltuutettu Jyväskylässä. Hänen perheeseensä kuuluu Aino-vaimo ja pikkupoika. Olli törmää facebookissa nuoruudenrakastettuun Kerttu Karaan, joka kirjoittaa suosittua kirjaa "Elokuvallinen elämänopas". Kohta Kerttu saapuu Jyväskylään kirjoittamaan "Maagista kaupunkiopasta" Jyväskylästä. Ollin ja Kertun suhde alkaa lämmetä uudestaan.

Tilanne muuttuu uhkaavaksi, kun Aino ja poika siepataan. Sieppaus kytkeytyy jollain tavalla lapsuuden Viisikko-leikkeihin, joissa olivat mukana myös Anne, Riku, Leo ja Karri. Viisikon aikuistuneet ex-jäsenet ohjailevat sieppausdraamaa facebookin kautta. Lapsina viisikolla oli tapana seikkailla Jyväskylän salakäytävissä. Paljastuu, että salakäytävät ovat yhä olemassa joko konkreettisina luolastoina tai abstrakteina muistin käytävinä.

Miksi sitten  näinkin raflaava tarina ei lähtenyt elämään päässäni? Yritin koko lukuprosessini ajan selvittää, mitä kirjasta puuttui. Jos romaanihenkilö esimerkiksi käveli kadulla, jättikö kirjailija kuvaamatta jotain itselleni olennaista informaatiota? Eikö hän kuvaillut esimerkiksi taivaan sinisyyttä, soran ratinaa kenkien alla tai kengänpohjien napsumista asvaltilla? Hiekan tai mullan hajun kuvaus? Puuttuiko tuulenviren kuvaus tai autojen hurinan kuvaus? Tai maininta ilmankosteudesta tai henkilön tunnetilan kuvaus? Ympärillä olevien talojen kuvaus tai puistonäkymän luonnehdinta? Vaikka kuinka yritin selvittää, mitä puuttui, en päässyt selvyyteen.

Myöskään elokuvallisesti maailmaan suhtautuva Kerttu Kara ei herännyt henkiin päässäni. En pystynyt visualisoimaan edes Kertun päärynäkuvioista mekkoa, mikä mainittiin romaanissa toistuvasti. Kertun kasvonpiirteet ovat minulle täysi blanco. Ei mitään. Tavallaan luulisi, että "cinemaattisessa", "vahvasti tunnelmallisessa", "merkityshiukkasilla latautuneessa" ja "esteettisen elämäntavan valinneessa" Kertussa olisi ollut paljon visualisoitavaa. Mutta ei, romaanihenkilö jäi minulle pelkäksi valkoiseksi paperiarkiksi.

Paperinmakuinen tunnelma jatkui myös kohdissa, jossa romaanihenkilöt seikkailevat salakäytävissä. En saanut selvää, olivatko käytävät tarkoitettu konkreettisiksi tiloiksi vai enemmänkin mielentiloiksi kuten muistoiksi tai haaveiksi. Ilmeisesti ainakin lasten leikeissä ne olivat todellisia tiloja. Maanalaiset luolat eivät kuitenkaan alkaneet elää päässäni, koska niiden kuvauksesta puuttui taas jotain. Ehkä maan kosteaa ja lievästi mätää hajua ei ollut mainittu ja siksi en pystynyt tuntemaan, että itsekin ryömisin samanaikaisesti maanalaisissa tunneleissa.

Jotain puuttui koko ajan, mutta mitä. Lukiessani mietin myös sitä, millaiset asiat kerronnassa pitäisi mielestä mainita, jotta kirja alkaisi elää päässäni. Mielestäni myös päivänselviä asioita pitäisi mainita, kuten että taivas on sininen, mullassa on mullan haju, nurmikko upottaa kevyesti tai että tuuli tuntuu iholla. Tavallaan asiat ovat itsestään selviä, mutta jos ne jättää mainitsematta, kertomus ei ala elää ainakaan minun päässäni. Ja miksi lukea kertomusta, joka ei tunnu elävältä?

Lukiessani mietin myös sitä, mitkä asiat ovat liian itsestään selviä mainittavaksi. Eihän romaanihenkilöistä yleensä mainita, että heillä on kaksi silmää, yksi nenä, yksi suu ja kaksi korvaa. Lukijat olettavat joka tapauksessa, että romaanihenkilöllä on nenä, ellei sitä erikseen kielletä.

En ole päässyt pohdinnoissani oikeastaan mihinkään. En edellenkään tiedä, miksi suuri osa romaaneista alkaa elää päässäni ja osa ei. Ehkä romaanin kerronta vain vastaa minun tapaani hahmottaa maailmaa. Ainoa asia, jonka varmasti tiedän, on se että haluan lukea romaaneja, jotka pystyn visualisoimaan.

Myöhempi lisäys:
Luin muiden bloggajien arviot kirjasta vasta nyt. Huomasin, että muut bloggaajat ovat kehuneet kirjaa maasta taivaisiin. Muutamia linkkejä:
Kirsin kirjanurkka
Sallan lukupäiväkirja
Morren maailma
Kannesta kanteen